sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Tulisiko meidän liittyä NATO:on


Venäjä ja Nato, johtopäätökset Ukrainan tilanteesta

Ukrainassa tapahtunut laiton miehitys ja alueiden anastus on osoittautunut hyvin vaarallisen tapahtumaketjun ensi askeleeksi. Krimillä vihreät miehet valtasivat alueet ja hallintorakennukset hyvin nopeasti. Raskas kalusto seurasi perässä, ja vain yhden ukrainalaisen upseerin kuolemaan johtanut operaatio suoritettiin mestarillisesti. Saman tien järjestettiin myös vaalit Krimin liittämiseksi Venäjään. Presidentti Putin ensin kielsi, sitten myönsi Venäjän armeijan olleen asialla.

Jotta tuollainen operaatio onnistuisi, vaatii se valtavan ennakkosuunnittelun. Täytyy miettiä strategia, sen vaatimat materiaalit aseista ammuksiin ja huoltoon saakka. Täytyy nimetä ja harjoituttaa joukot tehtäviinsä. Venäjä teki kaiken hyvin, sai haluamansa siihen saakka.

 Itä-Ukrainassa suoritettu toisinto oli huomattavasti vaikeampi toteuttaa. Lehdissä ja televisiossa näytettiin keski-ikäisiä pulleita ns. kotijoukkojen miehiä valtaamassa hallintorakennuksia eri kaupungeissa. Pula aseistuksesta oli nähtävissä. Kalustoa ei ollut, ei kuorma-autoja, panssaroitua kalustoa, ei tykkejä, ei ohjuksia. Jonkin verran kyllä pienikaliiberisia ammuksia ja aseita. Niilläkin varusteilla saavutettiin melkoista menestystä, ennen kuin Ukraina kykeni ollenkaan vastaamaan uhkaan. Ukrainan armeijan sotakunto oli melkein nolla. Kalustoa kyllä oli, panssareista ja tykeistä alkaen. Käyttäjät vain puuttuivat, juoksivat karkuun ja jättivät kalustonsa. Presidentti Poroshenko suuttui, erotti suuren osan kyvyttömästä upseeristosta, aloitti uudelleenorganisoinnin ja kykeni uusitun ja jotenkin koulutetun armeijan osastojen avulla estämään ”kotijoukkojen” etenemisen. Saavuttipa Ukraina myös menestystä vallattujen asemien takaisin valtauksessa.

Tässä vaiheessa presidentti Putin aloitti toisen vaiheen suunnitelmassaan Itä-Ukrainan valtaamisessa. Venäjän joukot vedettiin osin kasarmeihinsa, no ainakin poistuivat rajalta, palasivat ja aloittivat voimakkaan etenemisen Ukrainan alueelle. Meille saakka näytti jo siltä, kuin Ukraina onnistuu työntämään vieraat joukot pois alueeltaan. Tämän Putin esti syöttämällä raskaasti aseistettuja armeijan osia vastaiskuun useilla alueilla. Hienointa oli seurata kansainvälisiä kokouksia ja venäläisten asian kieltämistä. Ulkoministeri Lavrov osasi kieltää hiilivalkealla Pietariakin useammin venäjän toimet.

Tapahtui onneton matkustajakoneen alas ampuminen. Venäjältä tullut ilmatorjuntayksikkö pasautti menemään kaikkea liikkuvaa kohti. Tällaista asetta ei olisi uskonut Ukrainan kotijoukoilta löytyvän. Kenenkähän autotallissa sitä säilytettiin? Ilmeisesti on kyetty osoittamaan ohjuslavetin matka Venäjän varuskunnasta maanteitse Ukrainaan. Lentokoneen tuhon jälkeen ase vedettiin samana yönä takaisin rajan taakse. Saman tien alkoi asiasta kiistely, emme me, vaan naapurin pojat syytökset sinkoilivat. Edes ruumiiden etsintää ei annettu suorittaa kapinallisten hallussaan pitämällä onnettomuuspaikalla. Mitään vaikutusta ei ole ollut Hollannin, EU:n, YK:n vastalauseista.

Tähän onnettomuuteen olisi voinut valloitus päättyä, ellei sotatoimia olisi suunniteltu ja harjoiteltu tavoite kirkkaana mielessä. Putin tietää mitä tekee. Hänen osansa julkisuuteen on kieltää venäläisten osuus koko valtaukseen, Lavrov joutuu koville, mutta selviää rautaisella rutiinilla.

Tällä hetkellä näyttää ilmeiseltä Venäjän tavoite: Mariupol ja maakäytävä Krimille. Onko se sitten koko tavoite, minusta ei. Itä-Ukrainan valloitus on ollut ymmärrettävää, Venäjä ei ole kyennyt tuottamaan kaikkea tarvitsemaansa sotilaskalustoa itse. Ukrainassa sijaitsevat tehtaat ovat strategisesti tärkeitä monille asejärjestelmille. Nyt niiden tuotanto on turvattu siihen saakka, kun Venäjä saa oman tuotantonsa käyntiin. Krimi on tärkeä kahdesta syystä, laivastotukikohtana, ja merialueiden alla olevien öljylähteiden vuoksi.

Meidän on huomattava myös se, mitä Venäjä muualla tekee. Esimerkit ovat kylmääviä. Murmanskissa on maailman vahvin sotilastukikohta, Alakurttia varustetaan kalustolla ja miehillä, samoin Petroskoin ympäristöä. Pietarin alueella on lisätty aseistusta ja joukko-osastoja sellaiset määrät, ettei niitä uskoisi tarvittavan Suomen maarajaa vastaan. Röyhkeät ilmatilojen loukkaukset ympäri Itämerta, lisääntynyt liikenne, sukellusveneiden aivan Tukholman edustalle suorittamat vakoilu- ja suunnittelusukellukset ovat käsittämättömiä, ellei aseta niitä kehyksiin Ukrainan tapausten yhteydessä.

Meidän aikamme valita oma turvallinen puolustussuunnitelma ja sen toteutus alkaa olla vähissä. Virossa, Latviassa ja Liettuassa se onnistui kivuttomasti. Valtioissa johdon ottaneet uudet sukupolvet tiesivät, että heidän ainoa mahdollisuutensa oli puolustusliitto NATO:n kanssa. Meilläkin uudet nuoret poliitikot ovat saaneet vastuun maan johtamisesta. Merkille pantavaa on, että -90 luvulla ja vielä 2000 luvun alussa vallassa olleet poliitikot ovat virkansa jätettyään ilmoittaneet halunsa liittyä NATO:on, presidentti Ahtisaarta myöden. Kannatus on meillä hitaasti noussut, Ruotsissa nopeammin ja korkeammalle kuin meillä. Syyt vastustaa liittoa alkavat murentua, seuraava hallitus muokkaa ohjelmaansa. Heidän kantansa puolustuspolitiikkaan ratkaisee Suomenkin kohtalon.

Ruotsi on aina osannut hoitaa etunsa. Heillä oli salainen sopimus Hitlerin kanssa rautamalmista. Sen he toimittivat täsmällisesti sotivalle osapuolelle mahdollistaen Saksan sotakoneen toimimisen. Mitä ruotsalaiset ovat tässä tilanteessa sopineet USA:n kanssa. Eikö mitään? En usko sellaista löperyyttä. Entäs meidän miehet. Meillä pitää varustaa oma armeija uudelleen, sitä ollaankin tekemässä. Varuskuntia on lakkautettu, joukko-osastoja lakkautettu, miinakielto saatettu voimaan. Reserviä on heitetty yli laidan, 250 000 miestä väitetään riittävän kriisissä. Lopuille miehille ei ole osoittaa paikkaa eikä aseistusta. Katselevat sitten televisiosta mitä näkevät.  

lauantai 3. tammikuuta 2015

Lounas


Lounas Päivölässä

Olin Sääksmäki-Seuran asioissa liikkeellä. Ajoin siltojen yli. Molemmin puolin järvialtaat kilottivat keskikesän kuumuudessa. Pitkä pengertie kaartui vasemmalle melkein yhdeksänkymmentä astetta, ja silta tuli taas näkyviin takaviistossa.

