Hammas

 

Ei joulua kivutta 

Yöllä heräsin. Hammas alkoi vihoitella. Oli se jo muutamia päiviä kipuillut, ei kuitenkaan vallan kauheasti. Oikeastaan se oli ollut kipeä jo syksystä saakka silloin tällöin. Nyt se herätti ja valvotti. Menin tuoliin istumaan aamuyöstä. Päätin hakea apua heti aamun valjettua. Soitin Oraalin valtakunnalliseen puhelimeen. Myötätuntoinen lasten synnyttäjä pahoitteli, ettei Valkeakoskelle ollut yhtään kiireaikaa perjantaille. Soitin Oraalin paikalliseen puhelimeen. En kuitenkaan saanut aikaa, jonoon pääsisin. Halusin jonoon, otin varmuudeksi ajan Tampereelle klo kahdeksi ja jäin odottamaan. Kahdentoista jälkeen lähdin ajamaan moottoritietä. Rauhallinen liikenne, ohittajatkin ajoivat vain vähäistä ylinopeutta. Hatanpään risteyksessä oli isot tietyöt, pääsin yhtä kaistaa pitkin linja-autoaseman risteykseen ja vihreillä puikahdin parkkihalliin. Sain hyvän paikan ja jäin odottamaan ajan rientoa. Parisenkymmentä minuuttia katselin vanhempia lapsineen menevän edes takaisin. Nousin autosta ja kävelin hisseille. Painoin 4. kerroksen nappia, pariskunta painoi 3. Hissi toppasi kolmosessa, katselin oven edessä olevan aika työmaa, poistujatkin katselivat minne menisivät. Minä poistuin 4. kerroksessa. Työmaa oli siinäkin, seinällä lappu ja nuoli 3. kerrokseen. Siellä olisi vastaanotto. Teputin raput alas ja menin tiskille. Lasten synnyttäjä opasti minua, Oraal on neljännessä kerroksessa, menette tuosta ulos, ja noiden mainostaulujen takaa pääsette neljänteen kerrokseen. Kiersin keskusaukion toiselle puolelle, sain hissin ja neljännessä kerroksessa aivan ovia vastapäätä luki Oral. Lasten synnyttäjä kehotti minua istumaan aulaan ja odottamaan. Kiersin aulaa katseellani ja hain strategista istuinta. Se olikin siinä sivussa, siitä näki kaikki ovet ja kulkijat, lisäksi se oli pappa mallia, siitä pääsi hyvin ylös. Kello seinällä näytti kahtakymmentä vaille kaksi. Kolme lasten synnyttäjää pisteli ohitseni, tervehtivätkin. Kymmenen yli tuli ovesta 3 pihalle mukavan pyöreä samaa sukupuolta kuin aikaisemmat kulkijat. Hänkin tervehti, meni naulakolle ja pyysi anteeksi ajan ylitystä. Näin rehellisen kanssa oli helppo jutella. Hän pääsi käsitykseen, etten pitänyt tuolla kymmenminuuttisella mitään väliä.
Ovi aukesi huoneesta 3, sain kutsun. Tervehdin kahta lasten synnyttäjää ja istuin suoraan vaakatasossa olevaan tuoliin. Valitin vaivaani. Suurennusotsalamppua pitävä katsoi suuhuni, alkoi naputella hampaitani, kunnes viimeisen kohdalla ähkäisin. Tästä täytyy ottaa kuva, suu auki, tämä menee hieman syvälle, nyt hampaat yhteen. Hemmetin varovasti suljin suutani, kunnes kuului, hyvä.
Sitten alkoi lyhyt neuvottelu. Päätin sen sanoihin, pois vaan. Suuhuni työnnettiin puudutuspiikit molemmin puolin hammasta, tuntuuko vielä, tuntuu. Puudutettiin lisää, joko kieli on turta, ehkä vähän. Minä aloitan poraamalla, tuntuuko, ei haittaa, poraa vaan, nyt poraan kipeää puolta, tuntuuko, aivan hyvin kaameasti tuntuu. Piikitettiin taas lisää. Poraus jatkui, tuntuuko, no tuntuu, anna mennä vaan. Hiki alkoi nousta, poraus loppui, hammas halkaistiin, kipu oli ympäröinyt minut. Nyt alan nytkytellä pahempaa puolta irti, ja totisesti olin hiljaa rinta kaarella paita märkänä hiestä. Nyt tämä irtosi, otan toisen puolen. Nytkytys ja rutina jatkui, en päästänyt ääntäkään. Hammas päästi minusta.
Huilasin hetken ja nousin pöydän ääreen tuolille. Lasten synnyttäjä sanoi, olet sinä sitkeä sissi, kun et äännähtänytkään. En voinut, työ olisi vaan keskeytynyt ja jatkunut, paha pois vaan kerralla. Sain ohjeet, joita en ymmärtänyt, kävin maksamaan ja hissillä alakertaan.

Katselin oikealle ja vasemmalle ja koetin hahmottaa auton paikkaa. Tulin nyt eri hissillä, päätin auton olevan oikealla, olin oikeassa. Starttasin ja jäin hetkeksi katselemaan ulos ajoa. Oikealta näyttää menevän, ei tuosta, on yksisuuntainen vastaan, tuosta ja edessä on puomi ja ramppi. Minulla on Muuvi äppi, ja puomit aukeavat vaivatta edessäni, no ei nouse, mikä, peruutan, autoja alkaa tulla, olen tiellä, peruutan ja jään katselemaan muitten menoa. Puomi nousee hyvin. Ohjetaulussa lukee, puhdista rekisterinumero. Otin rätin ja kävelin katselemaan puhdasta kilpeä. No voin tässä hieman pyyhkiä, kun kerran käskivät, autoon ja uuteen yritykseen. Puomi pomppasi pystyyn, ovi aukesi edessäni ja olin ulkona. 

Kalojen ja kanojen savustus

 Vihonviimmeinen savustus

 

 

Paula osti kolme Kalaneuvoksen lohifilettä. Minä savustin ne, mutta se ei ollutkaan aivan helppoa. Fileet leikattiin poikkipuolin annospalan kokoon. Palojen alle Paula laittoi leivinpaperista leikatut mittojen mukaiset palat. Minä hain savustamosta ison rosterisen pellin. Kalat mahtuivat siihen vierekkäin ja päällekkäin Lautaselle Paula latoi vielä useita kanafileitä, jotka oli kääritty rullalle ja  päällä oli siansivua. Ne oli sidottu narulla tiukaksi paketiksi. Kalat olivat yön suolassa ennen palastelua.

Minä menin pihalle lapioimaan tietä savustamolle. Hain työnninlumilapion kuistilta ja aloitin rappujen kulmasta. Lumi oli kovaa, siihen oli heitetty kasalle aikaisemman lapioinnin lumia. Työnnin ei toiminut. Sai sillä sellaisen puoli kerrosta lunta nostettua hieman, silloin sen reunoilta kököt putoilivat ja samoin oli käydä muullekin lumelle. Vein työntimen pois ja otin aitan seinältä alumiinilapion. Sitä käytin aikoinaan kuivan viljan lapioimiseen, kuuppa oli sopivan iso ja kourut laidat pidättelivät viljan siilautumista lattialle. Hyvin se sopi myös kökkölumen siirtelyyn. Lapioin kahden kuupan leveydeltä nurmikkoon saakka hyvän reitinrappusilta savustamoon. Huilata vaan täytyi useaan otteeseen, kun selkä vihoitteli edellisistä ponnistuksista lumen parissa. Nostin hupun savustimen päältä, hyvin se oli suojannut mustaa idän peltilaatikkoa. Kaasupullo oli siinä vieressä valmiina aloittamaan suhisemisensa.

