Kaksi kertaa vuodessa 2018

Koen syksyn saapumisen miellyttäväksi. Lämmityskausi alkoi heti nokisutarin käynnin jälkeen. Poistin kellarista kanaportaat ja laitoin rappuset paikoilleen, klapeja koppaan ja sisälle. Pääni säästyi klompsaukselta.

Ostimme lämpöpumpun asennettuna, ja tietenkin laitoimme heti sen pumppaamaan. Lämpöä kone kehitti, ja ämpäri ulkona täyttyi nopeasti vedestä. Hämmästelin, kuinka pumpun käyttäjät eivät yleensä ole johtaneet vettä poispäin talosta. Melkoisen vesipaineen aiheuttavat taloilleen. Tyhjensin ämpärin sadevesikaivoon rännin alla. Helppo homma. Kuulostelimme lämmön laatua. Helppoa kyllä, mutta ei vastannut leivinuunin levittämää pehmeää lämpöä.

Lämmitin toista kertaa, istuin uunin edessä tunnelmoimassa, kun huomasin nälkiintyneeni. Kävelin makuuhuoneeseen. Paula oli linnottautunut sinne. Oli nostanut pahvilaatikoita lattialle, tyhjinä. Nyt täytti niitä vaatehuoneesta. Kysyin, - mitä teet. - Laitan kesävaatteita pois. Niin tietenkin. Paita toisensa jälkeen katosi näkyvistä. Peräännyin olohuoneeseen. Tunti kului, ja kurkkasin uudelleen työhuoneeseen. - Voit sinäkin viikata, napita paidat ensin, niin minun ei tarvitse niitä uudelleen silittää. Tartuin työhön, en niin innolla, mutta kuitenkin murisematta ja heti.

Syksyisin ja keväisin meillä toistuu sama pahvilaatikkojen täyttö-tyhjennys. Kaksikymmentä vuotta siitä nurisin. Lopulta paiskasin kierrätykseen sellaiset laatikot, joita en ollut käyttänyt. Tai olin kyllä laittanut sisällöt vaatekaappiin, ja taas kaapista laatikkoon, mutten ollut niitä vaatteita moneen vuoteen käyttänyt. Näin sain niin paljon uutta tilaa hyllyille, että sinne mahtui koko vuoden paitojani, kalsareita, sukkia, yöasuja, ilta-asuja ja vielä ylähyllyllä saivat olla kirjani ja nuottini. Joita en myöskään ollut vuosikausiin käyttänyt en kourannut. Ehkä nekin tiukan paikan tullen saavat väistyä.

Vielä on jäljellä laatikoiden rahtaaminen tikapuita myöten vinttiin. Samoin kesävaatteitten nosteleminen alas laatikoissaan. Nyt en enää nurise. Mutta syvään huokaan ennen ponnistusta tikkailla. Paulan työ tuli valmiiksi, ja hetken kuluttua jo söimme. 

Elinpiiri 2018

Kävimme Pyynikillä syömässä. Ajelimme sen jälkeen ruskan värejä katselemassa ympäri Pyynikkiä. Sokoksen parkkitalon neljännestä kerroksesta saimme paikan, ja ajoimme hissillä alas. Kuljimme tuttua käytävää Kauppahalliin. Kurkkasin vasemmalle, olisiko erikoiskauppa sittenkin tullut takaisin. Kaipasin tuttuja viikunoitani. Ei ollut myynnissä sillä paikalla. Antiikin tuntija olisi arvioinut arvoesineitä. Ei ollut mukana. Käännyimme oikealle ja kävelimme tuttuun kahvipaikkaan. Istuimme taas pienessä pöydässä käytävän vierellä. Minä menin vielä tekemään loton, kuten aina ennenkin. Nyt otinkin kaksi Eurojacpottia ja kolme Lottoa plussauksella. Paula vaelteli ympäriinsä. Istuin keskikäytävän keskikohdalla penkissä ja kuuntelin kahden vieressä istuvan juttelua. Oli sen verran agressiivista, etten halunnut osallistua. Paula saapui hapari kainalossaan, joten palasimme autolle. Ajoin Ratinan sillan alta Ratinan sillalle. Katselimme oikealle nousseita kerrostaloja ja lausuimme samat asiat niistä. Uuteen kauppakeskukseen emme poikenneet. Tätä vauhtia luulen, ettemme koskaan poikkeakaan. Kuten emme ole käynyt Ikeassakaan. Minä välttelin Ideaparkkiakin monta vuotta. Paulan kyllä vein sinne porteille, mutta istuin autossa odottamassa. Myönnän, olen siellä kävellyt väsyksiin asti muutaman kerran. Jakken kanssa kerran haimme sieltä ruokapaikkaa. Sopivaa ei löytynyt.

Lauantaina ajoimme mökille, Valkeakosken kautta. Aina alamäet huruttelin ja seurasin polttoaineen kulumista. Pienin kulutus mökille päin oli 4.2 l/100 km, mittarin mukaan. Katsoin aina nopeusmittaria ennen alamäkeä ja taas sen jälkeen. Olen oppinut jokaisesta myötämäestä, miten paljon se antaa vauhtia, jokuset ei yhtään, mutta polttoainetta säästyy silloinkin, koska syöttö lakkaa rullatessa. Parhaat mäet antavat kymmenen kilometriä lisää vauhtia. Se täytyy huomioida jo ennalta, ettei tule ylinopeutta. Suurimmassa mäessä mennessä ajan kuuttakymppiä silloin, kun lasku alkaa. Mäen pohjalla vauhtia on sata. Riivattu, kun siinä kohtaa alkaa just 60 rajoitus. En malta jarruttaa, kuluisi jarrupalat ja polttoaine hukkaan. Vauhti kyllä hiljenee seuraavaan ylämäkeen sopivaksi. Laitikkalassa pojilla oli kauppa vielä auki, sunnuntaina he lopettavat talveksi. Ostimme kolme juuri leivottua leipää.

Mökillä olimme vain hetken, menimme hautuumaalle hoitamaan kolmea hautaa. Kuunliljojen litkuuntuneet lehdet pois, haravointi päälle, työ oli tehty.

Palasimme kodin lämpöön, olin eilen lämmittänyt uunia ensimmäisen kerran tänä syksynä. Vedon kanssa oli pirstaamista taas kerran, mutta sain palamaan tällä kertaa ilman palovaroittimen pärähdystä.

Vielä on käytävä Lahdessa hoitamassa kaksi hautaa. Näin kierrämme eloamme, ruokakauppa, mökki, hautausmaat. Aina samat paikat, melkein samaan aikaan, vuodesta toiseen.

Pihassa oli puu 1991

Alussa oli pelkkä mullasta kuorittu paljas tontti. Siihen nostimme talomme ja aloimme täyttää loppua tilaa tontista. Muutaman koivun taimenen istutus ei vielä näkynyt. Kasvitarha Ritvalasta toimitti kookkaan vaahteran taimen, parimetrisen monihaaraisen kaunokaisen. Olin ennalta kaivanut ison montun keskelle pihaa. Huolenpito sai taimen kasvamaan hurjaa vauhtia. Runko paksuuntui ja latvusto nousi jo talon harjaa tavoittamaan. Neljän latvusoksan kilpailu oli tasaista, lehvistö peitti näkyvyyden ikkunoista tielle, ja puu alkoi tuottaa siemeniä. Niitä neniä, jotka helikopterin tavoin tuulella levisivät ympäri tonttia ja edemmäksikin. Muutama oksa rungosta alkoi kasvaa liki vaakasuoraan, muodostui niistä elävä pergola. Siinä saattoi istua suojassa auringolta ja sateelta.

Koivutkin kasvoivat ja imivät voimaa kukkapenkeistä. Niitä sitten kaatelin ja annoin yhden kasvaa isommaksi. Hattulan Herniäisistä sain tuliaisiksi tammen taimenen. Sen istutin villipuutarhan laitaan, en uskonut sen oikein kasvavan. Linnunpöntöt saivat paikkansa puiden rungoissa, vaahteraan pesi risupesäänsä kottarainen.

