Suomen kansan muinaisusko, esitelmä, pidetty -94

SUOMEN KANSAN MUINAISUSKO

Epäjumalat monet tässä

muinen palveltin kaukana ja Iässä Heitä kumarsit hämäläiset

sekä miehet että naiset. Ilmarinen rauhan ja ilman tei

ja matkamiehet edesvei

Tonttu huoneen menon hallitsi kuin Piru monta villitsi. Rongoteus ruista antoi

Pellonpekko ohran kasvun soi Vironkannos kauran kaitsi muutoin oltiin kaurast paitsi

Egres herneet pavut nauriit loi kaalit, lihat ja hamput edestoi.

Mikael Agricola on runoillut tämän Psalttarin käännöksen esi­puheessaan vuonna 1551. Kyseessä ovat hämäläisten ja karja­laisten epäjumalat. Luettelossa on mainittu kirjava joukko erilaisia uskomusolentoja, jumalia , haltijoita ja kummitteli­joita. Mainitut olennot ovat lähes ensimmäiset kirjalliset lähteet suomalaisten kansanuskon jumalista. Ensimmäiset esiin­tyvät skandinaavisessa saagakirjallisuudessa. Kerrotaan aitauk­sessa olleesta jumalankuvasta nimeltään Jomala. Kalevalan ilmes­tymistä edeltävistä lähteistä tärkein oli Gananderin 1789 julka­isema mytologia, aakkosellinen hakemisto suomalaisten ja lappalaisten mytologisista nimistä ja sanoista. Uskonnontutkimuk­sen kannalta kiinnostavimpia ovat kuitenkin runot ja loitsut. Osa tutkijoista vetää niistä suoran linkin esihistorialliseen aikaan saakka. Näin ollen meillä saattaa nyt olla edessämme kir- jallista aineistoa ajalta ennen kristinuskon tuloa Suomeen. Jopa ajalta ennen suomalaisten muuttoa Suomeen.

Ilmeisesti loitsut ovat saaneet muotonsa keskiajalla, käsi­tykset niissä saattavat olla huomattavasti varhempaa perua. Miksi loitsut ovat kantaneet tällaista viestiä?

Ensimmäinen selitys on se, että runomuoto on auttanut uusia sukupolvia muistamaan oppimansa. Toinen selitys on loitsu­jen salainen luonne, ne siirrettiin tietäjiltä toiselle perintönä. Sana oli tietoa ja valtaa kuten Väinämöi­sestä muistamme.

Minkälaisiksi erilaiset henkiolennot kuviteltiin? Miten niiden arveltiin vaikuttavan ihmisten elämään? Minkälaisten menette­lyjen uskottiin lisäävän ihmisten hyvinvointia ja vaurautta, tai torjuvan onnettomuuksia ja sairauksia? Näihin kysymyksiin vastaavat ne kansankertomukset, jotka kuvaavat mahdikkaita tietäjiä ja näiden epätavallisia tekoja, toteen käyviä enteitä haltioita, näiden puuttumista ihmisten elämään, pirun val­taan joutuneita ihmisiä ja parannuskeinoja näistä.

Arkipäivän puheessa ne kiinnittyivät kuitenkin lähiseudun taloihin ja ihmisiin. Kummitusjutut kuuluivat iltapuhteiden kertomuk­siin. Tärkeintä olikin, että niissä avautuva uskomusmaailma jäi nuorten mukanaolijoiden mieleen.

 Memoraateissa eli elämyskertomuksissa kuvattiin ihmisen ja hen- kiolennon kohtaamista tai muuta yliluonnolliseksi tulkittua tapahtumaa. Tavallisimmin nämä koskevat vainajan tai hal­tijaolennon tapaamista tai etäällä sattuvan onnettomuuden

tai kuolemantapauksen ennustamista, aavistamista.

