Alussa oli pelkkä
mullasta kuorittu paljas tontti. Siihen nostimme talomme ja aloimme
täyttää loppua tilaa tontista. Muutaman koivun taimenen istutus ei
vielä näkynyt. Kasvitarha Ritvalasta toimitti kookkaan vaahteran
taimen, parimetrisen monihaaraisen kaunokaisen. Olin ennalta kaivanut
ison montun keskelle pihaa. Huolenpito sai taimen kasvamaan hurjaa
vauhtia. Runko paksuuntui ja latvusto nousi jo talon harjaa
tavoittamaan. Neljän latvusoksan kilpailu oli tasaista, lehvistö
peitti näkyvyyden ikkunoista tielle, ja puu alkoi tuottaa siemeniä.
Niitä neniä, jotka helikopterin tavoin tuulella levisivät ympäri
tonttia ja edemmäksikin. Muutama oksa rungosta alkoi kasvaa liki
vaakasuoraan, muodostui niistä elävä pergola. Siinä saattoi istua
suojassa auringolta ja sateelta.
Koivutkin kasvoivat
ja imivät voimaa kukkapenkeistä. Niitä sitten kaatelin ja annoin
yhden kasvaa isommaksi. Hattulan Herniäisistä sain tuliaisiksi
tammen taimenen. Sen istutin villipuutarhan laitaan, en uskonut sen
oikein kasvavan. Linnunpöntöt saivat paikkansa puiden rungoissa,
vaahteraan pesi risupesäänsä kottarainen.
Keväisin istuin
jakkaralla ja keräsin kivikkokasvien seasta vaahteran siemeniä
ämpäriin. Ne olivat riivatun kovia itämään. Pensasaidan alla
kasvaessaan ne välillä pääsivät useamman vuoden piilottelemaan.
Silloin niiden kiskominen maasta ei onnistunut. Ne oli leikattava ja
riivittävä lehdettömiksi.
Syksyisin annoin
puiden lehtien täyttää koko etupihan. Nurmikon värikirjo oli
huikea. Rapuilta työnsin hieman luudalla niitä syrjään, kunnes
lopulta, vaahteran loistaessa kaljuna, täytyi ne koota kasalle
savustusuunin taakse. Siihen kasaan upotin isot ruukkukasvit. Niitä
oli parisen kymmentä, osa kookkaita. Kuivat lehdet taputtelin
ruukkujen väleihin ja päälle heittelin ilmavan katteen. Sieltä ne
aina keväisin levänneinä olivat valmiina uuteen ponnistukseen
meidän iloksi.
Heräsin aamulla,
avasin ulko-oven ja näin valtaisan oksan kaatuneen portaille ja
kaiteelle. Vaahtera oli revennyt noin metrin mitalta. Kävin
ostamassa puuvahaa peittääkseni puun haavan. Siitä lahottajat
iskisivät innolla aloittaakseen lahottamisen. Ilma oli kylmä, vaha
oli jäykkää, eikä sen levittäminen onnistunut. Kävin sisällä
lämmittämässä vahapurkkia kuumassa vedessä. Onnistuin lopulta
laappimaan vahan paljastuneeseen haavaan.
Tammi kiihdytti
kasvuaan levitellen oksiaan vaahteran suuntaan. Lopulta oksat olivat
kohdakkain ja osin toistensa seassakin. Viileä vihreän hohtava
katto tuuheutui nurmikon yllä. Siinä istuin usein katselemassa
kuunliljoja kivipenkkien yllä.
Tänä syksynä
illalla istuin yksin tuolissani sisällä. Paula oli jo mennyt
nukkumaan. Kuului: Humps!
En mennyt katsomaan,
tiesin heti, että vaahterasta oli taas irronnut valtava oksa. Ei
ollut osunut taloon eikä ikkunoihin. Siellä se odotti minua, oli
irronnut samasta osasta kuin edellinenkin osa. Nyt se oli selvä. Puu
oli kaadettava kokonaan. Menettäisin kauniin vaahteran, sen viileän
suojan ja värikkään syksyn. Nieminen Kannistonmäestä tuli
katsomaan. Samalta seisomalta pätki ja kaatoi loput vaahterasta
pitkin pituuttaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti