Seurustelua ja eripuraa v. 1966

Riiustelua

Lumi oli pakkautunut polanteiksi teiden pintaan. Nokian Hakkapeliittakaan ei tahtonut saada otetta sellaisesta pinnasta. Avuksi tuli suomalainen keksintö, Tikka nasta. Niitä ammuttiin renkaan pintaan moneen riviin, toiset tekivät itse sen työn. Silloin tuli laitettua nastoja niin paljon, että koko auto meni niiden varassa, kumin vastatessa tiehen vain kovassa kiihdytyksessä tai kaarreajossa. Jäinen talvi oli voitettu, ajo sujui kuin kesällä. Pekka oli menossa Innanmaahan, hän käveli torille katsomaan kyytiä. Autojen omistajat kykkivät kesät talvet torin yläkulmassa nokat tielle päin. Siinä tavattiin kavereita ja moikkailtiin tyttöjä. Aina välillä joku autoista poistui rivistä hetkeksi asioilleen, palaten taas tutulle paikalleen. Tapani seisotti Cortinaansa siellä, Pekka käveli luokse juttelemaan. ”Onkos sulla kiirettä tai meno jonnekin?” ”Ei täsä mitään, kunhan kattelen, mitäs sulla olis mielesä?” ”Jos sulla on aikaa, niin Vaununperälle mä oon menossa.” ”Hyppää kyytiin, pian sellainen reisu tehdään.” Tapani lähti reippaasti, nastat söivät polanteeseen syviä uria ja lumi lensi renkaan heittämänä taakse pitkinä viiruina. ”Sinulla näkyy rengas pitävän.” ”Kyllä, löin itse nastat renkaisiin, siinä on 150 % nastoitus, Tikkoja, minä luotan niihin täydellisesti.” ”Älä nyt silti kaahota, kyllä me keritään.” Cortina luistatti aseman mutkassa, kaasun painaminen sai pyörät sutimaan pitkälti mutkan yli. Pienet kopsahdukset kuuluivat kiskoja ylitettäessä, valot vaihtuivat pitkiksi Vammalan valojen jäätyä taakse. Lähestyttäessä Nuupalaa tiessä oli muutama mutka, yksi niistä vasemmalle kaartuva hyvin jyrkkä. Kesälläkin sen läpi täytyi ajaa varovasti, ettei irtosora alkanut luistaa. Tapani tunsi tien, taittoi mutkaan vauhdilla, auto joutui nelipyöräluisuun. ”Nastat kyllä pitävät, ja nyt, perkele…” Pitiväthän nastat, mutta Tapanin olisi myös pitänyt ohjata, Cortina kellahti ojaan kyljelleen kartturin puolen kylki kiinni lumipenkassa. Miehet ponnistautuivat ulos kuljettajan ovesta, vahinkoja ei näkynyt sattuneen. ”Minä käyn tuolta traktorin apuun, jää sinä tähän.” ”Ei siellä kellään ole, saadaan me tämä miehissä, pyydä Ojansivusta avuksi.” Tapani kokosi miesporukan, auto käyntiin ja miehet työntämään. Lumi pölisi, äijät tuuppasivat ja Tapani koetti kääntää ratista pyöriä nousemaan tielle. Lopulta se onnistui. Pekka pääsi perille.

”Terve, meillä oli hieman epäonnea auton kanssa, rehjuttiin Ojansivun mutkassa ojassa, päästiin kuitenkin.” ”Minä tässä jo odottelinkin, haluatko jotain, keitän kahvia.” ”Keitä vaan, onhan tässä muitakin juojia.” Markus oli kotona, samoin tieten Valtteri. Päivi ja Antti olivat retkillään. Paula oli kertonut Markuksesta, hänen hyvistä ja huonoista puolistaan. Monia niistä tapahtumista Pekka ei ymmärtänyt. Ne eivät kuuluneet hänen maailmaansa. Oudoin niistä oli se, kuinka Markus oli halunnut auton. Hän oli käynyt tilan metsässä katsomassa sopivan paikan leimikoksi, palasi takaisin ja vaati isäänsä myymään tukkeja. Valtteri puolestaan oli kovin nuuka ja tarkka, ei hän aikonut moiseen suostua. Markus kärtti aikansa, suuttui ja sieppasi astalon käteensä ja lähti ajamaan isäänsä takaa. Onneksi ei ollut saanut kiinni.

