Anu möi mökkinsä v. 2014

Anun mökki 9.11.-14




Vuosi oli vaihtunut. Pekka oli ollut rauhassa pitkään muilta ulkoisilta asioilta kuin niiltä, joita itse halusi. Anu soitteli silloin tällöin yrittäen saada Pekalta tilausta tyttärelleen Lotan maalaamisesta. Siitä oli ollut kyllä puhetta ja Pekka oli toimittanut Anulle kuvan Lotasta istumassa Pekan sylissä. Kuva oli kuitenkin ollut tyttären mielestä liian pieni, eikä hän halunnut maalata ihmisiä. No, siihen se sitten jäi, maalaus.
Anu oli myynyt pois omistamansa puolen hehtaarin peltotilkun, jolla sijaitsi myös pikkuinen mökki ja pikkuinen talousrakennus. Tila sijaitsi teitten risteyksessä Sappeen tien varressa. Pellolla oli kasvanut ennen kauppaa valtavat juolavehnäkasvustot. Siitä Anu sitä alkoi raivata kasvimaakseen. Kynnön ja äestyksen jälkeen alkoi juolavehnän juurien kiskominen ja kottikärryllä pellon laitaan kuskaaminen. Pekka sitä kävi katsomassa ja sanoi suoraan työn olevan toivotonta ilman kemiallisia myrkkyjä. Niitä Anu ei suostunut käyttämään. Penttikin sitten siellä kärräsi yhden kesän juuria. Pekka piti touhua hullun hommana ja taisi siitä mainitakin mökissä teekupposen äärellä. Anu oli sitkeä ja sai kuin saikin hyvämultaisen ja rinteeltään hiekkaisen pellon tuottamaan satoa elannokseen. Erilaisia kaaleja, perunoita, porkkanoita ja salaatteja kasvoikin niin paljon, että niitä riitti päivittäin kylän kauppaan myytäväksi
Pekka ja Paula ajelivat taas kerran kesällä Anua katsomaan. Hän löytyikin pelloltaan töistä. Keräili seuraavan päivän myyntikuormaa. Pelto vietti etelään päin jyrkähkösti,
pihalla oli kaivo, josta Anu saavilla kärräsi vettä tarvittaessa. Se oli kyllä hankalaa rinteen jyrkkyyden takia.
- Pentti on mustikassa tuolla metsän laidassa, huudanko hänet tänne, kysyi Anu.
- Ei, älä, kyllä Pentti saapuu kun on tinkinsä täyteen saanut, ei hän kuitenkaan kesken
minnekään lähde.
- Niinhän se on, tuumi Anukin. Huusi kuitenkin Pentille, että vieraita on tullut, Turtsari, niinkuin he Pekkaa kutsuivat. Pentin ääni vastasi ja kuului pian saapuvan.
Mökissä oli pikkuinen eteinen, raput asumukseen olivat tietenkin taas kerran alamäen puolelta. Kumma vimma suomalaisilla oli vaikeuttaa elämäänsä, raput tupaan oli aina laitettava sille puolelle taloa, josta oli jyrkin ja pisin nousu. Eteisessä oli laitettu halteksia kattoon. Se oli huonosti kiinnitetty, ja oli siksi laskenut alaspäin kuprulle. Siihen kupruun oli sahattu keskelle pitkulainen reikä.
- Mikä kolo tuo on, kysyi Pekka. Anu selitti isänsä tehneen sen tarkastaessaan taloa ostovaiheessa. Olisi siellä ollut paljonkin korjauksia vaativia kohteita, mutta niitä ei Anu tehnyt. Pelkäsi Pentin reaktioita, olisi voinut olla korjaukset epäekologisia. Pekka kyllä tuumi Anun nyt höpsähtäneen liikaa. Kyllä omaan elämään taytyy pystyä, vaikka suurmiestä ihailisikin. Eteisestä tultiin pieneen pirttiin, jonka vasemmalla puolella oli keittiö. Pirtissä oli keskellä lattiaa pöytä, muutama tuoli ja sivustoilla kaksi sänkyä. Siinä pöydän äärellä nyt joivat teetään Pentti ja Anu, Pekka ja Paula. Pentti alkoi kehua sitä pientä metsää, jossa hän oli marjoja poiminut. Mäntyjä ja vähäisiä kuusia kasvavana se Pekan silmään näytti, tuiki tavalliselta talousmetsältä. Tokihan sielläkin marjoja ja sieniä kasvoi.
 Anu oli leiponut erinomaista piirakkaa, hän kertoi keväisestä kellarin siivouksestaan. Se oli talosta erillään ylempänä rinteessä. Anu oli siellä lakaissut naisille ominaiseen liian siistiin tapaan, ja saanut myyräkuumeen. Pölyn seassa ollut hiiren ja myyrän pissassa elävä bakteeri oli lennähtänyt keuhkoihin. Kuume oli kova, ja säryt, vuoteen omana oli joutunut useita päiviä makaamaan. Kyläläiset olivat onneksi auttaneet, myös sadon nostossa ja kauppaan viemisessä.

Pentti kysyi Pekalta, että vieläkö hän olisi valmis soittamaan Niemelän Juhalle metsäasiasta. Edellinen yhteyden otto UPM:n metsäosastolle metsän hankkimiseksi Pentille Säätiön kautta rauhoitettavaksi oli epäonnistunut. Pentti oli kesken neuvotteluiden ostanut metsänsä itärajan pinnasta. Siihen tietenkin meni rahat, joilla oli tarkoitus saada UPM:ltä hyvä suojelukohde. Idea oli Pekan, ja neuvottelut olivat edenneet suotuisasti, esille oli jo tuotu kaksi kohdetta. Mikä siinä sitten auttoi, kuin Pekan soitto metsäosastolle ja asian kertominen, hitto kuinka se oli vistottanut.

Nyt Pentti sitten pyysi, että Pekka soittaisi itse Niemelälle tuosta Pälkäneen takamailla olevasta kahdeksan hehtaarin palasta. Pentti ostaisi sen, kun se niin somasti liittyisi Anun peltokappaleeseen. Olisi siinä sitten Anulle oma sieni- ja marjametsä. Pekka kieltäytyi soitosta.
- Ei minun kannata yrittääkään Niemelälle, en minä edes pääse sihteeriä lähemmäs. Enkä muutenkaan soita, kun se edellinen yritys meni nolosti pieleen. Soita itse, sinä kyllä pääset läpi, marisi Pekka. Useamman kerran Pentti palasi asiaan, mutta Pekka ei antanut periksi, eikä soittanut.
Tavatessaan Pentin tämän kotoa Lehtimäestä oli hän sitten kertonut soittaneensa Niemelän sihteerille. Tämä oli sanonut Niemelällä olevan nyt kiireitä, mutta hän ehkä soittaisi huomenna takaisin. Kello oli jo neljän paikkeilla, ja Niemelällä oli kuulemma heti menoa muualle. Niin vain kävi, että Niemelä olikin heti soittanut, kun oli kuullut Pentillä olevan asiaa.
- Pentti Linkola puhelimessa
- Täällä Juha Niemelä, sinulla oli asiaa.
- Kyllä, minä olen jo vuosia hakenut metsää ostaakseni ja rauhoittaakseni sen ikiajoiksi kaikelta metsähakkuulta. Olen onnistunut yhden kappaleen saamaan tuolta Saaren pitäjästä. Nyt minulla kuitenkin olisi mielessä toinen noin kahdeksan hehtaarin palsta. Se näyttää unohtuneen hakkuilta syrjäisen sijaintinsa vuoksi. Se on teidän maitanne. Olisiko mahdollista saada ostaa tuo kappale?
- Olenkin kyllä tietoinen tuosta halusta saada oma rauhoitettavaksi tarkoitettu metsäkappale. Missä tuo mainitsemasi palsta sijaitsee?
- Nyt taitaa olla niin, etten minä vielä tässä vaiheessa uskalla sanoa sen sijaintia, tuumi Pentti.
-Vakuutan, ettei tule aavistushakkuuta.
Niin miehet olivat tavanneet ja lopputuloksena oli kaunis kappale rauhoitettua metsää.
-Minähän sanoin, ettei siitä minun soittamisestani olisi mitään hyötyä ollut. On se aivan eri, soittaako joku tuntematon Pekka tai maankuulu Pentti. Olihan se Pentinkin myönnettävä. Mikä siinä sitten olikin, että oli asiaa yrittänyt hoitaa Pekan kautta.
Anu nyt kuitenkin oli myynyt tuon oman mökkinsä ja palstansa. Hän oli vuokrannut kesämökin keskeltä Pälkänevettä, saaresta.
-Kuulinkin Pentiltä sinun muutostasi ja mökin myynnistä, mikä sinulle nyt on tullut. Se mökkihän oli vallan viihtyisä, ja pellosta sait tuloakin?
Anu oli hiukan välttelevä vastauksessaan, sanoi vaan maantien olleen liian lähellä. Pentti siellä kuitenkin oli viihtynyt hyvin monena kesänä pitkiä aikoja. Lempipuuhana hänellä oli ollut huussissa istuminen ja ohi ajavien autojen katselu.
Pentti oli niin omapäinen, ettei häntä kukaan kyennyt ohjailemaan saati omistamaan. Hänen ystävä- ja tuttavapiirinsä oli niin laaja ja rikas ympäri maan, ettei sitä kukaan kyennyt kahlitsemaan. Hän tunsi kymmen- ellei satakertaisesti ihmisiä yli sen, mitä tavallisella ihmisellä saattoi ystäväpiiriä olla. Lisäksi Pentti piti aktiivisesti yhteyttä eri ihmisiin. Sen lisäksi aina vaan tuo ystäväpiiri laajeni edelleen.
- Minun tyttöni pitää näyttelyn töistään Luopioisen vanhassa kivinavetassa. Siellä on esillä piirroksia uhanalaisista linnuista ympäri maailman. Oletko lukenut tai kuullut siitä?
- Kyllä juu, meille tulee Sydän-Hämeen lehti, ja siinä oli kirjoitus näyttelystä. Jos vain terveinä pysytään, niin ehkä tulenkin sitä katsomaan.
Pentti oli Niemelän Juhan ja Kivimaan Timon kanssa kiertänyt tuon Pälkäneen metsäkappaleen. Kaupat siitä syntyivät. Juha oli vaimonsa Päivin kanssa kutsuttu myös Anun mökkiin vieraisille. Olivat sinnekin kerenneet. Pentti kertoi Pekalle heidän olevan hyvin mukavia ihmisiä.

- Kyllä varmaan. Tuon tasoiset ihmiset osaavat kyllä käyttäytyä.
- Eivät kaikki.
- Sekin on varmasti totta.

Pentillä käymässä lokakuussa -14

Vierailu

 

 

Vaimea kopahdus kuuluu eteiseen. Aukaisen oven ja huomaan Pentin oleva keittiön pöydän ääressä istumassa.
- No hei hei
- Tervehdys, sinä olet töissä.
Pentti alkaa könytä ylös. Isot saappaat ottavat kiinni ämpäriin kaataen sen sisällön lattialle.
- No peijakas kun kaatui, mutta tervehditään ensin.
Harppaus ämpärin yli ja käden ojennus.
- Mikä sinulla on menossa?
- Laitan omenat pieniksi ja teen hilloa. Annas kun ensin nostan karat takaisin ämpäriin. Onneksi tässä ei ollut mitään vetistä tavaraa.
Istuttuaan takaisin kouraa Pentti laatikosta pienen vihreän omenan.
- Nämä ovat tuolta rannan läheltä villipuusta. Minun omat puuni tuottivat taas vain kymmenen surkeaa omenaa. Nämä ovat erinomaisia, niitä oli siellä puussa satoja.
Puukolla hän nipsautti kannan poikki, piti omenaa toisella kädellä pöydällä olevan leikkuusuojan päällä, otti karaporan ja aloitti karan poiston.
- Tästä ei meinaa tulla mitään, pora menee mihin sattuu, mutta ei siemenkotaan. Katso nyt, taas aivan sivuun. Omena menee hukkaan.

