Metsätöitä -70 l

Tilan metsätöitä

Talveksi oli tehty leimikko. Metsänhoitoyhdistyksen mies kävi isännän kanssa leimaamassa hakkuusuunnitelman mukaan myytävät puut. Sallin Antti oli ollut näissä hommissa jo vuosikymmenet. Kävellessään polkua pitkin jäi miettimään Tyrvään metsiä. ”Osaisinkohan joka paikasta tieni metsästä pois, jos minut pudotettaisiin silmät sidottuina helikopterilla johonkin ennalta ilmoittamattomaan paikkaan?” ”Jaa,a, aika vaikeata olisi, luulisin, onhan täällä vielä niin suuria hakkaamattomia saloja.” ”Kyllä minä tunnissa tulisin ulos, oikeastaan luulen, että tuntisin paikan, vietäisi minua mihin tahansa.” Antti mielellään jutteli ja kertoili menneistä. ”Minä olin kerran Kaukon kanssa menossa kesäaamuna viideltä taloon. Olimme menossa leimalle. Siellä isäntä kehui nousevansa aina aikaisin töihin. Päätimme sitten olla vielä aikaisempia. Tulimme pihaan ja istahdimme rappusille. Hetken päästä isäntä tuli nurkan takaa viikate olallaan. Sanoi käyneensä niittämässä pienen halmeen lehmille. Minä kyllä luulen, että hän heräsi tuloomme ja hyppäsi ikkunasta ulos ja kiersi sitten vikatteen kanssa rappusille.” Pekka oli tavannut Antin ensimmäistä kertaa Pääjärven partioleirillä. Metsänhoitoyhdistyksen miehet olivat tulleen kertomaan hieman metsästä, puiden iästä ja kirveen ja sahan käytöstä. Se oli kuusikymmentä luvun alussa. Antti oli näyttänyt pientä närettä kuusikon keskellä ja arvuutteli leiriläisillä sen ikää. Se oli alle ranteen vahvuinen ja pari metriä pitkä. Joku sanoi parikymmentä vuotta enintään. Siitä ei kyennyt laskemaan vuosikasvuja oksistosta, sillä oli vain sellainen tupsu latvassa. Antti sahasi sen juuresta ja laski vuosirenkaat. Puu oli hiukan yli satavuotias. Silloin Pekka alkoi ymmärtää metsänhoidosta jotakin, ainakin harvennuksen merkityksen.

”Mihin sinä nyt tätä leimikkoa tarvitset? Jotain sinä olet taas hankkimassa.”

”Se on totta, nyt täytyy saada traktori uusittua. Vanhasta alkaa olla puhti lopussa.”
"No olekkos jo katsonut sellaisen?”
”Olen, se on viisitonninen Fordi, tehtaalaisella kopilla. Mulla alkaa lumen auraukset pitkin Vaununperää ja Pohjolanjärven maata. Siinä tarvii välillä voimaa puskea kinoksista läpi. Kyllähän vanhallakin läpi varmaan olisi päässyt, mutta kun siinä tarvitaan myös nopeutta. Muuten ei lumi lennä siivistä pellolle.”
”Vai sellaiseen, no leimataan sitten, tässä tarvitaankin sitten tukkeja. Aloitetaas tästä. Sulle on kaulain, mittaat sillä rungon rinnan korkeudelta. Minä merkkaan ja leimaan. Tuosta ensimmäinen, ja kierretään sitten rajaa.” Antilla oli kaulallaan fanerilevy ja siihen kiinnitettynä lyijykynä. Siihen hän merkkasi puut aina joko pisteellä tai viivalla. Silloin tällöin hän kajautti kirveellään puun kylkeen leimikon merkiksi pilkan. Levylle painettiin pisteitä, ensin tuli neljä, neliön kulmiin. Sitten vedettiin viiva pisteiden väliin. Näin saatiin merkattua kahdeksan. Sitten vielä viivat vinoon nurkasta toiseen, niitä vedettiin kaksi. Näin oli saatu kymmenen puuta merkattua. Jokaisesta puusta mitattiin läpimitta, siitä Antti sitten laski puiden kuutiomäärän. Mänty erilleen, kuusi erilleen. Vielä arvioitiin paperipuun määrä. Sitä otettiin tukkikokoa pienemmistä puista ja latvoista, kolmeen senttiin saakka. Pituuksia ei mitattu, ne saatiin arvioimalla. Näin oli käyty koko leimikko läpi. Siitä Antti sitten teki yhteenvedon toimistollaan. Siihen merkittiin karttaan alue, leimikon rajat ja sillä oleva puumäärä. Sen saatuaan saattoi Pekka soitella puun ostajille ja aloittaa tinkaamisen. Kuka maksaisi parhaan hinnan. Mukaan oli tullut myös metsänomistajien oma Metsäliitto ostaakseen kilpaa puita. Aluksi se koettikin maksaa hieman enemmän kuin isot tehtaat. Rauma Repola sai useimmat kaupat, tuttuus ja hinta vaikuttivat.