”Tule sinäkin kahville, minä katoin keittiöön.” Paula kävi Valtterin huoneessa. Tämä tuli hymyillen, tervehti ja istuivat nelistään pöytään. Kakkoa siivuina, voita ja kutunjuustoa päälle, nisua vahvoina siivuina. ”Osaatkos sinä ryystää?” Markus kaatoi tassille ja veti huulillaan kovaan ääneen kahvia suuhunsa. ”Jos aiot tänne tulla, niin kylässä täytyy ryystää, vanhat mummut kykenevät vetämään kahvin suuhunsa monen sentin päästä. Sitä täytyy harjoitella, näin.” Markus oli hyvällä tuulella ja alkoi päästellä juttujaan. ”Myllymaassa on sellaisia ryystäjiä, jotka saavat kahvin lentämään kaksikymmentä senttiä tassin reunasta yhdellä imaisulla. Silloin he kyllä auttavat lusikalla puolesta välistä.” ”Ole höpsimättä.” Paulaa hieman harmitti moiset jutut. Vanhaa isäntää nauratti, ja Markus vaan paransi. ”Virtasen vanha isäntä oli innokas metsämies. Nuorena hän oli hurjassa kunnossa, koiraa kun ei ollut, niin hän lähti pyytämään kettua talvella jalkaisin. Yhyttikin tuoreet jäljet ja alkoi juosta niitä pitkin. Kettu huomasi tämän ja lisäsi vauhtia, niin Kallekin. Painelivat peräjälkeen toiseen pitäjään, järven jäälle. Kallelle tuli paskahätä kovasta juoksusta, laski äkkiä housunsa ja päästi jäälle. Kettu huomasi sen, pysähtyi ja alkoi kanssa paskantaa. Kalle kertoi sen minulle, ja harmitteli, että olisi saanut ilman hätäänsä ketun.” ”Nyt olet kyllä hiljaa.” ”Vanhana miehenä Kalle käveli lähimetsään, äkkäsi oravan ja alkoi haukkua. Ei ollut pyssyä eikä koiraa, mutta seuraili oravaa puusta puuhun ja haukahteli aina välillä. Siihen tuli naapurin mies kuultuaan haukun. ”Tämä on minun metsäni, ei täällä saa metsästää.” Mutta saan minä haukkua.”

Kahviteltuaan siirtyivät kamariin, Valtteri palasi omaansa. Markus istui keinutuoliin, Paula näytti Pekalle kirjoituksiaan vihosta. Veli sieppasi vihon ja alkoi lukea sitä. ”Anna se takaisin, ei se ole sinulle tarkoitettu!” ”Saan minä tätä lukea.” Paulaa kiukutti, muttei saanut vihkoaan. Pekka puuttui tilanteeseen. ”Anna se vihko pois, ei se ole sinun.” ”Ei se ole sinunkaan.” Asia oli ratkaistava, morsianta tuli puolustaa. Pekka kiepahti Markuksen taakse, liuutti kätensä kainaloiden alta ja yhdisti sormensa niskaan alkaen hitaasti painaa vastapelurin päätä kohti rintaa. Ote ei ollut veljelle tuttu, muutoin Nelson painiotteen saaminen ei olisi ollut niin helppoa. Miehet seisoivat pystyssä, Markus alkoi pyristellä, ei saanut käsiään irti. Ne sojottivat suoraan sivuille Pekan tiukentaessa otettaan. Markus pudottautui lattialle Pekka selässään. Ei se mitään auttanut, vihko heilui vielä vasemmassa kädessä. ”Irrotatkos vihosta?” Markuksen oli pakko irrottaa, Paula sai vihkonsa ja istui sängylle. Markuksen päästyä pinteestä oli hän vihainen, alkoi uhitella. ”Minä heitän tuommoisen miehen sängyn alle jos haluan.” Posket paloivat ja silmät kiiluivat viiruina. ”Kyllä varmaan, mutta mitäs me semmoisia, ei naisten tavaroita saa viedä.” Markuksen poistuttua Paula varoitti veljestään. ”Kyllä hän voi toteuttaa uhkauksensa.” ”En minä usko, tässä oli tämä yhteenotto, rehellinen koitos, eiköhän asia ole selvitetty, kyllä me pärjäämme keskenämme.”