- Kylläpä on taas komeaa katseltavaa. Ei ihme, että kahvila silloilla menestyi niin hyvin, kun tämä tie johdatti Helsingistä tulijat täällä ensimmäisen kerran vesien ääreen. Parkkipaikka oli aina aivan täynnä. Meneehän sinne kahvilaan nytkin väkeä, mutta harvakseltaan. Moottoritie vei tästä autot.

Tarttilan risteys läheni, rullasin vapaalla pitkät pätkät, enkä joutunut juurikaan jarruttamaan kääntyessäni. Visavuoren risteys jäi oikealle, pienen sillan yli, mäen päälle ja siinä oli Päivölän risteys. Perillä hoidin tehtäväni, ja näin Askon, Päivölän johtajan.

- Terve, näkeehän sinuakin. Kuules, olen ajatellut Penttiä ja sinua. Tulisitteko meille syömään joku kerta. Hakisit Pentin niin kuin viimeksikin.

- Kyllä vaan, mielelläni tulen, oletko sopinut päivästä Pentin kanssa?

- Ei, en ole ollut Penttiin yhteydessä, ajattelin, että sinä kysyisit, kun sinä varmaan paremmin tapaat häntä.

- Joo, jos Pentti vaan on maisemissa, eikä esimerkiksi Saksassa pyöräilemässä. Minä soittelen sitten sinulle, mikä päivä meille sopisi.

Kesällä Penttiä ei hevin saa kiinni. Puhelimeen ei vastaa kukaan, vaikka se onkin nykyään hänelläkin kännykkä. Oikeastaan seinäkkä, sillä puhelin on kiinnitetty seinään. Siinä on edelleen erilliset numeronäppäimet ja käteen otettava luuri. Näin Pentti pärjää seinäkällään samoin kuin aina ennenkin. Ollessani taas kerran käymässä Vähä-Uotilassa pyysi isäntä minua katsomaan, pystyisinkö minä purkamaan puhelimeen tulleet viestit. Hänen ystävänsä olivat niitä satamäärin sinne lähettäneet. En kyennyt purkamiseen minäkään.

- Kyllä tähän tarvitaan insinööri tai joku teinipoika. Olen painellut kaikkia nappeja erikseen ja yhtä aikaa ja eri järjestyksissä. Ei toimi minulle tämä laite.

Olimme tulossa Paulan kanssa Hämeenlinnasta, käännyin Sääksmäen tielle. Näimme tutun hahmon reppu selässään kävelevän tien laidassa. Painoin ikkunan auki, hiljensin ja huikkasin morot.

- Minulla olisi sinulle oikein asiaakin, ajan tuohon santatien laitaan.

Pysäköin auton ja nousin ulos odottamaan.

- Voinko tarjota sinulle kyydin, olet varmaan kotiin menossa?

- Kyllä se muuten kävisi, mutta minulla on polkupyörä tuossa asianajajan pihassa, siinä mistä me kerran haimme leppäpuita. Sinulla ei kuitenkaan ole pyöräkoukkuakaan mukana.

- No ei, eikä vetokoukkuakaan. Sen kyllä asennan vielä. Mistä sinä olet tulossa?

- Helsingistä. Olin siellä tuttaviani tapaamassa parin päivän ajan. Nyt täytyy mennä välillä hoitamaan kotiasioita.

- Asko pyysi minua välittämään sinulle pyynnön saapua syömään. Menisimme yhdessä, haen sinut ja tuon takaisin.

- Jaa, kyllähän se sopii. Olen nyt kotona ainakin kaksi viikkoa, että sinä aikana sitten. Minulle sopii vaikka ensi keskiviikko.

- Hyvä, ilmoitan sen Askolle, hän sanoi olevansa koko kesän paikalla, niin että hänelle kyllä varmaan sopii. Soitan sinulle varmistuksen illalla.

Ajoin kotiin. Otin yhteyden Askoon, ja sovimme keskiviikosta.

- Tulkaa sitten kahdeksitoista ruokalaan. Hyvä näin, pääsemme taas tapaamaan. Hei vaan.

Vielä olisi saatava aikataulu Pentille. Päätin soittaa enkä lähtenyt autolla viemään sanaa.

- Pentti Linkola puhelimessa.

- Pekka Turtiainen täällä, hei.

- No hei hei.

- Askolle sopi se keskiviikko. Siellä on oltava kello kaksitoista. Minä tulen hyvissä ajoin kello puoli yksitoista sinun luoksesi, niin meillä on hyvin tunti aikaa laittautua matkaan. Lähdemme sitten puoli kahdeltatoista liikkeelle. Sopiiko tämä aikataulu sinulle?

- Jaha, no sopii se, näemme sitten. No hei hei.

Keskiviikkona aamulla ajelin Lehtimäen tietä. Sähkötolpassa ollut Mauri Kunnaksen pilapiirros Pentistä kesällä onkimassa veneestään oli hiutunut näkymättömäksi. Mauri oli siihen piirtänyt kaikki luonnonsuojelulliset kliseet, mitä oli keksinyt. Hauska piirros se oli puukorkkeineen. Kysyin kerran Pentiltä, oliko hän käynyt sitä katsomassa.

- Ei, en ole. Olen kyllä tietoinen siitä, mitä siinä on, mutta en sen takia ole koskaan pysähtynyt.

Vuosikausia tuo piirros muovin sisällä oli pysynyt lukukelpoisena. Mietin, että minä olisin kyllä pysähtynyt uteliaisuuttani, mutta ei Pentti. Ajoi hän sitten pyörällään tai hevosellaan, niin yhtä kaikki olisi pysähtyminen ollut ajan hukkaa.

Kello oli kymmenen kun pysähdyin Vähä-Uotilan pihassa tallin eteen. Pentti asteli mäkeä alas kädessään vesiämpäri.

- Mitä sinä nyt jo tulit? Olihan puhe, että tulet vasta puoli kaksitoista. En minä ole vielä valmis, aamutoimetkin ovat tekemättä.

- Ei, kyllä minä sanoin tulevani puoli yksitoista, mutta otin hiukan lisää varaa.

Pentti törmäsi ohitseni tervehtimättä suoraan kaivolle. Nosti ämpärin täyteen, käveli minua kohti, laski ämpärin maahan.

- Kyllä yhden kerran täytyy saada käydä huusissa.

Niine hyvineen hän poistui näkyvistä tallin taitse. Mietin, että tämä on taas vaikea päivä. Ohjeissa ei ollut vikaa, ajat oli hyvin sovittu ja sopivat. Kait hän ne oli unohtanut, tai kuullut vain tuon viimeisen ajan. Vuosia sitten, kesken kiivaimman kalastuksen, kalojen käsittelyn ja myynnin tuli aika tehdä veroilmoitus. Pentti sitä manasi keittiön pöydän ääressä kuitit levällään.

- Ja sitten tämä ilmoitus pitää viedä tänään. Millä minä sen vien?

- Äläs, kyllä minä voin sen hakea ja viedä mennessäni.

- No, sehän sopii, tule sitten uudestaan kuudelta, niin minä saan tämän ehkä valmiiksi.

Olin ollut fileeraamassa kaloja, tällä kertaa aamulla. Sain työni valmiiksi ennen puolta päivää ja ajelin kotiin. Paulalle kerroin käynnistäni ja tehtävästäni viedä Pentin veroilmoitus ennen puoltayötä. Söin ja kävin päivälevolle. Paula herätteli kahville.

- Tässä on sinulle viemisiä Pentille ja Anulle. Leivoin sämpylöitä.

- Kiva, minä vien.

Kello ei ollut vielä kuutta, kun olin taas Lehtimäen tiellä. Viisarit olivat vasta neljän asennossa. Kävelin sisälle keittiöön. Anu oli tiskaamassa, Pentti pöydän ääressä kuitit levällään.

