Kohtaaminen Kissalammella

Salainen paikka

Kirkas valo ei pääse tänne. Olen varjon suojassa, rauhaisaa on. Kääntyilen hitaasti, tuolla on kaislikkoa, ei ylety tänne. Edessä on pieni vapaa vesialue. Siihen valo osuu kuumana. Nukuttaa.

Maa tömisee, lähenee, nyt paukkuu puiden päällä. Pelkää en, olen tämän nähnyt ennenkin. Kas, musta esine loiskahti melkein päälleni, ei se tänne ulotu, jo poistui, jyminä vaimenee. Valoisaan paikkaan syntyi virtauksia, nousee pohjasta mutua. Siihen näyttää tulevan pieniä kaloja. Pyörivät siinä syötävää etsien. Minua ei kiinnosta. Isompaa saalista tarvitsen. Pysyn hiljaa. Veden pinta väreilee vähäisessä tuulessa.

Tympeä haju tunkeutuu tänne, mikä katku. Ei pelota, ennenkin loiskauksen jälkeen on tuo sama haju ilmestynyt. Saisi se olla poissa, turha sitä on haistella. Taidan siirtyä hieman syvemmälle varjoihin. sinne ei tuo haju ylety. Olen samalla poissa metelistä, joka kohta alkaa. Taisivat pikkukalat muistaa tuon hajun merkityksen, kun siirtyvät lähemmäs, matalaan ja valoisaan. Uusi pauke puiden päällä kuuluu. Läiskähtääkö taas? Vesi ottaa puiden liikkeen mukaansa, värisyttää itseään menemään, pinnasta pohjaan. Kuuluu kopsahdus ja lässähdys. Rannassa vesi kuohahtaa, kas, sieltä tullaan jo. Näin aina käy tympeän hajun jälkeen. Vaaleat pötkylät etenevät pohjaa pitkin. Katselen niitä ja pohjan sameutumista. Melkoinen pyörre nostaa veden pintaan saakka pyörimään. Ovatpa pikkukalat rohkeita, uivat aivan pötkylöiden edessä. Huono uimari on, ei löydy sulavuutta ja nopeutta. Väistyisin kyllä, jos kohdalle tulisivat, ilman kiirettä.

Kopse käy puitten päällä, no nyt aivan huojahti ja tärähti, melkein päälläni. Uudenlaiset väreet osuvat minuun. Säksättävät, lyhyet ja nopeat. Pikkukalat hakevat valoisasta paikasta saalista, pyörivät edes takaisin, kunnes vesi kirkastuu. Mitäs nyt, pinnalle satelee jotain, uusi haju tulvahtaa. Ei siinä ole syömistä. Parvikalat käyvät maistelemaan, kas, sieltä saapuu uusia kaloja, jo isojakin. Käännähdän, tarkkaan molemmat silmäni suurimpaan. "Katsos kuinka särjet ottavat pullaa." "Heitä tuonnemmas, ettei ne heti vaivu pohjaan, hauskaa seurata niitä." Paula murustelee lisää särjille, aurinko paistaa rantaveteen. Kumartuvat kaksin laiturilla istuen, pyyhkeet uumillaan, seuraamaan akvaarion omaista näytelmää. Tumma vihreä pötkylä käännähti salamana pullanpalojen alla uivaan parveen. Samalla vauhdilla se palasi laiturin alle. "Näitkös, pieni hauen puikkari?" "Olen sitä katsellut aiemminkin. Se taitaa asustaa laiturin alla. Olen siellä nähnyt suuremmankin, melkein halon kokoisen."

On siellä ne kaksi haukea, kavereina uivat, saanevat jotain lohtua toisistaan. Pötkylöiden taas ilmestyessä iso hauki on aivan rannassa, pelästyy äkkinäistä törmäystä ja käännähtää voimakkaalla pyrstön sivalluksella. Kaislikko kohahtaa ja vesi loiskahtaa, toisenkin kerran, kauempana. On tässä nyt olemista, pysyisivät häiritsemästä, käväisen syvemmällä.

Lukijoilleni 3

Pieni kiitoskirjoitus

Olen saanut mielenkiinnolla seurata teitä lukijoitani näiden parin vuoden aikana. Blogi ilmoittaa tänään kävijämääräksi 16.458 kappaletta. Luku on huumaava, samalla kiehtova ja hieman askarruttavakin. Huumaa ja iloa tuo teidän valtava innostus teksteihini, kiehtovuus pakottaa yhä uusia tapahtumia päästäni paperille ja askarrusta tulee teidän ajatuksistanne ja mietteistänne näistä kirjoituksista. Kovin olen iloinen kaikenlaisesta palautteestanne, yllättävistä sattumuksista törmätessäni kasvokkain tai kirjallisesti henkilökohtaisesti teihin. Lukijakuntani on lisääntynyt myös kirjoituksistani Tyrvään Sanomiin ja Valkeakosken Sanomiin, joissa niitä on monesti julkaistu. Vaimonikin saa tuodakseen monenlaisia viestejä, pieniä asioita aivan arvaamattomissa tapahtumissa.

Aivan kohta menee rikki neljänsadan lukijan pyykki suosituimmassa, savustusuunista kertovassa tarinassa, kolmensadan rajaa tavoittelee kaivurin ostosta ja opettelusta tarinoiva juttuni. Vanhan Vammalan jutut ovat monet ylittäneet sadan pyykin, Vaununperän tarinat ovat yleensä suosittuja, yli sadan lukijan verran tarinalta, vaan on sitten sellaisiakin, joita on luettu vain alle kymmenen.

Laskuri ilmoittaa vielä päivässä, viikossa ja kuukaudessa käyntien määrät, pitääpä vielä tilastoakin niistä. Mielenkiintoista on myös tilastot kävijöiden käyttämistä selaimista ja laitteista, mistä sivuilleni on loikattu. Suomesta toki useimmat, mutta myös isosti USA:sta, Saksasta, Espanjasta, Venäjältä, Ruotsista. Vielä kone kertoo hakusanoja, joita olette käyttäneet blogiin päästäksenne. Voi mahdoton, millaista mielikuvitusta niissä on käytetty, pakko niille on joskus nauraa. Parhaasta päästä on "kissojen kuolinkankeus", kait senkin perästä jokin juttu löytyi. Eniten on tieten käytetty "kivenvieritys" sanaa.

Kävijöiden määrä päivässä on ollut ilokseni melkoisen vakaa, siis ei vielä ole ollut päivää ettei kävijöitä olisi ollut. Paras luku on 152, muutama yli sadan, sitten viidenkymmenen molemmin puolin.
Vielä on juttuja odottamassa kirjoittamista.

Tuhannet kiitokset matkastanne kanssani

Pekka

Kemmolaan aitta v. 2013

Aitta

Liekosaaressa keskellä metsää on pieni aukio. Olisiko ollut aikoinaan Kaukolan isäntien niittymaana, josta heiniä on koottu talveksi elikoille. Siellä kuumassa auringossa perhosten ja paarmojen lentoa Pekka seuraili istuen punaisen hirsirakennuksen porraspuulla. Heinäkasvusto oli jo tuleentunutta, kellokukat kukkivat vielä. Kuinka olikaan siinä sopuisaa istuksella kiireettä, aistia rakentajien taidokasta hirsityötä, nojata seinään ja katsella oven asettumista aukkoonsa. Turhaa työtä ei siinä näkynyt, rakenne oli kestävä, käytännöllinen ja jokaisen kätevän miehen oli sellainen mahdollista rakentaa tarpeeseensa. Tukki kaadettiin kevätpuolen pakkasilla, hevonen ne sitten veti kartanolle lanssille rakennuspaikan viereen. Auringon jo lämmittäessä alkoi hirsien veisto. Molemmat posket iskettiin kirveellä suoriksi ja tasaisiksi. Työ oli joutuisaa, tukeissa oli vielä paljon kosteutta, jolloin puu oli pehmeää veistää, sulaa sen oli toki oltava. Taitava kirvesmies näki silmällään seinän suoruuden ja hirren sopivan paksuuden. Puut olivat jo metsässä katkotut sopivaan pituuteen. Pihka tuoksui, hiki höyrysi selästä ja lastukasa kasvoi.

