Metsätöitä -70 l

Tilan metsätöitä

Talveksi oli tehty leimikko. Metsänhoitoyhdistyksen mies kävi isännän kanssa leimaamassa hakkuusuunnitelman mukaan myytävät puut. Sallin Antti oli ollut näissä hommissa jo vuosikymmenet. Kävellessään polkua pitkin jäi miettimään Tyrvään metsiä. ”Osaisinkohan joka paikasta tieni metsästä pois, jos minut pudotettaisiin silmät sidottuina helikopterilla johonkin ennalta ilmoittamattomaan paikkaan?” ”Jaa,a, aika vaikeata olisi, luulisin, onhan täällä vielä niin suuria hakkaamattomia saloja.” ”Kyllä minä tunnissa tulisin ulos, oikeastaan luulen, että tuntisin paikan, vietäisi minua mihin tahansa.” Antti mielellään jutteli ja kertoili menneistä. ”Minä olin kerran Kaukon kanssa menossa kesäaamuna viideltä taloon. Olimme menossa leimalle. Siellä isäntä kehui nousevansa aina aikaisin töihin. Päätimme sitten olla vielä aikaisempia. Tulimme pihaan ja istahdimme rappusille. Hetken päästä isäntä tuli nurkan takaa viikate olallaan. Sanoi käyneensä niittämässä pienen halmeen lehmille. Minä kyllä luulen, että hän heräsi tuloomme ja hyppäsi ikkunasta ulos ja kiersi sitten vikatteen kanssa rappusille.” Pekka oli tavannut Antin ensimmäistä kertaa Pääjärven partioleirillä. Metsänhoitoyhdistyksen miehet olivat tulleen kertomaan hieman metsästä, puiden iästä ja kirveen ja sahan käytöstä. Se oli kuusikymmentä luvun alussa. Antti oli näyttänyt pientä närettä kuusikon keskellä ja arvuutteli leiriläisillä sen ikää. Se oli alle ranteen vahvuinen ja pari metriä pitkä. Joku sanoi parikymmentä vuotta enintään. Siitä ei kyennyt laskemaan vuosikasvuja oksistosta, sillä oli vain sellainen tupsu latvassa. Antti sahasi sen juuresta ja laski vuosirenkaat. Puu oli hiukan yli satavuotias. Silloin Pekka alkoi ymmärtää metsänhoidosta jotakin, ainakin harvennuksen merkityksen.

”Mihin sinä nyt tätä leimikkoa tarvitset? Jotain sinä olet taas hankkimassa.”

”Se on totta, nyt täytyy saada traktori uusittua. Vanhasta alkaa olla puhti lopussa.”
"No olekkos jo katsonut sellaisen?”
”Olen, se on viisitonninen Fordi, tehtaalaisella kopilla. Mulla alkaa lumen auraukset pitkin Vaununperää ja Pohjolanjärven maata. Siinä tarvii välillä voimaa puskea kinoksista läpi. Kyllähän vanhallakin läpi varmaan olisi päässyt, mutta kun siinä tarvitaan myös nopeutta. Muuten ei lumi lennä siivistä pellolle.”
”Vai sellaiseen, no leimataan sitten, tässä tarvitaankin sitten tukkeja. Aloitetaas tästä. Sulle on kaulain, mittaat sillä rungon rinnan korkeudelta. Minä merkkaan ja leimaan. Tuosta ensimmäinen, ja kierretään sitten rajaa.” Antilla oli kaulallaan fanerilevy ja siihen kiinnitettynä lyijykynä. Siihen hän merkkasi puut aina joko pisteellä tai viivalla. Silloin tällöin hän kajautti kirveellään puun kylkeen leimikon merkiksi pilkan. Levylle painettiin pisteitä, ensin tuli neljä, neliön kulmiin. Sitten vedettiin viiva pisteiden väliin. Näin saatiin merkattua kahdeksan. Sitten vielä viivat vinoon nurkasta toiseen, niitä vedettiin kaksi. Näin oli saatu kymmenen puuta merkattua. Jokaisesta puusta mitattiin läpimitta, siitä Antti sitten laski puiden kuutiomäärän. Mänty erilleen, kuusi erilleen. Vielä arvioitiin paperipuun määrä. Sitä otettiin tukkikokoa pienemmistä puista ja latvoista, kolmeen senttiin saakka. Pituuksia ei mitattu, ne saatiin arvioimalla. Näin oli käyty koko leimikko läpi. Siitä Antti sitten teki yhteenvedon toimistollaan. Siihen merkittiin karttaan alue, leimikon rajat ja sillä oleva puumäärä. Sen saatuaan saattoi Pekka soitella puun ostajille ja aloittaa tinkaamisen. Kuka maksaisi parhaan hinnan. Mukaan oli tullut myös metsänomistajien oma Metsäliitto ostaakseen kilpaa puita. Aluksi se koettikin maksaa hieman enemmän kuin isot tehtaat. Rauma Repola sai useimmat kaupat, tuttuus ja hinta vaikuttivat.