Keväisin istuin jakkaralla ja keräsin kivikkokasvien seasta vaahteran siemeniä ämpäriin. Ne olivat riivatun kovia itämään. Pensasaidan alla kasvaessaan ne välillä pääsivät useamman vuoden piilottelemaan. Silloin niiden kiskominen maasta ei onnistunut. Ne oli leikattava ja riivittävä lehdettömiksi.

Syksyisin annoin puiden lehtien täyttää koko etupihan. Nurmikon värikirjo oli huikea. Rapuilta työnsin hieman luudalla niitä syrjään, kunnes lopulta, vaahteran loistaessa kaljuna, täytyi ne koota kasalle savustusuunin taakse. Siihen kasaan upotin isot ruukkukasvit. Niitä oli parisen kymmentä, osa kookkaita. Kuivat lehdet taputtelin ruukkujen väleihin ja päälle heittelin ilmavan katteen. Sieltä ne aina keväisin levänneinä olivat valmiina uuteen ponnistukseen meidän iloksi.

Heräsin aamulla, avasin ulko-oven ja näin valtaisan oksan kaatuneen portaille ja kaiteelle. Vaahtera oli revennyt noin metrin mitalta. Kävin ostamassa puuvahaa peittääkseni puun haavan. Siitä lahottajat iskisivät innolla aloittaakseen lahottamisen. Ilma oli kylmä, vaha oli jäykkää, eikä sen levittäminen onnistunut. Kävin sisällä lämmittämässä vahapurkkia kuumassa vedessä. Onnistuin lopulta laappimaan vahan paljastuneeseen haavaan.

Tammi kiihdytti kasvuaan levitellen oksiaan vaahteran suuntaan. Lopulta oksat olivat kohdakkain ja osin toistensa seassakin. Viileä vihreän hohtava katto tuuheutui nurmikon yllä. Siinä istuin usein katselemassa kuunliljoja kivipenkkien yllä.

Tänä syksynä illalla istuin yksin tuolissani sisällä. Paula oli jo mennyt nukkumaan. Kuului: Humps!

En mennyt katsomaan, tiesin heti, että vaahterasta oli taas irronnut valtava oksa. Ei ollut osunut taloon eikä ikkunoihin. Siellä se odotti minua, oli irronnut samasta osasta kuin edellinenkin osa. Nyt se oli selvä. Puu oli kaadettava kokonaan. Menettäisin kauniin vaahteran, sen viileän suojan ja värikkään syksyn. Nieminen Kannistonmäestä tuli katsomaan. Samalta seisomalta pätki ja kaatoi loput vaahterasta pitkin pituuttaan.

Aivan tavallinen päivä 2018

Illalla katselimme säätiedotusta. Luvassa oli sateeton päivä, ehkä. Päätimme lähteä ajelulle maakuntaan. Auton katolla oli vielä kuuraa, lasit olivat vetiset ja läpinäkymättömät. Tiesin päämäärän, mutten reittiä. Ajoimme tuulettomassa kauniissa auringon paisteessa ihaillen etelän ruskaa. Mitenhän kaunis se olisikaan Lapissa. Teollisuustien jälkeen ajoimmekin suoraan kohti Kärjenniemeä, emmekään ajaneetkaan kolmostietä. Koulun jälkeen Lempäälää kohti. Mukavan mutkainen ja silloin melkein autio tie. Ei edes lintuja ollut liikkeellä. Lempäälässä muutama nokikana uiskenteli matalikossa. Käännyimme Vesilahden tielle. Silloinkin oli vielä useita reittejä perille. Ohitimme Päivääniemen muinaiskalmiston, Vesilahden kirkonkylän kohti Narvaa. Siellä ajoimme Halkivahan, Sammaljoen tielle. Kertoilin Paulalle muistojani eri retkistä. Harrin kanssa olimme olleet milloin missäkin, tansseissa Krääkkiössä, asioilla Urjalassa, Honkolassa, Hunningossa. Olimmepa käyneet myös Viialassa katsomassa Valepan lentopallomatsia seitsemänkymmentä luvulla. Vuorenojan kotitalo jäi vasemmalla, kova kasvu oli veljesten sairaalasänkyjen, paarien ym. valmistuksessa. Lopulta perustivat komean uuden tehtaan Vammalaan.

