Naapuriapua
Virtasen
Matti soitti illalla: ”Matti täällä terve, kuule, kun sinulla on
traktorissasi vinssi ja nostopuomi, niin ehtisitkö huomenna meille
vähän jelppiin?” ”Joo kyllä vaan, mistäs on kysymys?” ”No
katsos kun Osmo kaatoi päivällä traktorinsa metsässä, ja se
tarttis saada pystyyn.” ”Älä perkele, kävikö pahasti?” ”No
ei siinä mitään muuta ole, ei pojan käynyt mitenkään. Meillä
vaan jäi sitten metsäajo kesken, niin että jos sulla olis aikaa
niin nostettas traktori ensin ja pojat sais sitten vinssata sun
koneella tukit kasalle. Niillä kun alkas olla kiirus, yhtiö hosuu
niitä tien viereen, vaikken minä kyllä tiedä mikä hätä tässä
on, niillä on puita ajamatta edellisen savotan jäljiltä.”
Miehet
saapuivat Volgalla pihaan, purkautuivat ulos, Matti, Osmo ja Hannu.
”Minä sitten kunnioitan sinua, sinä kun ajelet niin
vaatimattomilla autoilla.” Matti katseli Pekan sen kertaista autoa,
Volkkarin pakettiautoa, jossa oli ajettu etukulma lyttyyn. ”Joo, ei
talossa kannata itseensä mitään satsata, pääsee näilläkin.
Vettenrannasta soittivat ja käytiin tämä hakemassa Nokialta. Tämä
oli ollut Tapsalla huollossa aiemmin, sitten isäntä pamautti
kolarin ja hermostui tähän. Tapsa sanoi mulle, että mennään
hakemaan se mulle, hän tuntee auton ja tietää sen kunnon hyväksi.
Hän lupasi helposti korjata etukulman sopivalla ajalla. Nyt sitä
vaan oikaistiin etupyörän päältä irti, että pääsee ajamaan.
Ei tämä minua haittaa.” ”Mutta lähretääs sitten, kuka ajaa
traktorin, minä täytin tankin aamulla. Minä en kyllä täristele
sillä tietä pitkin.” ”Kyllä meidän Hannu ajaa, mennään me
autolla.”
Kotajärven
maassa oltiin perillä. Volga ajettiin parkkiin tien poskeen, miehet
lähtivät nousemaan kallion rinnettä polkua pitkin syvemmälle
metsään. Kilometrin verran oli matkaa, Hannu surrasi Pekan konetta
perässä. Se ei ollut aivan helppoa, maantieajossa ääni oli
kopissa hirveä, ja mesäajossa sen ratti iski käsille armotta, jos
ei osannut pitää peukaloa samalla puolella kuin sormia.
Ohjaustehostinta ei ollut ja jokaisen kiven tai kannon vääntö
etupyörästä iski läpi rattiin saakka. Siinä oli vaarana peukalon
vaurioituminen pahastikin. Tulivat kalliotöppyrän laelle. Siinä
makasi Belarus kyljellään, tukkikoura katolla oikosenaan. ”Millä
sinä tämän sait kaatumaan?” ”No kas kun minä vähän siirsin
konetta tukki kourassa, ja katselin vaan tukkia sivulla, enkä
huomannut kiveä toisella puolen takapyörän edessä. Siitä vaan
keikahti kun pyörä nousi kiven päälle ja koura painoi lisää.”
”No voi perkele, ja pystyyn pitäis saada, millais mä oikeen
mallaan tätä, täytyy saada puomi nostamaan suoraan takaa, etten
minäkin kaadu. Varros nyt vähän, minä ajan tän” Pekka sai
ajettua traktorin suoraan poispäin kaatuneesta toverista. ”Oliskos
se tässä?” ”Ei ole hyvä minun mielestäni,” Osmo jäi
katselemaan, ”Siinä on nyt sellainen vaara, että sun traktori voi
keikahtaa selälleen kovassa vedossa, mitäs jos ajaisit traktoris
vähän vinoon, ei paljoa.”
Näin
tehtiin, kyllä Osmolla varmasti oli eniten kokemusta näistä
töistä. Veljekset olivat olleet yhdessä Ruotsissa metsätöissä
hakkuulla. Moottorisahalla ajetaan rungon kylkeen kaatolovi siihen
suuntaan, mihin puu on tarkoitus kaataa. Siitä tulee sellainen V:n
muotoinen aukko kylkeen. Sitten aloitetaan kaadon sahuu
vastakkaiselta puolelta hiukan kaatoloven pohjasahausta korkeammalta.