Tästäkö Pekka sai ensimmäisen mieleen painuvan kokemuksen hirren lujuudesta ja käytännöllisyydestä rakentamiseen. Mieleen nousi ajatus oman aitan saamisesta pihapiiriin. Tyrväällä oli silloin vielä paljon aittoja jäljellä, joita näkyi talojen pihoissa ja peltojen laidoissa pyöräretkillä milloin kenenkin kanssa. Osa oli harmaantuneita, toiset taasen punamullalla suojattuja. Miltei kaikissa oli pärekatto. Ainoastaan muutamassa talossa aitta oli katettu punaisilla kattotiilillä. Silloin niihin oli myös aseteltu räystäslaudat, jotka valkoisina olivat somia katsella. Kataran suoraa ajellessa näkyi hyvin hoidettuja pihoja useita aittoja. Sallin talossa niitä oli useita, samoin Katarassa ja tietenkin Haunialla. Ekon tiellä saattoi myös ajella rakennuksia ja aittoja katsellen. Bäcmanin Ilkka oli ajanut moottoripyöräkortin. Hänen 250 cc Jawan takana Pekka usein istui poikien kierrellessä santateitä ympäri Tyrväätä. Sama ajelu jatkui yhä hurjempana, kun Pekka sai seitsemänkymmenen viiden markan hinnalla 125 cc Tähti kovaperän. Jukalla ja Raunolla oli mopot. Päristelivät ympäriinsä kesät talvet kaksin ja kolmin ja nelisin.

Ikää alkoi karttua, olivat pojat jo avioituneet kaikki, sakki hajosi Etelä-Suomeen ja Pohjois-Karjalaan saakka. Ei ollut Pekka saanut aittaansa, oli kuitenkin hirsinen kesämökki. Se oli noussut Liekosaareen yhdessä Paulan kanssa. Huone ja sauna, edessä kuisti kohti järveä ja Vammalaa. Viereisille tonteille alkoivat Ilmarannan Tauno ja Tommilan Risto rakentaa omia mökkejään. Siellä tuli silloin tällöin käytyä seuraamassa rakentamisen edistymistä. Risto kokosi mökkiään vanhoista hirsistä. Ne olivat tummia, komeita pylväitä. Sopivat hyvin toistensa selkään. Sitä Risto selitti, miten hirret oli ensin merkitty ennen rakennuksen purkamista. Näin saattoi sitten löytää tarvittavan hirren, joka hyvin oli jo hakenut paikkansa. Risto ja Tauno touhusivat paljon yhdessä, molempiin oli syttynyt keräilyn harrastus ja vanhan tavaran arvostus. Se näkyi hyvin Riston mökissä. Jotensakin erikoinen oli tunnelma vanhasta kootun rakennuksen sisällä. Hajukin oli erilainen, elämänmakuinen.

Kokemukset varmaan vaikuttivat Vammalan Osuusmeijerin työläisten, tyttöjen, asuintalon ostamiseen purettavaksi. Urakka oli yhdelle liian iso, Pekka sai mukaansa Virtasen miehet, Hannun  ja Osmon. He saivat sovitun osansa talosta, Pekka sai hirret. Niistä sitten Ismo suulissa Innanmaassa veisti kesämökin, huone ja sauna. Soma tuli rakennuksesta, hirret olivat miellyttävät katsoa sivellä niiden sileää mustunutta pintaa. Mestari ei ollut niitä piilunnut, niin kuin tehtiin sellaisille rakennuksille, missä asuttiin. Myös aitoissa oli viimeistelty pinta. Innanmaassa olivat ottaneet yhden seinäpinnan paljaaksi, makuuhuoneen ja tuvan väliseinän. Siinäkään ei ollut tuota viimeisteltyä laineille lyötyä pintaa. Sellainen syntyi vain mestarin iskiessä jo valmiissa rakennuksessa piilukirveellään kauniin lastun jokaisesta hirrestä katosta lattiaan. Näin edeten seinää edelleen nuo jäljet muodostivat kuin höylätyn lainerivistön, saman levyisinä, yhtä syvinä. Tuollaisen mestarityön Pekka oli tavannut Lieksan kotiseutumuseossa. Hirret olivat tuossa päärakennuksessa metsän jättiläisistä veistetyt. Piilun jälki oli uskomattoman tasaista, valo siinä pyörteili ikkunasta pitkin seinää jättäen aina harjan kohdalla pienen tumman varjon. Rakennuksessa oli kohdillaan kolme jättiläistä, metsän petäjät, vauraan isännän tahto ja mestarillinen piilukirveen käyttäjä.

Elämänsä viidennessä vaiheessa Pekka alkoi hakea sopivaa aittaa ostettavaksi Sääksmäelle. Talo oli nostettu hirsistä. Rantasalmi oli ne höylännyt ja katkonut piirustusten mukaisesti. Tiukka asemakaava esti hirsipintaa näkymästä ulos, sinne tuli pystylaudoitus. Sisällä hirret olivat näkyvillä. Hyvä siinä oli asua ja talvisin lämmitellä leivinuunia, aittaa vaan puuttui. Käydessään Sianojilla Sammaljoella tästä tuli puhe. ”Ostaisin sopivan aitan koottavaksi Kemmolaan, ei sinulla olisi ehdolla jotain?” ”Ei nyt juuri, mutta katsotaan, ei tämä ole mikään ongelma,”  Harri tuumasi rauhalliseen tapaansa. ”Mitä sää aitalla teet?” Sitä sitten selitettiin Anjalle, joka käytännöllisenä ihmisenä heti mietti hankinnan järkevyyttä. Harri otti asiakseen aitan löytymisen, kierteli Sammaata katsellen ja kysellen. Löytyi viimein, vieläpä aika läheltä Rautaniemeä. Pekka kokosi purkuporukan, Harri tilasi kuorma-auton. Nopeasti hirret lastattiin käsin lavalle. Ne oli merkitty Riston oppien mukaisesti, Pekalla oli ollut Harrin hitsaama lyömärauta. Sillä saattoi merkitä roomalaisilla numeroilla kaikki merkit, myös lattiahirret ja kattotuolit. Autoilijalla olisi ollut tukkinosturi, mutta sitä ei saanut käyttää. Niistä kourista olisi tullut ikävät jäljet jokaiseen hirteen. Kemmolassa kuorman purku kävi sutjakasti portin pieleen autotallin kupeeseen.