Poraan oli jäänyt edellisestä omenasta lieriö. Sitä ei Pentti poistanut. Vasen käsi hankalasti kiinni omenassa ja porassa Pentti takoi toisen käden kämmenellään poran kahvaa. Seuraus oli usein lipsahdus sivuun. Nostin tuolin Pentin viereen. Seurasin epäonnista toimintaa ja sen tavatonta hitautta.
- Minun aikaisempi hillon keittoni meni pieleen. Laitoin täyden kattilan lohkottuja omenoita hellalle ja kaadoin siihen tilkan vettä. Kävin välillä pihamaalla, enkä ollut valvomassa keitosta. Se oli palanut pohjaan. Kaavin sitten siitä päältä vielä hyvät omenat ja muusin talteen.
- Tuleeko siitä enää mitään, siitä pohjaan palaneesta omenasta tulee rankka haju?
- Ei se mitään haittaa. Minulla vaan meni aikaa sen kattilan puhdistamiseen. Koetin sitä soodalla auttaa, mutta ei siitä mitään apua ollut, vaikka niin väitetään, että kristallisooda puhdistaa hyvin.
- Ei sellaiseen auta kuin teräsvilla.
- Ei minulla sellaista ole, yhtäkaikki, nyt se kattila on puhdas. Söisitkö sinä salaattia? Minä tein sitä ison kattilallisen ja laitoin siihen öljyä sekaan. Jouduin pilkkomaan kaikki vihannekset, kurkun ja tomaatin hyvin pieniksi paloiksi. Minun tekohampaitani korjattiin taas kerran, ja nyt ne tuntuvat istuvan ja voin taas syödä hiukan paremmin kuin ennen.
- Kyllä voin seuraksesi syödä.
Pentti kaivoi kaapista minulle puhtaan lautasen ja antoi sen minulle.
- Pistele itse tästä kattilasta niin saat sopivan määrän.
Nostin monen litran kattilasta hyvin pilpottua salaattia kaksi pientä kauhallista lautaselle.
- Ota tuosta tuoli allesi, ja laita siihen nuo pehmusteet.
- Enköhän pärjää ilman niitä.
- Laita vain, niin saat istuttua hieman korkeammalla.
Laitoin paksun kasan pehmusteena käytettyä lampaan taljaa tuolille. Olin sen tuolin Pentille tuonut 15 vuotta aikaisemmin.  Olin entisöinyt, liimannut, hionut ja pintakäsitellyt sen petsillä ja lakalla. Tuoli oli ollut makuu- ja olohuoneessa tähän saakka. Pentti istahti minua vastapäätä siirrettyään kookkaan tuolinsa pöydän ääreen. Hänen lautasensa oli kukkuroillaan.
- Mitä öljyä sinä tähän käytit?
- En minä sitä muista, oliko se Pirkka tuote, käyn hakemassa.
- Ei tarvitse, älä hae, tavallista ruokaöljyä kait.

Heti ensimmäisellä lusikallisella maistoin voimakkaan eltaantuneen öljyn. Mieleeni tulivat lapsuudesta ne monet kalanmaksa öljyn lusikalliset, joita äitini työnsi suuhuni väkisin. Hirvittävän makuista oli se. Mikä minun auttoi kuin syödä ja jutella. Onneksi puhelin soi, ja Pentti meni vastaamaan. Saatoin kokoilla kurkun ja tomaatin viipaleet suuhuni, varoen nesteen tuloa lusikkaan. Kun olin saanut lautasen muutoin tyhjäksi, vain liemi oli pohjalla, niin kävin vaivihkaa kaatamassa sen laskiämpäriin. Samalla laitoin lautasen pesupöydälle.
Puhelu loppui ja Pentin syönti jatkui.
- Ota nyt lisää, siellä sitä on.
- Kiitos vaan, kyllä minulle riitti, joudun sokeritautini takia vähän säännöstelemään syömisiäni.
Aloimme puhua kalastuksesta.
- Mitä sinä toivot ensi talvelta?

- Kyllä minä vielä verkkoja laskisin. Nyt vain minun kaverini on sairastunut ja joutunut leikkaukseen. Hänen toinen kätensä ei nouse näin ylös, Pentti nosti toista kättään ja näytti oikein, Ei hän enää kykene tuuraa käyttämään.
- Onpa harmi. Onko hän muutoin selvinnyt siitä leikkauksesta?
- No on, en nyt tiedä mitä voisin tehdä. Jos minulla olisi vielä hevonen, niin menisin kyllä verkoille. Ovat vaan työhevoset jo päässeet loppumaan koko maasta. Mistään ei saa opetettua hevosta.
- Kyllä minusta sinä voisit jo luopua.- Minun eläkkeeni ei oikein riitä. Tahtoisin vielä käydä teattereissa ja Helsingissä. Sellaiseen ylimääräiseen ei ole rahoja. Siksikin pitäisi päästä verkoille.Tunnustin kyllä hänen olevan oikeassa. Aloin kuitenkin esittää toista keinoa.
- Sinä kun olet kaikki rahasi ja lahjoituksesi antanut säätiölle, niin voisitko ajatella nyt rahaliikennettä toisin päin. Kyllä säätiö varmasti antaisi sinulle, vaikka jonkun tuhannen, että pääsisit rientoihisi.
- Se on vastoin säätiön sääntöjä, ei puheenjohtaja voi sellaiseen suostua.

Mietin vielä asiaa, päätin soittaa Annelille, toiminnanjohtajalle ja esittää asiani. Pentti ei ole koskaan ottanut edes kulujaan lahjoitusrahoista. Nyt olisi aika maksaa Pentille edes hiukan takaisinpäin. Minun pitäisi soittaa Pentin kalakaverillekin ja kysellä kuulumisia. Nousin pöydästä ja aloin tehdä lähtöä.

Itellan toimintaa

Postin kanto

Tein Ifolor kirjan. Käsittämättömän helppoa. Kuvia napsautellaan sivuille ja heitetään tekstiä perään. Ohjelma varoittaa, jos on tulossa liian suttuinen kuva, antaen mahdollisuuden pienentää otosta. Tarkastuksen tehtyään asiakas voi aivan vapaasti korjata ja muuttaa kuvia ja tekstejä. Sitten vaan lähetä nappulan tökkäys, ja postin odottelu.

Olin tilannut kymmenen samaa kirjaa sukukokousta varten. Näytin siellä yhden kappaleen, jonka olin aiemmin tilannut itselleni. Kovasti tykkäsivät, ja sain heti nuo kymmenen kaupaksi.

Kotona odottelin postilähetystä monta päivää. Olimme mökillä kun lähetys tuli. Paula meni postilaatikolle ja minä purin muuttokuormaa autosta. Kuulin vaan laatikon peltisen kannen kopsuvan uudelleen ja uudelleen. Mikähän siellä.

Sisällä näin Paulan kantavan sylin täydeltä kirjalaatikoita.
- Mitä ihmettä sinulla on?
- Olivat pakanneet ne näin hassusti. Laatikko oli aivan täysi. Sinne oli ensin lehdenjakaja tuonut lehdet, ja päiväjakelija kirjepostin. Kaiken päälle hän oli tuuppinut kirjapaketit, runtaten muun postin alleen. Kato nyt tätäkin postikorttia, kolmesta kohtaa taittunut.
Näyttäisi olevan kaksi kirjaa paketissa, paketteja viisi. Lataa ne nyt tuohon tuolille.
Avasin ensimmäisen paketin, oikein arvasin, kaksi muoviin käärittyä kirjaahan siellä. Muuttokuorman kanssa oli niin paljon puuhaa, etten ehtinyt sinä päivänä enää avaamaan muita laatikoita.

Aamulla tuli taasen postia. Nyt siellä oli tuloilmoitus paketista, joka olisi noudettavissa kahdentoista jälkeen.

Paula meni City-markettiin ja minä kurvasin Itellaan. Etukäteen arvasin, että Ifolorin asiakaspalvelija, jonka kanssa keskustelin lisätilauksista, olisi tavan mukaan sekoittanut tilaukseni. Jouduin soittamaan tilauksen jälkeen, kun halusin tehdä joitain muutoksia. Ne eivät olleet mahdollisia, joten pidin tilaukseni voimassa. Joten siis uskoin siellä olevan kymmenen kirjaa.

Ihmetykseni lisääntyi, kun näin siellä olevan vain yksi laatikko.

Kotona avasin laatikon ihmetellen, että minkä lisälahjan ne olivat nyt lähettäneet. Sisällä oli kauniisti kaksi sukukirjaa, samoja kuin edellisenä päivänä tulleet.
- Nämä ovat ehkä bonuskirjoja. Kait nyt aukaisen nuo loputkin laatikot.
Puukolla nostelin kannet varovasti auki liimasta. Kolmas ja neljäs laatikko, sama sisältö. Viimeisen aukaistuani sain sieltä käsiini yhden kirjan, jossa oli kansi Rhodokselta. Kääntelin kirjaa ja pidin sitä ihmeellisenä lahjana.
- Katso nyt vielä sinne laatikkoon.
- Katson katson, ei täällä mitään ole. Ai, ompas, lasku, hittolainen, tämähän on kallis, yli neljäkymppiä. Haa, tässähän on Järvisen nimi, Linnavuorentie 2.
Itella oli tyrinyt perusteellisesti. Meidän laatikossa oli Järvisten kirja, joten se viides paketti meille ei mahtunut laatikkoon, kun sinne oli tungettu väärä laatikko. Sen takia jouduin hakemaan meidän lähetyksen postista ja viemään Järvisten tilauksen heille.

Koetin ensin työntää sitä heidän postilaatikkoon, ei mahtunut, kun siinä oli sivusta työnnettävä luukku. Paketti otti takalaitaan kiinni, eikä taipunut sisään. Kirjoitin kotona viestin tapahtuneesta laatikon päälle, ja kävin soittamassa ovikelloa. Siellä ei ovi auennut mulle. Jätin paketin nojalleen seinää vasten.

Iltapäivällä selasin postia, ja lehteni sisältä paljastui toinen samanlainen lehti. Siinä oli osoite, joka vei Rapolan kartanon laatikoille. Lehteä en ole vielä vienyt.

Humalisjärven mökki v. 2014

Humalisjärvelle mökkiä kuvaamaan

”Lähdetäänkös taas reissuun, mulla olis mielessä käynti Vammalassa?” ”Kyllähän se minulle sopii, koskas mentäis?” ””Jos sulle sopii torstai, ni silloin. Mä tulisin ennen kahtatoista sua hakeen.”

Miehet olivat ennenkin käyneet matkoillaan yhdessä, joten järjestelyt olivat mutkattomat. Auto pysähtyi kerrostalon pihaan Ulvajanniemessä. Matkaan päästiin hyvin leppeässä säässä. Moottoritietä kohti Tamperetta, itäistä ohitustietä Nokialle ja liikenneympyrästä kolmannesta liittymästä Porin tielle.