Menin keittiöön hakemaan kaloja sekä lautaselle laitettuja kanan paloja. Pystyin viemään pellillisen kaloja kaatumatta hankeen. Jos polku olisi ollut kapeampi, niin horjumiseni olisi voinut päättyä heikosti. Savustimen neljälle päällekkäiselle ritilälle latasin kalat ja ylimmäksi kanat. Aukaisin kaasupullon hanan sekä savustimen säätimen ja naksuttelin sytyttimestä muutaman kerran ja suhina alkoi sinervällä liekillä. Menin hakemaan Romulasta jakkaran ja kellarista leppäpalikat. Samalla veistelin kirveellä tammesta muutaman lastun leppien sekaan. Lämpö nousi, savu kierteli reiistä. Avasin kaapin oven ja katselin kalvakkaita kaloja. Mittari näytti viittäkymmentä astetta ja minä tavoittelin kahdeksaakymmentä. Kävin sisällä juomassa vettä ja samalla laitoin naisten ampumahiihdon takaa-ajon tallennukseen.

Lämpö näytti 40 astetta. Avasin tulipesän luukun ja katselin liekkirengasta. Kääntelin säätönuppia, katselin kaloja ja mittaria. Oliko pakkanen niin kova, ettei idän ihme kyennyt sitä voittamaan. Kävin sisällä ja mietin ongelmaa. Palasin uunille ja nostin kaasupulloa. Syy selvisi, viiden kilon pullo veteli viimeisiään aivan kevyenä.

Huikkasin sisälle meneväni kaasuostoksille, vanhan pullon jätin vielä viimeisiään suhisemaan. Nesteen huoltoasemalta pyysin kassalla viiden kilon komposiittipulloa. Maksoin sen ja kävelin ulos odottamaan. Kassalta tuli pian myyjä, katseli lumen sisällä olevia kaappeja ja mietti ääneen saako hän kaappia auki. Lukon päälle oli laitettu suoja, myyjä työnsi avaimen lukkoon ja katkaisi avaimen. Ei ollut lukko sulana. Kahta muutakin kaappia hän kokeili saamatta niitäkään auki. Pahoitteli kuitenkin ja pyysi minua kassalle, jotta saisin varauksen pois tililtäni. Menin ja katselin kuittia, jonka hän kassakoneesta sai, mutten minä sitä saanut.

Säilytin ensimmäisen kuitin lompakkooni ja autossa mietin seuraavaa huoltoasemaa. No, Mallaspitojen asema Tokmannin vieressä, ajoin sinne aivan pullokaappien viereen ja kävin nykimään ulko-ovea. Ei auennut. Taas autoon ja Shellille.

Siellä oli muutamia miehiä ulkona tupakilla ja pari sisällä kahvilla. Seisoin tovin tiskin takana, kun siihen viereeni tuli lyhyenlainen isäntä kahvikuppi kädessään. Hän kysyi, saisiko hän maksaa ensin kahvinsa. Annoin luvan. Myyjä saapui, ja lähti saman tien ulos tarkastamaan kaasupulloja, olisiko niistä joku myydä. Palasi takaisin. En voi myydä, kun kaappi on lukossa, enkä saa sitä avaimella auki, se on jäässä. Viereeni tullut lyhyenlainen isäntä alkoi neuvoa. Laske altaaseen niin kuumaa vettä kuin saat hanasta tulemaan. Laita sitten muovipussiin sitä kuumaa vettä ja laitat sen pussin lukon kylkeen, niin aukeaa. Myyjä katseli miestä kuin puntaroiden, josko häntä jymäytetään. Minä puutuin tilanteeseen ja sanoin sen olevan aivan käypä neuvo. No, jos minä koetan sitten. Hän meni takahuoneeseen ja minä kävelin kaappien luo ulos. Sieltähän myyjä saapuikin pieni muovipussi täynnään vettä mukanaan. Hän kysyi, miten pussi pitää laittaa. Neuvoin vaan laittamaan pussin kiinni lukon pitkälle sivulle ja päihinkin, jos siitä ylttää. Hetken piteli myyjä pussiaan, ja lukko aukesi. Hienoa, edellisellä asemalla myyjä katkaisi avaimensa lukkoon. Myyjä alkoi nykiä ovea auki onnistumatta siinä. Menin viereen ja kysyin mitä tarvii tehdä. Siinä oli lukon kohdalla paksu lattarauta pariovia kiinni pitämässä, ja oli nyt jotensakin jäätynyt. Minä tempaisin siitä lattaraudasta että helähti ja kopautin myyjää ovella kylkeen. Anteeksi, sepä voimalla aukesi. Kaapissa ei ollut kuin kymmenen kilon rautaisia pulloja. Sellaiseen oli tyytyminen, nostimme sen yhdessä takaluukkuun. Kävin maksamassa ja ajoin varovasti kotiin. Auton ajoin talliin ja pulloa aloin raahaamaan savustamolle. Yhdellä kädellä vein sitä portaille, sitten huokasin ja otin pullon molemmilla käsillä syleilyyn ja aloin taapertaa hyvää polkua myöten savustimen luokse. Tempaisin kevyen pullon eteeni, nostin letkun ja lukkokorkin pois ja loin sovittaa sitä uuteen pulloon. Ei liikkunut lukitusrengas paikoilleen, nytkytin mitä jaksoin ja painoin ulkorenkaasta. Ei lukittunut millään. Työnsin letkun pään ja lukituksen uuniin, josdpa se sulaisi siellä. Saattoi se sulaakin, muttei toiminut. Istuin jakkaralle ja aloitin kalikalla naputella lukitsijarengasta kädessäni. Puolelta toiselle naputtelin, kun se äkisti myöntyi toiselta reunaltaan ja pian kokonaan. Rumpsuttelin sitä käsissäni ja työnsin kaiken pullon päälle, painoin minkä jaksoin ja samalla toisella kädellä työnsin lukitusrengasta alaspäin. Naps, se lukittui.

Nostin lämmönsäätimen täysille, nyt suhisi kaasu alkaen kuumentaa kaloja ja kanoja. Kävin sisällä juomassa hiukan vettä ja antamassa väliraportin. Olin aiemmin jo ottanut yhden pyrstöpalan maistaakseni ja tarkastellakseni koostumusta. Vein Paulallekin siitä toisen puolen. Samaa mieltä olimme, lämpöä hiukan lisää ja sokeria. Palaset olivat vielä kuun kalpoisia. Kävin uudelleen kellarissa, pilkoin hieman leppää ja hieman lisää tammen lastuja. Kalat alkoivat saada väriä ja alaosastaan hieman kiehua. Kanarasva valutteli alapellille aikas sihauksia. Nostin alimman ritilän ulos, laskin sen hangelle jäähtymään ja nappasin taas pyrstöstä palasen. Rasva poltti sormiani, päällinen oli kauniisti ruskistunut ja saanut siihen kovuutta pintaan. Latelin palat pellille, otin muutkin ritilät alas ja viimeksi kanat. Kannoin kaikki kerralla sisälle, huoneisiin levisi huumaava tuoksu. 

Ilmajoella

Ilmajoki

Ilmajoella

 

Kävin ensimmäisen kerran Ilmajoella 70 luvulla. Olimme Posioiden kanssa katsomassa Jaakko Ilkkaa. Muistan laajan katsomon joen kaltaalla. Ilkan muistomerkki jäi vasemmalle puolen meistä. Yritimme kuunnella esitystä, kun takanamme istuva vanhempi rouva puhui kovaan ääneen toiselle rouvalle, jotain täysin tyhjänpäiväistä. Manta oli mukanamme, hän kääntyi ja kehotti äänekästä rouvaa vaikenemaan. Me emme kuule esiintyjiä, olemme tulleet heitä kuuntelemaan. Teidän täytyy olla hiljaa. Rouva hämmästyi ja vaikeni.