- Mitä sinä nyt jo tulit? Ei minulla ole vielä mitään valmiina. En minä tätä saa valmiiksi koskaan.

Pentti ärjähteli vihoissaan, nousi pöydästä, tuoli raapi lattiaa, ovi paukahti ja Pentti oli poissa. Katselimme Anun kanssa toisiamme, meni viisitoista minuuttia.

- Käy sinä katsomassa, mihin hän meni-

- En minä uskalla, vastasi Anu.

Avasin keittiön oven, koputin kamarin ovelle ja astuin sisään. Pentti oli täysissä vaatteissa mennyt sänkyyn peittojen alle makaamaan.

- Kuules, sinun on noustava tekemään veroilmoituksesi. Eihän se, että minä olen jo täällä, tarkoita sitä, että ilmoituksenkin täytyisi nyt olla valmis, ehtiihän sen. Tässä on koko ilta aikaa.

Pentti nousi puhumattomana, palasi keittiöön. Minä viilletin autolla yöllä hiukan ennen kahtatoista Valkeakoskella miettien mihin pudottaa Pentin ilmoitus.

Kaksikymmentä minuuttia oli kulunut Pentin häipymisestä. Kuuma piha, hyttyset seuranani katselin auton kupeella tuttua maisemaa.

- Otetaan uusi alku. No hei hei, sinä tulit. Mennään sisälle.

Pentti oli muuttanut ilmettään täysin. Hän oli taas entinen mukava itsensä, jutteli ja naureskeli, ei vihjettäkään mistään kiukuttelusta. Sisällä jatkuivat aamutoimet rauhallisesti. Pentin oli syötävä ja pistettävä itseään insuliinikynällään.

- Oletko oppinut jo muistamaan pistokset päivän mittaan?

- Kyllä pistäminen käy hyvin, mutta päivän töiden kiireessä sitä ei aina muista syödä eikä pistää. Illalla sitten kaikki taas muistuu. Veren sokerin mittaus sitten antaa osviittaa.

- Mikä sinun aamuarvosi nyt oli.

Minun veren sokerini oli vuosia ollut tasaisen hyvällä tasolla. Kauhistelin Pentin arvoa, se oli paljon yli omani. Vielä oli hoidettavia muitakin toimia, aika kului yli meidän lähtösuunnitelman.

- Koetetaas nyt sitten lähteä. Minulla on tuossa tallissa vielä niputettuna sanomalehtiä ja jotain muutakin vietävää.

- Laitetaan takaluukkuun.

Päivölässä olimme kaksikymmentä minuuttia yli kahdentoista. Asko istui syöneenä aurinkoisella terassilla. Kävelimme suoraan sinne.

- No hei hei, pääsitte tulemaan, oikein mukava. Käykää nyt sitten ottamassa ruokaa tuolta pöydästä.

Menimme lastaamaan annoksemme ja palasimme auringon paahteeseen syömään. Opiston oppilaita oli runsain joukoin vielä eri pöydissä.

- Sinulla pyörii täällä opetus täysillä kesälläkin.

- Kyllä vaan, meillä on täällä aina joku kurssi menossa. Hyvin suosittu on ollut perinnekurssi. Sinne on hakeuduttu ympäri maata.

- Minä olenkin siitä Valkeakosken Sanomista lukenut. Rydmanin Karikin on ollut siellä luennoimassa.  
- Tulisitteko sitten katsomaan meidän näyttelyitämme?

- Mielellämme, vallankin tämä uusi osuus kiinnostaa. Sotien perinnehuoneet ja Mannerheim kokoelmat olenkin muutaman kerran jo katsellut. Kävin ensimmäisen kerran jo Liukkosen kartanossa niitä katsomassa.

Kesken museokierroksen Asko kysäisi minun terveydestäni. Kerroin niin kuin asiat ovat.
- En näitä Pentillekään kertonut, kun hän niistä kysyi viime keväänä. Mutta nyt olen jo niin vanha, että mitäs tässä mitään murehtimaan. Kyllä minä olin eläkkeelle joutuessani aivan loppu sekä henkisesti että fyysisesti. Vaimoni itsemurhasta johtunut syyllisyys nousi edessäni muurin tavoin estäen toivon pilkahduksenkaan välähdystä. Apua oli kuitenkin saatavissa, vaikka sen tunkeutuminen mieleeni veikin vuosikausia.

- Hyvinhän sinä näyt toipuneen.
 
Asko ymmärsi puhujan mietteet. Pentti seisoi vaitonaisena. Ulko-ovella miehet kiittelivät ja erosivat kuumassa auringossa.

sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Anu möi mökkinsä v. 2014

Anun mökki 9.11.-14




Vuosi oli vaihtunut. Pekka oli ollut rauhassa pitkään muilta ulkoisilta asioilta kuin niiltä, joita itse halusi. Anu soitteli silloin tällöin yrittäen saada Pekalta tilausta tyttärelleen Lotan maalaamisesta. Siitä oli ollut kyllä puhetta ja Pekka oli toimittanut Anulle kuvan Lotasta istumassa Pekan sylissä. Kuva oli kuitenkin ollut tyttären mielestä liian pieni, eikä hän halunnut maalata ihmisiä. No, siihen se sitten jäi, maalaus.
Anu oli myynyt pois omistamansa puolen hehtaarin peltotilkun, jolla sijaitsi myös pikkuinen mökki ja pikkuinen talousrakennus. Tila sijaitsi teitten risteyksessä Sappeen tien varressa. Pellolla oli kasvanut ennen kauppaa valtavat juolavehnäkasvustot. Siitä Anu sitä alkoi raivata kasvimaakseen. Kynnön ja äestyksen jälkeen alkoi juolavehnän juurien kiskominen ja kottikärryllä pellon laitaan kuskaaminen. Pekka sitä kävi katsomassa ja sanoi suoraan työn olevan toivotonta ilman kemiallisia myrkkyjä. Niitä Anu ei suostunut käyttämään. Penttikin sitten siellä kärräsi yhden kesän juuria. Pekka piti touhua hullun hommana ja taisi siitä mainitakin mökissä teekupposen äärellä. Anu oli sitkeä ja sai kuin saikin hyvämultaisen ja rinteeltään hiekkaisen pellon tuottamaan satoa elannokseen. Erilaisia kaaleja, perunoita, porkkanoita ja salaatteja kasvoikin niin paljon, että niitä riitti päivittäin kylän kauppaan myytäväksi
Pekka ja Paula ajelivat taas kerran kesällä Anua katsomaan. Hän löytyikin pelloltaan töistä. Keräili seuraavan päivän myyntikuormaa. Pelto vietti etelään päin jyrkähkösti,
pihalla oli kaivo, josta Anu saavilla kärräsi vettä tarvittaessa. Se oli kyllä hankalaa rinteen jyrkkyyden takia.
- Pentti on mustikassa tuolla metsän laidassa, huudanko hänet tänne, kysyi Anu.
- Ei, älä, kyllä Pentti saapuu kun on tinkinsä täyteen saanut, ei hän kuitenkaan kesken
minnekään lähde.
- Niinhän se on, tuumi Anukin. Huusi kuitenkin Pentille, että vieraita on tullut, Turtsari, niinkuin he Pekkaa kutsuivat. Pentin ääni vastasi ja kuului pian saapuvan.
Mökissä oli pikkuinen eteinen, raput asumukseen olivat tietenkin taas kerran alamäen puolelta. Kumma vimma suomalaisilla oli vaikeuttaa elämäänsä, raput tupaan oli aina laitettava sille puolelle taloa, josta oli jyrkin ja pisin nousu. Eteisessä oli laitettu halteksia kattoon. Se oli huonosti kiinnitetty, ja oli siksi laskenut alaspäin kuprulle. Siihen kupruun oli sahattu keskelle pitkulainen reikä.
- Mikä kolo tuo on, kysyi Pekka. Anu selitti isänsä tehneen sen tarkastaessaan taloa ostovaiheessa. Olisi siellä ollut paljonkin korjauksia vaativia kohteita, mutta niitä ei Anu tehnyt. Pelkäsi Pentin reaktioita, olisi voinut olla korjaukset epäekologisia. Pekka kyllä tuumi Anun nyt höpsähtäneen liikaa. Kyllä omaan elämään taytyy pystyä, vaikka suurmiestä ihailisikin. Eteisestä tultiin pieneen pirttiin, jonka vasemmalla puolella oli keittiö. Pirtissä oli keskellä lattiaa pöytä, muutama tuoli ja sivustoilla kaksi sänkyä. Siinä pöydän äärellä nyt joivat teetään Pentti ja Anu, Pekka ja Paula. Pentti alkoi kehua sitä pientä metsää, jossa hän oli marjoja poiminut. Mäntyjä ja vähäisiä kuusia kasvavana se Pekan silmään näytti, tuiki tavalliselta talousmetsältä. Tokihan sielläkin marjoja ja sieniä kasvoi.
 
