Hetki nykyisyyttä, pujahdus vanhaan v. 2013

Elämä tuli kylään

”Terve, muistakkos, olen tässä tulossa mäkeä ylös, onko sulla aikaa?” Osmo oli työreissullaan päättänyt poiketa taloon. ”Herranen aika, totta kai.” Pekkaa alkoi naurattaa. ”Missä mäessä sinä olet, tule tänne vaan, kerro mitä näkyy edessä.” Kuultuaan selostuksen hän katsoi ulos ikkunasta. ”Ei näy vielä, ajas eteenpäin ja seuraavasta risteyksestä oikealle, se on Linnavuorentie, mä olen kympissä.” Tulija piti puhelintaan auki, isäntä laittoi saappaat jalkaansa ja pujahti pihalle. ”Mä taisin ajaa liian pitkälle, kun tässä on…” ”Ei, mä näen jo sun punaisen auton perän.” Ulos astui pitkä mies, hymyillen yritti tarjota kättään tervehdykseen. ”Ei tässä nyt mitään kättelyjä.” Isäntä koppasi syliotteen tulijasta, kopistelivat toistensa selkiä. ”Olipas mukava, mistä sä tulit?” ”Vähän sellaista hommaa tuolla Toijalan puolella, niin päätin tulla ennen kuin kuollaan.” ”Se oli oikein, minä olenkin ollut saamaton, mennääs sisälle.” Pihamaan poikki asteli kaksi kaverusta, heidän elämänsä olivat sivunneet kymmenen vuoden verran toisiaan. Valtava oli se työmäärä, minkä olivat yhdessä tehneet, onnistuneet ja epäonnistuneet. Koskaan ei lannistuneet. ”Mä otan nää kengät pois, tulin kun aattelin, että täytyy vielä nähdä.” ”Erinomaista, olen kyllä iloinen, mees peremmälle ja istuun, ni tai kattele ny ympärilles, juokkos kahvia?” ”Kyllä mä vaan, kus et o poikennu.” ”Kuule, se oli mulle niin vaikeaa vuosikymmenet. Usein kyllä koetin, mutten päässyt Kutalaa pitemmälle, siitä täyty kääntyä takaisin.” ”Kyllä mää sen ymmärrän, oikein hyvin. Me oltiin sillo liian nuoria.” ”Joo, ja ajateltiin voivamme tehdä mitä vain, hirveässä voiman tunnossa, minä siinä olin oppimaton elämän edessä.” Kuinka olikin tullut voimakas ja väkevästi puhuva vieras. Alkoi hillitön muistelu, ihmisten ja tapahtumien, tilojen ostot ja myynnit, kohentumiset ja luhistumiset. ”Muistakkos sitä, kun Heikki, tiedätkös sitä kuinka Matti, olikkos sää sillon, kävi moottoripyörällä kun Hannukin…” Juotiin kahvia, Pekalla jäähtyi aamutee kuppiin, lehdet olivat kasalla pöydällä, lukematta jäivätkin. Osmo kumartui taaksepäin tuolissaan, rentoutui ja katseli ympärilleen. ”Töitä tehtiin, mutta aina siinä oli huumori mukana. Jos sitä ei ole, niin ei sellaisesta tule mitään.” ”Kyllä vaan, voi saamari, kuinka me touhuttiin ja naurettiin. Ookkos sää ottanut nettiä käsiisi?” ”Kyllä vähän, Rauni sitä enemmän käsittelee, kattelen mäkin sitten joskus. Oon sun juttujas lukenu. Kyllä minusta saat kirjoittaa niinkus haluat, ei mulla mitään, mutta toiset ovat ymmärtämättömiä.” ”Se on minulle tullut eteen kans äsken, olin eilen Pentillä just tästä kirjoittamisesta, kun sain moitteita niskaani. Onneksi se selvisi, Pentillä ei mitään ollut, vaan siinä olivat muut asialla. Yllätyksenä se kuitenkin minulle tuli, en ollut osannut varautua moiseen. Olen kirjoitellut mielestäni vain hauskoja juttuja, mutta kun käytän oikeita nimiä, niin se tietenkin saattaa joskus sellaista harmitusta aiheuttaa.” ”Kirjailija kirjoittaa niinkus haluaa, kirjoittamisen vapaudella, jokos sinä kirjaa tästä meinaat?” ”Ei ole mielessä.” Arvasihan Pekka kiinnostuksen teksteihinsä, mutta lukijamäärä oli jo niin suuri, ettei sellaista ikinä olisi voinut uskoa. Tieto sivuista oli levinnyt Vaununperälle, mukavaahan se. ”Kyllä minä heti korjaan tai poistan tekstin, jos tulee palautetta.” ”Ei mitään, senkus kirjoitat. Mä kävin töissä Ruotsissa, ninkuin varmaan muistat. Sieltä jäi minulle yksi hyvä ystävä, vähän kuin sinä. Olen häntä käynyt joskus katsomassa. Olen ajellut Haaparannan kautta, kun tykkään katsella paikkoja.” ”Sehän on mukava, minäkin ajelen mielelläni.” ”Tuo kaveri vaan kuoli jokunen vuosi sitten, jäi sinne vielä yksi tuttu.” ”Sepä tässä onkin, Raunokin kuoli vuosi sitten. Mun täytyy nyt lähteä, vaimo odottaa kaupungissa.” Olihan siitä puhetta heti vierailun alussa, astelivat pihalle. Osmon käsi oli suuri ja voimakas.