”Mennään nyt tätä kautta, aikaisemmin menimme Turun tietä. Tällä tiellä on kaunis kohta Siurossa Murhasaaren sillalla. Siinä menee vesistö Kyrösjärvestä Kuloveteen ja Kokemäenjokeen. Ajellaan joskus Siuron pikkutietkin.” ”Siellä Siuron koskessa lipotaan kuorretta keväisin.” ”Koskessa on vesivoimalaitos, jonka nykyään omistaa yksityinen. Sieltä Valssimyllykin on voimansa saanut.” Ajoivat sillalle jyrkkään laaksoon. ”En tiedä, mistä näin kaamea nimi on sillalle annettu. Tässä oli aikaisemmin  levennys sillan mitalla. Siinä sitten nukkui autossaan muuan kauppamatkustaja. Yöllä Tampereelta päin ajeli rattijuoppo kuorma-auton takana. Sitten tässä sillalla painoi kaasun pohjaan ja siirtyi ohitukseen levähdysalueen kautta. Kauppamatkustaja nukkui aivan levennyksen päässä. Juopon vauhti ei tietenkään millään riittänyt ohitukseen, vaan hän paiskautui nukkujan perään. Tämä kuoli heti.” ”Voi mahdoton, kaikkea sattuu.” ”Ei ollut ainoa, tässä ajeli kerran syysliukkailla Porin suunnasta autokoulun opettaja kesärenkailla, ja sillalla joutui liirtoon, ja auto pyörähti jalankulkijan päälle. Nuori tyttö kuoli.”

Sillalta näkymät olivat sillanpäämaiset. Pellot laskeutuivat jyrkkinä rantaan, laakso oli kuin Keski-Euroopan joilta.  Tie nousi törmää ylös, jatkui kumpuilevana mustana lakritsina metsien läpi. Oikealla oli tiehaara, sen takana Maisemakahvila, Sillanpään kotitalo, kesäteatterina nykyään, Mahnala, Arvola, Hämeenkyrö ja Kyröskoski. Hämeen Hälläpyörä, Kyrösjärvestä pystysuorana putoava laskujoki pudotteli 25 metriä tehtaan turpiiniin. Maisema avartui, pellot levisivät molemmille puolille. Ylitettiin vähäinen laakso, noustiin Häijääseen. Vasemmalla oli Sattumakauppa, kaikkea mahdollista kirpputoritavaraa myyvä mainio ostospaikka.

”Edessä oleva tie on nimeltään paperitie. Kyröskosken tehtaalta rekat jyräävät tästä Vammalaan, edelleen Turkuun ja maailmalle.” ”Siinäpä onkin osuva nimi.” ”Katsos, laskeudumme jyrkästi jokilaaksoon, siinä virtaa Sirppujoki. Sitä myöten keväisin uittomiehet veivät tukkeja Kulovedelle. Siellä rakennettiin iso lautta, puomilitkat ympärille ja hinaaja vetämään lauttoja alavirtaan. Kokemäenjoen Uittoyhdistys hoiti toimintaa. Vammalan Siikasuolla oli suuri varikko, laivojen säilytystä, veneiden rakennusta ja korjausta. Minäkin olin yhtenä kesänä töissä uitolla Harjavallassa.” ”Joka paikkaan sinäkin olet kerinnyt.” Mielummin olisin ollut Siikasuolla ja Vammaskoskessa töissä, muttei se silloin onnistunut.” Karkku lähestyi. ”Tälläkin suoralla on ajettu elinpäin ja humalassa, kuolemiakin on sattunut, kumma paikka. Vaan onhan tässä vähäinen suora.” ”Miten toiset paikat ovatkin alttiimpia onnettomuuksille.” ”Tuossa kulkee vähäinen oja. Sen yli meni kuntopolku. Siihen ojaan kuoli Kärnän Unto, meidän historianopettajamme. Hän oli vasta viidenkymmenen.”  ”Kyllä sulla on noita juttuja.” ”No on kun pitkään asuu paikkakunnalla. Tuossa on risteys Karkun kirkonkylään, nykyinen Sastamalan osa, toisella puolen on peräkärrytehdas Majava. Se on saanut armeijan tilauksia, vetää ilmeisesti hyvin. Tunsin perustajan, Holapan Paulin. Kaikenlaista vääntöä hänelläkin siinä oli. Olen sieltä ostanut kaksi peräkärryä, Kärppä oli ensimmäinen, toinen oli Majava.” ”Hän sitten siirtyi petoeläimestä kasvissyöjään.” Se oli sellainen kusetus, jonka kohteeksi Pauli joutui. Petollinen liikekumppani meinasi viedä kaiken, mutta Pauli onnistui selviämään siitäkin. Siellä jatkavat nyt omat lapset. Pauli rakensi talon tuonne Riippilänjärven toiselle puolelle aika rinteeseen. Sinne hän kuolikin, kun kaatui hytittömällä traktorilla.”

Pekka katseli tiehaaroja, Suotaala, Pääjärvi, hän olisi voinut valita kolmestakin ja tie veisi perille samaan. ”Mennään nyt tätä santatietä. Olen täällä aurannut monina talvina teitä ja pihoja, tuostakin vasemmalle pari kilometriä, ja sitten peltoteitä. Niillä oli huonosti aurausmerkkejä. Välillä pamauttelin ojaan kyljelleen. Edestä aura vaan irti. Peruuttaminen toi tielle takaisin, etukuormaajalla aura ojasta, kiinni kahdella sokkatapilla ja taas mentiin.” Tie kiemurteli ylös ja alas, eteen aukeni iso peltoaukea. ”Tämä on Pääjärvi, nykyään kuivattu pelloksi. Tuossa on Ratsutila, sitä hoitivat veljekset. Minä kävin heidän kanssaan Lihasulassa kursseilla. Vanhoja navetoita opetettiin korjaamaan. Kävimme siellä monena viikonloppuna.” ”Kyllä on kaunispiirteinen uusrenessanssirakennus.”

Edessä oli uusi aukea, jokaisen talon pihan tai tien oli Pekka aurannut. Heikkilän veljekset asuivat kotonaan vanhan äitinsä kanssa. Juopottelu maistui kummallekin, töitä kyllä osasivat. Pekka koetti saada toisen veljeksistä suulinsa kattotöihin. Innoissaan hän lupasikin, kun keittiössä sitä soviteltiin. Olisihan se ollut, jos olisi tullut. Edellisenä päivänä soitti, selkä oli kipeä. Vasen haara olisi vienyt Kolunmaahan ja Vaununperälle, oikea vei Pääjärvelle. ”Tätä tietä minä olen kulkenut jalan ja polkupyörällä Pääjärvenmaan metsiin ja järville. Kesällä ja talvella. Olin mukana rakentamassa partiokämppää Pääjärvelle. Siellä oli silloin vain yksi rakennus rannalla. Mistäs, no tuosta talon taitse taitaa matkamme viedä, morjens isännälle, en kyllä tunne.”   Ajoivat kapeaa uraa metsään, oikealla vähäinen lampi muistutti telttaretkestä pääsiäisenä. Pekka ja Jukka muistuttelivat paikkaa tavatessaan Liuhalassa. Kumpikaan ei enää varmasti paikkaa muistanut.

Ensimmäinen tieura päättyi metsään, pieni kääntöpaikka ja takaisin. Koettivat toisesta paikasta, ei voinut olla oikea, meni sähkölinjan ali. Taas takaisin. Pysähtyivät kuvaamaan huuhkajaa, jota ei siellä kelon latvassa ollutkaan. Tesmaperhonen sentään jäi saaliiksi. Pekka ei antanut periksi, kolmenkymmenen vuoden aikana oli tullut uusia teitä. ”Kyllä minä olen tämän ajanut autolla, koetan vielä tuota tiehaaraa. Siellä päässä on Humalisjärvi ja sen rannalla mökki, josta haluan valokuvia. Rakensin sen meijerin talon purkuhirsistä. Renkini veisti sitä kaksi vuotta suulissa. Ensin hän kattoi suulin kattohuovalla.” ”Koskas sinä sitten olet sen rakentanut?” ”Se oli -76 tai -77 vuonna. Nyt olemme varmaan oikealla tiellä, katsos, vasemmalla on pistotie, siellä taitaa olla metsästysseuran maja.” Vasemmalla siinteli järvi puiden takaa. Humalisjärven mökkiä ei näkynyt. ”Persana, nyt olemme jo asutuksen luona, tuosta vie vanha tie Humalisjärvelle, sen tien päässä on mökit Antilan Paavolla ja Lehtimäen Heikillä. Ajetaas nyt hiljaa, tuohon ojaan ajoin talvella tukkikärryn pyörän. Kuorman olin kasannut järven toiselta puolelta mökkipalstan takaa. Kasasin sitten pyörän eteen hakoja ja lunta. Vedätin hiljakseen ja kuorma nousi tielle. Nyt näkyy järvi ja, persana, sieltä tulee auto. Sen täytyy olla Joku Antilan väestä. Pekka pomppasi autosta ja lähestyi tulijaa. ”Terve, minä olen Turtiaisen Pekka.” ”No hei, Antilan…”, loppu nimestä jäi rannalle. Miehet keskustelivat ja muistelivat.  Paavo oli jo kuollut, nuorempi veli hoiteli tilaa. ”Sinä ajoit liian lujaa, kyllä se mökki siinä on, kolmesataa metriä tiehaarasta takaisin. Veitkös sinä mökin soutamalla järven yli?” ”En, silloin oli jo avattu Pääjärven metsäautotie. Ensimmäisen mökkini minä kyllä vein veneellä Liekosaareen. Se olikin aikas urakka. Minä ajan tuohon sivuun, niin pääset ohi.” ”Mahtaako se paikka kestää?” ”Kyllä varmaan, tästä minä ajatin mökin rantaan talvella kuorma-autolla santakuorman. Kulmalan Jorma sen ajoi.” ”Ottaako pohja kiinni?” ”Nostan vähän autoa.” Nelisen senttiä pumppu nosti koria, ja auto kääntyi tulosuuntaan. ”Perkele kuinka lähellä olimme, nyt osataan, tästä talon ympäri ja sitten hissukseen, no tossa se on, näetkö?” ”Niin näkyy, kuusia on vaan edessä, ja lehtipuita.” ”Tieten niin, minulla oli vaan entinen mielikuva muistoissani, onhan tähän kasvanut näkösuojaa, ei tieltä enää näekään.”

Ulos autosta, vasemmalla puuvarasto ja hyyskä, polku punaiselle mökille, ikkunaton seinä tielle. ”Kas, tässä on pieni patio edessä, hyvin tehty, ovi taitaa olla vanha, ikkunalaudat ovat uudet, ja väri. Minä jätin hirret silleen.” Mökin ympäri, sähköt vedetty   seinään, alustan eteen valkoiset laudat. Järvi muutaman kymmenen metrin päässä, rannassa uusi laituri. ”Hyvin ovat mökkiä hoitaneet, piippu on pellitetty, vielä lisätorvi sen päässä. Kaikki männyt ovat pystyssä.” Kävelivät hiljakseen, ottivat kuvia, juttelivat, kurkkivat ikkunasta. Uuni oli purettu! Sen tilalla oli pieni valurautainen omilla jaloillaan seisova hella. ”Paremmin mahtuu, olihan siinä suuri muuri.”

