Pentin viimeinen hevonen Ypäjältä -90 l

Uusi hevonen

Roope oli talvet palvellut isäntäänsä Vanajan jäällä ja Hämeen maanteillä vuosikaudet. Kesäisin se pääsi lepäämään Kuhmoisiin tutulle tilalle tyttöjen hoiviin ja muiden hevosten seuraan. Myyntimatkoillaan Pentti usein pysähtyi Linnavuorentiellä, hevonen sai aina kuivaa leipää orresta. Se oppi pitämään kyläpaikasta niin, että se jo melkein portilla alkoi hörähdellä ja viskellä päätään. Hörähtelyt kaikuivat tallistakin, kun se vaan  kuuli tutun äänen pihalla. Silloinkin se monesti sai leipäänsä. Keväällä auton hakiessa Roopea laitumelle oli aika sen päästä eläkkeelle. ”Ei ole Roope enää apunani talvella, mistähän saisin uuden hevosen, osaisitkos sinä auttaa. Paljonhan sinä jo olet auttanutkin, mutta tietäisitkös ketään, jolla olisi sopiva hevonen minulle?” Pekka saikin hankalan tehtävän. Kyllähän hänellä hevostuttuja oli, niitä vaan käytettiin ravureina. Ei sellainen virkku kilpuri sopisi järvelle ja seisoksimaan avantojen vierelle ja talojen pihoille ja porteille. ”Annas kun minä mietin asiaa pari päivää ja soittelen vähän. Luulen kyllä asian olevan minun ulottumattomissani.” Siihen hevoset jäivät, aivoihin.  Pekka soittikin tutuilleen, tiesi kyllä vastaukset ennalta. Myynti-ilmoituksia ei lehdissä ollut, ei edes Maaseudun Tulevaisuudessa. Siskoltaankin Juupajoelta kysyi, miehensä hyvinkin tiesi ja tunsi hevosmiehiä. Eipä sekään lenkki pitänyt.

Kesä oli taipunut syksyyn. Miehet olivat Lehtimäen keittiössä. Pekka istui ja Pentti seisoi verkkojensa ääres sä selvitystyössään. ”Kuules, lähdetääs käymään Ypäjällä, haetaan sieltä se hevonen.” Kalastaja naurahti, ”kai meidän tarvitsisi ensin soittaa.” ”Mihinkäs me siellä osattaisi soittaa. Hypätään autoon ja mennään tiedustelemaan. Kyllä siellä hevosia piisaa, ajellaan tallilta toiselle.” ”No siitä nyt ei tule mitään.”