Suomalaisten saapuminen maahan

Noin 3000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, siis noin 5000 v sitten Suomeen levisi kivikautinen pyyntikulttuuri, ns. kampa­keraaminen kulttuuri. Nämä pohjoiset metsästäjät edustivat varhaisia suomalais-ugrilaisia väestöjä. He olivat havualueen metsästäjiä ja kalastajia. Suomen alueelle he saapuivat useana eri aaltona, viimeisimmät tulijat ovat olleet jo maanviljelijöitä ja karjankasvattajia. Peruspiirteenä poh­joisten metsästäjäkansojen uskonnoissa on se, että ihmisen ja luonnon vuorovaikutus on muovannut käsitystä yliluonnolli­sen vaikutuksesta ihmisten elämään. Suomen kivikautisen väestön uskontoa tutkittaessa ovat läh­tökohtana arkeologiset löydöt, ennen muuta kalliomaalaukset ja ihmis- tai eläinhahmoiset savi- kivi- tai puu- tai meri­pihkaesineet. Myös hautausmuodot ja niiden vaihtelut kertovat eri aikojen uskonnollisesta ajattelusta.

Uskonnollisuuden ja reaalimaailman kohtaaminen

Varhainen uskonnollisuus on luonteeltaan käytännöllistä. Pyyntikulttuureissa tämä uskonnon ja käytännön kytkentä näkyy ennen kaikkea ihmisen suhteessa toimeentulonsa lähteeseen, luontoon. Luonnon hyväksikäyttöä säätelevät erilaiset yliluon­nolliset henkiolennot: pyyntieläinten lajinhaltijat, luon­nonpaikkoja hallitsevat haltijat sekä vainajaolennot. Pohjoisen pyyntikulttuurin luontokäsityksen mukaan kaikki elää, myös elottomilla luonnonesineillä katsottiin olevan jonkinlainen sieluosuus, kyky tuntea, tahtoa ja vihastua.

Sieluja tai eräänlaisia sieluosuuksia katsottiin olevan useita. Tyypil­listä oli kuitenkin käsitys vaeltavasta sielusta, joka poistui ruumiista unen tai hurmostilan aikana, sekä ruumiissa pysyvästi majailevista sieluosuuksista. Vaeltavan sieluosuuden menettäminen ei vielä merkinnyt kuolemaa, ihminen meni itsettömäksi, menetti tajuntansa tai alkoi sairastella.

Vasta tärkeimmän ruumissielunsa menetettyään ihminen kuoli.Sielu siirtyi silloin vainajalaan, voidakseen asettua syntyvään lapseen.Suomen sana itse osoittaa tällaisen käsityksen, se tarkoittaa alunperin varjo ja sielu, joka tajuttiin varjoihmiseksi , kaksoisminäksi, joka jatkaa elämäänsä ihmisen kuoltua. Vainajala oli varjojen maailma.

Shamanismi
Käsitys vapaasti ihmisen ulkopuolella liikkuvasta

sielusta on sahamanismin keskeinen perusta. Suomalainen sana

noita merkitsee loveen lankeavaa ja henkien kanssa

yhteyttä pitävää shamaania. Myös suomalaiseen

runouteen liittyy kertomuksia shamaanien matkoista

tuonpuoleiseen maailmaan.

Shamaani on uskomusperinteen erikoistuntija, joka

muuntuneen tietoisuuden varassa kykenee ottamaan yhteyden henki-

maailmaan ja toimii tämän yhteyden turvin oman

yhteisönsä lääkärinä, ennustajana ja elinkeinoelämän takaajana.

Shamanismi ei ole uskonto,  vaan  erilaisiin

uskontomuotoihin sisältyvä uskomus- ja

käyttäytymiskokonaisuus.

Saamelainen shamaani paransi sairaita, palkkasi suvun vainajia

poroelon paimeniksi, ennusti ja suoritti uhreja. Kaikkialla

shamaanin tärkein tehtävä on tavallista elämänmenoa

uhkaavien kriisitilanteiden torjunta. Ihmiset

nimittäin uskoivat kaiken vaikeuden tulevan

pahantahtoisten haltijoiden tai vainajien

toiminnan seurauksena. Henkiä hallitsemaan

oppinut shamaani pystyi torjumaan onnettomuudet

sekä selvittämään tarvittavat sovitteluratkaisut

tai uhrit. Hän oli yliluonnollisen kanssa suoraan

yhteyteen kykenevä välittäjä.

 Shamaani siirtyi tuonpuoleiseen yleensä välttäjän avulla.