Kaupungin rakennustoimiston ihmisten mielen kääntäminen aitan puolelle otti aikansa. Siinä täytyi selittää rakennuksen kyllä sopivan hyvin pellon laidalla olevalle tontille. Suurempi harmi oli sitten rakennuslupa. Se täytyi maksaa samansuuruisena kuin asuinrakennuksenkin lupa oli. Hieman se tuntui liioittelulta, eihän siihen aittaan tulisi edes sähköjä tai lämmitystä. Äänestykseen oli lupa mennyt, lupa myönnettiin. Pakko oli sitten noudattaa lupaa, aittaa ei saanut pystyttää Pekan haluamaan paikkaan autotallin jatkeeksi, vaan sen oli oltava rajasta viisi metriä ja lisäksi seinän täytyi olla linjassa rakennuksen seinän kanssa. Mielessä oli ollut hieman entisaikain umpipiha, aitta ja autotalli olisivat muodostaneet rajan naapuria vastaan ja piha olisi jäänyt avonaiseksi talon päädyssä. Se täytyi unohtaa. Valkaman miehet Pasi ja Matti toivat viisi isoa kiveä kaivurillaan rakennuspaikan viereen. Eivät ottaneet maksua millään, vaan sanoivat sen olevan jo maksettu. Aitat ja suulit olivat ennen pystytetyt maakivien varaan. Pekka alkoi lapioida. Paikka oli rinteessä, siinä täytyi leikata ylhäältä maata pois aika lailla, tarvittiin sai tasainen alusta, josta pintamaa oli poistettu. Rautakangella ja kiilakivien avulla kivet saatiin hitaasti liikkeelle. Hiiop vaan kangella reunaa ylös, sitten sinne reunan alle sopiva kivi. Uusi kiilakivi kangen alle ja taas nosto ja uusi isompi kivi mölkerön alle. Kivet saivat paikkansa, lankun avulla Pekka vaaitti ne samaan tasaan. ”No niin, nyt hirsien kimppuun, aika läjä niitä tuolla onkin. Onneksi mukana tuli sopivia pyöreitä propseja.” Kaksi propsia aseteltiin menosuuntaan parin metrin välillä. Hirren päästä nostaen sivulle jäi se kuin puntariin kasan päälle. Työntämällä se helposti liikahti  propsin päälle, ja kuiva hirsi nousi toisesta päästä nostaen molempien pyöreiden puitten varaan. Helppo oli siinä työntää hirttä propsien pyöriessä alla. Ennen kuin paino tuli suureksi, asetettiin kolmas propsi taas parin metrin päähän ja työntö jatkui. Aina alla oli kaksi puuta, olihan mahdollista yhtä propsia käyttäen edetä, mutta silloin saattoi olla raskaampaa nostaa hirren pää uudelleen propsille edessä. Katsellessaan alimmaisia aitan rakennelmia oli Pekka päättänyt poistaa lahoa valtavasta etuhirrestä. Se oli hiirilaudan alla oleva ylöspäin kapeneva leveä hirsi. Tämä taas makasi pyöreän alushirren päällä. Alushirret olivat aitan pidemmissä sivuissa kivien päällä. Hiirilaudan alle tulevat leveät jättiläiset aseteltiin aitan oviseinän ja takaseinän suuntaisesti. Tuo lahon poistaminen pakotti laittamaan alushirren etukulma saman verran korkeammalle, mitä lahon poisto vaati. Tuon kauneusvirheen rakentaja salli, muutoin olisi täytynyt laittaa paikkapala tuohon lahokohtaan. Sitä pientä epäsymmetriaa eivät katsojat huomaisi, ellei sitten sitä erikseen otettaisi puheeksi. Tuon nurkan alushirsikin oli päästään lahonnut, se täytyi uusia. Kuulialan Jussi lupasi toimittaa sopivan paikalle. Niin pihaan kopsahti komea mäntyinen tukki. Petkeleellä se oli kuorittava kuivumaan auringossa. Työ oli helppo, kun kyseessä oli runkotukki, eikä siinä ollut oksia haittana. Mittailuun meni aikansa, jotta aitta saatiin vaakasuoraan.  Hiirilaudat olivat puolipyöreitä hirsiä. Ne tulivat veistetty puoli alas noiden kahden kavennetun jättiläisen selkään. Näin siihen muodostui kuin räystäs molemmin puolin jättiläisiä. Eivät hiiret pääsisi siitä sitten ylös aittaan, siitä nimitys. Kyllä toisinaan näki laudan mallisia hiirilautoja, molemmat puolet olivat veistetyt. Pekan mielestä nämä puolipyöreät olivat kauniimpia silmälle. Näin oli saatu ristikko aikaiseksi, vuorossa olivat ensimmäiset varsinaiset aitan hirret. Ne tulivat pitkien sivujen suuntaisesti, salvokset puolipyöreiden hiirilautojen päälle. Työ oli helppoa, olihan sovitustyö tehty jo 1800 luvun puolella. Pitkien sivujen hirret olivat erikoistyötä. Ne oli päältä pitkittäin veistetty puolivälistä pituussuuntaan tasaisiksi. Ulkopuolelle hirsi oli kokonainen, veistetty tasanne sisäpuolella. Näiden tasanteiden varaan aseteltiin lattialankut. Ne puolestaan olivat valtavien hirsien puolikkaita. Kirveellä oli tasoitettu lattia, piiluttu oikein. Päissä oli isketty seinähirren tasaisen kohdan levyinen olake. Lattialankut kopsahtelivat toisensa perään seinän pituudelta. Numerointia seuraten sopivat vaivatta. Vielä oli yksi puolipyöreä hirsi. Se sai paikkansa lattialla veistetty puoli alaspäin vähän puolenvälin jälkeen. Seinähirsissä oli kolot, joihin tuon hirren päät vastasivat. Lisäksi se oli kahden lattiahirren saumakohdassa. Ulkopuolella tuossa samassa kohdassa seinähirressä oli veistetty kolo, johon oli sovitettu kaksi kiilaa. Nerokas keksintö, lattia oli uiva, siis ei missään kiinni. Kiilat kun olivat koloissaan kahden lattiahirren saumassa, niin kiiloja tiukempaan iskiessä koko lattia kiristyi seinästä seinään. Kyseessä oli vilja-aitta. Siihen ei sopinut tulla koloja kesähelteillä hirsien väliin. Niistä jyvät olisivat vuotaneet ulos. Tuo viimeiseksi asetettu puolipyöreä hirsi taas peitti sen kiilakolon.

Pärekatto oli saatava. Pekka ajeli Vaununperälle Heinojen luo. Rauno oli pystyttänyt vanhan pärehöylän kentälleen. Se sai voimansa traktorin siivapyörästä, Merva oli istunut vastaanottopäässä monet satsit. Rauno lupasi höylätä, jos vain Lehtisen Untolta saataisiin sopivat pärepuut. Untolla oli sopiva mäntymetsikkö aivan siinä vieressä. Työ kävi hyvin, pärepuut oli jo tuotu kasalle höylän viereen. Lusalla niistä poistettiin kuori ja Rauno asetteli ensimmäisen pölkyn laatikkoon. Traktori mörisi, höylä suhisi, Rauno meuhkasi ja Mervi nauroi. Pekka kantoi valmiin tavaran peräkärryyn.

”Tulekkos sinä minulle mestariksi pärekaton tekoon?” Pekka seisoi telineillä nostaessaan viimeisiä päätyhirsiä paikoilleen. Eero oli tullut katsomaan työmaata. ”Koskas sinä vietät harjakaisia?” ”Iltapäivällä.” Eeroa nauratti. ”Saatan minä tullakin, tuleekos muitakin naulaajia? Niitä tarvitaan lappeen pituudelle useita.” ”Kyllä, Teppo ja Lahtisen Antti ovat luvanneet olla paikalla.” Asia sovittiin, Eero vielä neuvoi riialaudan teon. Aitta valmistui, Pekka katseli tyytyväisenä työtänsä. Uutta olivat vain päreet, ruodelaudat ja toinen alahirsi. Pystytys oli sujunut kokonaan yksin, siitä mielihyvä. Päreiden naulaamisessa oli sitten mukava ottaa kavereita mukaan.

Otsa-aitta, laajennusosa edessä ylhäällä on ainoastaan komeuden vuoksi. Hiirilauta näkyy nurkan alla viikatteen pään kohdalla.