Palasin Paulan kanssa kuuntelemaan toisen maailmansodan aikoja kuvaavaa oopperaa. Lava esiintyjille oli uudelleen rakennettu hienosti korkealle kuulijoiden näkyviin. Katsomo laskeutui joen reunaa myötäillen melko jyrkästi, katos peitti katsojat alleen suojaan sateelta, lukuun ottamatta kolmea riviä edessä. Meidän paikkamme olivat siellä. Lahja oli mukanamme. Hän alk0oi auttaa Paulaa minun pukemisessani sadeviittaan. Seisoimme äyräällä rakennuksen seinustalla. Siinä penkillä istui vakaa pohjalainen emäntä. Hän katseli sitä meidän manooveria, minä valitin ja naiset koettivat saada viittaa istumaan. Pohjalaisemäntä laukaisi tilanteen, aivan sama pukeeko lapsen vai miehen, aina sama valitus.

Iisakkilan Jukka kumarsi, me taputimme ja ooppera alkoi.

Vanhapesäpallokenttä oli aivan täynnä autoja, kävelimme hiljaksiin kenttää autoja väistellen. Siihen pomppasi Paulan tuttu työkaveri. Kertoi pelanneensa samalla kentällä lapsena pesäpalloa.

Meille oli suunniteltu ruokailu Seinäjoella. Paula oli tilannut Uppalan kartanosta meille ruoan. Minä laitoin navigaattorin päälle lähtiessämme, en tiennyt Seinäjoesta mitään, no tangomarkkinat sentään, ja Lakeuden Ristin, Alvar Aallon suunnitteleman kirkon. Löysimme Uppalan, ajoin pihaan. Siinä seisoi kaksikerroksinen punainen hirsilinna suojaten sisäänkäyntiä ja edessä olevaa umpikartanoa kaupungin melulta. Kiertelimme rakennuksen huoneita myös toisessa kerroksessa.

Myöhemmin kotona sain Paulalta 70 – vuotislahjan, Iivarin sukuselvityksen 1600 luvun Uppasta 1800 luvun Ilmajoen Pirilään, ja Tuomiston taloon . Siinä oli pitkä kertomus nimiä ja paikkoja Tuomiston sukuun ja Iivarin tytärten perheisiin.

Kolmannen kerran kävimme Jakken kanssa seikkailemassa Kyröjoen vartta molemmin puolin jokea, Löysimme Pirilän, Nikkolan, Könnintien. Jatkoimme Isokyröön, Vaasaan ja Raippaluodon sillalle. Tuomisina meillä oli itsevetävä ruohonleikkuri, Se on saanut uuden elämän.

Kävimme kaksistaan Ilmajoella, kiersimme samat raitit, katselimme taloja virran kaltaalla, miten niiden hirrestä nostetut  seinät katselivat mahtavina tulijaa alhaalla joella, pääsisäänkäynti oli virran puolella, nyttemmin suljettuina, kuitenkin havaittavissa. Takapihalle avasivat uudet ovet mennä ja tulla.

Ajoimme suurta punaista maataloa kohti, siinä olin päätellyt Pirilän olevan. Postilaatikkorivissä luki vain yksi ja sama nimi, Röyskä. Ajoin kuitenkin pihaan saakka hirsiaitan sivuitse. Kävin koputtamaan ovelle, isäntä avasi ja takkiaan päälle vetäen kuunteli asiaamme.

Minä en kyllä tunne vanhoja asioita, on kiire pellolle, isäni siellä tarvitsee heti apuani. Hän kyllä tietää vanhoista asioista, ja juttelee niistä mielellään. Minä annan hänen puhelinnumeronsa, mutta et saa soittaa siihen tänään.

Pihaan ajaessa olin nähnyt kananmunia olevan kaupan, kysyin saada ostaa niitä.

Kyllä se käy, mutta siinä on itsepalvelu, tuosta ovesta sisään, luette ohjeet ja maksatte sitten, siinä on maksupääte, ei mielellään käteistä rahaa.

Saimme munamme, mutta maksaminen oli vaikea toimitus, taas kerran digitalisaatio vaikeutti elämäämme. Saimme lopulta maksettua kaksinkertaisen summan, luulisin. Kävin vielä talossa jonka isäntä oli vinkannut, pihassa olikin vanha isäntä ja nuori emäntä. Juttelimme tovin, isäntä sanoi, että Pirilöitä on tässä rivissä viisi, kaikki kantatilasta erotettuja. emme jatkaneet tutkimista,  jatkoimme kylille.

Löysimme Yli - Lauroselan talonpoikaismuseon kylän keskeltä kunnantaloa vastapäätä. Suurempaa talonpoikaistaloa en ole nähnyt, kausi oli ohi, talo pysyi kiinni. Kävimme syömässä entisessä pankkisalissa.

Taas oli matkamme Ilmajoelle, Heikkilät kyydissä. Matkalla oli poikettava jaloittelemaan ja kahvittelemaan. Minulla oli mielessä hyvä taukopaikka järven rannalla, ohi kuitenkin painelin. Tällä kertaa pysähdyin ja käännyin takaisin. Ajoimme Mesikämmenen pihaan. Kahvila oli aivan rannassa, mäntyinen hiekkakangas laski jyrkästi järveen, kävelimme siltaa pitkin ovelle. Saimme ostoksemme ja minä ohjasin Maijun ja Juhan ulkoterassille. Aurinko paistoi, tuuli hieman heilutteli hattujemme lieriä, laineet lipsuttelivat rantaan.

Tauko olikin hyvä, kävimme myös uriinihuollolla ennen ajon jatkamista. Mesikämmenellä oli samalla rannalla nuotiopaikkoja, pari kotaa, veneitä vuokrattavana, pitkä silta viereiseen saareen. Olisi siinä paikkaa vaikka yöpymiseen.

Mäet ja alamaat loppuivat, metsä väistyi, lakeus alkoi. Peltoja tien molemmin puolin, muutamat ladot vastustivat häviämistään, seisoivat siellä täällä, yhä harveten. Nykyaikainen maatalous ei tarvinnut pieniä säilytystiloja peltojen keskellä, olivat vain isojen koneiden tiellä.

Koskenkorva vasemmalla, edessä Ilmajoki.

Ajamme ensin joen etelärantaa, katsellaan Piriläntietä, sitten tulee Nikkolan tie ja toisella puolen Könnintie. Juha ja Maijun katselivat kiinnostuneina olikkeita, taloja, jokea. Ajoimme pienen sillan yli, heti sen jälkeen pysäytin auton kuusiaidan ja portin kohdalle.

Mennääs ulos ja otetaan joitain kuvia, tuossa on Nikkolan Herkooli, aivan joen rantaan rakennettu.

Ooh miten hieno, Maiju alkoi kuvata ja asetteli meitä Juhan kanssa eri asentoihin Herkooliin nähden. Olihan se aivan mahtava kaksikerroksinen valkoinen talonpoikaiskartano. Pääsivun molemmin puolin oli rakennettu uudet siivet, rakennus oli siis uun muotoinen.

Se on myynnissä, 750.000 euroa. Olisi siinä eloa ja oloa, oopperaillan päätteeksi kahvittelupaikkaa, ja miksei ruokailuakin. Jos olisi rahaa ostaa tämä, niin olisi varaa muutamat kalaasit kesäisin pitää.

Pienen matkaa jatkettuamme Könnin tiellä osuin hakemani kävelysillan kohdalle. Auton laitoin parkkiin sivutien alkuun. Nousimme ja kamerat käsissä kävimme sillalle. Siinä oli muitakin kulkijoita, ystävällisesti juttelivat ja vastailivat meidän kysymyksiin.