Se oli ja on edelleen meidän sukukansoillamme yleisesti vesilintu, sukeltaja, joka kykeni luonnossakin sukeltamaan sy­välle meren pohjaan, alakerrokseen, vainajien maahan. Joskus välittäjäolento oli kotka, joka vuorostaan kykeni nousemaan haltijoiden ja jumalien maailmaan. Joskus edesmenneet esi-isät, heidän sielunsa toimivat välittäjinä jälkeläistensä palveluksessa.

Menneisyyden ja nykyisyyden kohtaaminen

Mikael Castren tutki 150 vuotta sitten suomen sukukansoja kaukana Uralin takana, syrjäänejä, voguleja, ostjakkeja, nykyään komit, mansit ja hantit. Sen jälkeen oli pitkä hiljaisuus, kunnes presidentti Gorbatsovin Muurmanskin puhe 1986 avasi jälleen suomalaisille tutkijoille pääsyn sa­moille ja kaukaisemmillekin alueille. Professori Juha Penti­käinen Helsingin yliopiston uskontotieteiden laitokselta pääsi tärkeille matkoilleen Castrenin jalanjäljille hantien, man­sien, komien, marien ja nenetsien pariin. Hän oli joissakin kylissä ainoa Castrenin jälkeen käynyt ulkomaalainen, ja muis­titietoa Castrenista oli vielä jäljellä. Hän piti 1994 luentosarjan Lahden kansanopistossa suomensukuisista kansoista, hanttien shamanismista sekä komien gorka ja kuoleman kulttuurista. Olin osallisena näillä kolmepäiväisillä kursseilla.Hänellä oli myös mukanaan videoaineistoa, ja kaikki kuva-aineisto oli kuvattu aidoista tilanteista. Niistä kävi ilmi selvästi elävä shamanismi ja meille merkillisintä oli se, että heidän kuuluisimmat shamaaninsa olivat naisia. Tavat ja uskomukset olivat säilyneet vaikeista oloista ja suoranaisesta vainosta huolimatta elävänä.

Loveen lankeaminen

Naisshamaanilla oli lintupäähine, vesilintu, vesilinnun kansaa. Ekstaasitek­niikka, loveen lankeaminen, oli ikivanha, itsesuggestioon, omaehtoisuuteen, pohjautuva. Apuväli­neinä olivat erittäin tarkat muodot, vaatetus, rumpu ja laulu. Tilaisuus kesti useita tunteja, ja shamaanilla oli apunaan toinen vaimo, joka määrätyissä vaiheissa antoi ruokaa ja juomaa shamaanille, joka oli erittäin pienikokoinen ja hento vaimo. Lisäksi hänellä oli useita kiloja painava korusto yllään.

Koko toimitus tapahtui sisällä huoneessa, jossa muut läsnäoli­jat seurasivat tapahtumaa, välillä ulkona  käyden ja taas pa­laten. Kysymyksessä oli nuoren parin onnen takaaminen. Sha­maani suostutteli henkiä takaamaan hyvä onni nuorille.

Varsinaista tajunnanmenetystä ei tapahtunut, vaikkakin sha­maani välillä aivan uupumuksesta lyyhistyi. Koko ajan hän kulki huoneessa edestakaisin rummuttaen ja laulaen rytmikkäästi. Tämä tapahtuma oli Hantien keskuudessa, heitä on nykyään noin 26000 hajaantuneena laajalle alueelle.

Heimojen nykytilanne

Kansojen nimitykset ovat nykyään muuttuneet, tseremissit­marit,syrjäänit-komit, votjakit-udmurtit, ostjakit-hantit, vogulit-mansit.

Mansit ovat vaikeassa asemassa, sillä he yrittävät edelleen noudattaa perinnäisiä tapojaan noin 7000 hengen voimin metsästyksen ja paimentolaisuuoen varassa. Valitetatavasti heidän asuinseutunsa sijaitsevat suorastaan öljy järvien päällä, ja näiden hyödyntäminen kaventaa jatkuvasti heidän mahdollisuuksiaan perinteiseen elämäntapaan. Edelleen kuitenkin heillä shama­nismi on elävä voima, ja sain nähdä videolta erämaan keskellä suoritettavan ikivanhoja, kivikaudesta periytyviä riit­tejä. Tällä kertaa suorittajana oli iäkäs miesshamaani, hei­monvanhin, joka säilytti poron reessä liinojen alla välineitään.