Houhajärvellä koetin katsoa Posioiden kesämökkiä, entistä Houhajärven kasinoa, missä nuorukaisina pelasimme usein korttia. Mökki oli uudistettu entiselle paikalleen niin, että vain kaiteen iso mäntytukki oli jäljellä entisestä. Puita oli kasvanut niin paljon, ettei mökki näkynyt.

Ajelimme suon päälle viedylle tiellä. TVH oli raastanut kaikki santaharjut pohjia myöten. Vanha komea harjutie oli poissa.

Hieman ennen päämäärää toppasimme lepuuttamaan jalkojamme. Koetin säätää Paulan istuinta, mutta ei siinä pystysääntö toiminutkaan. Tuoli jäi ala-asentoon. Täytyy puhua huollon pojille.

Lauttakylä, Kokemäenjoen laaksoon alavalle paikalle kahden joen yhtymäkohtaan rakennettu vauras taajama oli kilometrin päässä, kun käännyin oikealle ison tehdasrakennuksen pihaan. Korpela luki katolla. Huittisten Lihapoikien entinen lihatehdas. Ainakin kerran se paloi, kun palasimme Raumalta kotiin. Savulihan tuoksu oli vahva. Omistajat olivat vaihtuneet, tehtaan myymälä oli pysynyt. Siellä muutaman rapun ja pienen oven takana oli aikas hulina. Pienen huoneen hyllyt olivat täynnä erilaisia lihatuotteita, raakana tai paistettuna, savustettuna, leikattuna moniin paloihin, nakkeja, makkaroita, fileitä, kanaa, lammasta, poroa, sikaa, marinoituja tai purkitettuja. Hinnat olivat 40-50 prosenttia halvempia tavalliseen kauppaan verrattuna. Minä kannoin koria ja Paula lappasi tuotteita. Kahteen kertaan täytyi kiertää ennen kuin kaikki tuli tsekattua ja hinnat katsottua. Kassalla nauratti, miten meillä oli miltei talven ruuat muutamalla kympillä. Kassarouva ei meinannut uskoa, kun sanoin meidän tulleen Valkeakoskelta vain tätä varten.

- Mennään vielä Lauttakylään kahville, siellä oli ennen ainakin mukava Pyymäen leipomo-konditorio. Päätietä hiljaa ajaen torin ohi näkyikin kyltti Helmi-konditorio. Mukava paikka ja erinomaisen maistuvat voittajaviinerit syötyämme ja kahvit juotuamme palasimme Tampereen tielle.

Keihäsen huoltoasemalla kävin tankkaamassa. Kotona olimme kolme tuntia ja 260 kilometriä ajaneena kahden aikaan.

Illalla oli konsertti Tampereella. Rouvali ei ollut puikoissa, taaskaan. Taitaa Tampere kohta olla hänelle vain välietappi maailmalle. Paljon oli tyhjiä tuoleja. Puolesta välistä palasin kotiin. Pianosolisti osoitti taituruutensa ylimääräisessä kappaleessa. Venäläisten juoppoupseerien ja alkoholisoituneiden rautatievirkailijoiden tuotoksia en enää halunnut kuulla.