Tuntui se silti, purkaminen. Jakke katseli toisen mielenliikkeitä, hiljaista surua, luopumista elämästä, hyvästijättöä.

Mökki

Myllymatka v. 1973

Kaukolan mylly ja saha

Tyrväänkylän koski, Hartolankoski, vapaana pauhatessaan tuotti valtavat lohisaaliit mereltä. Kutemaan tulleet naaraat ja niitä seuraavat uroskalat nousivat pitkän matkan, useita koskia ja virtapaikkoja Porista Harjavaltaan, Kokemäelle, Lauttakylään, Keikyään, Kiikkaan, Kilpikosken kuohuihin ja edelleen Kaukolan kohdalla olevaan hirmuiseen koskeen. Siitä purkautuivat ylisen Kokemäenjoen vedet, Tyrvään kohdalla Rauta- ja Liekovedeksi laajentuneena järvialtaina. Järvet erotti kaventuma, koski, jonka yli alkujaan puusilta ja myöhemmin vankka kivisilta ohjasi kulkijoita ylös Pohjanmaata kohti. Kosken eteläpuolelle oli rakennettu valtava kaksitorninen tiilikirkko, silmänkantaman päähän vanhasta keskiaikaisesta kivikirkosta alavirtaan. Siitä taas nelisen kilometriä ylävirtaan seisoo vielä suurempi ja vanhempi kivikirkko. Kaikki ovat nykyään käytössä ja korjattuina, keskiaikaiset kirkot kesäaikaan.

Liekoveden vedet ajautuivat kahden puolen suurta Liekosaarta, yhtyivät sen takana, ohittivat vielä pienen saaren ja ahtautuivat huimana keväisenä virtana kapeikkoon, jonka molemmilla rannoilla on ollut asutusta kivikaudelta lähtien. Maanviljelyksen ehdittyä tänne ylös valtavirtaa pitkin, alkoi asutus saada yhä kiinteämpiä muotoja. Viljelijä - kalastajat rakensivat hirsiset asumuksensa virran rannalle ja levittivät peltovainioitaan yhä kauemmas, Torran puolella kohti Tyrväänkylää ja Roismalaa, Pohjalan, Juvelan ja Hohkon puolella kohti Vinkkilää, Liuhalaa ja Vaunusuota. Jo varhain opittiin koskivoimaa hyödyntämään vesirattaan avulla. Talot rakensivat kukin oman myllynsä kosken partaalle. Niitä oli siinä molemmilla rannoilla useita, ehkä joillakin talollisilla yhteisvoimin kasattuna. Vammalaa ei ollut vielä moneen sataan vuoteen, jonkinlainen keskus oli hiljalleen muotoutunut Vammaskosken eteläpuolelle, jonne perustettiin 1869 Tyrväänkylä ja keisarin käskyllä 1907 Vammala niminen kauppala. Toripaikkana sitä käytettiin laajalti, ehkä viinanmyyntiin, varmasti palkollisten pestuuseen ja kuten aina, niin nuoret katselivat toisiaan sillä silmällä.  Hartolankoskeen rakennettiin 1900 luvun alussa kaksi voimalaitosta Tyrväänkylän puolelle. Ne sijaitsivat rantaviivalla, kuten tuohon aikaan monet muutkin voimalaitokset Kokemäenjoen varrella. Ne eivät estäneet lohien nousua ylävirtaan. Keikyässä sitten padottiin koko virta, louhittiin kallioita ja muutettiin joen uomaa voiman turvaamiseksi kemikaalitehtaalle. Siihen se pysähtyi, lohen nousu 1920 luvulla. Siitä on hurjia kertomuksia, padon alapuoli kuhisi valtavia kaloja, niitä sitten haavivat ketkä kykenivät. Yritettiin niitä kait yläpuolellekin saada siirrettyä, mutta se osoittautui merkityksettömäksi. Hartolankosken vuoro tuli 1950 luvulla, silloin padottiin koko uoma, perustettiin Tyrväänkylän Voimalaitos. Patosiltaa pitkin pääsee nykyään ajamaan virran yli.

Voimayhtiön täytyi ensin saada haltuunsa koskiosuudet niiden ikiaikaisilta haltijoilta. Neuvotteluja käytiin Kaukolan ja Tyrväänkylän isäntien kanssa. Lopulta voimayhtiö lupasi rakentaa isännille myllyrakennuksen ja raamisahan Kaukolaan sekä antaa 50 vuoden ajaksi ilmaisen sähkön laitteitten pyörittämiseksi. Vanhat hirsiset koskimyllyt purettiin, ja myllykuormat ohjattiin uudelle paikalle. Sinne Pekkakin traktorinsa suuntasi. Lavalla oli vehnäsäkkejä ja ohrasäkkejä. Paula oli laittanut miehensä asialle, oli tuotava kotiin karkeita vehnäjauhoja niin paljon kuin mahdollista, suurin osa tuli kuitenkin torosta hienona valkoisena jauhona. Traktori pysähtyi myllyn yläpuolelle lastaussillan viereen. Pekka pomppasi sisälle katselemaan paikkoja. Vahva ilma, viljanpöly ja ikiaikainen myllyntuoksu otti tulijan sisäänsä. Kopista tuli Pusan Unto, tervehtivät. ”Olen Innanmaan isäntä, minulla olisi muutama säkki jauhettavaksi, terve vaan.” ”Terve, oletkin täällä ensimmäistä kertaa, vanha isäntä kyllä täällä on käynyt. Nostele säkit tänne ylös, niin katsellaan mitä niistä jauhetaan.” Keveästi säkit siirtyivät kaatosuppilon viereen. Siihen saapui Paulakin, jännitti kai ensimmäistä myllyreissua, ja oli ajanut perässä katsomaan. Unto nosti ensimmäisen säkin laidalle, avasi suun vetosolmun ja pudotti puolet säkistä valumaan torveen. Pumps kuului säkin laidan iskeytyessä puiseen laitaan. Mitään ei sieltä jyviä valunut. Unto katsahti Pekkaa, nosti säkin ylemmäs, niin että pääsi naruun käsiksi. Siinä olikin isäntä solminut säkin ympärille ensimmäisen kierroksen jälkeen vetosolmun, eikä se tietysti auennut viljan painaessa suuta tiukkaan. ”Ei ole Pekka vielä oppinut säkin suuta solmimaan,” soimasi Paula. Unto ei puhunut mitään, nopsasti hän nosti toisen säkin, avasi vetosolmun, ja sama tulos, pumps vaan ja säkki täytyi nostaa takaisin ylös. Vasta silloin Pekka hyppäsi seuraavan säkin ääreen ja aukaisi ja solmi suun oikealla tavalla. Se oli ohrankuorimakoneeseen menevä säkki. ”No katos nyt, minä kun sidoin niin, ettei varmasti aukea lavalla säkkien jyrytellessä lavalla, empäs osannut enkä edes Heikiltä kysynyt sitomisesta. Kaikki täytyy oppia.” Pekkaa harmitti ensimmäisen myllyreissun epäonnistuminen, tai sidonnan osaamattomuus. Paperisäkkeihin laskettiin kuumaa jauhoa, jauhautuessaan vilja lämpeni litistyessään ja pienentyessään myllyn kidassa. Puolisen säkkiä saatiin karkeaa vehnästä, loput hienoa. Ohrasuurimot tehtiin toisella koneella, se pyöritteli jyviä, niistä irtosi ensin kuori, lese. Se laitettiin yhteen säkkiin, toiseen tuli kauniita ryynejä. Mylläri ehti ottaa vastaan seuraavan tulijan. Hohkon Armi toi omia säkkejään, ne Unto kerkeästi nosti kuormasta myllyyn. Siinä hän kumartui säkin päälle ja avasi sen suun laskien jyvät toroon. Untolta oli housut revenneet takapuolen saumasta. Vaaleat kalsongit vaan vilkahtelivat siitä koko takapuolen mitalta. No, näkihän sen, vaan ei Unto sitä varmaan tiennyt, olisi kait muutoin pyllistellyt hieman toiseen suuntaan. Pekka vilkaisi Armia, jonka suu levisi väkisin hymyyn ja posket hiven punehtuivat.

Ohjelmien nauhoittaminen Pentille

Videotallennukset

Pentillä ei ole televisiota. Hän on kuitenkin esiintynyt televisiossa enemmän kuin ehkä kukaan, jolla ei ole omaa ohjelmaa. Aivan alkuaikoina, kuvan ollessa mustavalkoinen, esiintyi laatikossa energinen, ehdoton luonnonsuojelija. Kuhmoisissa Päijänteen rannalla istuen lippalakkipäinen nuorukainen katsoi suoraan kameraan ja päästeli totuuksia ihmisen elämän vaikutuksista luontoon. Vaihtoi paikkaa tuvan rappusille, väitteli Arvo Salon kanssa. Tämä tapahtui 1973, ohjelma uusittiin 90-luvulla, jolloin Pekka sai sen tallennettua VHS kasetille. Näitä ohjelmia, Pentistä ja hänen toimistaan ja ajatuksistaan suoltui tasaisena  .virtana kokonaiset kaksi vuosikymmentä kansan ihmeteltäviksi ja kauhisteltaviksi. Ei ollut sanoma muuttunut 60-luvusta, jolloin ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehdessä ilmestyi Pentin kirjoittama artikkeli. Siinä hän voimakkaasti tuomitsi Afrikkaan suurille nälkäalueille annetun avun. ”Ei se ole kestävää, eikä edes mahdollista ruokkia kokonaisia väestöryhmiä ja kansoja alueille, joilla ei ole elämän edellytyksiä. Sellainen on kerta kaikkiaan vaan lopetettava, kyllä sukujen, heimojen ja kansojen on mahdollista elää vain oman tuotantonsa varassa. Jos maa ei sitä elantoa anna, ei sinne kannata resursseja uhrata.” Sanoma ei siitä muuttunut, se vain tarkentui ja levisi koko luomakuntaa koskevaksi. Osansa saivat kaikki nykyaikaisen taloudenpidon menetelmät ja suuntaukset. Pahimpana vihollisenaan Pentti tunsi metsäteollisuuden. Hurjimpana ajatuksenaan hän esitti tärkeimpien johtajien ampumisen. ”Itse en siihen kykene, mutta jos olisi joku muu, joka siihen kykenee, niin pitäisin sitä hyvänä tekona.” Tämä uhkaus ei onneksi koskaan toteutunut, päinvastoin hän on kyennyt luomaan lämpimät välit useihin metsäteollisuuden napamiehiin.