Sillan keskellä, jokea katsoessa ja silmän yhyttäessä Röyskän talon tunsin voimakkaimmin Tuomiston, Pirilän ja muiden entisten tilallisten aherruksen ja elon. Puolet minusta on täältä, pohjalaisten  geeneistä.

Ajoimme vielä Tuomiston tien päästä päähän, kuvasimme tietä ja kylttiä. Jatkoin keskustaan, ajoin Yli – Lauroselan pihaan. Valtava graniittipaasien varassa seisova punainen muuri kohosi edessä, sisäpihalla korkeat kivirappuset ohjasivat meidät sisään pariovista.

Astuimme menneisyyteen. Vasemmalla oli Pirtti, vertaista en kuunaan nähnyt. Seinästä seinään, huikean korkeana ja täysin autenttisena kuin  sakraalisena tilana pirtti imaisi meidät 1800 luvulle. Tässä oli se, mitä kohti minä olin elänyt. Miten rauhallinen, kaiken elämän sisältävä menneisyys pakotti istumaan vaiti ja katselemaan päätä hitaasti käännellen seinältä seinälle. Valtavat penkit ikkunoiden alla, hirmuinen tulisija, edessä avotulipaikka kokkaukseen ja keittämiseen padassa, takana valtava leivinuuni. Lattiassa hirrenpuolikkaat, seinissä taitava piilutus, tilan rauhallinen suuruus, tällaisen rakentanut isäntä oli tiennyt, mitä tahtoo, taitavat rakentajat olivat sen tahdon kohottaneet komeuteen, mitä ei muualta löydy.

Kotimatkalla juttelimme pohjalaisten luonteesta ja sen ilmentymisistä.

Mikä siinä on, että näin valtavan suuria ovat rakentaneet.

Katso peltoja ja tätä avaruutta, isäntä on siinä päivät  kävellyt, ja kotiin palatessaan ei ole mahtunut pieniin huoneisiin. Samaa avaruutta kuin vainioilla on pitänyt olla myös talossa.

Olimme unohtaneet ruokailun, ajoimme etelään ja tankkasimme vasta Ikaalisissa. Söimme jäätelöt pieneen hiukoon.

  

Savonlinnassa

 Savonlinna saarien kaupunki

Ajoin Sääksmäeltä Lahden kautta Savonlinnaan. Minulla oli tapaaminen Mikon kanssa, vein tuliaiseksi joitain käsityökaluja sekä Hannalle kukkasia. Mikko näytti vanhan valokuvasuurennoksen Vammalasta. Sen oli ottanut SaSa kuvaamo 1975. Siinä näkyi Vammalan keskustaajama vesien ympäröimänä. Otin siitä valokuvan, ajattelin laittaa sen vanhaa Tyrväätä sivuille Facebookiin. Hanna laittoi kahvipöydän keittiöön, Mikko ohjeisti kahvin keittoa. Pöydässä oli melkein mitä tahansa herkkua.

Helsingistä alkanut moottoritie jatkui edelleen Heinolaan ja Lusiin saakka. Hyvin matka joutui. Mikkeliin saakka oli tie vanhoillaan, Juvalle oli valmistunut uusi tie. Matka Savonlinnaan jatkui entisellään, kaunis tie, vaarojen rinteillä pellot ja laella asumukset. Oli sieltä rauhaisaa katsella maisemaa ja toisen vaaran laella olevaa maatilaa. Soitin Jussille, sovimme tapaamisesta venerannassa. Ajoin Kallislahdesta kohti Saimaan lahtea, tiehaaroja oli useita. Osuin melkein oikeaan paikkaan, täällä oli rakennettu suuri hirsinen talo aivan rantaan. Soitin taas ohjeita, olin kääntynyt aivan oikean tiehaaran sijasta vasemmalle.

Jussille oli 70-vuotis lahja. Olin pakannut sen olkareppuun. Tarkoituksena oli, että hän saisi sen ennen Lofoottien matkaa, mutta se ei onnistunut. Tekstasin, ja retkue vastasi Kilpisjärveltä, olivat jo käyneet Norjassa.

Mennään ensin sinun autolla Savonlinnaan, nähdään Katja kotonaan. Hän on Kerimäellä golfaamassa ja tulee neljän aikaan takaisin.

Hienoa, en ole Katjalla käynytkään. Minulla on hänelle myös tuliainen, ja Anitalle kukkakimppu ja Paulan tekemää sinappia.

Kalmarinkadulla ei Anita ollut kotona. Jussi soitti, Anita oli hoitamassa kissoja lähistöllä. Antoi ohjeet viedä tuliaiset ovirappuun ulko-oven vierelle. Jussi oli jättänyt kodin avaimet mökille.

Katja asui vuokralla ylimmässä kerroksessa aivan vastapäätä Olavinlinnaa. Nousimme hissillä ja Katja avasi oven. Minulla oli mukana kasa aivan uusia, käyttämättömiä ns. venelautasia, tasseja. Niissä oli jokaisessa eri laivan kuva. Ihastelin maisemaa, virtaa ja linnaa. Katjalla oli upea yksiö, siinä oli saunakin.

Palasimme huoltoaseman kautta. Minulle oli syttynyt varoitusvalo adlubesta. Sitä täytyi tankata, muuten auto menee vikatilaan eikä anna jatkaa matkaa. Siinä aivan vieressä olikin asema. siitä saisi tankata pistoolilla suoraan tankkiin. Työnsin kortin sisään, tein tarvittavat painallukset ja sain käskyn aloittaa tankkaamisen mittarilta 3. Siinä ei ollut adlubea, se oli mittarissa 5. Kysyin Jussilta ohjetta, mittarilla 5 ei ollut korttipaikkaa. Menimme molemmat ulos tankkien eteen lukemaan taulua. Siinä luki pienessä suorakaiteen muotoisessa vihreässä paikassa: adlube. Painoin siitä ja taas edelliset muut painallukset, ja silloin mittari osoitti tankkia viisi. Hyvä, tankkasin ja ajoimme takaisin Kallislahteen.

 Jussi souti veneellä, minä istuin perässä. Pääsin sentään vielä kaatumatta veneeseen ja istumaan tuhdolle. Mökkirannassa taas sama keikkuilu uudelleen, kastumatta. Mökkipalsta oli entisellään, sauna, aitta, grillipaikka ja mökki paikoillaan, vain polut niiden välillä korkeassa mustikkavarvikossa.

Syötkö, minä olen kerännyt sieniä, teen soosin. Muutama peruna ja paistan pari pihviä.

Mielelläni syön, mennään myöhemmin saunaan. Petasin makuualkoviin alapetiin nukkumispaikkani, lakanat ja tyynyvaarun. Olin siinä ennenkin maannut, muutama vuosi sitten parina viikonloppuna kun tein Jussin veneeseen uuden rimakannen eteen ja taakse.

Jussi seisoi keittiössä, kaasuliesi sihisi ja kuumensi nopeasti paistinpannun. Perunat kiehuivat hiljalleen saapui, olin syönyt vain aamupalan lähtiessäni. Ruoka maistui hyvältä, niin kuin aina retkellä. Jussi sai pihvit oivasti valmiiksi.

Olen ajatellut sitä huomista. Aamulla on pakettien vientiä, niitä on nyt kertynyt tavallista enemmän. Jos minä vien ensin ne ennen lossille menemistä, niin sinun ei tarvi lähteä niin aikaisin, tai siis yhdessähän me mennään, mutta sinä voit käydä aamiaisella ABC asemalla rauhassa. Siellä on kaupungin paras ruoka. Tulet sitten Poukkusillan kautta lossille puoli yhdentoista aikaan, niin aloitamme saarikierrokset.

Mkäs siinä, mikä sen lossin nimi olikaan?

Koivukanta.

