Matkoja
oppikouluun ja takaisin
Astelin
matkani useimmiten yksin ja jalkaisin, vain ensimmäisenä päivänä kävelin
siskoni kanssa. Sekin taisi johtua siitä, kun äitimme lähetti meidät yhdessä
matkaan. Postin toisesta kerroksesta ei ollut suoraa näkymää koululle, tie
kaartui Suvannon Kirjakaupan kohdalla siten, että apteekki esti näkyvyyden.
Matkaan kului muutama minuutti, kahden tien ylityksen jälkeen kivikoulun piha
oli vastassa. Meidän paikkamme oli Rautaveden puoleisella pihalla, vasta kellon
soidessa saimme asettautua jonoihin sisälle menoa varten. Matkan lyhyydestä
johtuen olin melkein aina myöhässä, lähtöä viivyttelin viimeiseen saakka.
Koulun kello soitti 10 minuuttia yli kahdeksan. Hassu aika johtui junalla
kouluun tulijoista, aikataulu oli sellainen, että kävelemällä ripeästi asemalta
ehti siihen mennessä perille. Tarkkailimme Kitin kanssa kouluun menijöitä,
lähdimme liikkeelle vasta junalta tulijoiden jälkeen. Raivostuttavaa oli, jos
jouduin kiirehtimään askeleitani peräti juoksuksi. Uuden osan valmistuttua olin
jo oppinut niin tarkaksi, että kello soi juuri astuessani pihalle meneviin
rappuihin. Silloin oppilaat alkoivat heti astella sisään, siinä muodostui
hieman jonoja, jotka pian purkautuivat. Tullessani kulman taitse näin jonojen
häntien ja jokusen vähän kauempaa astelevien katoavan ovesta. Tulin siihen
ovelle ilman tarvetta hidastaa edessä kulkevien takia.
Kulkihan
siinä kadulla monia muitakin koululaisia, useat pareittain, enimmät KOP:n
puolta Marttilankatua. Jokisen veljekset Perttu ja Jyrki aloittivat tiensä
Kirkkokadulta postin ja OK Sastamalan ravintolan välistä. Puhelinyhtiöltä tuli
Metsolan Matti, sitten Raskulta
viereisestä kerrostalosta asteli Risto koulutielle. Osuuskaupasta matkaan tulivat Palosen
veljekset Matti ja Seppo, kun olivat asettuneet asumaan Vammalaan Punkalaitumen
jälkeen. Heidän jälkeensä aloittivat Rönkön sisarukset Marja-Liisa, Anna-Maija
ja Pekka taivaltamisensa uudesta Osuuspankin talosta. Maiski taisi joskus saada
seuraa Eriksonin Irmelistä, joka astui kadulle Kosken Sekatavarakaupan jälkeen
valokuvaamon rapuilta. Kulkijoita oli paljon muitakin, sillalta päin Kalskeen
Leena, Jokisen Heikki, Ala-Rantalan Jouko.
Sillan yli tulijat ajoivat usein
polkupyörillä matkansa, monet kävelivät. Rainion Kari, Ojansivun Olli, Mattilan
sisarukset Marjatta ”Killi” ja ”Jaxi”, Hirvikankaan Marja, josta tuli viulisti,
Karahkan sisarukset Pekka ja Leena, Pekasta tuli huilisti, Valtosen Helge,
soitti jo kouluaikana alttoviulua, Kunnaksen sisarukset Pirkko ja Mauri,
molemmista tuli taitelijoita. Kasken Marja, Peltosen Rauno ja Ojalan Liisa
kulkivat usein yhdessä, ja tulihan sieltä Nuutilan Taimo. Monet meitä vanhemmat
ikäluokat olivat samalla taipaleella, Ahtikosken Harri innokkaana urheilijana
ja jalkapalloilijana ja Tauran Jorma, innokas partiolainen. Talvella hiihdin matkani jalkakäytäviä pitkin, välillä auravallille nousten, luistimet täytyi kantaa.
Suuresta
oppilasmäärästä huolimatta kuljin yleensä yksin ainakin kirjakaupan nurkalle
asti. Silloin Tammisilta Marja-Liisa ja veljensä Raimo ”Jallu” saattoivat
astella kanssani yhdessä samaa matkaa. Koulupäivän jälkeen olimme kaikki
lähtemässä samaan aikaan luokista, joten silloin kuljin usein jonkun toisen
kanssa, jopa tyttöjen. Mallastehtaan omistajan tyttären, Wirtzeniuksen Lillin kanssa keskustelimme farmarimuodista. Silloin olivat
muodissa pillifarkut, hän piti niitä tyylikkäänä, minusta ne olivat epäsopivan
tiukkoja. Vanhemmillamme oli polkupyörät, Lahdesta raahatut, isäni pyörä oli
varmasti hänen isältään, vankka miesten pyörä. Sen tarakalla kulki faneerinen
matka-aski, jossa oli isoisän huonekalujen mallipiirustuksia. Tuotteet hän teki
liikekumppaninsa kanssa yhteisessä tehtaassa Lahdessa. Pyörä häipyi meiltä
huutokaupassa, joka meillä pidettiin muuton tieltä. Meklarina oli Tommilan
Risto. Hän joutui siihen kylmiltään, hyvin hän sen hoiti. Laasosen Tauno osti
joitakin kalastusvälineitä. Tällä pyörällä ajelin kouluun muutamia kertoja.