Lehtimäen Heikki ja Markus tulivat mukaan leimikon kaatoon. Se oli tällä kerralla Tähtisen takana Humalisjärven kallioilla. Pekka oli joitain puita aiemmin kaatanut Virtasten miesten kanssa. Ammattimetsureina he olivat osanneet neuvoa oikeat työtavat ja kaadon suunnittelun. Osmo aloitti.

”Katos, näin ensin poljet lumet rungon juurelta. Sitten päräytät sahalla kaikki pikkurisut ja oksat tieltä pois. Puuta on katottava oksistoon, onko siälä tasasesti oksia, vai ovakko ne toispuolisesti. Viälä jos tuulee, niin miten se painaa puuta. Vasten tuulta ei kannata yrittää.” Hannu puuttui seuraavana sahaan. ”Tämä on turvallisinta käynnistää niin, että painat jalallasi kahvasta maata vasten. Sitten tempaiset, näin ei saha pääse lyömään yllättäen osuessaan vahingossa johonkin heiluessaan käsissä. Sitten myöhemmin se käy kyllä käsissäkin. Silloin saa vähän voimaa sahaa hempautettaessa alas ja vetonarusta ylös.” ”Katos ny, kun kaatosuunta on selvä, niin sinne puolelle tehdään kaatokolo. Ensin hieman vinoon niin alhaalta kuin saadaan. Mutta ei pitkälle. Sellainen korkeintaan kolmannes puusta riittää.” Saha päräytti lastuja hangelle kauniissa kaaressa. ”Sitten tehdään lovi, sahataan yläpuolelta auki aikaisempaan sahaukseen saakka, näin vinoon.” Saha huusi taas. Osmo kopautti kiilan ulos puusta. ”Viä on yks tarkka paikka, tai onhan niitä, mutta nyt sahauksessa. Otetaan tukeva asento, molemmat jalat maassa ja aloitetaan täältä toiselta puolelta hieman äskeistä sahausta korkeammalta sahata lähes läpi asti.” Osmo huudatti sahaa, Hannu tarjosi kaatovänkää. Sen Osmo sujautti sahausrakoon vauhdissa, sahasi edelleen ja alkoi sitten nojata vänkään. Saha kävi vielä, puu alkoi kaatua loven suuntaan, Osmo sai vängän pois ja sahasi vielä pienen hetken, mutta ei vieläkään läpi saakka. Näin siihen tyveen jäi kapea sahaamaton kohta. Se kyllä taipui ja katkesi puun kaatuessa. ”Näekkös ny, täsä pitää jäädä tämä nysä, se on sarana. Näin puu ei pääse pyörähtämään ja lyömään sahaajaa, Nysä kyllä katkeaa. Täytyy vaan oppia sahaamaan se riittävän ohueksi, muutoin tukki saattaa revetä siitä. Silloin ei kukaan tiedä mihin se saattaa singahtaa. Se voi haljeta parin metrin matkalta, siihen kertyy hirveä jännite ja se voi singota koko puun suoraan taaksepäin. Jos se osuu, niin kyllä hautajaisurakoitsija tulee.” Pekka mietti, että helvetisti on opittavaa, vaikka luulisi, että kun on konesaha, niin senkun päräyttää vaan menemään. Kyllähän onnettomuuksia on aina vuosittain sattunut. Useimmat kait konkelopuita lauottaessa.

Heikki ja Markus kaatoivat kahdestaan. Pekalla oli oma saha, ja hän kaatoi ja karsi hieman edempänä. Hiki oli, mutta voimaa piisasi. Puun pihkainen puru tuoksui voimakkaasti, kaatuvien latvusten maahan murskautuvat oksat ja neulaset levittivät samaa hajua, sahojen pakokaasu sekoittui siihen. Seuraava puu, askeleen verran oikealle, sillä suunnalla Heikki ja Markuskin olivat, mutta kaatoivat toiseen suuntaan. Pekka piti sahaa käynnissä, maasto oli helppo ja matka lyhyt.