Kävimme vielä saunomassa, minäkin join kaljan, ensimmäisen tänä vuonna. Kiuas lämmitti meille makkarat. Sisällä otin puhelimeni esiin, tuli kehotus ladata se. Jussi haki laturin, liitti sen invertteriin. Luuri ilmoitti 1 prosenttia, johto kiinni ja minä koetin avata. Pihh, Puhelin meni mykäksi. Annoin sen latautua puolisen tuntia ja koetin sitten avata sen. Kysyi pinniä, minä naputin sen muististani. Väärä pinni. Naputin uudelleen, väärä. Olin varma pinnistäni ja naputtelin taas. Meni lukkoon ja vaati puk-koodia. Olisin senkin saanut Jussin luurilla, mutta pankkivarmenne ei toimisi, minulla oli sormenjälki tunnus.

Onko Savonlinnassa Telian myymälää, menen sinne aamulla selvittämään tämän.

Ei ole, on vaan DNA, lähin Telia on Mikkelissä.

 

Ajelimme peräkanaa kaupunkiin, minä poikkesin asemalle marketin pihaan. Katselin sitä, ei tuntunut kutsuvalta. Ajoin torille, siellä oli kaksikin kahvilaa auki. Menin ensimmäiseen, useita ukkeleita istui pöydissä ulkona, menin omaan pöytääni toiselle sivulle. Nyt en voisi aloittaa juttelua. Join teeni ja pistelin aika annoksen kinkkupiirakkaa.

Ajoin päätietä ja katselin liikkeitä, DNA näkyi vasemmalla. Tein käännöksen ja marssin sisälle.

Puhelimeni vaatii puk koodia, olen Telian asiakas, saatteko sen selville?

Ei mitenkään, emme voi saada sitä. Koetan kuitenkin auttaa sinua. Kirjoitan tähän ohjeet, mitä teen kun menet Telian sivuille.

Olisin mennyt, mutta läppäri on Sääksmäellä.

Okei, vaihda takaisin meille, niin saat puhelimen auki.

Saanko sen siis heti auki?

Ei, se kestää aina viisi arkipäivää.

Siinä keskustelimme tovin, minä kyselin ja kyselin. Enhän hyötyisi mitään siitä vaihdosta. Lopulta kuitenkin astelin ulos DNA:n asiakkaana. Vasta ulkona autossa havaitsin mitä olin tehnyt. Ei saamari, kyllä tämä täytyy perua, odotan, että voin palata liikkeeseen perumaan Jussin kanssa. 

Minulla oli edelleen mykkä puhelin kun aloitin lossirannan hakemisen.

Muistelin Jussin ohjeita lossille. Ensin Laitaatsiltaan, siellä halusin nähdä telakan, niin kurvasin vasemmalle. 1985 kesällä olin tarvinnut telakan apua. Purjehdin silloin veneelläni tänne Raumalta. Hieman ennen Hankoa tunsin peräsimen jotenkin jäykistyneen. Kovassa tuulessa komensin gastit vaihtamaan keulapurjeen myrskypurjeeksi. Ison reivasin itse sitloorasta. Sukellus ei paljastanut mitään isoa vauriota peräsimestä. Päätin jatkaa kohti Viipuria ja Savonlinnaa. Laiturissa irrotin peräsimen, se ei ollut aivan kestänyt suuria sivuttaisvoimia, siihen oli tullut pieni halkeama. Kannoin peräsimen telakalle. Miehet lupasivat korjata sen parissa päivässä. Ajelin Laitaatsillan katuja pitkin ja poikin koettaen hakea vanhaa taloa, jonka isä osti tullessaan Savonlinnaan Postin päälliköksi. No, en sitä löytänyt, suuntasin Poukkusillalle ja muistelin Jussin ohjeita. Minulla oli mukana kamerani, aioin kuvata ja kirjoittaa jutun postin jakelusta saaresta toiseen kahdella lossilla. Huristelin eteenpäin. Tiehaaroja olikin sinne rakennettu aivan tuhottomasti. Kurvasin vasemmalle kohti rantaa, moni tie päättyi Saimaaseen, siellä oli urheilukenttiä ja venetelakoita. Tie toisensa perään. Kysyin neuvoa koiran ulkoiluttajalta. Tuonne päin, oikealle ja sitten viisi kilometriä

Olin aivan varma, ettei santatien päästä löytyisi lossia. Vesi näkyi jo, ja lossi. Hurraa, onnistuin. Pysäytin autoni vasemmalle sivuun ja katselin lossirantaa ja vettä. Nousin ulos, kuvasin maisemia ja lossirantaa. Siinä huomasin väärän nimen. Nonni, kello on yli kymmenen, jos nyt lähden hakemaan sitä toista lossia, niin varmasti myöhästyn. Jussin pitäisi tulla myös tälle lossille loppulenkkiä varten. Jään odottamaan autoon. Kait Jussi menee lenkilleen, vaikka minua ei näykään.

Lossi tuli ja meni, muutamia autoja kyydissään. Uudelleen. Redillä meni työntöproomu tukkeja täynnään. Kello oli kaksitoista. Vielä jaksoin istua. Kello tuli yksi, puoli kaksi, ja minä lähdin. Päätin ajaa takaisin mökkirantaan, sinne ainakin Jussi lopulta tulee. Pari tuntia odotusta ja Jussi saapui päätään pyöritellen.

Menimme molemmat minun autooni. Tarkoituksena oli mennä syömään Majakkaan. Siellä oli rauhallista ja minä sain kertoa seikkailuistani. Saimme alkuruoat ja pääaterian. Molemmat söimme samat annokset. Jussi tilasi oluen ja minä veden. Tarjoilija kertoi heillä olevan myös alkoholitonta olutta.

No kas, minä otan sellaisen. Aivan melkein oluelle se maistuikin, hyvä valinta.

 Astuin veneeseen, nostin jalkani keskituhdon yli ja aloitin syöksyn kohti veneen laitaa. Tarrasin laidasta kiinni enkä halunnut kierähtää veteen. Enkä kierähtänyt.

Kyllä tämä minulta käy, mutta laitas tähän kömpelömpi.

No just, vastasi Jussi.

Olin saanut DNA:sta Telian puhelinnumeron. Kynä ja lehtiö kädessä soitin siihen. Jos asiasi koskeen niin paina...jos niin paina... paina. -Keskustelet avustajamme Terhin kanssa, hän on robotti. Anna henkilötunnuksesi, anna osoitteesi, anna korasi nimi, talon väri ja onko talolle hiekkatie vai asfaltti? Nyt annan puk-koodin, numerot kuuluivat tasaisen varmasti. Nyt annan puk koodin uudelleen. Klik. puhelu päättyi. Oli minun vuoroni, painoin numerosarjan ja sitten kysyttiin pinniä, minä painelin, väärä pinni. Helvetti, kuka tätä osaa, mitä mä nyt teen, no annan uudelleen puk-koodin. Se tuottikin tulosta, puhelin heräsi ja kysyi pinn koodia. Minä näpyttelin taas, ja valkeus koitti. Avasin puhelimeni ja soitin DNA:n palvelunumeroon, sain sen sopimuspaperista. Kerroin seikkailuni liikkeessä, vastaaja tuntui myötätuntoiselta ja lupasi perriittää sopimuksen. Kiitin kaksi kertaa.

Melkein samoin saranoin sain viestin Telialta. Tarjosivat parempaa sopimusta ja 50 € lahjakorttia Lidliin, jos pysyn heillä. Viestissä oli sähköinen osoite, jossa voisin varmistaa paluuni. Oli, mutta ei toiminut. Päätin ajaa kotiin Ideaparkin kautta ja varmistaa tuon edun.