Kun sahaus on edennyt laipan leveyttä hieman syvemmälle puuhun,
niin asetetaan sellainen teräksestä tehty kaatovänkä loveen.
Vänkä on alle metrin mittainen vankka muotoon prässätty
teräsvarsi, alapäässä siihen on hitsattu levy, hiukan vinoon
varteen verrattuna, se sopii sahausloveen. Yläpäässä on viisto
kädensija, toisella puolella kuin kiila. Varresta saa hyvän otteen
kumisen kädensijan ansiosta. Sitten jatketaan sahausta, puu alkaa
hieman elää, vänkällä väännetään lisää ja puu alkaa
kaatua. Sahuri nappaa sahan pois, vänkä tippuu paikalleen, puu
kaatuu ja metsä rytisee.
”Osmo
oli siellä nähtävyys, kävivät häntä katsomassa herratkin.
Toivat mukanaan uuden vänkän, antoivat sen Osmolle ja jäivät
katsomaan.” Hannu kertoili juttujaan. ”Osmo sitten sahasi lovea,
asetti vänkän loveen ja väänsi sen poikki.” ”Et perkele
vääntänytkään, on se niin lujaa rautaa, olen minäkin sillä
vääntänyt.” Osmoa nauratti. ”Kyllä se menee poikki, jaloilla
vaan nostaa, ja kun puuta ei ole sahattu vielä pitkälle, niin
katkeaa.” ”Kyllä Osmo katkoi niitä varmaan kaksikymmentä, olin
minäkin katsomassa.” ”Millä helvetillä se on mahdollista?”
”Kun on sopivan mittainen vääntäjä, ja jaloissa voimaa, ei se
selällä katkea.”
”Ruvekkaas
ny hommiin,” touhusi Matti, ”Päästään täällä töihinkin.”
Pekka
siirtyi traktorin taakse, Mossen perä hytkytti tyhjää, Hannu veti
vaijerin paikoilleen kaatuneen koneen kattokulmaan. ”Pysyykö se
siinä!” huusi Pekka, Hannu ja Osmo viitoilivat että anna mennä
vaan. ”Sinne ei sitten mene kukaan alle, ennenkuin traktori on
pystyssä! Tästä lähtee.”
Vivulla
kiristi Pekka Mossen rumpujarrua, se otti pehmeästi kiinni,
tasauspyörästö pakotti kelan liikkeelle ja vaijeri alkoi kelautua
rummulle... ”Nyt alkaa olla kireällä, mä lisään voimaa!”
Pekan oli pakko taiteilla jarrun kanssa siten, ettei sitä voinut
kiristää aivan kiinni, silloin olisi vaara, että vaijeri katkeaa
nykäisystä. ”Nytkähti, nyt alkaa nousta!” Näkihän sen,
jännitys nousi ja kone nousi, oli jo kylki irti maasta ja alkoi
tasaisesti oieta pystyyn. ”Voi saatana, pois sieltä!” Osmo
tarrasi kopin kulmaan kiinni ja alkoi työntää minkä jaksoi, hän
oli aivan kyljen alla. Pekka veti jarrusta hermostuneena niin
tasaisesti kuin suinkin, vaijeri kelautui sisään, vielä hetki, ja
traktori oli pyörillään.
”Op
perkele, mitä menit sinne alle, kuallu oisit, jos vaijeri ois
katkennu, tai mun hitsaukset pettäny.” Matti tyynnytteli, ”Hyvin
siinä kävi, Osmo vaihtaa nyt öljyt, niin tai siis lisää öljyt
koneeseen. Hannu voisi aloittaa vinssaamisen.” Mikäs siinä
sitten. Hannu otti vaijerin pään ja tukkisakset käteensä, harppoi
ensimmäiselle tukille, kiinnitti sakset ja alkoi palattuaan vetää
sitä lanssille. Siitä Osmo sitten veisi ne tukkikärryillä tien
viereen. Ensimmäinen tukki tuli hyvin. Hannu aloitti toisen vedon.
Puomi oli jotenkin sivussa, vaijeri luiskahti puomin päässä
olevalta pyörältä pois. Ei sitä kukaan huomannut. Veto oli
kova, tukki painoi, ja vaijeri napsahti poikki.
”Se oli semmoinen tämän päivän työt, ei näissä hommissa aina onnistu, mennään kotiin.” Matti oli niin paljon jo nähnyt, ettei hän ollut moksiskaan. Nuorempia miehiä harmitti.
Huh, kyllä taas vaaran siipi viuhahteli ilmassa. Ei tämmöisistä tiedä mitään se, joka vain spatseeraa Hämeenkatua myöten ja tietäilee luonnon suojelusta.
VastaaPoista