Heikin kaato alkoi kääntyä hieman vinoon, juuri sinne minne Pekka oli matkalla. ”Pekka varo!” Huusivat miehet yhdessä. Ei Pekka mitään kuullut. Tunsi vain humahduksen ja vähäisen oksien lääppäisyn selässään. Latva ei ylettynyt pidemmälle. Miehet huusivat, että osuiko ja sattuiko. ”Ei täällä mitään, jatketaan vaan!” Huusi Pekka vastaan.

Vinssau -70 l

Naapuriapua

Virtasen Matti soitti illalla: ”Matti täällä terve, kuule, kun sinulla on traktorissasi vinssi ja nostopuomi, niin ehtisitkö huomenna meille vähän jelppiin?” ”Joo kyllä vaan, mistäs on kysymys?” ”No katsos kun Osmo kaatoi päivällä traktorinsa metsässä, ja se tarttis saada pystyyn.” ”Älä perkele, kävikö pahasti?” ”No ei siinä mitään muuta ole, ei pojan käynyt mitenkään. Meillä vaan jäi sitten metsäajo kesken, niin että jos sulla olis aikaa niin nostettas traktori ensin ja pojat sais sitten vinssata sun koneella tukit kasalle. Niillä kun alkas olla kiirus, yhtiö hosuu niitä tien viereen, vaikken minä kyllä tiedä mikä hätä tässä on, niillä on puita ajamatta edellisen savotan jäljiltä.”

Miehet saapuivat Volgalla pihaan, purkautuivat ulos, Matti, Osmo ja Hannu. ”Minä sitten kunnioitan sinua, sinä kun ajelet niin vaatimattomilla autoilla.” Matti katseli Pekan sen kertaista autoa, Volkkarin pakettiautoa, jossa oli ajettu etukulma lyttyyn. ”Joo, ei talossa kannata itseensä mitään satsata, pääsee näilläkin. Vettenrannasta soittivat ja käytiin tämä hakemassa Nokialta. Tämä oli ollut Tapsalla huollossa aiemmin, sitten isäntä pamautti kolarin ja hermostui tähän. Tapsa sanoi mulle, että mennään hakemaan se mulle, hän tuntee auton ja tietää sen kunnon hyväksi. Hän lupasi helposti korjata etukulman sopivalla ajalla. Nyt sitä vaan oikaistiin etupyörän päältä irti, että pääsee ajamaan. Ei tämä minua haittaa.” ”Mutta lähretääs sitten, kuka ajaa traktorin, minä täytin tankin aamulla. Minä en kyllä täristele sillä tietä pitkin.” ”Kyllä meidän Hannu ajaa, mennään me autolla.”

Kotajärven maassa oltiin perillä. Volga ajettiin parkkiin tien poskeen, miehet lähtivät nousemaan kallion rinnettä polkua pitkin syvemmälle metsään. Kilometrin verran oli matkaa, Hannu surrasi Pekan konetta perässä. Se ei ollut aivan helppoa, maantieajossa ääni oli kopissa hirveä, ja mesäajossa sen ratti iski käsille armotta, jos ei osannut pitää peukaloa samalla puolella kuin sormia. Ohjaustehostinta ei ollut ja jokaisen kiven tai kannon vääntö etupyörästä iski läpi rattiin saakka. Siinä oli vaarana peukalon vaurioituminen pahastikin. Tulivat kalliotöppyrän laelle. Siinä makasi Belarus kyljellään, tukkikoura katolla oikosenaan. ”Millä sinä tämän sait kaatumaan?” ”No kas kun minä vähän siirsin konetta tukki kourassa, ja katselin vaan tukkia sivulla, enkä huomannut kiveä toisella puolen takapyörän edessä. Siitä vaan keikahti kun pyörä nousi kiven päälle ja koura painoi lisää.” ”No voi perkele, ja pystyyn pitäis saada, millais mä oikeen mallaan tätä, täytyy saada puomi nostamaan suoraan takaa, etten minäkin kaadu. Varros nyt vähän, minä ajan tän” Pekka sai ajettua traktorin suoraan poispäin kaatuneesta toverista. ”Oliskos se tässä?” ”Ei ole hyvä minun mielestäni,” Osmo jäi katselemaan, ”Siinä on nyt sellainen vaara, että sun traktori voi keikahtaa selälleen kovassa vedossa, mitäs jos ajaisit traktoris vähän vinoon, ei paljoa.”