Anu oli leiponut erinomaista piirakkaa, hän kertoi keväisestä kellarin siivouksestaan. Se oli talosta erillään ylempänä rinteessä. Anu oli siellä lakaissut naisille ominaiseen liian siistiin tapaan, ja saanut myyräkuumeen. Pölyn seassa ollut hiiren ja myyrän pissassa elävä bakteeri oli lennähtänyt keuhkoihin. Kuume oli kova, ja säryt, vuoteen omana oli joutunut useita päiviä makaamaan. Kyläläiset olivat onneksi auttaneet, myös sadon nostossa ja kauppaan viemisessä.

Pentti kysyi Pekalta, että vieläkö hän olisi valmis soittamaan Niemelän Juhalle metsäasiasta. Edellinen yhteyden otto UPM:n metsäosastolle metsän hankkimiseksi Pentille Säätiön kautta rauhoitettavaksi oli epäonnistunut. Pentti oli kesken neuvotteluiden ostanut metsänsä itärajan pinnasta. Siihen tietenkin meni rahat, joilla oli tarkoitus saada UPM:ltä hyvä suojelukohde. Idea oli Pekan, ja neuvottelut olivat edenneet suotuisasti, esille oli jo tuotu kaksi kohdetta. Mikä siinä sitten auttoi, kuin Pekan soitto metsäosastolle ja asian kertominen, hitto kuinka se oli vistottanut.

Nyt Pentti sitten pyysi, että Pekka soittaisi itse Niemelälle tuosta Pälkäneen takamailla olevasta kahdeksan hehtaarin palasta. Pentti ostaisi sen, kun se niin somasti liittyisi Anun peltokappaleeseen. Olisi siinä sitten Anulle oma sieni- ja marjametsä. Pekka kieltäytyi soitosta.
- Ei minun kannata yrittääkään Niemelälle, en minä edes pääse sihteeriä lähemmäs. Enkä muutenkaan soita, kun se edellinen yritys meni nolosti pieleen. Soita itse, sinä kyllä pääset läpi, marisi Pekka. Useamman kerran Pentti palasi asiaan, mutta Pekka ei antanut periksi, eikä soittanut.
Tavatessaan Pentin tämän kotoa Lehtimäestä oli hän sitten kertonut soittaneensa Niemelän sihteerille. Tämä oli sanonut Niemelällä olevan nyt kiireitä, mutta hän ehkä soittaisi huomenna takaisin. Kello oli jo neljän paikkeilla, ja Niemelällä oli kuulemma heti menoa muualle. Niin vain kävi, että Niemelä olikin heti soittanut, kun oli kuullut Pentillä olevan asiaa.
- Pentti Linkola puhelimessa
- Täällä Juha Niemelä, sinulla oli asiaa.
- Kyllä, minä olen jo vuosia hakenut metsää ostaakseni ja rauhoittaakseni sen ikiajoiksi kaikelta metsähakkuulta. Olen onnistunut yhden kappaleen saamaan tuolta Saaren pitäjästä. Nyt minulla kuitenkin olisi mielessä toinen noin kahdeksan hehtaarin palsta. Se näyttää unohtuneen hakkuilta syrjäisen sijaintinsa vuoksi. Se on teidän maitanne. Olisiko mahdollista saada ostaa tuo kappale?
- Olenkin kyllä tietoinen tuosta halusta saada oma rauhoitettavaksi tarkoitettu metsäkappale. Missä tuo mainitsemasi palsta sijaitsee?
- Nyt taitaa olla niin, etten minä vielä tässä vaiheessa uskalla sanoa sen sijaintia, tuumi Pentti.
-Vakuutan, ettei tule aavistushakkuuta.
Niin miehet olivat tavanneet ja lopputuloksena oli kaunis kappale rauhoitettua metsää.
-Minähän sanoin, ettei siitä minun soittamisestani olisi mitään hyötyä ollut. On se aivan eri, soittaako joku tuntematon Pekka tai maankuulu Pentti. Olihan se Pentinkin myönnettävä. Mikä siinä sitten olikin, että oli asiaa yrittänyt hoitaa Pekan kautta.
Anu nyt kuitenkin oli myynyt tuon oman mökkinsä ja palstansa. Hän oli vuokrannut kesämökin keskeltä Pälkänevettä, saaresta.
-Kuulinkin Pentiltä sinun muutostasi ja mökin myynnistä, mikä sinulle nyt on tullut. Se mökkihän oli vallan viihtyisä, ja pellosta sait tuloakin?
Anu oli hiukan välttelevä vastauksessaan, sanoi vaan maantien olleen liian lähellä. Pentti siellä kuitenkin oli viihtynyt hyvin monena kesänä pitkiä aikoja. Lempipuuhana hänellä oli ollut huussissa istuminen ja ohi ajavien autojen katselu.
Pentti oli niin omapäinen, ettei häntä kukaan kyennyt ohjailemaan saati omistamaan. Hänen ystävä- ja tuttavapiirinsä oli niin laaja ja rikas ympäri maan, ettei sitä kukaan kyennyt kahlitsemaan. Hän tunsi kymmen- ellei satakertaisesti ihmisiä yli sen, mitä tavallisella ihmisellä saattoi ystäväpiiriä olla. Lisäksi Pentti piti aktiivisesti yhteyttä eri ihmisiin. Sen lisäksi aina vaan tuo ystäväpiiri laajeni edelleen.
- Minun tyttöni pitää näyttelyn töistään Luopioisen vanhassa kivinavetassa. Siellä on esillä piirroksia uhanalaisista linnuista ympäri maailman. Oletko lukenut tai kuullut siitä?
- Kyllä juu, meille tulee Sydän-Hämeen lehti, ja siinä oli kirjoitus näyttelystä. Jos vain terveinä pysytään, niin ehkä tulenkin sitä katsomaan.
Pentti oli Niemelän Juhan ja Kivimaan Timon kanssa kiertänyt tuon Pälkäneen metsäkappaleen. Kaupat siitä syntyivät. Juha oli vaimonsa Päivin kanssa kutsuttu myös Anun mökkiin vieraisille. Olivat sinnekin kerenneet. Pentti kertoi Pekalle heidän olevan hyvin mukavia ihmisiä.