Reki toimi alttarina, ja sitä shamaani sekä muut kunnioittivat  

suuresti ja kumarsivat sille useasti. Myös tällä shamaanilla

oli oma rumpunsa, ja sitä ei yleensä luovuteta seuraajalle,

vaan riittiin kuuluvana menona uusi shamaani saa  ilmoituksen 

omalta hengeltään: ohjeet rumpunsa valmistamiseksi ja sen lo­pullisesta hyväksymisestä. Tämäkin shamaani oli valinnut seuraajansa, joka oli kaupungissa ammatissa toimiva mieshenkilö, hänen pitkäaikainen valmistamisensa oli alkanut. Rumpua hä­nellä ei vielä ollut.

Koko perinteen jatkuminen kivikaudesta edelleen riippuu uudesta shamaanista ja hänen kyvyistään. Tosin yhteisö voi myös olla ilman omaa shamaaniakin, mutta ei kovin pitkiä aikoja.

Yhteisö eli keskellä  metsää, kaukana teistä ja parikymmentä ihmistä nukkui pienessä ja hyvin matalassa hirsisessä, noin 150 cm majassa vieri vieressä, myös Pentikäinen, jonka viereen oli laitettu 16-vuotias tyttö. Pakkasta oli silloin jatkuvasti yli 30 astetta, ja suurin ongelma oli kameroiden toimivina pitäminen. Riittitoimitukset pidettiin aidatulla py­hällä alueella. Poron rituaaliteurastus ja sitä seuraava lihojen valmistusja nautinta oli senkertaisen filmin aiheena. Kaiken johtajana toimi vanha shamaani. Kyseessä oli vuodentu­lon varmistaminen porojumalaa kunnioittaen ja lepyttäen.

Mansien alueella liikuttiin rakennetussa kyläyhteisössä. Jokaisen pihassa oli pyhä puu, joka saattoi olla varsin vaatimatonkin, mutta kaikki toimitukset tapahtuivat tämän puun juurella, silloin kun ulkona toimittiin.

Maailmanrakenne oli samantapainen, se rakentuu kolmesta, joskus seitsemästä tai yhdeksästä päällekkäisestä tasosta, joista keskimmäisessä asuivat ihmiset. Maailman keskuksen merkkinä on korkea maailman vuori, -puu tai -patsas. Shamaanin kulkuväyliä tuon­puoleiseen olivat suuri maailmanvirta sekä vaaralliset hen­gen täyttämät tiet ja polut.

Shamaanilaitoksen kulmakivi on

tietoisuus ihmisen ja hengen keskinäisestä liitosta.

Pohjoisissa pyyntikulttuureissa järjestettiin monipäiväinen juhla metsästyskauden alkaessa ja päättyessä. Huippukohtana on shamanistinen istunto. Loveen lankeavan shamaanin sielun katsottiin tällöin matkaavan apuhenkiensä kanssa riistaeläimistä huolta pitävän haltijan luo. Hirvien tai peurojen lajinhaltijan varastosta shamaani sai tai varasti pyyntikautta varten tarvittavat eläinten sielut. Pyhät paikat, joissa eläinlajin haltijaa saattoi lähestyä, saatettiin merkitä erilaisin tunnuksin. Eläin­lajien haltijoille vietiin uhriantien lisäksi saaliseläinten luut. Näin palautettiin pyydystetty eläin takaisin lajista huolta pitävälle haltijalle. Toimitus merkitsi sielun palaut­tamista alkuperäiseen kotiin niin, että eläin voisi syntyä uu­delleen. Karhunpeijaisten yhteydessä vastaava tapa säilyi Suomen itäisillä ja pohjoisilla alueilla pitkään.

Kalliomaalaukset

Suomen kalliomaalaukset edustavat eri puolille maailmaa le­vinnyttä pyyntikulttuurin taidetta. Maalaukset ovat syntyneet pitkän ajan kuluessa. Vanhimmat on maalattu jo 5000 v sitten, nuorimpia on arveltu ajanlaskumme ensimmäisten vuosisatojen tuotteiksi. Tämä merkitsee sitä, että sisämaan metsästäjät pitivät sitkeästi kiinni kivikautisesta elämästään rannikon pronssi- ja rautakautisten kulttuurien rinnalla.