Saunoimme taas, ihmettelimme kaunista säätä, ei tuullut, lämpöäkin riitti, taivaalla vain vähäistä pilvittelyä. Uimassa emme tohtineet käydä. Vanhan nahkaan sopii niin hyvin lämmin vesi ja saippua. Pohdimme mökin remonttia kohti talvilämpöä. Minä ehdotin uuden rakentamista, Jussi ei lämminnyt. Mökin vuoraaminen sisäpuolelta oli toisena vaihtoehtona. Samalla voisi muurata kunnon uunin PorinMatin tilalle, antaisi lämpöä pidempään.

Aamulla söimme hieman ja soudimme mantereelle. Joutsenia ei näkynyt. Aloitin kotimatkan. Ideaparkissa selitin tarjouksen, myyjä katseli ja sanoi, että sitä en voi enää saada, kun olen itse liittynyt jo takaisin. Se on niille, jotka ovat vielä toisella yhtiöllä, mutta he houkuttelevat takaisin. Tjaa, minä ymmärrän. Myyjä ei voinut antaa sitä Lidlin tarjouskuponkia. Katseli aikansa ja antoi minulle kuitenkin tarjouksen halvemman hinnan per kk, ja lisäsi nopeutta. No, onhan tämäkin jotakin, kävelin autolle ja palasin kotiin.

Välikaton lisäeriste

Lisäeriste välikatolle

 

Menin illalla aikaisin nukkumaan ja laitoin puhelimeni herättämään puoli seitsemältä. Aamulla meillä alkaisi eristeen puhaltaminen vintille. Tein ostamistani laudoista käyttöullakon laidoille kahden laudan korkuiset seinämät, jotta puhaltaja voisi levittää eristeen 20 sentin korkeudelta lautaa vasten. Olin laudoittanut toiselle puolen taloa permannon kattotuolien vaakaosalle. Siinä oli rakennusmääräysten mukaisesti korkeutta 160 cm. Tuo korkeus esti tarkoituksella huoneen rakentamisen ullakolle. Me noudatimme kaavamääräyksiä tarkoin, muiden tehdessä tonteille ja taloilleen mitä halusivat. Tuota 160 cm korkeutta ei tietenkään ollut kuin parin metrin leveydeltä, kattotuolit laskeutuivat vinosti molemmin puolin. Laudoittaessani tuota pientä lattiaa aloin pääni kolhimisen vaakaan asetettuihin helvetin teräviin sahattuihin lankkuihin. 

Kapean tilan keskelle Paula kokosi Niinan kanssa kaikki vaatteet, pahvilaatikot, koristeet, talvivaatteet, kesävaatteet, kilometrittäisiä mattorullia, muovipusseja ym. Ne pakattiin kahteen auton ulkopeitteeseen, lukemattomiin 350 l muovisäkkeihin ja niistä nousi vuori tilan keskelle päästä päähän. 

Nostin laudat rappuja pitkin vinttiin, aloitin päätyseinästä. Mietin tarkkaa paikkaa, nostin kaksi lautaa päällekkäin, niistä tuli melkein 40 senttiä. Kulmaraudoilla ruuvasin ensimmäisen alalautaan kyljelleen, toisen laudan sen päälle ja kiinnitin sen kattotuoliin laudanpalan avulla. Näin jatkoin koko pituudelta aina portaisiin saakka. Minun oli lisäksi laudoitettava samoin portaiden läpivienti, kuusi kulmarautaa siihen meni, lisäksi sidoin ylemmät laudat molemmilta puolin kattotuoleihin ja hirsiseinään. Päivä meni siinä istuksiessa ja aprikoidessa sekä oman työn jälkeä katsellen. Laskeuduin pirttiin. 

Aamulla sama uudestaan, nyt toiselle puolelle. Siinä työtä haittasi ilmanvaihtoputkien risteily typerästi käyttöullakon päällä ja lattian läpi. Illalla laskeuduin pirttiin. 

Kolmantena päivänä asettelin kolme lautaa hirsiseinän päälle piipun eteen pirtin korotuksen matkalta, taas kulmaraudat olivat hyvänä apuna. Laudan jatkosten taakse ruuvasin laudan pätkän jokaiseen liitokseen, samoin sidoin laudoilla ylälaudat kattotuoleihin. Istuin ja katselin. Nyin lautoja tyytyväisenä. Kyllä ne kestävät puhallusletkun vedon niiden yli ja niitä pitkin. 

Puhalluksen aamuna heräsin hälytykseen, sieppasin puhelimeni ja koetin sammuttaa hälytyksen. Sumeilla silmillä katsoin näyttöä, joka häikäisi pimeään tottuneet silmäni. Kaivoin hälytyksen esille ja poistin sen. Ei vaikutusta. Koetin sammuttaa koko puhelimen. Ei sammunut. Työnsin sen tyynyn alle, ei vaikuttanut, kirottu hälytys vaan piippasi. Herätin Paulan, kiersin hänen puolelleen ja tajusin piippauksen tulevankin Paulan herätyskellosta, jonka osasin sammuttaa. 

Join aamuteeni, puin päälleni, harjasin hampaani, laskin vintin rappuset eteisessä. Kuulin ison auton ajavan tiellä, kurkkasin eteisestä ja siinähän mies jo asteli rappuja . kohti. Tervehdimme, kello oli vartin yli seitsemän. Se sopi toleranssiin. Sopimuksessa luki, että saapuvat klo 8 - 10, vaihteluväli oli +- 1 tunti. Puhaltaja kurkkasi ensin vinttiin, haki sitten autosta kurkkuletun ja sinisen ohuen muoviletkun. Kysyin, onko ohut letku sähköä varten. Ei ollut, siinä kulkee tapettiliisteri. Toinen mies asteli esiin musta voimavirtajohto kädessään. Opastin hänet Romulaan, hän sai liitännän tehtyä ja käveli kuulokkeet ja mikrofoni päässään autolle.

Puhaltaja veti letkut vintille, minä niittasin aukon kolminkertaisella muovilla umpeen laidoilta ja vielä lattiasta tiukasti putkien kohdalta. Kävimme vielä läpi puhalluksen ja minun tarkennukset: sivuseinillä olevia tuuletusvälejä ei saa peittää, ja kuistin katto kuuluu urakkaan. Työ alkoi, vihreä eriste pursui letkun päästä, Simolan puoleisesta päästä aloitettiin. Istuin ja katselin, kehuin työtä, sillä se oli ihailtavan nopeaa ja tarkkaa. Puhaltaja oli alle 50. vuotias, hoikka ja pitkäraajainen. Hän asteli ja kurotteli kattotuolien väleistä astuen aina vaakaosan päälle. Sivuseinillä hän tasoitti eristeen käsillään ilma-aukkojen kohdilta. Minusta näytti, että eristettä tuli reilusti yli 20 sentin, paikoin jopa kaksinkertaisesti. Siirryttyään käyttöullakon kohdalle hän ei tyytynyt ruuttaamaan eristettä tasaiselta alustalta seiniä päin. Hän asteli taas hämähäkkijaloillaan villojen päältä seinän viereen. Kysyin siitä, ja hän sanoi työn olevan tarkkaa tällä tavalla, mikä varmasti olikin totta. Talon Virtasten puolen päädystä alkoi viimeinen veto takaisin rappuja kohti. Ulkoeteisen kohdalla puhaltaja asettautui makuulleen jalat harallaan villojen päälle painaen näin vain vähän villoja. Letkun hän työnsi eteisen päälle ja eriste virtasi ihana helposti oikeaan paikkaan. 

Eriste oli paikoillaan, irrotin muovit rappujen päältä, astelimme ulos. Minä kehuin hyvin tehtyä työtä, puhaltaja kehui minun asentamia kauluksiani. Hän pyysi vielä luvan saada valokuvata noita kauluksia, sanoi kuvien menevän opetustarkoituksiin ja esimerkiksi uusille asiakkaille. Vielä loppupuheet, toinen mies toi lahjukset, kaksi kynä- ja avaimenperäpakettia. Niissä oli pieni valolamppu peränä. 