- Kyllä varmaan. Tuon tasoiset ihmiset osaavat kyllä käyttäytyä.
- Eivät kaikki.
- Sekin on varmasti totta.

lauantai 25. lokakuuta 2014

Pentillä käymässä lokakuussa -14


Vierailu


 

 

Vaimea kopahdus kuuluu eteiseen. Aukaisen oven ja huomaan Pentin oleva keittiön pöydän ääressä istumassa.
- No hei hei
- Tervehdys, sinä olet töissä.
Pentti alkaa könytä ylös. Isot saappaat ottavat kiinni ämpäriin kaataen sen sisällön lattialle.
- No peijakas kun kaatui, mutta tervehditään ensin.
Harppaus ämpärin yli ja käden ojennus.
- Mikä sinulla on menossa?
- Laitan omenat pieniksi ja teen hilloa. Annas kun ensin nostan karat takaisin ämpäriin. Onneksi tässä ei ollut mitään vetistä tavaraa.
Istuttuaan takaisin kouraa Pentti laatikosta pienen vihreän omenan.
- Nämä ovat tuolta rannan läheltä villipuusta. Minun omat puuni tuottivat taas vain kymmenen surkeaa omenaa. Nämä ovat erinomaisia, niitä oli siellä puussa satoja.
Puukolla hän nipsautti kannan poikki, piti omenaa toisella kädellä pöydällä olevan leikkuusuojan päällä, otti karaporan ja aloitti karan poiston.
- Tästä ei meinaa tulla mitään, pora menee mihin sattuu, mutta ei siemenkotaan. Katso nyt, taas aivan sivuun. Omena menee hukkaan.
Poraan oli jäänyt edellisestä omenasta lieriö. Sitä ei Pentti poistanut. Vasen käsi hankalasti kiinni omenassa ja porassa Pentti takoi toisen käden kämmenellään poran kahvaa. Seuraus oli usein lipsahdus sivuun. Nostin tuolin Pentin viereen. Seurasin epäonnista toimintaa ja sen tavatonta hitautta.
- Minun aikaisempi hillon keittoni meni pieleen. Laitoin täyden kattilan lohkottuja omenoita hellalle ja kaadoin siihen tilkan vettä. Kävin välillä pihamaalla, enkä ollut valvomassa keitosta. Se oli palanut pohjaan. Kaavin sitten siitä päältä vielä hyvät omenat ja muusin talteen.
- Tuleeko siitä enää mitään, siitä pohjaan palaneesta omenasta tulee rankka haju?
- Ei se mitään haittaa. Minulla vaan meni aikaa sen kattilan puhdistamiseen. Koetin sitä soodalla auttaa, mutta ei siitä mitään apua ollut, vaikka niin väitetään, että kristallisooda puhdistaa hyvin.
- Ei sellaiseen auta kuin teräsvilla.
- Ei minulla sellaista ole, yhtäkaikki, nyt se kattila on puhdas. Söisitkö sinä salaattia? Minä tein sitä ison kattilallisen ja laitoin siihen öljyä sekaan. Jouduin pilkkomaan kaikki vihannekset, kurkun ja tomaatin hyvin pieniksi paloiksi. Minun tekohampaitani korjattiin taas kerran, ja nyt ne tuntuvat istuvan ja voin taas syödä hiukan paremmin kuin ennen.
- Kyllä voin seuraksesi syödä.
Pentti kaivoi kaapista minulle puhtaan lautasen ja antoi sen minulle.
- Pistele itse tästä kattilasta niin saat sopivan määrän.
Nostin monen litran kattilasta hyvin pilpottua salaattia kaksi pientä kauhallista lautaselle.
- Ota tuosta tuoli allesi, ja laita siihen nuo pehmusteet.
- Enköhän pärjää ilman niitä.
- Laita vain, niin saat istuttua hieman korkeammalla.
Laitoin paksun kasan pehmusteena käytettyä lampaan taljaa tuolille. Olin sen tuolin Pentille tuonut 15 vuotta aikaisemmin.  Olin entisöinyt, liimannut, hionut ja pintakäsitellyt sen petsillä ja lakalla. Tuoli oli ollut makuu- ja olohuoneessa tähän saakka. Pentti istahti minua vastapäätä siirrettyään kookkaan tuolinsa pöydän ääreen. Hänen lautasensa oli kukkuroillaan.
- Mitä öljyä sinä tähän käytit?
- En minä sitä muista, oliko se Pirkka tuote, käyn hakemassa.
- Ei tarvitse, älä hae, tavallista ruokaöljyä kait.

Heti ensimmäisellä lusikallisella maistoin voimakkaan eltaantuneen öljyn. Mieleeni tulivat lapsuudesta ne monet kalanmaksa öljyn lusikalliset, joita äitini työnsi suuhuni väkisin. Hirvittävän makuista oli se. Mikä minun auttoi kuin syödä ja jutella. Onneksi puhelin soi, ja Pentti meni vastaamaan. Saatoin kokoilla kurkun ja tomaatin viipaleet suuhuni, varoen nesteen tuloa lusikkaan. Kun olin saanut lautasen muutoin tyhjäksi, vain liemi oli pohjalla, niin kävin vaivihkaa kaatamassa sen laskiämpäriin. Samalla laitoin lautasen pesupöydälle.
Puhelu loppui ja Pentin syönti jatkui.
- Ota nyt lisää, siellä sitä on.
- Kiitos vaan, kyllä minulle riitti, joudun sokeritautini takia vähän säännöstelemään syömisiäni.
Aloimme puhua kalastuksesta.
- Mitä sinä toivot ensi talvelta?
- Kyllä minä vielä verkkoja laskisin. Nyt vain minun kaverini on sairastunut ja joutunut leikkaukseen. Hänen toinen kätensä ei nouse näin ylös, Pentti nosti toista kättään ja näytti oikein, Ei hän enää kykene tuuraa käyttämään.
- Onpa harmi. Onko hän muutoin selvinnyt siitä leikkauksesta?
- No on, en nyt tiedä mitä voisin tehdä. Jos minulla olisi vielä hevonen, niin menisin kyllä verkoille. Ovat vaan työhevoset jo päässeet loppumaan koko maasta. Mistään ei saa opetettua hevosta.
- Kyllä minusta sinä voisit jo luopua.- Minun eläkkeeni ei oikein riitä. Tahtoisin vielä käydä teattereissa ja Helsingissä. Sellaiseen ylimääräiseen ei ole rahoja. Siksikin pitäisi päästä verkoille.Tunnustin kyllä hänen olevan oikeassa. Aloin kuitenkin esittää toista keinoa.
- Sinä kun olet kaikki rahasi ja lahjoituksesi antanut säätiölle, niin voisitko ajatella nyt rahaliikennettä toisin päin. Kyllä säätiö varmasti antaisi sinulle, vaikka jonkun tuhannen, että pääsisit rientoihisi.
- Se on vastoin säätiön sääntöjä, ei puheenjohtaja voi sellaiseen suostua.
Mietin vielä asiaa, päätin soittaa Annelille, toiminnanjohtajalle ja esittää asiani. Pentti ei ole koskaan ottanut edes kulujaan lahjoitusrahoista. Nyt olisi aika maksaa Pentille edes hiukan takaisinpäin. Minun pitäisi soittaa Pentin kalakaverillekin ja kysellä kuulumisia. Nousin pöydästä ja aloin tehdä lähtöä.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Itellan toimintaa

Postin kanto

Tein Ifolor kirjan. Käsittämättömän helppoa. Kuvia napsautellaan sivuille ja heitetään tekstiä perään. Ohjelma varoittaa, jos on tulossa liian suttuinen kuva, antaen mahdollisuuden pienentää otosta. Tarkastuksen tehtyään asiakas voi aivan vapaasti korjata ja muuttaa kuvia ja tekstejä. Sitten vaan lähetä nappulan tökkäys, ja postin odottelu.

Olin tilannut kymmenen samaa kirjaa sukukokousta varten. Näytin siellä yhden kappaleen, jonka olin aiemmin tilannut itselleni. Kovasti tykkäsivät, ja sain heti nuo kymmenen kaupaksi.

Kotona odottelin postilähetystä monta päivää. Olimme mökillä kun lähetys tuli. Paula meni postilaatikolle ja minä purin muuttokuormaa autosta. Kuulin vaan laatikon peltisen kannen kopsuvan uudelleen ja uudelleen. Mikähän siellä.