Yleisimpinä esiintyvät hirvet 35 % ,  ihmishahmoja on 30 %, sar­ve11isia ihmisiä 4%, ns. veneenkuvia 9%, loput ovat käsiä,

tassuja ja eläinhahmoja. Kalliomaalaukset liittyvät juuri pyynt

ikulttuureille ominaiseen eläinten palvontaan ja shamanisti-

seen uskomusperinteeseen. Shamanististen rumpupiirrosten

ja pukuesineistön yhteys kalliomaalausperinteeseen on ilmeinen.

Shamaanin apuhengiksi arveltuja eläimenkuvia on usein saalis­eläimen vieressä, niitä ovat kala tai käärme, lintuhahmoja, sisiliskoja ja karhuksi arveltu eläin. Myös verkkokuvioita esiin­tyy. Ne voivat tarkoittaa joko apuneuvoa, millä shamaani pyydysti tarvittavat eläinten sielut, tai tielle asetettuja esteitä. Väinämöinen esimerkiksi joutui Tuonelasta palates­saan uimaan käärmeen hahmossa verkkojen läpi.

Kalliomaalausten uskomuspohja alkoi muuttua Suomen jouduttua rautakaudella eurooppalaisen turkiskaupan piiriin. Hirvikes­keinen omavaraispyynti joutui antamaan sijaa verotuksen ja kaupan vaatimuksille. Maalaustavan katoaminen ei kuitenkaan merkinnyt shamanistisen uskomusjärjestelmän loppumista.

Eräät tietäjän rituaalien piirteet viittaavat siihen, että

tämä eli vielä kauan maalausperinteen hävittyäkin.

Professori Pentikäinen on myös Suomessa tutkinut shamaani­perinnettä, ja hänen tiedossaan on edelleen noin parisataa noitarumpua, jotka odottavat käyttäjäänsä. Rummut eivät ole tulleet päivänvaloon, sillä niitä pidetään edelleen pyhinä, ja tietonsa tietäjät salasivat sivullisilta. Rummut ovat edelleen  vanhojen shamaanisukujen kätköissä.

Tietäjä

1773 on kirjoitettu muistiin suomalaisen tietäjän käyttäy­tymistä: "Nimittäin sinä hetkenä, jolloin he jotakuta hen­kilöä parantavat ja hänen haavojaan joko sulkevat tai avaavat, he keksivät  mielessään outoa ammumista, ruumiinsa viskelyä, silmien tylyä katsetta. Niinpä he harrastavat senkaltaista elehtimistä, milloin he saavat jäsenillään aikaan hömistymisen jotakin suurehkoa voimaa vastaan, vieläpä kaikissa esityksissä, joita seuraa rytmillisen sanailun jälkeinen vaikutus.

Siis kyseessä on ekstaasitekniikka, joka on edelleen voimassa suomen

sukuisten kansojen keskuudessa,jota runojen, loitsujen ja taikojen

mukaan käytettiin Suomes­sakin aina vuosisatamme alkuun saakka.

Voimakkaimmin nämä piirteet ovat säilyneet Väinämöisrunoudessa, jossa

niiden todistusvoima kertoo uskonnollisuuden vanhimmista kerrostumista Suomessa, Tuonelan matkaruno, Vipusen virsi, jossa etsitään pyhiä sanoja kuolleen noidan haudalta. Suomalaisen tietäjän tiedetään vielä 1900 luvulla käyneen mahtitietäjän haudalla tätä puhuttamassa!

Maanviljelyn vahvistuminen muutti ihmisen suhdetta hänen ympäristöönsä,samalla se loi entistä paremmat mahdollisuudet, sukujen

välisille liitoille ja näiden keskinäiselle kilpailulle. Ihminen

luonto akselin sijaan nousi sukuyhteys tärkeäksi kulttuuria

ja uskontoa muovaavaksi tekijäksi. Erityisen selvästi tämä näkyi hautaustavoista.

Hautaustavat

 Yksilöhautauksesta siirryttiin sukuhau­taukseen. Pyyntikaudella vainajat usein jätettiin kuolleen lavalle, joka saatettiin rakentaa puuhun.