Paula jo imuroi eteisiä, minä irrotin kirjahyllyn ja pirtin eteen niittaamaani suojamuovia pois. Mutua oli tullut vain kurkkuletkun mutkissa pieniä määriä, imuri nieli ne helposti. Me autoilimme Toijalaan vankilakahveille.  

Höylättyä lautaa

 Lautojen haku 

Selasin huutokauppasivuja, hain rakennustarvikkeita. Siellä oli monenlaista konetta ja lankkuja, lautoja, paneeleita, ulkovuoraukseen tai sisälaudoitukseen, uutta ja vanhaa, höylättyä tai sahapintaa. Olipa monet laudoista jopa maalattuja pohjaväreillä. Monet kaupat olin tehnyt, maksaessa ilmoitin aina hakevani tuotteet. Näin pääsimme taas Jakken kanssa matkoillemme Lohjalta Vaasaan, Hämeeseen, Satakuntaan, Pirkanmaalle ja Pohjanmaalle. Nyt tarvitsin höylättyä lautaa välikatolle.  

Myynnissä oli kaksikin sopivaa parttia ja tarjosin molemmista. Ensimmäinen oli 21x198 neljä ja puoli metriä pitkänä pätkänä yhteensä 140 metriä. Toinen oli 21x180 noin neljä metriä pitkinä lautoina noin 140 metriä. Ensimmäiset huudot ylitettiin nopeasti, myyjä oli lupautunut myymään korkeimman tarjouksen tekijälle ilman pohjahintaa. Kilpailu kesti kolme päivää, ensimmäinen partti tuli minulle, toinenkin partti hiukan myöhemmin. Molemmat olivat hyvinkin siinä haarukassa mitä olin ajatellut. Nyt ostamisella oli melkein lyömätön valtti, laudat olivat Valkeakoskelta. Voisin hyvin hakea vaikka kaksi kertaa. Tosin retki kotimaahan jäi odottamaan. 

Soitin Jakkelle, kerroin ostoksistani, hän lupasi lähteä hakemaan tavaraa Säterin tehdasalueelta. Emme olleet aiemmin kuulleetkaan, että siellä on tällaista toimintaa. Aamulla tarkistin peräkärryn pyörien ilmanpaineet, käänsin koukun esiin ja lukitsin sen ja aloin liittää sähköjohtoa. Autossani oli uusi liitin ja kärryssä vanha, eivät sopineet. Ajoin Masan Autolle pikatien kautta, ei ollut monia liittymiä ja käännöksiä. Tiskillä selitin asiani ja myyjä käveli suoraan hyllylle ja otti adapterin esiin ja avasi paketin. Hän selitti sen asentamisen, painamisen ja kääntämisen. Pyysin häntä asentamaan liittimen. Kerroin asettaneeni lämmittimen johtoa kaksi vuotta polvillani, istualtani ja lopulta makaamalla puskurin alla, en saanut liitosta onnistumaan. Sitten kuulin remonttipajalla yllättäen uudesta johdosta. Siis kaksi johtoa, uusi ei sovi vanhaan, mutta ero on niin pieni, etten sitä millään havainnut.  

Myyjä käänsi adapterin paikalleen ja siihen perään kärryn johdon. Kiitin ja maksoin. Katsoin, että ainakin vilkut pelasivat, ajoin Kaaritielle. Jakke oli jo pihalla valmiina, kaunis aurinkoinen ilma ja veden välke seurasivat meitä Säterin portille. Pääsimme sisälle ja kysymällä selvisi lautojen paikka. Ne oli niputettu kahdella vanteella valmiiksi lavalle nostoa varten. Pyysin siirtämään nipun sellaiseen paikkaan, että saisin virtaa sahalleni. Trukilla se tapahtui helposti. Miehet kyllä sanoivat, ettei noin pieneen kärryyn mahdu kaikki kerralla. Minä vakuutin sahaavani laudat kärryyn sopivan pituisiksi ja saavani ne mukaani kerralla. 

Aloitin sahauksen yksi lauta kerrallaan ja Jakke latoi niitä kärryyn. Liian hidasta ja työlästä. Mittasin uudelleen kasan päältä ja vedin viivan koko kasan poikki. Nyt alkoi Lyyti kirjoittaa. Sain yhdellä sahauksella kolme lautaa kerralla ja koko pinkan matkalta, 15 pätkää. Kielsin Jakkea ahnehtimasta kahta lautaa kerralla, mutta eipä hän kuunnellut. Uusi sahaus ja lastaus, yhdestä laudasta tuli kolme pätkää. 

Lopulta kaikki oli kärryssä, aloitin kuomun vetoa kaiken päälle. Nytkytellen ja kasaa työntäen kuomu oli lähes paikoillaan, mutta emme saaneet sitä kiinni. Minulla oli mukana pitkä vetoliina. Heitin sen yli kuomun, Jakke piti toista päätä koukussa, kunnes sain toisen pään kiristettyä. Kuomu tuli hyvin mukana, vaikka hieman laidasta näkyi lautoja. 

Jakke halusi käydä kaupassa, pyysi minua jättämään hänet kadun varteen, tulisi bussilla kotiin. 

No en minä sinua jätä, kyllä sieltä aina parkkipaikka meille löytyy. Minä odotan sinua ja vien kotiin. 

Mihin sinä, kun torikin on aivan täynnä. 

Ajan tuolle sivukadulle, siinä on usein tilaa. 

Seurahuoneenkadulla oli aivan alussa jalkakäytävä tyhjänä autoista, vedin siihen ja pyysin Jakkea tuomaan minulle kaksi pikkupulloa kokista. Odotin hetken ja sain huulilleni tuota virvoittavaa ja ihanan makuista nektaria. Ostin aina Korpelan lihastakin yhden kokiksen. Kerran kuussa saaden se sopi sokeritautisen suuhunkin. 

Kotona työnsin kärryn autotallin sivulle ja menin sisälle kahville. Oli kyllä ylivoimaisesti lyhkäisin reissumme. 

Kattokruunu

 Majolika kattokruunu 

 

Katselin kotimme katossa olevia lamppuja. Niitä on monen laisia ja eri aikakausilta. Yhtä kuitenkin puuttui. Minulla oli Raumalla pronssinen kattokruunu, siinä oli muutamia kristalleja, ja se oli jossain vaiheessa sähköistetty. Löysin sen antiikkiliikkeestä, ostin ja kannoin sen kotiin pitkin teitä. Käärin sen ensin lakanaan, jotta siitä ei putoaisi mitään. Kotona raksin sähköistyksen pois. Siihen jäi kuusi kaunista sakaraa, jokaisen päässä oli kynttilän pidin. Nostin lampun paikoilleen kattokoukkuun, ja asensin kynttilät paikoilleen. Katselin kruunua ja polttelin siinä kynttilöitä. Kiinnitin myös kaksi pronssista kynttilälampettia seinään, samoin pöydällä paloi tarvitessa lisää kynttilöitä. Tarvittaessa sytytin platfondin, jonka olin kiinnittänyt katon toiselle laidalle. 

Minulle jäi tästä ajasta halu asettaa kynttilöitä palamaan tänne Kemmolaankin. On kaksikin lamppua, missä niitä voisi polttaa. Lampetit ovat jääneet kellariin säilöön. Nettiä selatessani huutokaupat.com sivuilta löysin Majolika lampun. Se iski heti, tein tarjouksen ja jäin odottamaan. Varovaisesti esitin kuvaa Paulalle, häntä hieman epäilytti sen sopivuus meille. Tarjoukseni ylitettiin, ja minä korotin. Sain lampun. Ostos oli haettava Salosta. Maksoin lampun ja mailasin myyjälle. Ensimmäinen päivä ei sopinut hänelle, ilmoitti olevansa paikalla samana päivänä klo 13-18. Lähdin matkaan heti. 