Rapuja syömässä -90 l

Rapujuhlat Voipaalassa

- Onko amia kala? - Ei, vastasi Pentti pitkän miettimisen jälkeen. - Onpas, sanoi vaari, pois jonosta. - Se on usein ristikossa, luukala, tiesi Pekka, mutta vielä ei ollut hänen vuoronsa. Leikkijät olivat jonossa vaarin edessä, jokaiselta kysyttiin vuorollaan. Vastata sai vain on tai ei. Jos vastasi oikein, pääsi toiselle kierrokselle, muutoin putosi leikistä pois Olipas Pentille sattunut kysymys kaloista, eipä kuitenkaan tiennyt. Leikki jatkui, kunnes voittaja oli selvillä. Hyvä ja nopeatempoinen ohjelma.

Jokaiselle osallistujalle oli tehty etukäteen tiettäväksi, että ohjelma pitää olla. Se oli vanha perinne. Pieni palkinto annettiin voittajalle, namu tai muuta hullua, saajana oli tällä kertaa mummi.

Anneli oli ollut hermona ohjelmansa suhteen. Mietti ja kyseli, millainen sen pitäisi olla. Lopulta hän keräsi erilaisia yrttejä ja kasveja Voipaalan pihalta. Niitä piti tunnistaa. Kaikki tunsivatkin joitain, parhaiten Paula.

Oli jo noustu pöydästä. Hyvin syöneenä. Pekalla ja Paulalla oli ollut vuoro järjestää suvun rapujuhlat. Sitä miettiessään ja järjestellessään sukulaisten yöpymisiä olivat kääntyneet  Laukan Marian puoleen. Voipaalaan oli rakennettu majoitustilaa, joita vuokrattiin 50 mk/yö. Kaikki pitkämatkalaiset olivat luvanneet tulla kartanoon yöksi. Maria oli antanut Pakarin käyttöön. Siellä oli jokaiselle perheelle oma huone. Rakennus oli remontoitu kauniisti takkahuonetta myöten.

Kokoontuminen oli määrätty klo 17.00 Turtiaisilla. Kaikki saapuivatkin ajallaan. Pirttiin oli katettu tulokahvit ja paakkelsit. Yllätykseksi muille Pekka oli halunnut kutsua Pentin ja Annelin mukaan. Heidän tulostaan ei oltu kerrottu muille mitään. Muut olivat jo pihalla, kun kauniissa illassa tietä pitkin pensasaidan takaa astelivat he esille, Annelilla pihlajanterttu hiuksissaan. Hieman siinä aluksi katseltiin, pian juttu luisti, Pentti varsinkin oli tottunut vieraassa kävijä. Klo l8.00 lähdettiin majoitukseen, joka olikin aivan lähellä. Sinne hurautettiin autoilla, paakaasit olivat niissä purkamatta. Pentti ja Anneli kävelivät. Pekka lastasi Paulan kanssa juomat ja joitain muita tarvikkeita mukaan pari kopallista. Olivat päivällä käyneet kattamassa pöydän komeaksi Voipaalaan. Se oli kuitenkin salaisuus. Tiedä sitten arvasivatko muut, eivät kuitenkaan voineet olla varmoja. Voipaalan ala-aulassa pitkä pöytä oli katettu vihreällä liinalla. Keskelle kasattiin tiiliskiviä liinan alle korokkeeksi. Lautaset, lasit ja servetit olivat paikoillaan. Kaikille oli varattu rapuliinat kaulaan. Servetit olivat taitetut koholle. Pekka oli hakenut useita pihlajan oksia täynnään marjoja. Niillä koristeltiin pöytä kuin köynnöksillä. Kaiken kruunasivat ravut . Niitä oli asetettu korkeisiin maljoihin, jotka taasen seisoivat laakeilla vadeilla. Vaditkin olivat täynnä rapuja. Pitkiä komeita kruunutillejä oli laitettu maljojen keskelle pystyyn. Pihlajan oksia riitti vielä sivupöytienkin koristeeksi. Voipaalassa oli pohjoismaalaisten taiteilijoitten näyttely, materiaalina oli käytetty monenlaista jätetavaraa, paperia, säkkejä, narua, oksia ym.

 Klo 19.00 kaikki odottivat pakarin ovella isäntäparia, joka oli viime hetkellä laittanut juhlahuoneen kuntoon. Maria lupautui esittelemään näyttelyn, niinpä lähdettiin kiertämään Voipaalaa, ensin ulkoalueita, aittoja ja sitten päärakennusta. Juhlijoista toiset pitivät kovastikin näyttelystä, toiset olivat kär-simättömiä, ja halusivat vain rapuja. Ilkka-paviljongin luona kärsimättömyys alkoi kohota. Pentti ja Tiina tuntuivat olevan aidon kiinnostuneita taiteilijoiden töitä kohtaan. Ateljeesta kurvattiin kartanoon, siellä oli vielä toisessa kerroksessa Marialla esiteltävää. Ala-aulassa väliovet olivat vedetyt eteen, eivätkä muut nähneet pöytää vieläkään. Vasta kaikkien kokoonnuttua takaisin aulaan, vedettiin liukuovet auki ja kutsuttiin väki pöytään. Ihastuneita ilmaisuja lausuttiin, sali olikin komeana. Väki alkoi kiertää pöytää hakien nimilappujaan. Istuma järjestys oli etukäteen laadittu. Pekka ja Paula istuivat pöydän päissä, Paulan vieressä sydämen puolella vaari, vieressään Anneli. Pekan sydämen puolella istui mummi, vastapäätä Pentti. Kiti , Pertti ja Jonna olivat Jussin, Arjan ja Katjan sekä Mikon, Hannan ja Tiinan kanssa aseteltu sopivasti sekaisin.

Kaikkien istuttua paikoillaan Pekka nousi ja aloitti tervehdyspuheen : ”Haluan aluksi lausua kaikki tervetulleiksi. Erityisesti Pentin ja Annelin. Halusin saada heidät tänne mukaan, ja ilokseni he suostuivat. 0len viime talvena tehnyt Pentin kanssa töitä ja reissuja, joiden aikana olemme tutustuneet. Muistanette Talaskankaan jupakan, jonka seurauksena oikeus määräsi luontoaktivisteille sakkoja. Penttihän ne kaikki maksoi, muut olivat joko varattomia tai haluttomia. Minusta ei muutoin ole tällaiseen suoraan luonnonsuojelutoimintaan, Pentti sanoi kerran, että tällä lailla minä työlläni makselen niitä sakkoja. Se tuntui minusta mukavalta. Me kaikki muut olemme asuneet Tyrväällä pitkiä aikoja. Muistan Ylistenjärven rapujuhlat, sittemmin siinä järvessä oli rutto. Koetin saada meille tutun kanavani kautta kotimaisia rapuja, mutta viime hetkellä se petti. Jouduin soittelemaan Jokelaan, Pertti muistaa, Illoon rapufarmarille. Häneltä sain numeron Kämmäkänmaan perille. Sieltä sain nämä ravut, ne ovat Ylistenjärvestä. Sen rapukanta on elpynyt.

Minulla on vielä kaikille lahja. Sekin liittyy Tyrvääseen. Kitin kanssa olimme museoretkellä kesällä Vammalassa, Kävimme Tyrvään vanhassa kirkossa. Silloin huomasin kirkon vanhojen paanujen alkaneen tippua alas. Nythän katto korjataan uusilla paanuilla. Kävin eilen lenkin Vammalassa, ja hain kirkon seinustalle pudonneita paanuja. Ne ovat haapaa, kattomestari Antti Piimäsen veistämiä 1700 luvulta. Niissä näkyy säiden kulutus ja vanha tervaus. Jokaiselle perheelle on oma paanunsa. Tervetuloa ja hyvää ruokahalua.”