Sisällä näin Paulan kantavan sylin täydeltä kirjalaatikoita.
- Mitä ihmettä sinulla on?
- Olivat pakanneet ne näin hassusti. Laatikko oli aivan täysi. Sinne oli ensin lehdenjakaja tuonut lehdet, ja päiväjakelija kirjepostin. Kaiken päälle hän oli tuuppinut kirjapaketit, runtaten muun postin alleen. Kato nyt tätäkin postikorttia, kolmesta kohtaa taittunut.
Näyttäisi olevan kaksi kirjaa paketissa, paketteja viisi. Lataa ne nyt tuohon tuolille.

Avasin ensimmäisen paketin, oikein arvasin, kaksi muoviin käärittyä kirjaahan siellä. Muuttokuorman kanssa oli niin paljon puuhaa, etten ehtinyt sinä päivänä enää avaamaan muita laatikoita.

Aamulla tuli taasen postia. Nyt siellä oli tuloilmoitus paketista, joka olisi noudettavissa kahdentoista jälkeen.

Paula meni City-markettiin ja minä kurvasin Itellaan. Etukäteen arvasin, että Ifolorin asiakaspalvelija, jonka kanssa keskustelin lisätilauksista, olisi tavan mukaan sekoittanut tilaukseni. Jouduin soittamaan tilauksen jälkeen, kun halusin tehdä joitain muutoksia. Ne eivät olleet mahdollisia, joten pidin tilaukseni voimassa. Joten siis uskoin siellä olevan kymmenen kirjaa.

Ihmetykseni lisääntyi, kun näin siellä olevan vain yksi laatikko.

Kotona avasin laatikon ihmetellen, että minkä lisälahjan ne olivat nyt lähettäneet. Sisällä oli kauniisti kaksi sukukirjaa, samoja kuin edellisenä päivänä tulleet.
- Nämä ovat ehkä bonuskirjoja. Kait nyt aukaisen nuo loputkin laatikot.
Puukolla nostelin kannet varovasti auki liimasta. Kolmas ja neljäs laatikko, sama sisältö. Viimeisen aukaistuani sain sieltä käsiini yhden kirjan, jossa oli kansi Rhodokselta. Kääntelin kirjaa ja pidin sitä ihmeellisenä lahjana.
- Katso nyt vielä sinne laatikkoon.
- Katson katson, ei täällä mitään ole. Ai, ompas, lasku, hittolainen, tämähän on kallis, yli neljäkymppiä. Haa, tässähän on Järvisen nimi, Linnavuorentie 2.

Itella oli tyrinyt perusteellisesti. Meidän laatikossa oli Järvisten kirja, joten se viides paketti meille ei mahtunut laatikkoon, kun sinne oli tungettu väärä laatikko. Sen takia jouduin hakemaan meidän lähetyksen postista ja viemään Järvisten tilauksen heille.

Koetin ensin työntää sitä heidän postilaatikkoon, ei mahtunut, kun siinä oli sivusta työnnettävä luukku. Paketti otti takalaitaan kiinni, eikä taipunut sisään. Kirjoitin kotona viestin tapahtuneesta laatikon päälle, ja kävin soittamassa ovikelloa. Siellä ei ovi auennut mulle. Jätin paketin nojalleen seinää vasten.

Iltapäivällä selasin postia, ja lehteni sisältä paljastui toinen samanlainen lehti. Siinä oli osoite, joka vei Rapolan kartanon laatikoille. Lehteä en ole vielä vienyt.

maanantai 28. heinäkuuta 2014

Humalisjärven mökki v. 2014


Humalisjärvelle mökkiä kuvaamaan

”Lähdetäänkös taas reissuun, mulla olis mielessä käynti Vammalassa?” ”Kyllähän se minulle sopii, koskas mentäis?” ””Jos sulle sopii torstai, ni silloin. Mä tulisin ennen kahtatoista sua hakeen.”

Miehet olivat ennenkin käyneet matkoillaan yhdessä, joten järjestelyt olivat mutkattomat. Auto pysähtyi kerrostalon pihaan Ulvajanniemessä. Matkaan päästiin hyvin leppeässä säässä. Moottoritietä kohti Tamperetta, itäistä ohitustietä Nokialle ja liikenneympyrästä kolmannesta liittymästä Porin tielle.

”Mennään nyt tätä kautta, aikaisemmin menimme Turun tietä. Tällä tiellä on kaunis kohta Siurossa Murhasaaren sillalla. Siinä menee vesistö Kyrösjärvestä Kuloveteen ja Kokemäenjokeen. Ajellaan joskus Siuron pikkutietkin.” ”Siellä Siuron koskessa lipotaan kuorretta keväisin.” ”Koskessa on vesivoimalaitos, jonka nykyään omistaa yksityinen. Sieltä Valssimyllykin on voimansa saanut.” Ajoivat sillalle jyrkkään laaksoon. ”En tiedä, mistä näin kaamea nimi on sillalle annettu. Tässä oli aikaisemmin  levennys sillan mitalla. Siinä sitten nukkui autossaan muuan kauppamatkustaja. Yöllä Tampereelta päin ajeli rattijuoppo kuorma-auton takana. Sitten tässä sillalla painoi kaasun pohjaan ja siirtyi ohitukseen levähdysalueen kautta. Kauppamatkustaja nukkui aivan levennyksen päässä. Juopon vauhti ei tietenkään millään riittänyt ohitukseen, vaan hän paiskautui nukkujan perään. Tämä kuoli heti.” ”Voi mahdoton, kaikkea sattuu.” ”Ei ollut ainoa, tässä ajeli kerran syysliukkailla Porin suunnasta autokoulun opettaja kesärenkailla, ja sillalla joutui liirtoon, ja auto pyörähti jalankulkijan päälle. Nuori tyttö kuoli.”

Sillalta näkymät olivat sillanpäämaiset. Pellot laskeutuivat jyrkkinä rantaan, laakso oli kuin Keski-Euroopan joilta.  Tie nousi törmää ylös, jatkui kumpuilevana mustana lakritsina metsien läpi. Oikealla oli tiehaara, sen takana Maisemakahvila, Sillanpään kotitalo, kesäteatterina nykyään, Mahnala, Arvola, Hämeenkyrö ja Kyröskoski. Hämeen Hälläpyörä, Kyrösjärvestä pystysuorana putoava laskujoki pudotteli 25 metriä tehtaan turpiiniin. Maisema avartui, pellot levisivät molemmille puolille. Ylitettiin vähäinen laakso, noustiin Häijääseen. Vasemmalla oli Sattumakauppa, kaikkea mahdollista kirpputoritavaraa myyvä mainio ostospaikka.

”Edessä oleva tie on nimeltään paperitie. Kyröskosken tehtaalta rekat jyräävät tästä Vammalaan, edelleen Turkuun ja maailmalle.” ”Siinäpä onkin osuva nimi.” ”Katsos, laskeudumme jyrkästi jokilaaksoon, siinä virtaa Sirppujoki. Sitä myöten keväisin uittomiehet veivät tukkeja Kulovedelle. Siellä rakennettiin iso lautta, puomilitkat ympärille ja hinaaja vetämään lauttoja alavirtaan. Kokemäenjoen Uittoyhdistys hoiti toimintaa. Vammalan Siikasuolla oli suuri varikko, laivojen säilytystä, veneiden rakennusta ja korjausta. Minäkin olin yhtenä kesänä töissä uitolla Harjavallassa.” ”Joka paikkaan sinäkin olet kerinnyt.” Mielummin olisin ollut Siikasuolla ja Vammaskoskessa töissä, muttei se silloin onnistunut.” Karkku lähestyi. ”Tälläkin suoralla on ajettu elinpäin ja humalassa, kuolemiakin on sattunut, kumma paikka. Vaan onhan tässä vähäinen suora.” ”Miten toiset paikat ovatkin alttiimpia onnettomuuksille.” ”Tuossa kulkee vähäinen oja. Sen yli meni kuntopolku. Siihen ojaan kuoli Kärnän Unto, meidän historianopettajamme. Hän oli vasta viidenkymmenen.”  ”Kyllä sulla on noita juttuja.” ”No on kun pitkään asuu paikkakunnalla. Tuossa on risteys Karkun kirkonkylään, nykyinen Sastamalan osa, toisella puolen on peräkärrytehdas Majava. Se on saanut armeijan tilauksia, vetää ilmeisesti hyvin. Tunsin perustajan, Holapan Paulin. Kaikenlaista vääntöä hänelläkin siinä oli. Olen sieltä ostanut kaksi peräkärryä, Kärppä oli ensimmäinen, toinen oli Majava.” ”Hän sitten siirtyi petoeläimestä kasvissyöjään.” Se oli sellainen kusetus, jonka kohteeksi Pauli joutui. Petollinen liikekumppani meinasi viedä kaiken, mutta Pauli onnistui selviämään siitäkin. Siellä jatkavat nyt omat lapset. Pauli rakensi talon tuonne Riippilänjärven toiselle puolelle aika rinteeseen. Sinne hän kuolikin, kun kaatui hytittömällä traktorilla.”