Pekka osti Sysmässä ollessaan videonauhurin. Siitä oli aluksi iloakin, ohjelmia saattoi ajastaa katseltavaksi jälkeenpäin. Nauhoittaminen kävi lopulta liialliseksi, pahvilaatikollinen kasetteja meni vuosia sitten vinttiin, ja pysyi siellä. Piirongin laatikkoon laitettiin vain tärkeimmät. Kerran niitä sitten tarvittiin. Pekka sopi Pentin kanssa katseluillasta. Hän ei ollut koskaan nähnyt omia haastattelujaan, niitä oli kolme ja puoli tuntia. Ne katsottiin putkeen. Sanaakaan ei vaihdettu. Sovittiin kuitenkin, että Pekka tallentaa joitakin mielenkiintoisia luonto-ohjelmia yhdessä katseltaviksi. VHS kasetit hävisivät tallentaville digibokseille. Satelliittiyhtiö teki halvan tarjouksen, antoi 50 eurolla boksin, lautasantennin ja asentamisen.  Tallennustilaa oli sen kiintolevyllä 500 gigaa, siis noin kaksikymmentä tuntia. Hyvin helppoa se olikin, saattoi katsoa toista ohjelmaa ja tallentaa kahta muuta kanavaa. Etenkin ohjelma sokeasta 80 v miehestä, Vennisestä, oli aivan uskomaton kertomus selviytymisestä, yksin. Hän teki ylös kalliolle puutarhan, vinssasi tekemällään vinssillä kottikärryt ylös, räjäytteli nimismiehen luvalla dynamiitillä kallioon luolaa, senkin kaiken ihan yksin, käsipelillä. Kaiken lisäksi Venninen souteli merellä mökkinsä edustalla kalassa pitkiäkin matkoja. Suunnan hän kuunteli matkaradiostaan, osui kotirantaan hämmästyttävän tarkasti. Pentti välillä kyseli, oliko tallentaminen käynnissä. ”Minulla on siellä talletettuna monia sinuakin kiinnostavia otoksia, kunhan vaan sovimme katseluajan.” Ei sitä aikaa heti löytynyt. Muisti oli täyttynyt puolilleen. Äkisti boksi kysyi salasanaa. ”Mitästä helvettiä, en minä ole sinne mitään salasanaa antanut, katotaas nyt,” Ei auttanut mikään, ei millään, kone oli itsepäinen, eikä avannut varastoaan. ”Kuules, ei voida nyt vielä katsella, kun kone alkoi hankalaksi, se salasi minulta kaikki ohjelmani.” Pentti alkoi nauraa. ”Tämä vaan osoittaa koneiden mielettömyyden ja vallan ihmisten yli. Sinullekin kävi niin, haahhaah.” ”Minä aloitajn uuden tallennuksen, on siellä tilaa.” Niin olikin, ja mahdoton määrä ohjelmia jäi koneeseen. Kunnes satelliittiyhtiö ilmoitti antavansa uuden boksin, jolla voisi katsella teräväpiirtolähetyksiä. Siinä ei vaan ollut tallennusmahdollisuutta. Lisäksi johdot oli laitettava uuteen koneeseen, joten vanhoja tallennuksia olisi vaikea katsella. ”Kyllä tästä varmaan läpi päästään, nythän voi jo kirjastoissa siirtää VHS sisällön DVD:lle. Minä käyn siellä istumassa. Tallennan ensin vanhimmat osat ennen kuin alan digiaineiston purkamista.”

Vaan niin ei tapahtunut, aina oli muutakin tekemistä kuin istuminen jossakin kopissa. Sitten LIDLi ilmoitti myyvänsä johtosarjanipun, jolla voisi yhdistää vanhan VHS tallentimen suoraan tietokoneeseen ja saada täten siirrettyä magneettinauhat digitaalisiksi. Niitä voisi sitten katsoa TV:stä Blue ray soittimella. Maksoikin vain parikymmentä euroa. Olisihan niitä laitteita voinut erikoisliikkeistäkin ostaa, mutta hinta oli kymmenen kertainen. Pekka istahti tuoliinsa, oli kantanut vanhan tallentimen autotallista lämpenemään, avasi läppärin ja alkoi katsella liittämisohjeita. Se osoittautui helpoksi, kasetti sisään, pieni ohjelma oli ladattu äkisti, play ja katsominen ruudulta, tulisiko sinne kuvaa. Tuli, mutta mustavalkoisena. Värit olivat hukassa. ”Voi hemmetti, en saa millään väriä tänne, no nyt välähti värit, ei häipyivät saman  tien. No, minä tallenna sitten ensimmäseksi maailman ensimmäisen luontodokumentin: ”Nanook Pakkasen Poika”. ” Siinä seurattiin eskimoperheen elämää ja selviämistä talvesta. Kohtaus, missä perhe ryömi igluunsa ja siellä nukkumaan meno oli ensimmäinen feikkaus luonto-ohjelmissa. Iglun sisällä ei riittänyt kuvaajien valo, joten otos otettiin ulkona, takana tekoseinä lumesta. Mutta väriä ei saanut Pekka esiin, vei nauhurin makuuhuoneen kaapin päälle. ”Olkoon siellä jäähyllä, jos oppisi sitten toimimaan kunnolla, joskus.”  Pekka enää kertonut uusimmista vaikeuksista, olisi vaan nauranut Pentti, makeasti.

Trion konsertti Pirkantie kuudessa

Konsertti Hiekan taidemuseossa

Sähköpostiin ilmaantui kutsu kuulemaan Ranskalainen Ilta, päivämäärä ja kellonaika. Lisäksi saattoi mennä tuntia aikaisemmin kuuntelemaan fagotisti Timo Jäntin esittely soittimestaan ja illan konsertista. Minähän lähdin, rauhallinen ilta, moottoritie, Tampere, Aleksanterin kirkko ja vastapäätä Hiekan taidemuseo. Ajoin ohi Pispalan torille, jokainen paikka varattu. Jatkoin musiikkikonservation ohi, ei paikkoja, ajelin Pispalan rinteitä, alas takaisin torin toista laitaa. ”Jaha, ei tästä mitään tule, olisikohan Amurin Helmen luona paikkoja.” Siellä olikin, pienellä sivukadulla muutama paikka. Sinne täytyi osata mennä parin korttelin takaa, Hämeen museon kohdalta vasemmalle ja pienelle mukulakiviselle päättyvälle kujalle. Aikaa oli vielä kaksikymmentä minuuttia. Hattu päähän ja uimahallin jälkeen Pirkankatua alas, kuutosen kohdalla ruskeanharmaan kaksikerroksisen kivitalon toisesta päästä raput ylös. Näytti muitakin olevan tulossa, napsuttelivat koroillaan tiuhaan. Raskas ulko-ovi, eteinen, oikealla naulakko, edessä hurjat kiviset raput kiersivät toiseen kerrokseen. Maksoin lipun ja katselin ympärilleni, mahtavia öljymaalauksia, veistoksia, matkamuistoja. Saliin olivat useat jo istuutuneet, hain tuolini toisesta rivistä harmaapään vierestä. Ajattelin esittelyn kohta alkavan. Vaan ei, kysyin harmaapäältä, huono suomi, heikko englanti, ei ollut tullut kuin konserttiin, vaimo oli löytänyt lehdestä ilmoituksen. Nousin, sanoin tuolini olevan reservadi ja kävelin kassalta kysymään. Ei tiennyt mitään, Jäntti kuuli ja tuli sanomaan, että tilaisuus oli ollut tunti sitten. ”No voi harmi.” ”Siinä oli ollut ilmoituksessa väärä aika molemmille tapahtumille.” Palasin paikalleni, samassa vaaleatukkainen hoikkeliini neito pitkässä vaaleansinisessä tiukassa hameessaan astui eteen ja kumarsi. Taputimme. Lily-Marlene Puusepp istahti harpun taakse, Faure: Impromptu maalautui saliin, seinille, toisiin huoneisiin.  Seppo Planman astui huilunsa kanssa viereen. Faure: Sisilienne, nyt tuli tuttu kappale, mukava kuulla miten taituri sen sai soimaan. Paksu, voimakas ja herkkä ääni huilusta kimalteli harpun soinnin seassa. Kumarrukset, taputukset, ja jatkossa Camille Saint-Saens: Sonata op 168. Nyt astui Jäntti mukaan. Fagotti osoittautui notkeaksi ja laajaskaalaiseksi soittimeksi. Huilu ja fagotti vuorottelivat vaihdellen johtoteemaa, harppu lisäsi äänikudosta. Vielä Andre Jolivet. Pastorale de Noel, neliosainen teos, siinä oli impressionalistinen tuntu, selviä erillisiä maalauksen osia, hurjasti ottivat yhteen soittimet koettaen saada hallittua kuvaa piirtymään korvien kautta. Tauko. Kävelin muissa huoneissa, katselin maalauksia, Juho Rissasen Istuva Tyttö, vesivärityö, henkilökuvia, maisemakuvia, eläinkuvia, veistoksia, vaatii uuden käynnin. Istuimme paikoillamme, huilu aloitti viereisestä huoneesta, yläaulasta. Debussy: Syrinx, yllättäen huilun ääni kantoi hienommin, ilman pieniä hengityksen ääniä, vielä lihavampana, ilmeikkäämpänä. Fagotti jatkoi Koechlin: Monodine, mahtava soitin, komea ääni kumisi ja humisi. Vielä tuli Bozzan ja Damasen kolmiosaiset sävellykset, Bozzan Sonatinen Andantino lähestyi dixieland tunnelmia. Viimeiseen kappaleeseen kaikki kolme lisäsivät tunnetta ja taitoa, huima yhteissoitto, vaikeita komppeja, iskulle ei soitettu vaan ikään kuin toiselle iskulle, Planman naputti jalkaansa varvaspuolella ja kantapäällä kuuluvasti, fagotti johti iskulla, yhteissointi oli saumatonta, harppu kutoi verkkonsa vieläkin tiheämmiksi, hurjemmaksi kohottavuudeltaan, löi kuin rumpua kielille. Nauttivat soittajat ja kuulijat.

Hajamuistoja suvusta

Aaltoset

Polkupyörät rahisivat tien hiekassa. Lapset istuivat tarakalla huolellisesti pitäen jalkansa poissa pinnoista. Pekalla oli pinnoista muisto, joka säilyi hänen mielessään elämänsä mitan. Kajaanissa kesällä, Ville oli tekemässä sijaisuutta postissa, Sirkka matkusti Lahdesta junalla lasten kanssa. Olivat menossa uimarannalle, isä ja poika. Pihasta päästiin tielle, silloin jalkaterä kääntyi pinnoihin. Onneksi vauhti ei vielä ollut kova, meno pysähtyi, Pekka parkaisi ja konttasi itkien takaisin pihaan.

Möysästä kohti Kymijärveä, matkalla iso alamäki ja ylämäki. Rautatie tuli lähelle maantietä, siitä tasoristeyksen yli oikealle ja tie pieneni, kapeni. Tuttua kovin, oli siitä menty Koivukalliolle Kymin rannalle. Oikealla väikkyi vesi, pihatie vei kallion sivusta rantaan kaksikerroksisen puisen huvilan luo. Täällä kaksi Sirkkaa alkoivat kovaäänisen tervehtimisen ja juttelun, Ville ja Sulo tervehtivät hymyillen. Aaltosten lapset tulivat rannasta juttelemaan. Jaakko hieman vanhempana ja kokeneempana oli rauhallisempi kuin veljensä ja sisarensa. Aikuisilla oli omat menonsa, asettautuivat sisälle keittiöön ja saunan lämmitykseen. Kitillä oli asiaa Anulle. Pojat istuivat rannan uima-altaan reunalle loiskuttelemaan jalkojaan. "Katos, tässä on tällaiset lasit, niiden avulla näkee veden alla hyvin." Jaakko näytti uimamaskia, musta kuminen ja lasinen silmikko. Pekka hyppäsi altaaseen ja alkoi sovittaa maskia naamalleen. Nopeasti lasi huurtui sisäpuolelta, sitä täytyi hinkata sormella puhtaaksi. "Tämä huurtuu, ei tällä mitään näe." "Tiedän kyllä keinon, mutta en taida sitä sanoa, se on sellainen hieman epähieno." "No mikä se sitten on?" "Sylkäise sinne lasin sisäpinnalle ja levitä sylki tasaisesti, niin lasi ei huurru." Sanoi Jaakko kuitenkin neuvonsa, joka ihme kyllä tepsi. Sauna oli lämminnyt tuliaiskahvia juodessa, sinne lauteille istuttiin katselemaan ikkunasta järvelle. Miehet vihtoivat, pojat kyyristelivät. "Minä rakenna omakotitalon tuonne kalliolle, piirustukset on jo, siihen eteen tulee autotalli." "On siinä kyllä hyvä paikka, millainen aikataulu sinulla on?" "Heti kun luvat ovat valmiina, niin aloitamme." Lähtivät uimaan, Ville hyppeli yhdellä jalalla taitavasti, sota oli vienyt vasemman säären puolivälistä. "Meidän moottorivene on tuolla ajokunnossa, mutta ei sillä paljon ole nyt ollut käyttöä. Keväällä sitä kunnostettaessa täytyi raapia pohjaa puhtaaksi uuden maalin tieltä. Kai siitä joitain hippusia sitten kulkeutui vastarannalle, kuului sieltä valitusta. Edellisenä keväänä emme olleet vielä tehneet sille mitään, tuuli kait levitti koivun roskia järveä ympäri, niin silloin kuului taas vastarannalta, että me sen saimme aikaan." Miehiä nauratti.