Samppanjapullo poksahti, lasit täyttyivät ja juhla alkoi. Leivänpaahtimet käynnistyivät ja jokainen otti lautaselleen ravun. Pekka kiersi pöydän kaataen pikkulaseihin terävät. Kaikki ottivat toisen ravun, kohotettiin maljoja, ravun häntiä laitettiin paahtoleivän päälle ja maistettiin. Ravun kuorista kukin kokosi lautaselleen kauniin asetelman, sen alkaessa täyttää lautasen, koottiin säkkiin kuoret ja aloitettiin alusta. Rapulautaset alkoivat hiukan vajeta, vielä niitä kuitenkin piisasi, kuului ryystämistä ja maiskutusta, vähän väliä lasi kilisi maljan merkiksi, joku tilasi paahtoleipää lisää. Lotta yksin kierteli pöytää ja pöydän alustaa. Äkkiä Anneli hätkähti ja alkoi hihittää. Lotta oli hipaissut mennessään hänen jalkojaan. ”Oletko varma, että se oli Lotta?” kysyi vaari, joka istui Annelin vieressä. ”Ai mitä?” sanoi Anneli, punastui ja alkoi enemmän hihittää.

Mikko aloitti ohjelman. Hän oli kirjoittanut jokaiselle oman runon, jonka hän luki kaikkien ollessa vielä pöydässä. Asianosaiset saivat kukin runonsa itselleen. Pentti ja Annelikin saivat omansa, Mikko oli ne nopsasti kirjoittanut sivuhuoneessa. Jälkeenpäin Pentti luuli runojen olleen osuvia sitaatteja, mutta Pekka valisti häntä. Pentti tuumi kirjallisuuden olevan tärkeää, mutta runouden kaikkein tärkeintä kulttuuria. Kun kukaan ei enää jaksanut syödä rapuja, noustiin pöydästä ähkyen. Kukin sai vapaasti kierrellä ja katsella hetken aikaa. Paula siisti kahvipöydän ja asetti kaikki tarjolle sivupöytään. pipperit, pullat, kranssit, täytekakun... Pekka asetteli toiselle sivupöydälle juomatarjoilun, konjakkia, viskiä, likööriä, metsämaasikaa, lakkaa, vadelmaa, edelleen teräviä, sekä viinejä, punaista, valkoista, roseeta...

Vaarin ja mummin ohjelma oli jo mennyt, rapupöydässä oli laulettu perinnelaulut. Vanhat ne verkkoja kutoo. Kukko heilutteli siipiänsä, Rodrigues ja joitain muita yhteisiä värssyjä. Jussi piti tietokilpailun, hauskan mutta tavanomaisen pitkän. Lopulta kukaan ei oikein ollut tilanteesta selvillä. Joku kuitenkin palkittiin. Kiti, Pertti ja Jonna esittivät otteen Niskavuoresta. Olivat tulomatkalla opetelleet vuorosanat. Esityksessä meni kohta, jossa Aarne on jäänyt kiinni opettajattaren luota ja Loviisa pitää kahvihetkeä. Pertti oli tietenkin taas Aarnena, vuorosanat kätkettynä lakkiin tuli hän reimasti näyttämölle, heitti lakkinsa naulaan ja aloitti. Muita jännitti kovin, mihin saakka Aarne muistaa, ennen kuin lakkia taas tarvitaan. Huimat aplodit.

”Pentin vuoro”, ilmoitti Pekka. Pentti nousi pöydässä seisomaan ja alkoi kertoa. Tarina oli tosi ja kierteli Päijänteen - Kuhmoisten vesistöjä. Hän oli nuorena miehenä rengastus matkalla ollessaan törmännyt soutuveneellä sujutellessaan epäluuloiseen paikkakuntalaiseen, joka oli katsellut Pentin kiipeilyä venetalaan oven yläpuolelta sisälle linnunpesille. Olipa vielä kysynyt, tunteeko Pentti näitä vesiä. Pentti kertoi tälle osaavansa kyllä näillä vesillä, hänellä oli mukanaan merikorttikin. Lokinpoikia kiinni soutaessaan oli kuitenkin törmännyt täyttä vauhtia karille. Paikkakuntalainen oli tuhahtanut: ”Merikortti.” Pentti tuumi: ”Sama henkilö oli luultavasti eläkkeellä oleva opettaja ja koulutoimenjohtaja.” Kaikki hurrasivat jutulle. 

Juotiin kahvia ja hoivailtiin mahoja, kertoiltiin kuinka monta rapua kukin oli syönyt. Tiina taisi tehdä oman. ennätyksensa, yli kolmekymmentä kappaletta . Liki samoihin määriin muutkin pääsivät.

Paula oli harjoitellut Pekan kanssa yhteisesiintymistä. Siihen kuului laulua, huilun- ja kammansoittoa. Esitys oli alunperin tarkoitettu osin humoristiseksi, mutta se alkoi mennä niin hyvin, että kammansoittokin tuntui taiteelta. Penttikin kuunteli tippa silmässä kappaletta: ”Miss soutaen tuulessa.” Varsinkin villisorsan valitus kaislikossa oli liian surullista, öin. Mummikin oli alussa hiljaa eikä valistanut kuulijoita Pekan osaamattomuudesta huilun soitossa.

Pöydät siivottiin, roskat vietiin pois säkeissä. Pappilat tulivat laittamaan ovet kiinni. Kaikki siirtyivät Pakariin, Pekkakin aikoi mennä mukaan, mutta. Silloin iski Justiina. Paula käski nukkumaan. Oikein se olikin, kyllä jo väsyttikin. Muita ei kuitenkaan väsyttänyt, olisivat kaiketi juhlineet aamuun saakka. Jussikin tuli vielä Pekalta hakemaan Iisää voimaa, saikin puoli pullollista, loput olivat jääneet Voipaalaan lukittuun autoon. Pentti oli kävellyt Annelin kanssa rivitalolle. Hekin olivat kuulemma jaksaneet vielä kaksin juhlia. Mikon sakki Joutui lähtemään illalla Lahteen Hannan töitten takia. Aamulla joukot tulivat Turtiaiselle kahville ja puurolle, kertailivat tapahtumia ja alkoivat hinautua koteihin päin.