Sukuhaudat nousivat rannikoilla tärkeään asemaan. Niiden koko kasvoi kasvamistaan, ja suuri koko oli merkki muille, viholliselle, että täällä

asui vauras ja suuri suku, jonka rauhaa ei kannattanut väkivalloin uhata. Haudat rakennettiin siis suvun turvaksi. Rakennusmateriaalinahan käytettiin kiviä, suurimmat haudat Suomessa ovat yli 40 m pitkiä ja useita metrejä korkeita.

Uhraukset ja maailman synty

Tacitus kertoo, että pyhissä lehdoissa suoritettiin uhreja hedelmällisyyttä ja ihmisen menestystä vaaliville jumalille. 1229 paavi antoi kirkolle oikeuden ottaa haltuunsa suomalais­ten pyhät lehdot. Näitä kutsuttiin Suomessa nimeltä hiisi. Ne olivat sukuperustaisten uhripiirien keskuksia. Ortodoksi­sella alueella lehdot säilyivät pitkään, mutta ne oli omis­tettu uuden uskonnon pyhimyksille. Esihistoriallisena aikana on ainakin Ukkoa sekä Ilmarista palvottu.

Tieto maailman synnystä on heimouskontojen perusta. Tämä tie­to siirretään uusille sukupolville myyttien eli pyhien ker­tomusten muodossa. Suomalaisessa kalevalamittaisessa runos­tossa on runsaasti myyttistä ainesta. Suomalaiset kuvittelivat maailman, maan muodoltaan, ulkoääreltään ympyräksi, jonka ylle taivaan jättimäinen kupu kaareutuu. Pohjantähteä , taivaan tappi, pidettiin taivaan tukena. Taivaan kannattajana saatet­tiin myös kuvitella maasta taivaan keskipisteeseen ulottuvaa patsasta, tai kivivuorta, loitsuissa Pohjolan kivimäki.

Maan pohjoisessa keskipisteessä kasvoi auringon pimentävä Rutimonraita, sekä Iso Tammi - runossa kasvava jättiläismäinen tammi. Pohjoisella ilmansuunnalla oli suomalaisille aivan erityinen merkitys. Se oli kylmä, pimeä ja vihamielinen paikka. Pohjonen oli kodan pohjan eli perän suunta. Ovi oli etelässä, joka on johdettu sanasta esi. Etelä on edessä oleva.
Pohjoiseen manattiin taudit ja kateet, siellä sijaitsi
Samporunojen Pohjolan kylä ja sen rautaportti. Pohjolan pe­rille sijoittuu myös maankehän ulkoreunalla syvässä jyrkän­teessä virtaava joki, Pohjolan joki, Tuonelan joki, joka erottaa vainajien ja elävien asuinsijat.
Lintukotola oli etelässä tai lounaassa sijaitseva muuttolintujen
matkan määrä. Kaukaisen pohjolan vesille on myös paikannettu meren­
nielu, kurimus, joka nielee kaiken veden . Pohjoiseurooppalaisissa
maanviljelyskulttuureissa sukukal­misto on käsitetty vainajien
kyläksi, jossa kuolleet viettä­vät maanpäällistä vastaavaa elämää.
Viikingit saattoivatkin varustaa vainajan täydel1isillä välineillä
kuolleiden asun­noksi.

Maailman syntyä kuvaavat kaksi myyttiä, munamyytti ja sukel­tajamyytti. Kolmannestakin on viitteitä, Ilmarisesta taivaan kirjokannen takojana. Ihminen on syntynyt merestä kohoavasta haljenneesta kannosta, inkeriläisten mukaan. Luomistyön täydentäjiksi nousevat ihmiset eläinten rinnalle. Tämä kuvannee metsästäjän ja kalastajan luontokeskeisen maailmankuvan muut­tumista maanviljelyksen taitajien luontoa muuttaviksi maailman­kuviksi.

 Visaisimmaksi kysymykseksi on noussut se, mikä oli joutsenen sulasta, ohran jyväsestä, värttinän murusta ja mahon lehmän maidosta valmistettu Sampo. Tulkintayrityksiä on kolmisen­kymmentä.