Illalla hämy levisi, nuotio pihalla valaisi ja lämmitti. Pirkkokin oli paikalla, vanhin lapsista. Siinä istuttiin piirissä makkaratulella. Sulo lisäili puita, "Tässä on hieman liian pitkä, täytyypä katkaista se." Hän napautti kirveellä oksan kahtia. "Käy se katkaiseminen näinkin," sanoi Ville napatessaan karahkan käteensä. Hän löi sen poikki vasten vasenta säärtään, naps. "Voi kauheata, eikö se satu kauheasti?" hämmästeli Pirkko. Ei kukaan selittänyt Villen puujalkaa.

Ylätalo rakentui, keittiön pöydän ääressä näkyi hyvin matala autotallin katto. Se oli valettu betonista, ristikon siihen oli leikannut ja sidellyt Paavo. Hyvin se tehtävänsä täytti, taisi Sulo olla siitä työstä mielissään. Sirkka esitteli katkaisijoiden paikkoja oven pielessä. "Sain käydä sähkömiehen kanssa ottelun, ennen kuin hän suostui asentamaan katkaisimet näin alas oven pieleen. Minä selitin, että kun tulen kädet täynnä tavaraa, niin minun on helppo takapuolella sytyttää valot." Hän näytti ja nauroi, huvitti se muitakin. "Sähkömies valitti, ettei kukaan niitä niin alas asenna, uskoi lopulta." Koivukallio oli rakennettu. Talo kallion päällä, osin rinteeseen upotettuna oli pitkän urakan pääte. Sulo ja Sirkka olivat aloittaneet kuorma-auton lavalla yöt nukkuen ja päivisin tavaraa raijaten, alarakennus kohosi, kunnes siellä nukuttiin ja syötiin. Siirtyminen uuteen oli riemukas saavutettu tavoite. Tontti aidattiin verkkoaidalla, tielle tuli iso portti. Paavo sai koiran, Sarin. Sen kouluttaminen oli hänen työtään, tavoite oli verovapaus. Pekka kävi sitä katsomassa, koiraa ja kouluttamista. Pentu oli välillä riehakas, ei totellut Paavoa, kun tämä lapioi rannassa. Se hyppäsi santalapiollisen kimppuun leikkien. Salamana Paavo kuritti sitä ja korosti ei sanaa. "Tässä täytyy olla aivan johdonmukainen, ei voi sekä kieltää että sallia." "Hyvinhän tuo näyttää menevän, sinä olet kuulemma kouluttanut siitä jälkikoiraa. Miten se sujuu?" "Hyvin on mennyt, me voisimme lähteä koettamaan, niin näet." He kävelivät ulos portista kolmistaan, etenivät tietä mäen päälle ja siitä vasemmalle metsän ja pellon rajalle. "Minä menen ensin. Pidä sinä Saria niin, ettei se näe minne minä menen. Minä teen lenkin tuolla pellolla ja jään oikealle ojaan odottamaan. Lähetät sen, kun olen valmis." Pekka katseli Paavon etenemistä ja kaartelua. Viimein käsi heilahti ja Paavo kumartui näkymättömäksi. Käskyn saatuaan: "Hae Paavo!" syöksyi koira jäljelle kuono maassa. Ripeästi se eteni, välillä hieman kuonoaan nostaen, tarkalleen jälkijonoa tutkaten. Paavo löytyi helposti. "Tämä on tehtävä, jonka jälkeen koiran on saatava kiitos hyästä suorituksesta. Meillä on verokoe kohta, siellä tuomarit arvioivat sen selviytymistä, toivon mukaan se menee läpi."

Alkoi olla ilta, nuoret olivat lähdössä Lahteen iltaa viettämään. Koivukalliolta oli matkaa useita kilometrejä keskustaan saakka. Pekkaa oli kotona varoiteltu olemaan kunnolla. "Jaakko on sitten kasvanut herrasmieheksi, niin katso nyt ettet siellä riehaa." "Niin miten kasvanut, miten sitten, pitkät housut ja kravatti?" Pekkaa tuo askarrutti, lupasi tieten olla esiintymättä. Aaltosen Sirkka paimensi nuoria valmiiksi, Kiti, Pekka, Anu ja Paavo saisivat kyydin Jaakolta. "Ei tässä niin hätää ole, vaikka Jaakko on jo hieman myöhässä. Kyllä hän on Hilven kanssa niin pitkään ollut, ettei tästä eroa tule." Pääsivät matkaan, Jaakkokin tavoitti Hilven, eikä ole hänestä irrottanutkaan.

Laitoniemet

”Eino oli sodassa aivan peloton mies.”  Juttelivat Ville ja Pekka linja-autossa kohti Laatokan pohjoista rantaa. Apteekkarin huvilan luona pysähdyttiin katselemaan pulterilinnaa, jonka nykyiset omistajat taisivat olla oligarkkeja. Pihasta säntäsi musta Mersu, penkille hyppäsi mies konetuliaseen kanssa, ML pöllytti tietä kadotessaan itään. ”Rintamalla kaikki miehet olivat peloissaan, vaikka ei sitä aina niin ajateltu. Kun tuli tehtävän aika, piti lähteä etenemään vasten vihollista, niin Eino ei pelännyt. Meni mihin vaan tarvitsi.” ”Oli kyllä sitten aika puupää, kyllä minäkin joistain olen kuullut, mutten koskaan tuntenut.” Linjuri pysähtyi, Laatokka näkyi. Miehet poistuivat jalottelemaan. Aamulla oli lähdetty Valkeakoskelta, matkalla Vaalimaalle otettiin auto täyteen, pysähdyttiin missä tarvitsi, kierreltiin kotioville. Ville oli Möysän turistipysäkillä. Reinon piti myös tulla siitä, vaan ei näkynyt. Kymmenen minuutin päästä ajettiin seuraavalle pysäkille, ja siellähän Reino seisoi. Miehet sitten kinasivat oikeasta pysäkistä. Laatokanmeren rannat olivat vuonomaisia, pitkiä syviä lahtia, korkeita kallioisia vuoria, mäntymetsää koskemattomana. ”Eino oli täällä kalastajana ennen sotia, tunsi ja tiesi paikat.” ”Sepä olikin mukava tieto. Nyt ymmärrän hänen valtavan kiinnostuksen kalastamiseen, ja taitonsa siinä.”

Keskon paitatehdas Möysäjärven rannalla Lahdessa, komea monikerroksinen kivitalo. Tietä vastaan oli korkea lauta-aita, esti pölyn ja melun tunkeutumisen tehtaan ja maantien välissä olevaan lautarakenteiseen asumukseen. Eino asui taloa perheensä kanssa. Ida oli Aaltosten sukua, lapset Arto ja Ulla. Polkupyörillä Ville ja Sirkka ajelivat Mannermaankadulta kyläilemään tarakoilla lapset, Kirsti ja Pekka. Talon eteisestä tultiin keittiöön, oikealla ovi johti kamareihin. Keittiön pöydän ääressä istuivat korttia pelaamassa nelisittäin. Lapset saivat vain katsoa ja kuunnella. Arto ja Ulla olivat hieman vanhempia, kasvoivat vierailuiden välissä hiljaksiin aikuisemmiksi. Lauantai, alkuilta, kortit lapisivat pöydässä, raha hiljalleen liikkui. Lapset napittivat tiukemmin kuin ennen: Arto oli otettu pöytään mukaan. ”Kyllä se nyt rahansa häviää eikä pääse tansseihin,” Ullalla oli huoli veljestään. Ulos hän kuitenkin hämyyn hävisi.

Eino oli saanut osuman, hän haavoittui rintaan, kylkiluita poikki, kulku kävi hieman kammeten toiselle puolelle. Valokuvassa Vammalassa saunan edessä, kalakoppa kädessä pikkuisen Jussin kanssa katsoi suoraan kameraan selkä suorana, takin liepeet auki, lipallinen kesälakki päässä, onki kädessä. Hivenen toiselle lanteelle painuneena. Houhajärven saaressa oli Turtiaisilla mökki vuokralla, Laitoniemet vieraina, Ullakin mukana. Lapset painuivat vintille nukkumaan. Aamulla viideltä Eino kömpi rappuja ylös ja nujuutti Pekan hereille. ”Lähdetään ongelle.” Madot oli kaivettu jo illalla purkkeihin, onget seinustalta ja vene vesille. Karin kupeeseen Eino souti, katseli kaislikot ja tuulen. Vimmattu onginta, ahven ja särki söivät hurmoksessa, Einolla kaksi onkea. Jatkuvasti toista veti ylös, kala vatiin ja onki alas, toinen ylös, toinen alas. Syönti lakkasi, tuuli virisi lujaksi, ankkuri ylös ja rantaan perkaamaan. Muu väki vasta heräili, kun perattujen kalojen kanssa astelivat tupaan.

Pekka oli vierailulla, Arto ohjasi kulkua paitatehtaan pannuhuoneeseen. ”Minä olen pitänyt täällä lämpimässä pyörääni koko talven. Katsotaas, saanko sen käymään.” 250 cc Jawa, putsattuna ja punaisen kiiltävänä seisoi jalkatukensa varassa pannun vieressä. ”Täällä on ollut hyvä suorittaa huollot, eiköhän se lähde.” Bensahana auki, pyörän kääntö luiskan suuntaiseksi, muutama varovainen polkaisu oikean kuolokohdan löytämiseksi, sitten nousu kammen varaan ja voimakas polkaisu. Hirmuinen pruktutus kiihtyen vastasi kaasun kiertoon, pannuhuone täynnä savua Arto ajoi luiskaa ylös ja ovesta ulos paukkeen kimmotessa kivisistä seinistä. Oli se Pekan mielestä uljas näky, Arto oli pitkä ja hoikka, leveäharteinen ja kiharatukkainen nuorukainen. Hartiat vielä väkevöityivät ja johdattivat Arton melonnan Suomen Mestariksi. Tuo elämys johdatti vuosia myöhemmin Vammalassa Pekankin viemään moottoripyöränsä postin pannuhuoneeseen, 700 cc yksipyttyisen kovaperä Nortonin. Olihan sitä mukava rassailla talvella. Vaan työntämällä se tuli ulos keväällä, suoraan pajalle.