Laitikkalassa

Päivä mökillä

Aamu, pääskysten poikasten viserrys. Vedän verhon syrjään. Siellä ne istuvat langalla rivissä ja kerjäävät ruokaa, tviit tviitt, taukoamatta. Vanhemmat lentävät vauhdilla kohti ja taas pyydystämään hyttysiä. Yhdessä suupalassa kaksituhatta. Toiselta seinustalta kaikuu lyhyempi huuto, kvik, kvik, kvik. Varpusen poikaset eivät vielä poistu pesästään. Kuuntelin niitä edellisenä päivänä kameran kanssa. Linnut olivat koko päivän äänessä. Emot olivat harventaneet käyntejään, lensivät ennen suoraan pesälle kiljuvaan kurkkuun. Nyt pomppivat tukko suussaan vaahteran oksilla hiljakseen kohti äänekästä pesää, loikkasivat katolle ja kutsuivat poikasiaan ulos. Samanlaisena aukesi uusi päivä. Otan teetä mukiin, pari paahdettua Pälkäneen perunalimpun siivua, voita, juustoa ja paistettua kananmunaa päälle. Alushoususillani istahdan avokuistin rottinkituoliin. Siinä, pienen pihan toisella puolella, pyöreässä tuohipäällyksisessä koivupesässä jatkuu kasvu kohti ulkomaailmaa, huuto jatkuvaa. Ryypiskelen teetäni, seuraan pöntön tapahtumia, näkyykö nokkaa. Pesän suuaukko on hieman vaahteran lehtien takana, en oikein näe onko siellä nokka vai lehden kärki, keskellä mustaa aukkoa. Saan aamiaiseni loppuun, voisin sormin nousen sisälle hakemaan kameraani. Pyyhin käsiäni talouspaperiin, työnnän jalkani rokseihin, astun muutaman rappusen alas nurmikolle. Tähtäilen kameralla ja alan säätää valotusta ja suljinaikaa. Etsimen läpi näkyy siinä alalaidassa numeeriset arvot ja sama asteikolla. Siihen keskimerkille koetan saada liikkuvan kolmion kuvauksen onnistumiseksi. Suljinajaksi saan 2000 ja valoisuudeksi 1600. Nousen penkille aittaa vastapäätä ja tähtään pönttöä. Laukaisen harjoituskuvan ja katselen sitä. Liian hämärää, suuaukko on aivan musta. Pudotan suljinaikaa ja napsasen taas, nyt näkyy aukon laidatkin. Seison ja odotan kamera silmällä valmiina. Poikanen hyppelee pöntössä, lehäyttää siipensä ja kapsahtaa aukolle. Kamera räpsyy, poikanen on varovainen, ei tunge päätään valoon, vain hieman vaaleampi nokka näkyy. Emoa ei näy, ja piipittävä nokka painuu takaisin pohjalle. Astun syrjään penkiltä, katselen vaahteran oksia. Emo hypähtää siellä, suussaan aika tukko hyönteisiä. Saan siitä pari hyvää kuvaa. Pöntöllä se käy niin nopsaan, etten saa siitä kunnon otosta. Minulla on vain 75 millinen zoomi mukana, siksi täydyn kävellä pesän luo.

Edellisenä kesänä katselin talon toisella puolella puussa olevaa elämän alkua. Hirmuinen melu pöntössä, varpusemo kantoi ruokaa vauhdilla. Saatoin kuvata hiukan kauempaa, zoomi oli 500 millinen. Poikaset pistivät päänsä ulos, tunkivatpa kaksi kerrallaan samaan aikaan emoa vastaan. Ajattelin niiden jo putoavan, emo oli pöntön katolla ja poikaset koettivat kurottautua ylös nokka ammollaan. Katselin ja kuvasin touhua, olin varma, että pian alkaisi ulkoruokinta. Seuraavana päivänä poikaset sitten hyppäsivät pesästä. Harmikseni en sitä nähnyt. Varsin valmiita olivat, vain hiukkasen pienempiä kuin vanhempansa, ja höyhenet pörröisempiä. Kykenivät kyllä lentämään muutaman hurjan räpistelyn jälkeen, suoraan kohti pensaiden oksia, joihin sitten saivat varpaansa kiinnittymään. Kotona katselin talitintin poikasen ensimmäistä päivää nurmikolla. Siihen oli hypännyt, emo kai jo kovin ruokkinut. Pää nuokkui holtittomasti ja silmät lupsuivat. Olin huolissani naapurin kissasta, ettei vain huomaisi pientä. Kävelin tintin luokse, polvistuin maahan, ojensin hitaasti käteni sen ympärille ja kahden kämmenen väliin jäi huuto ja silmien välke. Kannoin sen pihan toiselle puolelle ison kuusen alaoksalle istumaan. Siinä olin emon viimeksi nähnyt. Palasin kuistille seuraamaan, eipä vaan emo sitä ruokkinutkaan. Poikanen hyppäsi alas ja marssi takaisin aiemmalle paikalleen, koivun juurelle. Lakkasin kanniskelemasta ja huolehtimasta.

”Tuletko uimaan?” ”Aiotko sinä mennä veteen?” ”Nyt olisi viimeinen aika.” Kävelemme yhdessä äyrästä alas, polku on kivetty. Liuutan kättäni kaidetta myöden saunalle. Housut riisun saunan eteiseen ja saan Paulalta pyyhkeeni narulta. Laiturin kupeesta kahlaan perässä kylmään veteen. Paula ui jo edempänä, minun menoni on hidasta. Vesi ylettyy polviin, kylmä kiipeää ylemmäs. Reidet  kastuvat, takapuoli, hyi sentään. Kumarran laiturin päässä, vesi nousee yli hartioiden, pää jää pinnalle. Istumme laiturilla vierekkäin, jalat vedessä. Särjet tulevat heti katsomaan jälkeemme josko pohjasta nousee syötävää. Seuraamme niiden uintia ja kisailua. Näkyy ahveniakin. Jalat eivät ylety pohjaan, kalat alkavat uida niiden ympärillä. Auh, nyt tuntuu nyppäys. Särki työntää suunsa pitkälle eteen, ojentaa huulensa varpaan pään ympärille ja mnapsien maistelee. Tuntuu hauskalta, olla syötävänä. Istumme liikkumatta, molempien jaloissa nyppäyksiä, kuin suudelmia. ”Onko kalat sinua ennen syöneet?” ”No ei ole, hassun tuntuista.” ”Minä taidan mennä Suttiselle hakemaan mansikoita. Ottaisinko laatikollisen?” ”Eikös se ole aika paljon?” ”Onhan se, ehkä ostan vähemmän.” Nousen rinnettä ylös, puen päälleni ja käynnistän auton. Matkaa on kaksisataa metriä, ei  tarvitse kantaa, ajattelen. Suttisella on kauhea sutina, parkkipaikat täynnä autoja, ihmisiä joka paikassa. Vien autoni alaparkkiin, alan astella pientä töppärää ylös. Siihen, yläpihan ja alapihan väliin kapealle tielle kaartaa kaksi autoa. Pysähdyn keskelle rinnettä ja odotan autoilijoiden siirtoa. Ensimmäinen ajaa varpaille koukatessaan alas, toinen mietti vielä, hurauttaa sitten minun toiselta puolelta alas. ”Huh malainen, aikas toopeja kun eivät yhtään katso mihin mahtuu.” Astelen sisälle,  jonot kummallakin kassalla kasvavat, isännillä laatikoittain mansikoita. Ajan takaisin mökille, istun kuistilla mansikat suussani.

Nokassa hyttysiä

 

Hömppähurinaa vakoilusta

Yhdysvaltojen vakoilu

Maailmaa kiertää mahdoton sumutus. Poliitikot kaikkialla yrittävät näyttää yllättyneiltä ja loukkaantuneilta tiedoista, joita Der Spiegel lehti julkaisi saatuaan käsiinsä amerikkalaisen tietovuotajan Snowdonin raportin. Mitä uutta siinä on sotien jälkeiseen aikaan.  Onko joku, joka ei ole tiennyt kansainvälisestä vakoilusta, siis tietojen hankinnasta ulkomailta. Keinoja on ollut käytössä neljäkymmentä luvulta lähtien Suomessakin. Meillä kehitettiin huippuunsa sähköinen tiedustelu. Ei sitä tietoa ole minnekään hukattu maailmassa. Nykyisten puhelinten ja internetin  aikana kaikki on vain muuttunut helpommaksi. 90-luvulla EU:sta kävi lähetystö USA:ssa saadakseen selvää amerikkalaisten ECHELON vakoilutoiminnasta. Heille ei vain vastattu siitä mitään, mutta eivät he kai olisi sinne menneet mitään kysymään, jolleivat olisi siitä mitään tienneet. Suomessakin tavalliset ihmiset saattoivat sanomalehdistä lukea tapahtuneesta. Massiivisesta vakoilusta, jota varten USA:ssa oli 45.000 tuhatta työntekijää yhdessä rakennuksessa pelkästään selvittämässä maailman kaikkien maitten viestejä. Valtavat tietokoneet seuloivat avainsanoja, joita sisältävät viestit sitten nuo tiedustelijat käsin avasivat. Ei siis mitään teletunnistetietoja, vaan kovemman luokan vakoilua kohteena kaikki kännykän käyttäjät.