Pekka katseli tiehaaroja, Suotaala, Pääjärvi, hän olisi voinut valita kolmestakin ja tie veisi perille samaan. ”Mennään nyt tätä santatietä. Olen täällä aurannut monina talvina teitä ja pihoja, tuostakin vasemmalle pari kilometriä, ja sitten peltoteitä. Niillä oli huonosti aurausmerkkejä. Välillä pamauttelin ojaan kyljelleen. Edestä aura vaan irti. Peruuttaminen toi tielle takaisin, etukuormaajalla aura ojasta, kiinni kahdella sokkatapilla ja taas mentiin.” Tie kiemurteli ylös ja alas, eteen aukeni iso peltoaukea. ”Tämä on Pääjärvi, nykyään kuivattu pelloksi. Tuossa on Ratsutila, sitä hoitivat veljekset. Minä kävin heidän kanssaan Lihasulassa kursseilla. Vanhoja navetoita opetettiin korjaamaan. Kävimme siellä monena viikonloppuna.” ”Kyllä on kaunispiirteinen uusrenessanssirakennus.”

Edessä oli uusi aukea, jokaisen talon pihan tai tien oli Pekka aurannut. Heikkilän veljekset asuivat kotonaan vanhan äitinsä kanssa. Juopottelu maistui kummallekin, töitä kyllä osasivat. Pekka koetti saada toisen veljeksistä suulinsa kattotöihin. Innoissaan hän lupasikin, kun keittiössä sitä soviteltiin. Olisihan se ollut, jos olisi tullut. Edellisenä päivänä soitti, selkä oli kipeä. Vasen haara olisi vienyt Kolunmaahan ja Vaununperälle, oikea vei Pääjärvelle. ”Tätä tietä minä olen kulkenut jalan ja polkupyörällä Pääjärvenmaan metsiin ja järville. Kesällä ja talvella. Olin mukana rakentamassa partiokämppää Pääjärvelle. Siellä oli silloin vain yksi rakennus rannalla. Mistäs, no tuosta talon taitse taitaa matkamme viedä, morjens isännälle, en kyllä tunne.”   Ajoivat kapeaa uraa metsään, oikealla vähäinen lampi muistutti telttaretkestä pääsiäisenä. Pekka ja Jukka muistuttelivat paikkaa tavatessaan Liuhalassa. Kumpikaan ei enää varmasti paikkaa muistanut.

Ensimmäinen tieura päättyi metsään, pieni kääntöpaikka ja takaisin. Koettivat toisesta paikasta, ei voinut olla oikea, meni sähkölinjan ali. Taas takaisin. Pysähtyivät kuvaamaan huuhkajaa, jota ei siellä kelon latvassa ollutkaan. Tesmaperhonen sentään jäi saaliiksi. Pekka ei antanut periksi, kolmenkymmenen vuoden aikana oli tullut uusia teitä. ”Kyllä minä olen tämän ajanut autolla, koetan vielä tuota tiehaaraa. Siellä päässä on Humalisjärvi ja sen rannalla mökki, josta haluan valokuvia. Rakensin sen meijerin talon purkuhirsistä. Renkini veisti sitä kaksi vuotta suulissa. Ensin hän kattoi suulin kattohuovalla.” ”Koskas sinä sitten olet sen rakentanut?” ”Se oli -76 tai -77 vuonna. Nyt olemme varmaan oikealla tiellä, katsos, vasemmalla on pistotie, siellä taitaa olla metsästysseuran maja.” Vasemmalla siinteli järvi puiden takaa. Humalisjärven mökkiä ei näkynyt. ”Persana, nyt olemme jo asutuksen luona, tuosta vie vanha tie Humalisjärvelle, sen tien päässä on mökit Antilan Paavolla ja Lehtimäen Heikillä. Ajetaas nyt hiljaa, tuohon ojaan ajoin talvella tukkikärryn pyörän. Kuorman olin kasannut järven toiselta puolelta mökkipalstan takaa. Kasasin sitten pyörän eteen hakoja ja lunta. Vedätin hiljakseen ja kuorma nousi tielle. Nyt näkyy järvi ja, persana, sieltä tulee auto. Sen täytyy olla Joku Antilan väestä. Pekka pomppasi autosta ja lähestyi tulijaa. ”Terve, minä olen Turtiaisen Pekka.” ”No hei, Antilan…”, loppu nimestä jäi rannalle. Miehet keskustelivat ja muistelivat.  Paavo oli jo kuollut, nuorempi veli hoiteli tilaa. ”Sinä ajoit liian lujaa, kyllä se mökki siinä on, kolmesataa metriä tiehaarasta takaisin. Veitkös sinä mökin soutamalla järven yli?” ”En, silloin oli jo avattu Pääjärven metsäautotie. Ensimmäisen mökkini minä kyllä vein veneellä Liekosaareen. Se olikin aikas urakka. Minä ajan tuohon sivuun, niin pääset ohi.” ”Mahtaako se paikka kestää?” ”Kyllä varmaan, tästä minä ajatin mökin rantaan talvella kuorma-autolla santakuorman. Kulmalan Jorma sen ajoi.” ”Ottaako pohja kiinni?” ”Nostan vähän autoa.” Nelisen senttiä pumppu nosti koria, ja auto kääntyi tulosuuntaan. ”Perkele kuinka lähellä olimme, nyt osataan, tästä talon ympäri ja sitten hissukseen, no tossa se on, näetkö?” ”Niin näkyy, kuusia on vaan edessä, ja lehtipuita.” ”Tieten niin, minulla oli vaan entinen mielikuva muistoissani, onhan tähän kasvanut näkösuojaa, ei tieltä enää näekään.”

Ulos autosta, vasemmalla puuvarasto ja hyyskä, polku punaiselle mökille, ikkunaton seinä tielle. ”Kas, tässä on pieni patio edessä, hyvin tehty, ovi taitaa olla vanha, ikkunalaudat ovat uudet, ja väri. Minä jätin hirret silleen.” Mökin ympäri, sähköt vedetty   seinään, alustan eteen valkoiset laudat. Järvi muutaman kymmenen metrin päässä, rannassa uusi laituri. ”Hyvin ovat mökkiä hoitaneet, piippu on pellitetty, vielä lisätorvi sen päässä. Kaikki männyt ovat pystyssä.” Kävelivät hiljakseen, ottivat kuvia, juttelivat, kurkkivat ikkunasta. Uuni oli purettu! Sen tilalla oli pieni valurautainen omilla jaloillaan seisova hella. ”Paremmin mahtuu, olihan siinä suuri muuri.”

Tuntui se silti, purkaminen. Jakke katseli toisen mielenliikkeitä, hiljaista surua, luopumista elämästä, hyvästijättöä.