Lehtimäen Heikki ja Markus tulivat mukaan leimikon kaatoon. Se oli tällä kerralla Tähtisen takana Humalisjärven kallioilla. Pekka oli joitain puita aiemmin kaatanut Virtasten miesten kanssa. Ammattimetsureina he olivat osanneet neuvoa oikeat työtavat ja kaadon suunnittelun. Osmo aloitti.

”Katos, näin ensin poljet lumet rungon juurelta. Sitten päräytät sahalla kaikki pikkurisut ja oksat tieltä pois. Puuta on katottava oksistoon, onko siälä tasasesti oksia, vai ovakko ne toispuolisesti. Viälä jos tuulee, niin miten se painaa puuta. Vasten tuulta ei kannata yrittää.” Hannu puuttui seuraavana sahaan. ”Tämä on turvallisinta käynnistää niin, että painat jalallasi kahvasta maata vasten. Sitten tempaiset, näin ei saha pääse lyömään yllättäen osuessaan vahingossa johonkin heiluessaan käsissä. Sitten myöhemmin se käy kyllä käsissäkin. Silloin saa vähän voimaa sahaa hempautettaessa alas ja vetonarusta ylös.” ”Katos ny, kun kaatosuunta on selvä, niin sinne puolelle tehdään kaatokolo. Ensin hieman vinoon niin alhaalta kuin saadaan. Mutta ei pitkälle. Sellainen korkeintaan kolmannes puusta riittää.” Saha päräytti lastuja hangelle kauniissa kaaressa. ”Sitten tehdään lovi, sahataan yläpuolelta auki aikaisempaan sahaukseen saakka, näin vinoon.” Saha huusi taas. Osmo kopautti kiilan ulos puusta. ”Viä on yks tarkka paikka, tai onhan niitä, mutta nyt sahauksessa. Otetaan tukeva asento, molemmat jalat maassa ja aloitetaan täältä toiselta puolelta hieman äskeistä sahausta korkeammalta sahata lähes läpi asti.” Osmo huudatti sahaa, Hannu tarjosi kaatovänkää. Sen Osmo sujautti sahausrakoon vauhdissa, sahasi edelleen ja alkoi sitten nojata vänkään. Saha kävi vielä, puu alkoi kaatua loven suuntaan, Osmo sai vängän pois ja sahasi vielä pienen hetken, mutta ei vieläkään läpi saakka. Näin siihen tyveen jäi kapea sahaamaton kohta. Se kyllä taipui ja katkesi puun kaatuessa. ”Näekkös ny, täsä pitää jäädä tämä nysä, se on sarana. Näin puu ei pääse pyörähtämään ja lyömään sahaajaa, Nysä kyllä katkeaa. Täytyy vaan oppia sahaamaan se riittävän ohueksi, muutoin tukki saattaa revetä siitä. Silloin ei kukaan tiedä mihin se saattaa singahtaa. Se voi haljeta parin metrin matkalta, siihen kertyy hirveä jännite ja se voi singota koko puun suoraan taaksepäin. Jos se osuu, niin kyllä hautajaisurakoitsija tulee.” Pekka mietti, että helvetisti on opittavaa, vaikka luulisi, että kun on konesaha, niin senkun päräyttää vaan menemään. Kyllähän onnettomuuksia on aina vuosittain sattunut. Useimmat kait konkelopuita lauottaessa.

Heikki ja Markus kaatoivat kahdestaan. Pekalla oli oma saha, ja hän kaatoi ja karsi hieman edempänä. Hiki oli, mutta voimaa piisasi. Puun pihkainen puru tuoksui voimakkaasti, kaatuvien latvusten maahan murskautuvat oksat ja neulaset levittivät samaa hajua, sahojen pakokaasu sekoittui siihen. Seuraava puu, askeleen verran oikealle, sillä suunnalla Heikki ja Markuskin olivat, mutta kaatoivat toiseen suuntaan. Pekka piti sahaa käynnissä, maasto oli helppo ja matka lyhyt.

Heikin kaato alkoi kääntyä hieman vinoon, juuri sinne minne Pekka oli matkalla. ”Pekka varo!” Huusivat miehet yhdessä. Ei Pekka mitään kuullut. Tunsi vain humahduksen ja vähäisen oksien lääppäisyn selässään. Latva ei ylettynyt pidemmälle. Miehet huusivat, että osuiko ja sattuiko. ”Ei täällä mitään, jatketaan vaan!” Huusi Pekka vastaan.