Snowdewn nyt sitten selittää, että tuo vakoilu jatkuu, ja kaikki poliitikot huutavat, kuinka häpeällistä se onkaan, ja ovat valmiita tuomitsemaan USA:n menetelmät, mikäli se on totta. Ei voi olla vastuullisessa asemassa olevaa poliitikkoa Suomessa tai Euroopassa tai ylipäätään maailmassa, joka ei ole tiennyt tuosta vakoilusta. Ei voi olla ainuttakaan valtiota maailmassa, joka ei harjoita omilla resursseillaan vastaavaa toimintaa siellä missä pystyy. Vaikka mitä sanoisivat meidän johtajat, niin vastuullisina johtajina he eivät voi olla tietämättä ja hyväksymättä tätä toimintaa, siviili tai sotilaspuolella. Kaikki valtiot perkaavat omat etunsa, vai luuletteko, ettei Venäjä vakoile, tai Kiina ja Intia, tai Israel, Iran, Turkki, Saksa, Englanti… Mikrofonit naapurin seinässä eivät taida olla ensimmäistä kertaa käytössä.

Vanha Valamo

Laatokan Valamo





Kantosiipialus nousi lentoon, Sortavala alkoi jäädä taakse. Rannalla oli muutamia taloja, olivatko mökkejä vai asuntoja, sitä ei kyennyt arvioimaan. Uusilta ne näyttivät Karjalan maaseudun asuntoihin verraten. Lahden perä loppui, vasemmalla oli korkeita kallioita, niemiä ja saaria, metsäisiä ilman merkkiäkään ihmisestä. Edessä aukeni valtava selkä, sieltä pilkotti kuin viiru taivaanrannassa, oliko siellä rantaa, mahdotonta erottaa. Putken kulku oli vakaata ja suoraan etenevää, aaltoja ei ollut, vauhti noin 50-60 km/t. Putkessa oli kolme osastoa, keula, pieni välikkö ovineen poistumista ja lastausta varten, keskiosasto ja vielä peräosasto. Melkein kaikki penkit olivat täynnä, me olimme keskimmäisessä. Ulkona tuuli viirutti silmät vetisiksi eteenpäin katsottaessa, aukkoon mahtui hädin tuskin kolme katselijaa. Lauoin kameraa holtittomasti, Laatokka oli uskomattoman suuri. Olimme vasta pohjoisrannalla menossa kohti Valamon saarta, neljänkymmenen kilometrin päässä olevaa luostarisaarta. Tarkkaan tihrustaessa saatoin havaita tummassa viirussa valkoisen maston tapaisen kohouman. Järvessä olivat lähes kaikki saaret täällä pohjoispäässä, Valamokin. Opas kertoi parhaat kuvaamiskulmat lähestyttäessä luostaria, ensin paapuurin lanteelta, sitten puolen vaihto styyrpuuriin, uusi vaihto paapuuriin ja vielä kerran takaisin. Veneen laskiessa nopeutta se samalla kaartoi vasempaan, luostarin rakennuksien huiput näkyivät kirkkaassa paisteessa hyvin. Käännös sisään vuonomaiseen sisälahteen, loikka toiselle laidalle ja kuvaus jatkui. Olin onneksi ostanut juuri matkalle lähtiessäni kookkaan 16 gigan muistikortin. Sinne voisin napsutella kuvia akun tyhjäksi. Lahden suulla oli kalliolla komea kirkko, skiitta. Sinne johti kävelysilta sivulahden yli. Edelleen vasemmalla oli komea valkoinen rakennus, jonka takaa rinne kohosi ylös niin, että pääluostaristakin näkyi vai korkein huippu. Se oli tuo näkemäni masto. Valkoinen ja sininen vuorottelivat sen rakenteissa, ylimpänä kullattu kupoli ja vinoristi. Kapeasta solasta luikahdimme vuonon perällä olevaan satamaan. Oikea puoli oli rakentamaton, ihmiskäden koskematon, puusto pystyssä tai maassa, vinossa ja suorassa, luonnontilaisena.

Purkauduimme laivasta laiturille. Vastassa oli taas komea pieni kappeli, skiitta, ikonirakennus. Komeat pylväät sen etuosassa tekivät siitä mahtavan näköisen. Luostarista tuli pieni bussi hakemaan tavaramme, aloimme kavuta ylämaahan ja kohti jyrkkiä portaita. Kuvaamiseni takia jäin jälkeen muista ja muutoinkin olin hidas liikkuja. Rappujen alapäässä katselin nousun jyrkkyyttä ja askelmien isoa nousua, huokaisin ja aloin kavuta. Retkemme vanhin, 82 vuotias, keuhkoahtaumasta kärsivä Väinö raahasi laukkuaan porras kerrallaan, huokaisi, lepäsi ja raahasi. Ei ollut huomannut bussikuljetusta. Sain hänet kiinni rappujen yläpäässä, Väinö joutui vetämään henkeä. Nappasin laukun kahvasta ja aloin vetää sitä jyrkkää mäkeä. Kysyin häneltä, jaksaako hän itse tulla. "Kyllä minä, kun saan henkeä, kiitos vaan, saan laukkuni kohta eteenpäin." "No saat kyllä, mutta tässä se nyt menee." Tie hieman loiveni, edessä oli luostarin ulkokehän rakennukset. Kunnostettuna ja valkeana kiersivät asuntolat koko luostarin, edessä oli kaariportti ensimmäiseen pihaan. Majoituimme oikealle kahteen kerrokseen. Huoneet olivat uudistetut, hyvää työtä, länsimaista tasoa, lattiat punaiset ja epätasaiset käsinlyödyistä tiilistä kiiltävällä pinnalla. Iltaruokailua varten kokoonnuimme määräaikaan pihalle, opas vei meidät yhtenä joukkona syömään, ilman tahtia. Kävelimme luostarin ulkopihaa ympäri toiselle puolelle ja kiipesimme toiseen kerrokseen. Suuri sali, keittiöhenkilökunta naisia, tiukkailmeisiä, huivi päässä, pöytä katettu ja tiukka istumajärjestys. Söimme keittoa ja hirmuisia keitettyjä lohimedaljonkeja, tsaikkaa, kahvia, keksiä, leipää ja voita.

Murron Jote oli tehnyt töitä ryhmämme eteen, soittanut ja lähettänyt viestejä. Saikin Valkeakosken Karjalaiset lähtemään reissuun, Paula ja minä vahvistuksena. Meitä oli 25, linja-autossa oli hyvin tilaa istua Jyväskylän, Varkauden ja Joensuun kautta Niiralan raja-asemalle. Opas Risto Aikonen, pappi ja ortodoksiopettaja Ylämyllyltä nousi mukaamme. Rajalla taas täytimme surkeita tullilappuja kaksin kappalein, ei ole kehittynyt Venäjä lapuista ja leimoista eteenpäin. Tulli meni yllätykseksemme melkein tunnissa ohi. Sortavalassa nousimme laivaan suoraan lennosta. Vara-aikaa jäi vain muutama minuutti. Hämmästyttävä kahdentoista tunnin ajo ja täsmällisyys kuljettajaltamme Toivoselta.