1881 on merkitty muistiin Vienassa: "Juhlapäivinä lauloivat ukot viinapäissään Kalevalan lauluja sekaisin, ainoasti Kek­rillä oli oma laulunsa, härän laulu, jota muun ohessa erittäin silloin laulettiin. Runo sisältää kuvauksen suunnattoman suuresta härästä. Ison härän virsi on ollut Kekrijuhlan riittiruno. Kyseessä on alkuhirviön tappo, tarkoituksena saada karjalle suoja pedoilta.

Pienemmät henkiolennot

Vielä on mainittava haltijat, maahiset, kummittelijat ja pirut. Omat haltijansa olivat monella luonnonilmiöllä, kuten tulella ja tuulella, sekä alueilla, kuten metsällä ja ve­dellä, mutta myös asumuksilla, aarteilla ja ihmisillä. Vedenemä oli vedenhaltija, vetehinen ja myöhemmin näkki, mie­hen tai naisen hahmossa. Tapio oli metsänhaltija. Tapion­pöytä, nykyäänkin tavattava tasalatvainen matala näre, toi­mitti usein uhripöydän virkaa. Viljankasvusta huolehtivat haltijat olivat jonkinlaisia viljan sieluosuuksia, Rongoteus, Virancannos ja Pellonpekko.
Maahiset olivat pikkuolentoja, ihmisten kaltaisia, jotka asuivat maan sisällä, yleensä varsin hiljaista väkeä. Tar­vitessaan saattoivat pyytää ihmisten apua ja saattoivatpa antaa apuaan tarvitseville.
Kummittelijat, liekkiö, heitto, lehtikelikko, ihtiriekko ja monet
muut, kouko ja kurko, näitä suomalainen perimätieto tuntee
lukemattoman määrän. Piru tuli ihmisten tietoisuuteen kristinuskon
myötä, ja monessa keskiaikaisessa kirkossa pi­rua kuvataan erittäin
elävästi, muun muassa Hauhon vanhassa kivikirkossa.

1600 luvun noitavainojen myötä paholaisen asema kansan keskuudessa vahvistui, syntyi trullit ja käsitys Kyöpelinvuoren irstaista juhlista. Trullit sekaantuivat noitiin, kyseessä oli karjaonneen liittyvät taiat. 1640 piispa Iisak Rothovius moitti taikauskoisia suomalaisia: kun he sairastuivat, hakevat he apua paholai­selta, kantaen alttarille vahakuvia, vahakynttilöitä, oravan­nahkaa ja muuta, uhraavat lampaita, rahaa ja muuta määrättyinä päivinä, Pertun päivänä, Uotin päivänä ja Jaakon päivänä: ripustavat seinille härän päitä, vasikanpäitä,lampaanpäitä, jonka kaiken he suorittavat pimeässä, eikä kukaan uskalla tun­nustaa jumalaansa, pystyttävät ristejä teille, hyppivät kirkon ympäri. Kun hevonen on sairas, kokoontuu ämmiä ja äijiä pimeään huoneeseen ja juovat olutta tynnyrinpuo1ikkaan ja pitävät joitakin menoja. Kyseessäolivatriittimenot, joiden tarkalla noudattamisella uskottiin hallittavan ympä­ristöä ihmisten onneksi. Tästä on selvät merkit meidänkin elämässämme jopa urheilun piirissä, käytetään jopa erilaisia riittimenoihin kuuluneita talismaaneja julkisesti.

Yleensä riitit suoritettiin pyhissä 1ehdoissa, joita sitten kirkon edustajat pyrkivät kaatamaan ja rakentamaan usein niiden paikalle jonkin kirkollisen rakennuksen. Uhrauksiin liittyvät vielä ns. kuppikivet, joita onkin nykyään useita kymmeniä tiedossa ympäri Suomea. Myös Sääksmäen kirkon lähellä on useita kuppikiviä.