Räystäskourut 2018

Meille on tullut kolme uutta naapuria. Erinomaisen mukavia ja erityisen avuliaita, ja valtavan ahkeria. Markku tekee vauhdilla pihahommia, puutöitä ja pikku korjauksia. Pekka istui koko kesän katolla ja lusalla kapsutteli kattotiilet puhtaiksi sammalista ja jäkälästä. Laittoi koko pihan uusiksi, ja innosti Ullankin kukkapenkkien laittoon. Ole siinä sitten laiskana. Hirmuisella tahdonvoimalla olen välttynyt isoilta töiltä. Kourut kuitenkin piti putsata. Myrky katkaisi vaahterasta jo toisen haaran. Kaatui sopivasti ohi talon nurkan. Menin tikkisahalla töihin. Pätkin koko valtavan oksiston ja lopuksi paksun rungon. Naapurin mies tuli siihen ja kysyi tarvitsenko parempaa sahaa. - En tarvitse, tästä saan hyvän kuntosalin. Olisi minullakin moottorisahasta alkaen. Naapuria nauratti.

Hain tikkaat ja sovitin niitä räystäälle. Myrsky olikin kasannut kouruihin valtavan määrän tavaraa. Paljain käsin niitä poistelin kattotiilien reunan nirhatessa käteni haavoille. Ei siinä mahtunut käsineitä käyttämään. Etupihan kourut sain siivottua, hain vesiletkun ja laskin kouruista lopun moskan ränniin. Laskin paineella vettä katollekin, jotta joka kohta tulisi puhtaaksi. Katselin sitten, kuinka vesi syöksyi yli ja ohi kourusta. Rakentaja oli tilannut työn kiertäviltä pohjanmaalaisilta peltisepiltä. Tarkasti työn varmaan katselemalla kiikarilla vanhainkodin pihasta, että paikoillaan ovat.

Seuraavana päivänä nostin tikkaat taas räystäälle. Olin ottanut porakoneen ja siihen sarjan hylsyjä. Sovitin sitten niitä kourua kiinni pitäviin ruuveihin. Ei sopinut mikään hylsy. Kitkutin ruuvimeisselillä ja tongeilla yhden irti, hyppäsin autoon aikomuksena käydä Koskista hakemassa sopivan, tuumakokoisen hylsyn. Jäteauto tukki koko tien. Istuin autossa odottamassa. Sieltä tulikin auto, pientareen kautta. Minä kanssa survoin menemään. Naapuri oli pihassa, huikkasin hänelle kysyen tuumakokoisia hylsyjä. Kävimme sitten hänen työkaluvarastonsa läpi, ei yksikään sopinut. Pohjanmaan peltiseppä oli varmaan saanut halvalla ison lastin tuumakokoisia ruuveja Englannista. Niitä sitten levitteli ympäri Etelä-Suomen.

IKH:n myymälässä katseltiin hylsyjä. Ei ollut tuumakokoja. Viimeiseksi koetettiin kaksitoista kulmaista hylsyä. Se istui kiinni. Naapuri tuli siihen tikkaiden juureen katsomaan. Minä laitoin hylsyn porakoneeseen ja koetin irrotusta. Ei onnistunut. Kourun etureuna vastusti porakoneen sopimista oikeaan asentoon. Sanoin hakeneeni myös joustavaa vartta kaupasta, mutta ne eivät taas sopineet erikoishylsyyn. - Minulla on sellainen, annas hylsy malliksi, niin haen. Kas ihmettä, uusi joustava varsi kiinni porakoneeseen ja ruuvaamaan. Hienosti aukesi. Laitoin kourun taakse palikan, vedin ruuvit kiinni. Käytin Torx ruuvia, se salli pienen heiton sivusuunnassa. No nyt työ eteni, kunnes tuli eteen niin vinossa asennossa oleva ruuvi, ettei hylsy saanut otetta. Laitoin porakoneen katolle ja aloin pihdeillä nitkuttaa. Liian ahdas väli ei mahdollistanut tarvittavan isoa liikettä. Porakone liukui yli räystään. Sain siitä hieman kädellä kiinni, mutta ote ei pitänyt. Putosi sentään ohi ison kiven, eikä särkynyt. Hikisenä otin ehtoon työstä.