Näin tehtiin, kyllä Osmolla varmasti oli eniten kokemusta näistä töistä. Veljekset olivat olleet yhdessä Ruotsissa metsätöissä hakkuulla. Moottorisahalla ajetaan rungon kylkeen kaatolovi siihen suuntaan, mihin puu on tarkoitus kaataa. Siitä tulee sellainen V:n muotoinen aukko kylkeen. Sitten aloitetaan kaadon sahuu vastakkaiselta puolelta hiukan kaatoloven pohjasahausta korkeammalta. Kun sahaus on edennyt laipan leveyttä hieman syvemmälle puuhun, niin asetetaan sellainen teräksestä tehty kaatovänkä loveen. Vänkä on alle metrin mittainen vankka muotoon prässätty teräsvarsi, alapäässä siihen on hitsattu levy, hiukan vinoon varteen verrattuna, se sopii sahausloveen. Yläpäässä on viisto kädensija, toisella puolella kuin kiila. Varresta saa hyvän otteen kumisen kädensijan ansiosta. Sitten jatketaan sahausta, puu alkaa hieman elää, vänkällä väännetään lisää ja puu alkaa kaatua. Sahuri nappaa sahan pois, vänkä tippuu paikalleen, puu kaatuu ja metsä rytisee.

”Osmo oli siellä nähtävyys, kävivät häntä katsomassa herratkin. Toivat mukanaan uuden vänkän, antoivat sen Osmolle ja jäivät katsomaan.” Hannu kertoili juttujaan. ”Osmo sitten sahasi lovea, asetti vänkän loveen ja väänsi sen poikki.” ”Et perkele vääntänytkään, on se niin lujaa rautaa, olen minäkin sillä vääntänyt.” Osmoa nauratti. ”Kyllä se menee poikki, jaloilla vaan nostaa, ja kun puuta ei ole sahattu vielä pitkälle, niin katkeaa.” ”Kyllä Osmo katkoi niitä varmaan kaksikymmentä, olin minäkin katsomassa.” ”Millä helvetillä se on mahdollista?” ”Kun on sopivan mittainen vääntäjä, ja jaloissa voimaa, ei se selällä katkea.”

”Ruvekkaas ny hommiin,” touhusi Matti, ”Päästään täällä töihinkin.”

Pekka siirtyi traktorin taakse, Mossen perä hytkytti tyhjää, Hannu veti vaijerin paikoilleen kaatuneen koneen kattokulmaan. ”Pysyykö se siinä!” huusi Pekka, Hannu ja Osmo viitoilivat että anna mennä vaan. ”Sinne ei sitten mene kukaan alle, ennenkuin traktori on pystyssä! Tästä lähtee.”

Vivulla kiristi Pekka Mossen rumpujarrua, se otti pehmeästi kiinni, tasauspyörästö pakotti kelan liikkeelle ja vaijeri alkoi kelautua rummulle... ”Nyt alkaa olla kireällä, mä lisään voimaa!” Pekan oli pakko taiteilla jarrun kanssa siten, ettei sitä voinut kiristää aivan kiinni, silloin olisi vaara, että vaijeri katkeaa nykäisystä. ”Nytkähti, nyt alkaa nousta!” Näkihän sen, jännitys nousi ja kone nousi, oli jo kylki irti maasta ja alkoi tasaisesti oieta pystyyn. ”Voi saatana, pois sieltä!” Osmo tarrasi kopin kulmaan kiinni ja alkoi työntää minkä jaksoi, hän oli aivan kyljen alla. Pekka veti jarrusta hermostuneena niin tasaisesti kuin suinkin, vaijeri kelautui sisään, vielä hetki, ja traktori oli pyörillään.

”Op perkele, mitä menit sinne alle, kuallu oisit, jos vaijeri ois katkennu, tai mun hitsaukset pettäny.” Matti tyynnytteli, ”Hyvin siinä kävi, Osmo vaihtaa nyt öljyt, niin tai siis lisää öljyt koneeseen. Hannu voisi aloittaa vinssaamisen.” Mikäs siinä sitten. Hannu otti vaijerin pään ja tukkisakset käteensä, harppoi ensimmäiselle tukille, kiinnitti sakset ja alkoi palattuaan vetää sitä lanssille. Siitä Osmo sitten veisi ne tukkikärryillä tien viereen. Ensimmäinen tukki tuli hyvin. Hannu aloitti toisen vedon. Puomi oli jotenkin sivussa, vaijeri luiskahti puomin päässä olevalta pyörältä pois. Ei sitä kukaan huomannut. Veto oli kova, tukki painoi, ja vaijeri napsahti poikki.

”Se oli semmoinen tämän päivän työt, ei näissä hommissa aina onnistu, mennään kotiin.” Matti oli niin paljon jo nähnyt, ettei hän ollut moksiskaan. Nuorempia miehiä harmitti.