Salossa oli menossa joen varrella keskustassa joulumarkkinat. Ajoin hiljaa katsellen talojen numeroita ja väistelin jalankulkijoita. Ne poukkoilivat jäniksien lailla messualueella ja tiellä huomiomatta mitenkään autoani. Olin menossa väärään suuntaan, käännyin ja ajelin takaisin. Löysin talon, tavallinen kerrostalo joen kaltaalla. Odotin näkeväni antiikkiliikkeen, mutta siinä olikin vain asuntoja. Sain oven edestä parkin, ponkaisin ulos ja kaivoin puhelimeni soittaakseni myyjälle. Hän tulikin samassa ulos kantaen pakettia autoonsa. Arvasi  minun olevan ostaja, kättelimme ja menimme hissillä ylös ja sisälle asuntoon. Myyjä kertoi ostaneensa koko huoneiston tyhjennyksen. Hän oli sitä työtä nyt tehnyt jo viikon päivät, tänä päivänä työ tulee loppuun. Tervehdin myyjäpariskunnan rouvaa ja näin samassa lamppuni katossa. Se oli juuri niin kaunis, kuin olin ajatellutkin. Tosin se oli liian lyhyessä lieassa, katto oli matalalla, niin kuin asunnoissa on nykyään aina. Mies otti emännän jatkot, katkaisi sähköt. Minä tartuin majolika kuvusta kiinni ja ruuvasin sen kiinnikkeen irti. Se meni läpi posliinista ja metallisesta sisäkuvusta. Sain sen irti, myyjä ihmetteli olenko kovastikin ollut tekemisissä näiden lamppujen kanssa. Kielsin ja sanoin vain suojaavani tätä kupua, se kun on lampun kallein ja korvaamattomin osa. Saimme lampun alas, rouva antoi heti alle muovilaatikon ja siihen erilaisia joululiinoja pehmusteeksi. 

Myyjä kysäisi, olisinko kiinnostunut muista lampuista, ja osoitti viereisessä huoneessa olevaa kuusihaaraista pronssista polttokullattua kattokruunua. Kysyin mitä se maksaa. Viiskymmpiä. Annoin heti rahan lompakostani. Olin hieman varautunut käteiskauppoihin, kun luulin meneväni antiikkiliikkeeseen. Kruunu irroitettin saman tein, otin sen kantoon, myyjä kantoi pakattua ja melkoisen raskasta Majolika lamppua hissiin ja autolle.   

Ajoin saman tien takaisin, kauniisti kiemurtelevaa joen reunoja nuolevia teitä läpi peltomaisemien ja kylien. Tulin Helsingin tien risteykseen, siihen oli vuosien varrella rakentunut valtava kauppakeskittymä. Vanha huoltoasema oli paikallaan, täysin rempattuna ja laajennettuna. Kävin kahveilla, söin pasteijan ja ostin vielä litran kokispullon loppumatkalle. 

Nostin kotona Majolika lampun autotalliin kaapin päälle, käsistäni katosi kaikki voimat hieman ennen nostoa. Mietin, pudotanko lampun ja menenkö polvilleni. Täysin tunnottomilla käsillä työnsin mahallani laatikkoa kaapin päälle, huh, onnistuin. Pronssisen kruunun nostin toisen kaapin päälle ja menin sisälle. 

Keskustelimme ostoistani ja niiden sopivuudesta meille. Päätimme pitää pronssikruunun itse. Meillä oli aikaisemmin jo ollut vähän saman lainen. Siihen vaan piti laittaa sähköt, tällä kertaa. Annoin sen sähkärille, hän lupasi laittaa sen jossain vaiheessa. Lopulta siitä projektista ei tullut mitään, sähkäri onnistui katkaisemaan yhden sakaran irti poikki. Sitä hän ei kyennyt korjaamaan, vaikka kovasti yrittikin. Minä häntä lohduttelin, kyllä maailmassa lamppuja on, älä sitä sure, näitä sattuu, vahinkoja. 

Katselimme kattolamppujamme ja mietimme siirtoja. Lopulta uusi kruunu laitettiin makuuhuoneeseen ja sieltä otettu lamppu löysi paikkansa pirtin pöydän päältä. Meidän tuoliemme yläpuolella ollut häälahjamme nousi keskelle pirttiä ja siinä reunassa ollut nelikuuppainen kruunu taas löysi paikkansa tuoliemme päältä. Katselimme valojamme ylen tyytyväisinä. Majolikan kenkkäisin siskolleni Juupajoelle. 

 

Olin taas ajossa. Kattokruunukin takapenkillä, Paula etupenkillä. Toista kuukautta meni, ennen kuin pääsimme Juupajoen tielle. Pälkäneelle, Kangasalle, Ponsan tielle, Orivedelle ja Sahrakoskelle. Ajoin autoni melkein portaille, otimme tuliaisemme, lamppu jäi vielä, ja kopsuttelimme sisälle. Tervehdimme Kitiä, Jonnaa ja Jarkkoa, ihailimme taas kattausta ja näytimme tuliaisemme. Minä olin säästänyt kristallisia laseja.  

Ostin ne Viipurista ollessamme isäni kanssa bussimatkalla Viipuriin, Terijoelle ja Kronstadtiin. Palatessamme Viipurin kautta kävimme pyöreässä tornissa syömässä ja ruokaryypyt juomassa, muutaman. Torilla oli aika vilske, ja kristallilasien myyjiä. Mummot olivat sitkeitä, tinkivätkin, mutta eivät saaneet kauppoja. Kauppahallin kautta jatkoimme autolle, kaikki olivat jo tulleet, paitsi isäni. Hän teki taas katoamistempun. Minä juoksin kauppahallin toiselta puolelta, matkaseuralaisemme juoksi toisen puolen, vielä hallin läpi. Ei Villeä missään. Palasimme bussille, ja jostain Villekin sinne kömpi. Ei ymmärtänyt lainkaan meidän huoltamme. Kuski käynnisti auton, etuovi oli vielä auki, ja siihen tunki mummo lasiensa kanssa. Minä hyppäsin siihen, miehet takaa jo huusivat, älkää päästäkö sitä, mutta olin jo ovella, sanoin alhaisimman hintani raha kourassa, ja niin Viipurin halvimmat lasit matkasivat Suomeen. 

Nyt ne kuoriutuivat  papereistaan Sahrakosken pirtissä. Jonna ja Kiti niitä ihastelivat. Ei tässä vielä kaikki, Jarkko, tuletko nostamaan yhden laatikon autosta. Astelimme autolle, minä näytin laatikon ja siinä olevan hauraan lampun. Annoin ohjeeksi nostaa vain laatikon pohjasta, ja niin me astelimme pirttiin, minä aukaisin ovet ja kehotin Jarkkoa laittamaan laatikon sohvan päälle. Riisuin takkini naulaan, ja Jarkko sanoi lampun menneen rikki. Hän oli ottanut yhdestä sakarasta kiinni toisella kädellään työntäessään laatikkoa keskelle sänkyä. En saattanut uskoa tapahtunutta, siis viimeisellä kahdella kymmenellä sentillä lamppu hajosi. Vähättelin vahinkoa ja sanoin kyllä voivani korjata sen. 

Purin Jonnan kanssa lampun kehältä kannattimen, otin sakarasta kristallit pois, vein lampun puhelinhuoneeseen kaapin päälle ja astelin pöytään syömään. Sakaran laitoin samaan laatikkoon, missä lampun toinkin, fylläsin sen samoihin joululiinoihin ja ajelimme samaa tietä takaisin Kemmolaan. Rattoisa reissu, vaan lampun tarina ei ole vielä lopussa.