Seuraavana päivänä hain tikkaiden jatkon, vasaran, sorkkaraudan, pienen meisselin ja kärkirasian sekä säädettävät putkipihdit. Kapusin ylös ja työnsin tiiliä syrjään. Ei onnistunut. Työnsin ylempää tiiltä ja alemmassa tiilessä oli naula. Hiukan sorkkaraudalla avittaen sain tiiltä liikkumaan sen verran, että sain otteen naulasta. Kaksi tiiltä täytyi irrottaa. Sain ruuvin irti uudella kärjellä ja tongeilla nitkuttamalla. Seuraavat ruuvit irtosivat porakoneella. Tikkaita tarvitsi taas siirtää. Otin kiinni kaksin käsin ja nostin ylös sekä taaksepäin. Tasapaino oli liian alhaalla ja tikkaat läpsähtivät kohti ikkunoita. Viime hetkellä sain rempaistua niitä sivuun sen verran, että kopsahtivat pielilautaan. Astuin räystään alle nostaakseni niitä ylös. Porakone tuli katolta alas ja suoraan päähäni. Ei särkynyt kone vieläkään. Sain työn tehtyä, tempaisin vesiletkun ja suuntasin suihkun katolle. Hyvin vesi juoksi kouruun ja myös hiukan yli. Täytyy sateella katsella, miten kouru toimii.

Polttopuut 2018

Kolmenkymmenen vuoden ajan olen lämmittänyt leivinuunia talvisin. Kylmäkosken kunnalta ostin halkoja useamman motin. Ajoin autoni Tipurille niitä katsomaan. Komea pino, minun täytyi itse pitää huoli ostamastani määrästä. Aukaisin takaluukun ja kokeilin mahtuuko sinne halkoja. Kas, hyvin mahtuivat. Latasin halkoja niin paljon kuin sain tungettua, olisiko ollut neljännesmotti tai vähän enemmän. Kotona kannoin halot alustaan, ja sahasin ne klapeiksi. Kirveellä löin niitä hieman pienemmiksi. Valmiit puut kannoin kopassa sisälle ja aloin lämmittämisen. Sain puuni ajetuksi talvea varten.

Seuraavaksi talveksi ostin halot pihaan tuotuna. Sahasin ja pienin ne ulkona. Syksyn tultua aloitin klapien kärräämisen alustaan. Ovi sinne on matala, täytyy kumartua mennessä ja tullessa. Sisälle rakensin tukevat portaat, alustan lattia on vajaan metrin maan pintaa matalammalla. Kopalla kantaminen oli hidasta, kottikärryjä varten minun täytyi rakentaa ajosilta. Siihen kävi hyvin paksu vaneri, sen alapään laitoin portaiden alimmalle askelmalle ja naulasin kiinni. Alaporras toimi kääntötasona, koska kottikärryt täytyi ohjata vasemmalle parin metrin matka. Töyssy oli liian kova, joten laitoin portaalta alas lattialle lankun.

Sitten vaan töihin, kottarit täyteen klapeja, työntö kynnyksen yli. Silloin alkoi alamäki, painoin vauhdissa kädensijoista alas, seisontatukien varaan. Minun oli nopeasti kumarruttava, etten kolauttaisi päätäni. Siinä samalla oli ohjattava kottikärryt askelman kääntötason vasempaan reunaan. Sovitin raskasta kuormaa kohti lankkua. Oikealla on pakastearkku. Minun täytyi taiteilla arkun ohi ja koettaa pysyä pystyssä kärryjen kanssa. Välillä jalkani lipsahtivat askelman ohi, mutta pystyssä pysyin. Seuraavaksi työntö lankkua pitkin. Joskus latasin kärryt niin täyteen puita, että sieltä putosi klapi lankulle. Suoraan pyörän eteen. Se oli haettava pois ennen kuin saatoin tönätä kärryjä eteen päin ja oikealle ohi uunin perustuksen. Perillä kippasin kuorman ja aloin latoa kauniita klapirivejä lattiasta kattoon. Kun rivi kasvoi kärryjen korkeudelle, niin saatoin ottaa siitä klapit suoraan pinoon. Kopalla taas kannoin samat klapit sisälle, ja viimeiseksi sangolla tuhkana pihalle lannoitteeksi kasveille.