Valkoinen Oopplei -70 l

Valkoinen Opel

Levorannan autoliike torin laidalla oli monien käyntien kohde. Pobedaakin siellä korjailtiin. Ville ajeli sillä Morriksen jälkeen. Se oli myyty, Lahdessa sisarukset pitivät huutokaupan pesän selvittämiseksi. Sirkan teki mieli mustaa tammikalustoa. Isänsä Iivari Tuomisto teetätti sen Lahden puusepillä 1900 luvun alkupuolella. Se oli kannettu postin yläkertaan, Hauhonsalon veljekset olivat kantomiehiä. Barokkipöytä, valtava kaappi, kaksi leijonapäistä käsinojallista tuolia ja lisäksi pikkutuoleja. Helena, Iivarin vaimo oli ne tuonut mukanaan Pietarista. Iivari oli sitten teettänyt muun kaluston, kun puuseppä oli pyytänyt saada sen. Kaapin malli oli Berliinin museosta. Pekka oli korjaamolla mukana. Suuresta lauta-aidan portista pudoteltiin sisäpihalle, vasemmalla oli korjaamo, sinne pariovet. Kadun varrella jatkui liike kivisenä korttelin kulmalle saakka. Siinä seisoo nykyään kauppakeskus. Rosengrenin Timo oli työjohtaja. Hänen kanssaan aina neuvoteltiin tarvittavasta korjauksesta. Timo toimi siellä eläkkeelle saakka. Pekan saatua ensimmäisen moottoripyöränsä oli hänellä usein asiaa Timolle. Varaosia ei siihen mistään ollut saatavissa, oli korjattava rikkoutunut osa.  Moottoripyörät jäivät, opiskelu Santahaminassa vei lainatutkin rahat, vaikka siellä pientä päivärahaa maksettiinkin. Ensimmäinen auto hankittiin häärahoilla. 700 markkaa maksoi Itä-Saksan ihme peli, kovalevystä tehty Trabant. Mikään muu ajopeli ei ikinä savuttanut niin hirveästi kuin se peli. Vaihtui Mersuun ja seitsemänkymmentä luvun alussa Ooppeliin. Pekalla ja Paulalla alkoi kahdesti kuukaudessa ralli Vaununperän ja Liperin Ylämyllyn väliä.

Kevättalven pakkaset tuntuivat ajaessa. Sisätilan lämmittäjästä puhkui ensin haaleaa, ja sitten kylmää jaloille. Ikkuna pysyi jotenkuten läpinäkyvänä. ” Ei tästä mitään tule, ei edes viltti lämmitä. Minä pysähdyn seuraavalle huoltoasemalle tarkistamaan tilanteen.” Lyhyt talvipäivä oli jo pimeä Vammalasta lähdettäessä. Jyväskylän kautta kohti Suonenjokea, Kuopion Kallansiltoja pitkin pohjoiseen ja siitä Joensuun haarasta kääntyminen itään. Huoltoasema tuli eteen, sen pihalle auto parkkiin ja sisälle kysymään, saisiko hallia hetken käyttää. ”Mitä sinä tekisit?” ”Tarkistaisin lämmityslaitteen, se ei toimi kunnolla. Ajattelin, jos sen kennot ovat vallan ruosteessa ja siten sisään tuleva ilma ei oikein lämmitä.” Hallissa Pekka avasi konepellin ja katseli lämmityslaitteen letkuja, pumppaili niitä kädellään ja arvioi tilannetta. ”Kuule, kyllä minä huuhtelen tämän kennon, lasken sen tyhjäksi ja päästän sitten vesiletkulla vettä molemmista päistä sisälle. Käy sinä vaikka kahvilla sillä aikaa.” Ruuvimeisselillä letkunkiristimet irti ylhäältä ja alhaalta. Kenno oli aivan rintapellin vieressä. ”Aikamoista sammakon kutua näyttää tulevan, minä päästän paineella sisään.” Vähitellen molemmista päistä tuli kirkasta vettä. ”Hyvä, letkut kiinni ja sitten menen hakemaan Paulan ja pakkasnestettä.” Matka jatkui, tuntui mukavalta lämmin henki hetken. Pakkanen vaan oli niin kova, ettei pieni kenno selviytynyt työstään. ”Ei auttanut, minä korjaan tilanteen, kun päästään taas Vammalaan.”

Pekka soitti Virtasen Osmolle: ”Morjens, taas tarvis rempata vähän. Lähdekkö Vauranojalle?” Hetihän se sopi, ajo Pitkällemäelle ja portista sisään. ”Nyt haetaan Mossen lämmityslaitetta, kai niillä venäläisillä on tuntuma pakkaseen.” ”Kyllä vaan, siinä on melko suuri kenno. Sun tarvii laittaa se ohjaamoon, ei se sovi konehuoneeseen.” ”Jo vain, sinne se sopii keskikonsolin päälle, ei siihen sitten kohdistu kylmä ulkoilma suoraan.” Vauranoja oli miesten varaosakauppa, yleensä sieltä sai ainakin aihion, josta sitten kyettiin työstämään tarvittava osa. Olivat siellä moniaasti poikenneet. ”Kattos, tossa on yksi, meinaatko siihen myös puhaltimen?” ”Sitä olen miettinyt. Liperissä yks kessu oli laittanut luupää Datsuniin kapean keskuslämmityspatterin takapenkin jalkatilaan kiinni. Veti sinne moottorilta letkut. Hyvin toimi, mutta sellainen hidas se oli, kun siinä ei ollut puhallusta.” ”Ei tämä sitten käy, tässä on moottori rikki.” Moniaita kennostoja tarkastettiin, osui ehjäkin kohdalle. Osmo sitä käänteli katsoakseen, ettei siinä näy vuotoja. ”Kyllä tämä taitaa olla ehjä, täytyy sisällä saada johdot akkuun kiinni.” ”Me ostamme tämän, mikäli puhallin pyörii, onko sinulla noissa akuissa virtaa?” ”Katselkaa nyt, voi niissä jossain ollakin.” Osmo kytki johdot. Tämähän kyllä käy, mutta kuules, sinun autossasi on kuuden voltin sähköjärjestelmä, tämä on 12 volttinen.” ”No perkules, näin on, moottori kärähtää, mitäs nyt?” ”Kyllä se voi kestääkin, toisin päin taas ei. Täytyy nyt kokeilla, vai haetaanko suosiolla oikean kokoinen moottori?” ”Voi olla parasta, kunhan saadaan sinne se sopimaan.” Hakivat ja löysivät kuusivolttisen puhaltimen moottorin. ”Ei näitä niin hirveästi ole eri kokoisia, kyllä tämä saadaan sopimaan, onhan siinä konsolin päällä tilaa.”

Illalla syönnin jälkeen alkoi asennus. Pekka oli ostanut sopivaa mustaa letkua vajaan parimetrisen pätkän. Konepelti auki ja kumarrus lämmityslaitteen ylle. ”Tjaa, täytyy ottaa kierto tuolta alapuolen paluuputkesta, sitten rintapellin läpi jostain reiästä, täytyy kabiinin puolelta repiä jostain valmiista läpiviennistä letku sisään. Jahas, se taitaa sopia tuosta kytkimen vaijerin kohdalta.” Pekka sai letkun sisälle. Mossen lämppäri sopi mukavasti paikoilleen, parilla peltiruuvilla kävi kiinnitys. ”Nyt letku tähän yläpuolen putkeen kiinni, klemmari tiukkaan. Ei tule vesi jaloille. Paluu kiinni alapuolenputkeen. Nyt täytyy vetää letku taas moottoritilaan.” Löytyi sillekin paikkansa. Konehuoneen puolella letkun päähän täytyi kiinnittää kupariputki klemmarilla kiinni, ja sitten paluuletkun kupariputki kiinni moottorille menevään letkuun. ”Jumankekkula, tästä tuli hyvä, nesteet sisälle ja koeajolle Virtasille. Ai saamari, johdot vielä kiinni, no laitan ne tänne sulakkeen alle, noin, kokeillaan.” Kabiiniin puhalsi rajusti. Ensin auton oma puhallin, sitten Mossen puhallin. Pekka ajoi Vaununperän tietä edes takaisin. Moottori lämpesi, kennosta alkoi tulla lämmintä, ja Mossen puhallin alkoi pyörittää sisätilan ilmaa. Sekin lämpeni nopeasti, kuuma ilma kiesi ohjaamossa tehokkaasti, vesi kennossa pysyi lämpöisenä, kun siihen ei ohjautunut kylmää ilmaa ulkoa. ”Tulkaas nyt koeajolle, tuli hieno peli.” Rauni ja Osmo tulivat pihalle. ”Joko sinä sen sait, kattotaas ny.” Paula istui etupenkillä ja nauroi: ”Kattokaa  mitä se nyt teki!” ”Ei siinä mitään, jos vain on lämmin, nouskaas takapenkille, niin käydään Vammalassa nakeilla.” Ohi Vaununperän tiehaaran, läpi Nuupalan, sivuille jäivät entinen tiilitehdas ja ruukkutehdas, ennen asemaa rautatien yli ja sitten vaneritehtaan mutkaan ohi Liekorannan. ”Ompas lämmin, onko sulla säädöt täysillä” ”No on, joko täytyy hillitä?” Pekka käänsi Mossen lämppärin sisään virtaavan veden kuristinta. ”Tohon omaan säätimeen ei kannata puuttua ollenkaan, onko ny hyvä?”

Talven lumet tulivat kengissä sisään. Mattojen alle oli syksyllä laitettu sanomalehteä, kaikki vesi ei aina jäänyt kurakaukaloihin. Kahden lämmittimen puhallus sai kaiken lumen ja jään sulamaan ja höyrystämään ikkunat umpeen. Vallankin silloin, kun takapenkilläkin istui kyytiläisiä. Olisihan lasit pysyneet auki, jos auton oma puhallin olisi kyennyt puhaltamaan tarpeeksi. Vallankin takaikkuna meni huuruun. Tuli taas asiaa Vauranojalle. ”Kuules, kun minä tarviin nyt lämppärin puhaltimen paljaaltaan, propelli kyllä paikoillaan, kuusivolttisen, löydäkkös sellaisen?” ”Mennääs kattoon tolle hyllylle. Sinne niitä on kasailtu enemmänkin.” Siellä se olikin, ehjänä ja vanteet vielä ympärillä kiinnitystä varten. Pekka ruuvasi sen taakse hattuhyllylle, johdot vedettiin mattojen alta. Konsolin kohdalle sujautettiin katkaisin samaan paikkaan kuin edellinenkin, lämppärin kytkin oli. Hurina vaan lisääntyi, kun uusi kone alkoi pyöriä.

Posiot tulivat kylään. Paula laittoi nopsasti ruokaa keittiön pöydälle, lämmitti pieniin kuppeihin monenmoista herkkua. ”Tulkaas ny pöytään, minä olen tänne jotain väsänny.” Punaiset astiakaapit molemmilla sivuseinillä kuuntelivat tyytyväistä syömisen kulkua. Siellä ne näyttivät edelleen olevan paikoillaan, kun Pekka kolmekymmentä vuotta lähtönsä jälkeen siellä kävi.