Aamulla lähdettiin, Mersun diesel jyrisi kuusien välistä santatietä Sääksmäen silloille ja etelään. Karttaa polvillaan pidellen koetti apukuski seurata matkan edistymistä. ”Älä siitä nyt huoli, kyllä me perille osataan.” ”Kyllä niin, mutta mihinkäs siellä sitten?” ”Nähdään me tien vieressä talli ja hevosia, tai luetaan tienviittoja.” Niin kuin näkivätkin, suuri punatiilinen maneesi ja tallirakennus putkahti esiin mäntyjen väleistä. Pysähtyivät pihaan ja lähtivät maneesiin sisälle. Muutama hevonen oli tarhassa ulkona, ihmisiä ei näkynyt. Valtava maneesikin oli sisältä aivan tyhjä. ”No jopas, missäs kaikki ovat, ei näin iso paikka voi olla ilman ihmisiä, kierrellääs vähän rakennusta.” Miehet menivät ulos ja alkoivat edetä pihaa seinustaa pitkin. Aukaisivat aina oven kohdallaan ja pujahtivat huutelemaan sisälle. Viimein yhdessä huoneessa oli pari nuorta tyttöä istumassa ja ryypiskelemässä teetä. ”Olemme hevoskaupoilla, ostamme kyllä, jos täällä vaan myydään, kärryjen eteen tulisi.” ”No sitten olette väärässä paikassa, tämä on ratsutalli. Meillä kyllä on täällä hevosia kymmenittäin, mutta ne ovat vallan ratsukäytössä. Ehkä yksi olisi sellainen, joka on kerran valjastettu ajoon. Ei silläkään kuitenkaan ajettu yhtään.” ”Kiitos vaan, me jatkamme matkaamme.” Hetken kuluttua oli edessä uusi valtava talli, ja kolmas. Hevosia kyllä oli, niitä katseltiinkin ja ihmisten kanssa juteltiin. Ei vain ollut miehille mieluista. Ajo oli ollut pitkä, tunteja oli koluttu talleja, alkoi olla nälkä. ”Mennääs syömään välillä, minä kyllä maksan. Löydätkös sinä sellaisen paikan, mistä me saamme ruokaa?” ”Kyllä varmasti, ajetaan keskustaan, kyllä siellä joku baari ainakin on auki.” Niin kuin olikin, sellainen Veijo Esson ruokala. Kävelivät sisälle ja tiskille. Sisällä oli muutamassa pöydässä kaljan juojia, tiskillä muutama pulla ja kahviautomaatti sekä kylmiössä kaljaa. Keittiöstä tuli mies myymään. ”Me söisimme, jos se olisi mahdollista, mitäs teillä olisi?” Kysymys oli kohteliaisuuden vuoksi, kyllähän sen tiesi, mitä täältä saisi. Pihvin ja ranskalaiset perunat. Tuli lautaselle vielä annos vihreääkin. Pentille maitoa. Kaljaseurue katseli tunteakseen, kun miehet kantoivat annoksensa pöytään. Hetken saivat istua rauhassa, kun ensimmäinen ponkaisi pöydän viereen ja aloitti. Pekka keskeytti. ”Me olemme vaan syömässä täällä, älkää häiritkö.” Pentti ei puhunut mitään, kumartui vaan tiiviimmin annoksensa ylle. ”Menkää pöytäänne, me haluamme olla rauhassa.” Mies menikin. Palasi kohta ja aloitti taas. Harmistus levisi, Pekka riisui silmälasit pöydälle, nousi seisomaan ja aikoi palauttaa tuon onnettoman omaan pöytäänsä. Silloin omistajamyyjä puuttui tilanteeseen ja käski tuon häiritsijän pois. ”No hyvä, ei tarvinnut käsiksi käydä.” ”Ei se olisi ollut hyväksi, saammehan nyt syödä rauhassa.”

Ajo jatkui, uusia hevostalleja ilmaantui molemmin puolin tietä, ilta alkoi saapua. Taas kysyessään neuvoja eteenpäin, saivat vinkin. Sen mukaan lähestyessään tallirakennusta kaikki näytti autiolta. Pihassa tuli vastaan kaksi ratsastajaa. He ohjasivat sisälle talliin ja lupasivat hakea hoitajan paikalle. ”Ei tästäkään mitään tule, ei tänne kukaan ole tullut.” ”Varrotaas nyt vähän, onhan se ihme, jos Ypäjältä ei hevosta saa ostaa.” Nuorehko nainen ilmestyi, kuunteli Pentin asian. ”Meillä olisi yksi sellainen vanha ravuri, joka voisi sopia.” ”En usko siitäkään mihinkään olevan,” nyt jo luovuttanut Pentti manasi. ”Me olemme käyttäneet sitä harjoitushevosena kaikilla oppilaille. Se on kyllä hyvin rauhallinen, nyt 13 v. Se antaa aivan rauhallisesti valjastaa ja tottelee ohjaksia hyvin tyttöjen opetellessa kärryillä ajamaan.” ”Kyllä minun täytyy ensin saada ajaa sillä, missä se on?” ”Otetaan nuo kärryt, minä haen hevosen.” Miehet vetivät kärryt keskemmälle, tallissa oli valot päällä, ilta alkoi hämärtää. Ohjaaja tuli taluttaen ruskeaa suomenhevosta, pitkätukkaa. Pentti istahti rattaille ja ohjasti ovesta ulos. ”Tuletko sinä mukaan?” ”En, yksin sinun on sitä ajettavakin.” Jäivät odottamaan Pentin paluuta retkeltään, tovi siinä menikin. ”Riisutaas äkkiä valjaat, meillä on vielä pitkä matka kotiin.” ”Vartoos nyt, minä puhun ohjaajan kanssa ensin.” Kalastaja sopi kaupat, Rimmo tuli taloon.