Seuraavana kesänä tilasin puut pilkottuna. Traktori kippasi ne lähelle ovea. Valtava kasa levisi pituutta myyjän ajaessa lava ylhäällä alta pois. Kiskoin kasan päälle pressun, ja aloin sieltä alta kulmasta taas raijata klapeja alustaan. Voi mahdoton, työ näytti loputtomalta. Pävässä jaksoin kärrätä vain pienen loven tuohon kasaan. Istuin pallilla ja ladoin klapeja, siinä koetin kehittää sellaisen latomuksen, jolla saisin suurimman määrän puita kuljetettua. Niin kuorma kertyi korkeammaksi kuin laidat, varsinkin edestä. Tänä syksynä annoin periksi, ja latasin vaan sopivan määrän kerrallaan. Otin vaneriluiskan pois työn päätyttyä, työnsin rappuset paikoilleen seinään kiinni ja aloitin koppaliikenteen vastavirtaan. Aluksi kopassa oli sama kuin kärryissä, niin täyteen kuin mahdollista. Käsi oikosena raahustin rappusille, heilautin kopan kynnykselle ja nousin raput ja löin pääni kamanaan. Voi h...vetti, miten monta kajausta siihen täytyi ladata. Kerran tulin niin kovalla vauhdilla, että isku vei miltei tainnoksiin. Hampaat meinasivat katketa. Kypärää tässä olisi tarvittu.

Seuraavana kesänä Ilolan Mikko lupasi tulla apuun, hän toi meille mustikoita ja kuuli murheeni. - Laita hyvä pressu päälle, tulen viikon kuluttua. Käyn ensin etelän reissulla. Mikko toi sitten tullessaan Veikon. Hän kärräsi puut alustaan nopeammin kuin me kaksi ehdimme pinota. Olin lainannut Valosilta toisen kottarin. Ei helpottanut minun hikeni vieläkään. Olimme kerran Paulan kanssa pinoomassa, kun Teppo kärräsi. Hän lauleli ja toimitti puita meille sellaista vauhtia, ettei se oikein ollut edes mahdollista. Voi sitä hikeä tuulettomassa tilassa.

Mikon kanssa aloitimme puiden heittelyn takaseinään saakka, siitä kasa korkeaksi ja vasta kun se lähestyi meitä, aloimme pinota. Puita oli niin paljon, ettemme niitä saaneet talvessa kulutettua. Saatoimme ostaa seuraavana vuotena pienemmän määrän. Sen kaadatutin kauemman ovesta, ettei kulku alustaan vaikeutuisi. Kaksi päivää kärräsin, ja siellä ovat. Vielä ei ole alkanut lämmitys puilla, eikä jokasyksyinen savun ja vedon kanssa ottelu.

Autoilua ja musiikkia v.2018

Viisastuin edellisellä Tampereen reissulla. Sain sakot paikasta, johon olen jo vuosia parkkeerannut. Laitoin sen maksatukseen ja päätin olla menemättä sinne päinkään ikinä. Tullintorilla on parkkitalo, sinne suuntasin. Mistäs sinne pääsee, ai tuosta. Juuri ennen suojatietä täytyi kääntyä vasemmalle. No ei näy luolastoa, tulen justiinsa torille. Oikealla seinässä oli sininen opaste, Tampere talon parkki. Kurvasin oikealle alas ramppia. Sain lipukkeen, puomi aukesi ajoin sisään. Ensimmäinen kerros oli täynnä, ajoin toiseen. Ahdas oli luiska, tuli auto vastaan. Pysäköin lähelle ovia ja jäin kuuntelemaan musiikkia ja katselemaan ihmisiä, jotka kiiruhtivat kaikki vasemman puoleisesta ovesta. Kahtakymmentä vaille minäkin astelin sontikan kanssa ulos. Lyhyt matka, portaat ylös ja aulatilat olivat täynnä väkeä. Siinä oikealla ennen narikkaa istui Pentti. Tervehdimme ja istahdin sanalle. Miten jakselimme, oliko uusia sairauksia, miten läheisemme voivat, miten elämä onkaan vetänyt kuitiksi. - En voi enää kauaa elää, kun olen jo niin raihnainen. - Nähtäväksi jää. Postuin Pentin kyytiläisen saavuttua.