Illalla jaksoimme hieman kävellä ulkona ja minä kuvasin ympäristöä. Ensimmäiset ostot teimme rannan kioskeista. Yö oli rauhallinen ja unekas. Aamiaiselle menimme taas vapaassa muodossa yhtaikaa pihan poikki. Meillä oli päivä aikaa saarella. Emme saaneet edes käydä pissalla, kun jo olimme matkalla laiturille. Matka jatkui siitä mukavalla pikku laivalla ulos lahden perältä ja saarta kiertäen vasemmalle. Kuvasin rantoja, kallioita, Laatokkaa, skiittoja, laitureita, toisia laivoja. Saavuimme saaren suurimmalle skiitalle Niikkanan lahdella. Satamassa oli valtava laiva, kansia oli neljä, viisi, pituutta ties kuinka monta kymmentä metriä. Se oli lähtenyt Moskovasta tai Pietarista. Matka kesti kymmenestä päivästä kahteen päivään, satamasta riippuen. Nuo hirmuiset jokiristeilijät eivät päässeet pääluostarin satamaan syväyksensä vuoksi. Jouduimme kiinnittymään tuon hirmun kylkeen ja kompuroimme sen poikki laiturille. Tietysti edessä oli kalliolle kiipeäminen. Siellä skiitta seisoi, korkeana, komeana, punatiilisenä. Joukkomme tepsutti pitkänä jonona. Edellisenä päivänä meillä oli saaren oma opas, tiukkahousuinen isoäiti Sortavalasta kuljettanut. Nyt hänellä, kesäisin oppaana ja talvella napatanssijana toimivalla kaunottarella, oli vaalea hame ja iso huivi. Skiittoihin ja luostareihin, kirkkoihin, naiset pääsivät vain pitkään hameeseen ja päähuiviin varustautuneina. Miehillä ei saanut olla shortseja. Ihailin jo ulkopuolelta rakennuksia, niin upeata tiilimuurausta ei koko Suomesta löydy. Kupolit kultaisina, seinät punaisina, rappuset komeina ja leveinä, tiilimuurit ympärillä näky oli ylimaallinen. Keskellä erämaata, vain vähäisen santatien päässä tuollainen komeus. Eikä se ollut mitään sisätilojen kauneuden edessä. Pääkirkkotilassa sielu pysähtyi. Ikonien loistokkaat maalaukset, joka paikassa seinätiloissa, alttaritila, ikonostaasi, se oli ainutlaatuinen, tehty porsliinista. Se loisti valkoisena ja ikonien kultaukset sekä Marian ja Jeesuksen levolliset katseet saivat pysähtymään. Siellä sain kuvata vapaasti. Pelkästään tämän näyn vuoksi retki olisi jo voinut kääntyä takaisin. Me kuitenkin jatkoimme sisämaahan seuraavaan skiittaan kahden kilometrin päähän ja sieltä vielä Öljymäelle edelleen kahden kilometrin matka. Luovuin suosiolla tuosta kapuamisesta ja kävelystä. Menimme pienellä joukolla kahville ensimmäiseen paikkaan. Viehättävä paikka, pieni kioski, puuterassi ja aurinkovarjot pöytien suojana. Saimme vielä jäätelöt, olisimme saaneet savukalaakin, lohta ja haukea. Omistajalla oli siinä rinteessä savustusuuni. Emme ostaneet. Pakko meidän oli kävellä kilometrin verran muiden perään kohtauspaikkaan, josta tuo mainio vihreä venäläinen koppiauto meidät haki ja toi luostarille takaisin. Niin luulimme, satamaan jätti. Taas oli edessä kapuaminen, mäkeä, portaita, mäkeä, luostarille, sisään pääkirkkoon rappuja myöten ja sisällä istumaan. Saimme aivan uskomattoman konsertin. Kolme munkkia lauloi meille niinkuin emme koskaan olisi kuulleet. Äänet soivat, soolot sujuivat, sain kuvata. Viiden kappaleen jälkeen aloimme taas nousta rappuja, nyt kirkkotilaan, jossa ei saanut kuvata. Luulin jo nähneeni ylittämättömän kauneuden skiitassa rannalla. Mitään en tiennyt. Melkein polvilleen menin jo viimeisten portaitten aikana katsellessani seinien maalauksia. Ne kiersivät portaiden mukana ylös kirkkosaliin. Sisällä ikonien runsaus, kulta, metallipakotukset, työn laatu ja loisteliaisuus hämmästytti. Jos jossain, niin täällä olisin halunnut kuvata. Mutta en kuvannut. En voi sitä sanoin kuvata. Heinäveden Valamossakin on komea luostari ja hienot ikonit sekä riisa. Siellä voi käydä katsomassa ja kertoa sen äärettömällä. Aivan uupuneina saimme käpertyä huoneisiimme pariksi toviksi ennen ruokailua. Päätimme olla menemättä sinne, Paula kävi ilmoittamassa, että emme olisi muodossa. Lähdimme sataman kahvilaan ja kuvaamaan. Kahvila oli pienen puutarhan aidan ja komeiden puuporttien takana, vilpoisa terassi, suojassa katoksen alla. Katselimme taas tiskillä savustettuja lohia, ja ostimmekin yhden. Pöydässä kahvikuppien lisäksi lohi oli leivinpaperin päällä pyöreällä tarjottimella. Voi miten hyvää. Söimme sen kaiken, vatsarasvoja myöten. Mennessämme kioskin ystävällisen maatuskan ohi huikkasin spasiba ja dasvidania, hän nosti peukalonsa ylös, minä nuoleskelin huuliani. Istuimme sataman varjoisalle penkille. Sinne tulivat ruokailusta meidän mainiot naiset, asettuivat ympärillemme. Vertailimme kokemuksiamme, nauroimme ja lähdimme yhdessä kioskeille. Oli tullut aika tuhlata loput ruplat. Luostarin kaupasta olimme ostaneet ikonin. Se oli lasisessa laatikossa, Jumalanäiti. Tuliaisiksi ostimme pikkuikoneja. Lähdimme Paulan kanssa kiertämään takaisin toista kautta, santatietä ja ilmeisesti siviilien asuttamaa aluetta. Siinä tien päässä oli suuressa hirsisessä rakennuksessa parven ovet auki, minä tieten sisälle uteliaana. Siellä oli museo, täynnään puisia työkaluja ja esineitä. Pimeä se oli, eikä varmaan aukikaan, katselimme sen läpi. Silloin toimistosta tuli tiukkailmeinen neitokainen, ei vastannut trastuit tervehdykseeni, käveli ulos, me perässä. Kiersimme hiljakseen siviilien tonttien ja puutarhojen sivuitse, nousimme taas mäkeä, lähestyimme luostaria toiselta sivulta. Sielläkin oli skiitta, kauniina, aidattuna, polut kivettyinä. Edellisen päivän istumisen vielä painaessa uuden päivän kapuamiset ja kävelyt olivat tarpeeksi, menimme ajoissa nukkumaan.

Istuimme taas tuossa lentävässä tuubissa, Sortavala edessä, Laatokka sileänä, rannat korkeina, puistoisina. Köpsöttelimme kahden samanlaisen tuubin läpi laiturille, Antero Toivonen, luotettava kuljettajamme, oli paikalla autoineen. Kiersimme ympäri Sortavalaa, uutta rakennusta vanhojen suomalaisten puutalojen lisäksi. Selvästi kivitaloistakin saattoi sanoa rakennuttajan. Tiet olivat ahtaita, päättyivät umpikujiin, komea oli vain uusi Karjalan silta. Surku kaunista kaupunkia. Läskelässä kävimme syömässä palaneen kirkon kivijalassa. Muistin uutisen Suomesta. Iäkäs pariskunta oli korjannut ja rakennuttan ut Läskelän vanhan kirkon valmiiksi. Elämäntyö. Sitten se paloi, tänä keväänä. Nyt siellä oli jälleenrakennus menossa. Rajalla kauppoihin, passit ja laukut kädessä kiersimme tulliaseman, sitten Suomen tulliin ja kotimatka alkoi.

 

Niikkanan lahden Skiitan porsliininen ikonostaasi, Moskovassa tehty.