Mökki

torstai 8. toukokuuta 2014

Myllymatka v. 1973


Kaukolan mylly ja saha

Tyrväänkylän koski, Hartolankoski, vapaana pauhatessaan tuotti valtavat lohisaaliit mereltä. Kutemaan tulleet naaraat ja niitä seuraavat uroskalat nousivat pitkän matkan, useita koskia ja virtapaikkoja Porista Harjavaltaan, Kokemäelle, Lauttakylään, Keikyään, Kiikkaan, Kilpikosken kuohuihin ja edelleen Kaukolan kohdalla olevaan hirmuiseen koskeen. Siitä purkautuivat ylisen Kokemäenjoen vedet, Tyrvään kohdalla Rauta- ja Liekovedeksi laajentuneena järvialtaina. Järvet erotti kaventuma, koski, jonka yli alkujaan puusilta ja myöhemmin vankka kivisilta ohjasi kulkijoita ylös Pohjanmaata kohti. Kosken eteläpuolelle oli rakennettu valtava kaksitorninen tiilikirkko, silmänkantaman päähän vanhasta keskiaikaisesta kivikirkosta alavirtaan. Siitä taas nelisen kilometriä ylävirtaan seisoo vielä suurempi ja vanhempi kivikirkko. Kaikki ovat nykyään käytössä ja korjattuina, keskiaikaiset kirkot kesäaikaan.

Liekoveden vedet ajautuivat kahden puolen suurta Liekosaarta, yhtyivät sen takana, ohittivat vielä pienen saaren ja ahtautuivat huimana keväisenä virtana kapeikkoon, jonka molemmilla rannoilla on ollut asutusta kivikaudelta lähtien. Maanviljelyksen ehdittyä tänne ylös valtavirtaa pitkin, alkoi asutus saada yhä kiinteämpiä muotoja. Viljelijä - kalastajat rakensivat hirsiset asumuksensa virran rannalle ja levittivät peltovainioitaan yhä kauemmas, Torran puolella kohti Tyrväänkylää ja Roismalaa, Pohjalan, Juvelan ja Hohkon puolella kohti Vinkkilää, Liuhalaa ja Vaunusuota. Jo varhain opittiin koskivoimaa hyödyntämään vesirattaan avulla. Talot rakensivat kukin oman myllynsä kosken partaalle. Niitä oli siinä molemmilla rannoilla useita, ehkä joillakin talollisilla yhteisvoimin kasattuna. Vammalaa ei ollut vielä moneen sataan vuoteen, jonkinlainen keskus oli hiljalleen muotoutunut Vammaskosken eteläpuolelle, jonne perustettiin 1869 Tyrväänkylä ja keisarin käskyllä 1907 Vammala niminen kauppala. Toripaikkana sitä käytettiin laajalti, ehkä viinanmyyntiin, varmasti palkollisten pestuuseen ja kuten aina, niin nuoret katselivat toisiaan sillä silmällä.  Hartolankoskeen rakennettiin 1900 luvun alussa kaksi voimalaitosta Tyrväänkylän puolelle. Ne sijaitsivat rantaviivalla, kuten tuohon aikaan monet muutkin voimalaitokset Kokemäenjoen varrella. Ne eivät estäneet lohien nousua ylävirtaan. Keikyässä sitten padottiin koko virta, louhittiin kallioita ja muutettiin joen uomaa voiman turvaamiseksi kemikaalitehtaalle. Siihen se pysähtyi, lohen nousu 1920 luvulla. Siitä on hurjia kertomuksia, padon alapuoli kuhisi valtavia kaloja, niitä sitten haavivat ketkä kykenivät. Yritettiin niitä kait yläpuolellekin saada siirrettyä, mutta se osoittautui merkityksettömäksi. Hartolankosken vuoro tuli 1950 luvulla, silloin padottiin koko uoma, perustettiin Tyrväänkylän Voimalaitos. Patosiltaa pitkin pääsee nykyään ajamaan virran yli.

Voimayhtiön täytyi ensin saada haltuunsa koskiosuudet niiden ikiaikaisilta haltijoilta. Neuvotteluja käytiin Kaukolan ja Tyrväänkylän isäntien kanssa. Lopulta voimayhtiö lupasi rakentaa isännille myllyrakennuksen ja raamisahan Kaukolaan sekä antaa 50 vuoden ajaksi ilmaisen sähkön laitteitten pyörittämiseksi. Vanhat hirsiset koskimyllyt purettiin, ja myllykuormat ohjattiin uudelle paikalle. Sinne Pekkakin traktorinsa suuntasi. Lavalla oli vehnäsäkkejä ja ohrasäkkejä. Paula oli laittanut miehensä asialle, oli tuotava kotiin karkeita vehnäjauhoja niin paljon kuin mahdollista, suurin osa tuli kuitenkin torosta hienona valkoisena jauhona. Traktori pysähtyi myllyn yläpuolelle lastaussillan viereen. Pekka pomppasi sisälle katselemaan paikkoja. Vahva ilma, viljanpöly ja ikiaikainen myllyntuoksu otti tulijan sisäänsä. Kopista tuli Pusan Unto, tervehtivät. ”Olen Innanmaan isäntä, minulla olisi muutama säkki jauhettavaksi, terve vaan.” ”Terve, oletkin täällä ensimmäistä kertaa, vanha isäntä kyllä täällä on käynyt. Nostele säkit tänne ylös, niin katsellaan mitä niistä jauhetaan.” Keveästi säkit siirtyivät kaatosuppilon viereen. Siihen saapui Paulakin, jännitti kai ensimmäistä myllyreissua, ja oli ajanut perässä katsomaan. Unto nosti ensimmäisen säkin laidalle, avasi suun vetosolmun ja pudotti puolet säkistä valumaan torveen. Pumps kuului säkin laidan iskeytyessä puiseen laitaan. Mitään ei sieltä jyviä valunut. Unto katsahti Pekkaa, nosti säkin ylemmäs, niin että pääsi naruun käsiksi. Siinä olikin isäntä solminut säkin ympärille ensimmäisen kierroksen jälkeen vetosolmun, eikä se tietysti auennut viljan painaessa suuta tiukkaan. ”Ei ole Pekka vielä oppinut säkin suuta solmimaan,” soimasi Paula. Unto ei puhunut mitään, nopsasti hän nosti toisen säkin, avasi vetosolmun, ja sama tulos, pumps vaan ja säkki täytyi nostaa takaisin ylös. Vasta silloin Pekka hyppäsi seuraavan säkin ääreen ja aukaisi ja solmi suun oikealla tavalla. Se oli ohrankuorimakoneeseen menevä säkki. ”No katos nyt, minä kun sidoin niin, ettei varmasti aukea lavalla säkkien jyrytellessä lavalla, empäs osannut enkä edes Heikiltä kysynyt sitomisesta. Kaikki täytyy oppia.” Pekkaa harmitti ensimmäisen myllyreissun epäonnistuminen, tai sidonnan osaamattomuus. Paperisäkkeihin laskettiin kuumaa jauhoa, jauhautuessaan vilja lämpeni litistyessään ja pienentyessään myllyn kidassa. Puolisen säkkiä saatiin karkeaa vehnästä, loput hienoa. Ohrasuurimot tehtiin toisella koneella, se pyöritteli jyviä, niistä irtosi ensin kuori, lese. Se laitettiin yhteen säkkiin, toiseen tuli kauniita ryynejä. Mylläri ehti ottaa vastaan seuraavan tulijan. Hohkon Armi toi omia säkkejään, ne Unto kerkeästi nosti kuormasta myllyyn. Siinä hän kumartui säkin päälle ja avasi sen suun laskien jyvät toroon. Untolta oli housut revenneet takapuolen saumasta. Vaaleat kalsongit vaan vilkahtelivat siitä koko takapuolen mitalta. No, näkihän sen, vaan ei Unto sitä varmaan tiennyt, olisi kait muutoin pyllistellyt hieman toiseen suuntaan. Pekka vilkaisi Armia, jonka suu levisi väkisin hymyyn ja posket hiven punehtuivat.