Rachel Harnisch, sopraano asteli lavalle. Ääniala ei oikein sopinut saliin. Eliahu Inbal, kapellimestari yritti parhaansa saada orkesterin soittamaan hiljempaa. Kauneimmat kohdat kuulas lauluääni tavoitti orkesterin ollessa hiljaa tai vain muutaman soittimen säestäessä. Tämä Gustav Mahlerin sävellys Pojan ihmetorvi olisi soinut paremmin kamarimusiikkina.

Väliaika, Hannele tuli juttelemaan, samoin Liuhalat. - Miten onkaan mukavaa nähdä teidät molemmat noin hyväkuntoisina. Terveisiä Maxille. 

Anton Brucnerin kuudes sinfonia muutti kaiken. Orkesteri soitti sen osaamisensa, mihin olimme tottuneet. Inbal johti vähäeleisesti mutta tarkasti ja jotensakin lämpimästi. Toisen osan Adagio aloitti jousien tunnelmoinnin. Vastakohta ensimmäiseen puoliaikaan oli valtava. Kolmannen osan voimakkaat rumpukohtaukset ja vaskisoitinten tarkka iskutus lumosi kuulijat. Viimeisen osan Finale jyskytti koko voimallaan hienoon finaaliin.

Kävelin autolle tutun parin perässä. Olin kysynyt heiltä maksuautomaatin sijaintia, kun en ollut sitä sisään ajaessani huomannut. Menin harhaan, kun rouva ohjautui oikealle luiskaan ja herra vasemmalle alas ajoluiskaan. Arvelin herran maksavan ja kiiruhdin hänen peräänsä. Siinä ne olivat, kaksi maksuautomaattia. Työnsin lipukkeeni koneeseen, sitten pankkikortin läpeensä. Ohjeessa luki debit tai credit, paina 1 tai 2. Minä painoin. Mitään ei tapahtunut. Painoin uudelleen. Siinä se pahuksen kone vaan jumitti. Painoin sitten OK nappia ja kone pyysi pinniä. Sen naputtelin, OK:n perään, ja käsi ojossa odotin lipukkeeni ponnahtavan esiin. Ei ponnahtanut. Lipuke pysyi sisällä ja kone toivotti uuden asiakkaan tervetulleeksi. Jono takanani alkoi kasvaa. Heiluttelin pankkikorttiani lähimaksun päällä, ei mitään. Työnsin taas kortin koneeseen. Sama jumi. Pyysin anteeksi takana seisovilta. Viereeni oli tullut toinen mies, hän vahvisti koneen temppuilevan. - Kyllä sinä oikein teit, koneen vika. Minun täytyi kuitenkin saada lipukkeeni voidakseni ajaa läpi puomin. Kaivoin lompakosta setelin, työnsin sen aukkoon. Silloin vaihtorahat kilisivät kuppiin. Aloin koota niitä ja selitin muille, että tarvitsen vielä lipukkeeni. Siellä se seilasi aukossaan edes takaisin ja sain sen näppeihini. Ajoin ulosmeno portille ikkuna auki ja lipuke kädessä. Näytti siinä olevan vilautuskohta. Heiluttelin lipuketta sen päällä, se vilkkui, mutta puomi pysyi kiinni. Työnsin sitten pahvin palaseni sille sopivaan aukkoon, ja puomi kohosi. Lystistä sain maksaa 9 euroa, ellei sitten pankkikortti vilauttanut rahojani moninkertaisesti. En enää ikinä katso sinne päinkään.