Postin pihasta tultiin tielle suoraan, edessä oli heti tien ylitys
Marttilankadulle. Pyörä oli iso ja kolho minulle, polkaisin sen vauhtiin ja
jalkakäytävällä katsoin vasemmalle autoja varoen. Silloin minulla sattui
olemaan polkimet tasan ylä- ja ala-asennossa, ja sieltä tuli auto. Jarruttaminen
ei onnistunut hyvin. Olisi tarvinnut polkaista hieman eteenpäin, jotta
takajalan olisi voinut oikein painaa jarrulle. Se olisi sitten samalla lisännyt
vauhtia, kun sitä piti vähentää. Koetin painaa poljinta ylämäkeen vauhdin
hillitsemiseksi. Ei se onnistunut. Etupyörä osui auton kylkeen ja kumi veti
komean viirun siihen, vähän ohjaustanko kääntyi. Mistä siihen isäni heti
hyppäsi ja käski viedä pyörän pois. Koetin selittää teknisiä vaikeuksiani
jarrun kanssa, mutta ei hän kuunnellut.
Koulun
edessä vanhalla puolella oli pitkä rivi pyörätelineitä ja niissä pyöriä
Uittoyhdistyksen puolella. Koulun puoleiset paikat olivat varatut opettajille.
Me saimme tiedon vanhemmilta oppilailta, ja laitoimme pyörämme tien puolelle.
Minulla oli rengas melkein tyhjä koulun päätyttyä. Kuljin pitkin pyörien riviä
ajatellen kyllä saavani avun jonkun pumpusta. Sitä ei oikein löytynytkään.
Miesten pyörässä sitten oli pumppu, otin sen ja sain renkaaseen ilmaa. Pumppu
oli yllättäen hyvässä kunnossa, sille ei tarvinnut tehdä mitään. Palauttaessani
sitä takaisin joku ylempien luokkien poika sattui sen näkemään. ”Kas, sinä
uskalsit ottaa lainaan Kaloisen pyörän pumpun.” Hieman nielaisin ja ajattelin
olevani onnekas, kun Matti ei ollut vielä lähtenyt kotimatkalle, ja minä jäänyt
kiinni.
Venäläinen
satapiikki pärähti käyntiin, oli uljasta parkkeerata se pyörien rivistön
jatkeeksi. Siihen kerääntyi poikia ympärille aluksi enemmänkin juttelemaan ja
katselemaan. Pyörä oli pieni ja ketterä, matka vaan oli niin lyhyt, että
melkein olin kävellen perillä ennen kuin olin pyörän saanut tallista ulos ja
käyntiin. Se ei aina ollut niin helppoa, kynttilä likaantui ja kastui helposti.
Silloin se oli ruuvattava pois ja kuivattava ja putsattava. Taisi syynä olla
myös tulpan jo heikentynyt kunto, sitä ei ollut rahaa uusia. Pyörä vaihtui
Nortoniin, sen jyhkeä ääni ilmoitti yli Vammalan minun kulkuni. Kouluun sillä
tietenkin oli päästävä. Kävin muutaman kerran hakemassa Bäckmanin Ilkankin
kouluun Uotista. Se on aivan toisella puolella koulua, Kukkurin juurella. Ilkka
kokoili rauhallisesti välineitään ja nautti vielä aamiaista keittiössä minun
saapuessa. Ilkka tuli kouluun yhtenä aamuna kuppi silmällään, hän oli
miekkaillut isänsä kanssa ilman ristikkoa, ja miekka tieten osasi silmään. Hyvä
siitä silmästä kuitenkin tuli.
Kiitos taas näistä korvaamattomista tarinoista ja tuokiokuvista. Nämä koulumuistot ovat aina herkkä kohta; tulee samalla riemu ja murhe, riemu siitä, että muistaa (tämä tarina antaa muistille hyvät pukkaukset), ja murhe siitä, että kaikki on jo takana, mitään ei enää saavuta, mitään ei voi eläää uudelleen, virheitäänkään ei pääse enää korjaamaan.
VastaaPoistaKivenvierittäjällä on uskomaton aarrekirstullinen korvaamattomia tarinoita, ja ne toteutuvat helpon tuntuisesti ja elävästi, aivan kuin vierittäjä vain avaisi kannen ja nostelisi muisteluksia ylös nähtäville, tuosta vain. Kirjoittajan etevyyttä on antaa tällainen mielikuva, ei ole puserretun "makuista".
Lopetus oli kiva; itsekin sain joskus Ilkan opastuksella kokeilla floretilla miekkailua (silmikko silmillä oli pakko, viisasta siis). Ikimuistoista.
Kiitokset lukijoille. Tämä vanha kertomukseni on uudelleen noussut suosioon. Täytyi itsekin lukea, mitä olin kirjoittanut. Jokunen nimi oli jo unohtunut, KOP:n Lehtisen Yrjön tytär, menikö nimi oikein. Mutta sen komean punatiilisen muuntajan rukoushuoneen edessä olin kans unohtanut.
VastaaPoista