Hedelmällisyys

Kaikkein rehevimmät kuvaukset erilaisista seksuaa1isvärit­teisistä runoista Lönnrot karsi painatuksista pois. Kuitenkin niitä on sen verran jäljellä, että esimerkiksi hedelmällisyys­riitit keväällä olivat ilmeisesti varsin iloisia juhlia.
Olut oli välttämätön apu, ja tiettävästi 1600 luvulla suoma1aiset saattoivat maailmaan huomattavan määrän aviottomia lapsia.
Kyse oli samal1a väkimäärän kasvun turvaamisesta, sillä maanviljelysku1ttuuri tuli toimeen vain runsaan ihmistyön avulla. Naimattomat naiset joivat itsensä sopivaan humalaan riittime­nojen mukaisesti ja antautuivat hedelmöitettäväksi. Tätä perua
saattaa olla vanhanpiian heikko yhteiskunnallinen arvostus vielä nykyäänkin, vaikkakin siihen liittyy muitakin biologi-
sia vaistoja. Kirkko alkoi 1700 luvulla voimakkaasti sotia
näitä reheviä kansantapoja vastaan ja saikin ne jokseenkin
karsittua hirveillä uhkauksilla ja rangaistuksilla.

Tietäjien merkitys

Lopuksi on hiukan sivuttava tietäjä1aitosta, näihin päiviin
vaikuttanutta muinaisuudesta periytyvää kultturimuotoa, joka ei
vieläkään osoita minkäänlaisia katoamisen merkkejä. Muuntumista toki
tapahtuu.

Kansanuskon erikoistuntijaa sanottiin tietäjäksi. Sana tulee
tiestä, neuvoa tie, tietää. Tyypillisiä piirteitä oli
loitsuperinteen tuntemus, suggestion ja muuntuneen tietoisuuden
tilan hallinta ekstaasitekniikalla. Loitsuihin turvautuvan loveen
lankeavan tietäjän käyttäytyminen kuuluu kansanuskon vanhim-
paan osaan. Valtaosa tehtävistä kytkeytyi parantamiseen, saira-
uksien torjuntaan ja ehkäisyyn. Lisäksi hän saattoi antaa
apuaan elinkeinon turvaamiseen, varastetun esineen takaisin-
saamiseen, kateellisen naapurin torjuntaan jne. Ruoveden kä-
räjillä noitana tuomitun Antti Lieroisen sanotaan olleen hyvä
varkaiden paljastaja.

Tietämys kulki usein suvuittain. Tarvittavat ominaisuudet oli-
vat kova luonto, äärimmäinen keskittyminen ja vimmoihin asti
haltioitumisen taito. Tietäjäksi vihittiin erilaisin salaisin
menoin ja vihkijänä toimi toinen tietäjä, joka halusi siirtää
vastuunsa yhteisön hyvinvoinnista ja menestymisestä nuorem-
malleen.

Kuuluisia tietäjiä ovat olleet Hirsijärveltä Miines
Huovinen, Vaalimon Ämmä, Omenaiset;, Lesoset ja Maliset.
Vaalimon ämmä asui Karjalan kannaksella Valkjärven pitäjässä
Liisa Johansson os Wigg 1859-1932. Hän käytti rinnan paranta-
jan taitojaan ja näkijän lahjojaan. Useasti hän näki ennalta,
kuka oli tulossa ja missä tarkoituksessa. Kirkas viina oli
välttämätön apuväline tulevaisuutta ennustettaessa, sen kirk-
kaasta pinnasta ämmä tuijotteli tulevaisuuden. Hän oli myös
taitava saamaan selville varkaat ja varastetun omaisuuden.
Tavallisesti varkaat itse palauttivat hänen katsomansa esineet.

Vanha kansanuskomme on elänyt maaseutuyhteisössä. Valtaosa
siitä on hävinnyt muuttuvan ajan mukana. Osa siitä näyttää
säilyvän nyky-yhteiskunnassakin. Haltijat ja kummitukset
ovat unohtuneet, mutta vainajausko on yhä voimissaan. Puheet
jälleensyntymisesä ja enteistä ovat tämän päivän kansanuskoa, jonka
yleisyys horjuttaa uskoa nykykulttuurin järkiperäisyydesta.

Pekka Turtiainen

Lähteet:

Cornelius Tacitus, Germania

Professori Juha Pentikäinen, luentosarja 1994 Lahden Kansanopisto

Weilin Göös, Suomen Historia

Antero Warelius, Kertomus Tyrvään pitäjästä 1853