Ukraina

Maan haltuunotto on valtaa. Putin on ilmaissut Neuvostoliiton hajoamisen olleen suurin geopoliittinen katastrofi Venäjälle. Hetken oli poissa NL:n kansallislaulu, sävel palautettiin. Sanoja kait vähän hävettiin, kuka nyt osaa uudet. Neuvostoliiton lopettivat Ukrainan, Valko-Venäjän ja Venäjän päämiehet. Muilta osallisilta ei mitään kysytty. Muutoksen kulkiessa laajan maan yli pystyivät monet äiti Venäjän helmoissa olleet maat itsenäistymään. Missä saatiin puisteltua vanhan vallan miehet harteilta, siellä alkoi nopea kehitys ja vaurastuminen. Siihen tarvittiin liittoutumisia, EU:hun ja Natoon. Jälkimmäinen turvasi myös maan itsenäisyyden jatkumisen. Hirmuisestihan Venäjä pelotteli, etenkin Viroa, ei kuitenkaan aloittanut takavuosien menestysliikettä, panssareiden marssia. Siellä, missä ei ollut tuota turvaa, Venäjä kykeni painostuksilla ja panssarimarsseilla tavoitteeseensa. Suoranaisia sotia Tsetseeniassa ja Georgiassa. NL taas vei panssarit Unkariin, Tshekkoslovakiaan, Prahaan. Sama valta kaihersi niin Stalinia kuin Putiniakin. Rautainen raja kulki halki Euroopan, aina Berliiniin saakka. Siitä on tultu miljoonia neliökilometrejä takaisin kohti Moskovaa. On menetetty Itämeren itäosat, vain pieni Kaliningrad, aiemmin saksalaisten ritarien tukikohta on säilynyt.

Ukraina säilyi vielä Putinin suunnitteleman mahdin ja vallan vaikutuspiirissä, samoin Valko-Venäjä. Viro, Latvia ja Liettua oli menetetty, Georgia meinasi mennä, Suomi siinä vielä kiikkuu ilman puolustusliiton voimaa. Janukovits joutui tienhaaraan tasapainottelussaan, ja putosi aidalta. Venäjä on asuttanut Krimiä vasta Toisen Maailmansodan jälkeen, tataarit, tuhatvuotiset asukit pakkosiirrettiin pitkin Venäjän aroja. Laivastotukikohta kohosi Krimille, sen Ukraina vuokrasi Venäjälle. Sopimus meni rikki sillä hetkellä, kun Maidanin aukion oppositio voitti ja valitsi uudet vallanpitäjät, länsimieliset. Vankilasta pääsi tuo edellisen kumouksen sankari lettipää, vaan valtansa jo menettäneenä, oligarkkina. Putin oli suunnitelmansa ajoissa tehnyt, länsimielisten ja EU:hun haikailevien ja mahdollisten Nato-mielisten kanssa hän ei neuvottele. Maa on saatava omaan hallintaan. Sothsin kilpailut sysäsivät Ukrainalaiset liikkeelle, idässä ja Krimillä säilyi vuosikymmenien pysähtynyt tunnelma. Sotasuunnitelmaa noudatettiin tarkoin, nuoret miehet aseineen ja ajoneuvoineen marssivat hallintorakennuksiin, pystyttivät tiesulut, saarsivat Krimin ukrainalaiset tukikohdat ja valitsivat uusiksi vallanpitäjiksi ne henkilöt, jotka olivat jo kirjoitetut Putinin listaan. Miehet olivat kuin kuusta putkahtaneet, ei minkäänlaisia tunnuksia, arvomerkkejä, eivät edes puhuneet mitään. Kovin venäjän armeijan miehiltä vaikuttivat, jos olisi syntynyt aseellinen konflikti, heidät olisi uhrattu. Näin ikään kuin ilman Venäjän vaikutusta nuo nuorukaiset mahdollistivat armeijan marssin vieraaseen maahan. Kas kun tuo uusi vallanpitäjä sopivasti pyysi Putinilta apua järjestyksen säilyttämiseksi. Siis niitä laulavia ja hurraavia venäläisiä vastaanko? Historian kirjoituksen helpottamiseksi.

Riittääkö Putinille nämä vallatut neliökilometrit, rauhoittuuko Ukraina. Mustanmeren laivasto on turvassa, Krim on jälleen venäläisten hallussa. Jos Ukrainan liikkuminen kohti länttä saadaan padottua, saattaa tilanne jäätyä. Mitä mielivät Kiovan valtiaat? Ukrainan armeija on heikko, huonosti koulutettu ja aseet ovat aikansa eläneitä, ei minkäänlaista apua ole muualta tulossa. Sotimaan he eivät kykene. Neuvottelevat kyllä EU:n ja USA:n kanssa. Itä-Ukraina on venäläisiä täynnä, hallintorakennuksia on jo vallattu. Sinne Putin saattaisi vielä marssia ilman verenvuodatusta. Kokonaiskuvaa se ei muuta, vielä jäisi emämaa epävarmaksi alueeksi. Uhkavaatimus on jo esitetty, laivaston on antauduttava. Tämä näyttää sellaiselta, että yhteiselo ei ole vaihtoehto.

Pentin vuosien kulku

Vuodet vierivät

 

Pentti oli valinnut raskaan tien kuljettavakseen. Nuoruuden idealismi ei kadonnut, ei muuttunut. Työ oli hänelle keino toteuttaa uskoaan, tietämystään, harrastustaan. Usko ihmisen tuhoavaan vaikutukseen maapallon kehityksessä, tietämyksen kasvattaminen havainnoilla kotimaassa, naapurimaissa, keskisessä Euroopassa, rakkaimman harrastuksen lintujen tarkkailun ja vuosikymmeniä pitkien havaintosarjojen teko lukemattomilla lintujärvillä ja maa-alueilla. Pyörällä hän on polkenut jokaisessa Suomen kunnassa kiikarit ja havaintovihot mukanaan, täyttänyt sivu sivulta kymmenittäin pieniä vahakantisia vihkoja. Pekka niitä katseli keittiössä, jonne Pentti niitä kiikutti hänelle. Pieni käsiala, lyhenteet, ilmansuunnat, mistä lintu tuli ja mihin meni, tieteellisen tarkasti kaikki tallessa. Näitä vihkoja Pentti on nyt kirjoittanut puhtaaksi ikivanhalla kirjoituskoneellaan, päivästä toiseen. ”Sinulla on aika ohkainen tuo paperi, mille kirjoitat, eihän se pysy kauaa mapissa.” ”Minä olen hankkinut tällaisia pyöreitä reikäisiä vahvikkeita, jotka sitten liimaan paperin tueksi.” ”Eihän siitä mitään tule, hankin sinulle vahvempaa paperia, 80 grammainen on hyvä.” ”Mistä sinä sitä saat, en ole tiennyt sellaista olevan olemassakaan?” ”Älä huoli, kyllä se hoituu.” Seuraavalla kerralla Pentti sai paksumman paperinsa, useita paketteja. ”Hyvänen aika, näitähän riittää vuosikausiksi. Olen laskenut, että tällä vauhdilla minulla menee yli kolmesataa vuotta kaiken kirjoittamisessa.”

Pentti jäi edellisessä kirjoituksessa auton etupenkille Pekan suunnatessa Mäntyharjulle. Olivat menossa aina Rantasalmelle saakka, mutta ensin käytiin tervehtimässä Pentin tytärtä ja miestä sekä kahta lasta, Maijaa ja Mattia. Heillä on lähes omavarainen tila puron ja järven välisellä kannaksella. Yhtenä tuotantosuuntana heillä oli luonnonkasvipuutarha ja ansari. Hirsisessä pirtissä juotiin teetä ja katsastettiin isännän kirjoittamia luonnontieteellisiä kirjoja. Pekka osti kasveja mukaansa ihmetellen niiden monistamista kaupallisessa mitassa. Matka jatkui Juvalle, Savonlinnan tietä ohi kauniiden järvikannasten, kunnes Rantasalmen risteyksestä vasemmalle käännyttäessä he  saavuttivat tavoitteensa. Pentillä oli joitain karttoja mukanaan, ja Pekan ihmeeksi kohde tavoitettiin ja tarkastettiin. Ei ollut tästäkään paikasta suojelukohteeksi.

Kotona Sääksmäellä olivat taas koolla kolmisin, Anneli oli tullut käymään. ”Minä olen käynyt katsomassa myös myytäviä metsiä, mutta kun alkaa ostoneuvottelut ja Pena paljastuu ostajaksi, niin kaupat peruuntuvat,” Anneli purki harmiaan. ”No onhan kumma, vaikka muistan minä senkin, ettei Pentille ole myyty metsää edes kaksinkertaisella hinnalla.” ”Minulla alkaa aika loppua, haluaisin vielä voida tarkkailla metsän kehitystä ja iloita sen pelastumisesta ikuisiksi ajoiksi.” ”Kuuleppa, olen ajatellut yhdistää veden ja tulen. UPM:llähän on metsää yli 500.000 hehtaaria. Mitäs ajattelet, jos minä kysyisin sieltä?” ”Metsäyhtiöltä, ei se onnistu,” tuumi Pentti. ”Äläs nyt, kyllä siinä saumaa olisi, mikä valtava pr-voitto heille siitä tulisi, kun voisivat sitä käyttää maailmanlaajuisesti hyväkseen. Olen ajatellut mennä Antilan Hannun kanssa esittämään ajatuksen heille pääkonttoriin.” Lupa tuli ja niin tapahtui, miehet menivät pääkonttorille tapaamaan ympäristöpäällikkö Nilsseniä, hän neuvoi metsäpäällikkö Kivimaan puheille. Varovaisesti suhtautuivat asiaan molemmat, Kivimaa lupasi kuitenkin etsiä sopivia kappaleita. Kaksi tulikin tarjolle, Kuopion lähettyviltä ja toinen läheltä kotikontuja. Pentillä oli käytettävissään lähes 500.000 markkaa ostoon. Se oli kertynyt hänen kirjoistaan ja esitelmistään ympäri Suomea. Äkisti summa kuitenkin puolittui. Maa järähti, raha vilahti ja ensimmäiset kaupat syntyivät kuin ihmeenä. Kaunis koivikkoinen useamman kymmenen hehtaarin palsta, koivikkoa, hakkaamatonta metsää, talo, navetta ja vähäinen maatilkku. Pekka soitti Kivimaalle ja kertoi rahamäärän puolittuneen. Eipä tullut enää yhteydenottoa. Kääntyi kuitenkin voitolliseksi tämäkin tapaaminen teollisuusmiesten kanssa. Pentillä oli mainio kohde Pälkäneellä, Sappeen takana. ”Kuule, soita sinä Niemelälle, ja kysy siitä Pälkäneen kappaleesta.” Pekkaa hirvitti Pentin ehdotus. ”Ei kun soitat itse, mitä minä siinä välissä, en edes saa Niemelää ikinä puhelimeen. Toista se on kun Linkola soittaa.” Eihän se siihen jäänyt, tiedemiehen sitkeydellä kalastaja koetti saada avustajaansa soittamaan, turhaan. Palatessaan taas kerran tuohon suomalaisten hyvin tuntemaan keittiöön, kalanhajun leijatessa eteisessä, huomasi Pekka isännän istuvan hyväntuulisena pöydän ääressä. ”Minä soitin sitten itse.” ”Hyvä, miten kävi?” ”Sain ensin Niemelän sihteerin langan päähän, selostin haluni saada keskustella toimitusjohtajan kanssa. Sihteeri vastasi Niemelän olevan hyvin kiireinen, ja että hänellä on just matka edessä.” ”Minä kerron, ehkä huomenissa hän ehtii tähän asiaan,” oli sihteeri vastannut. ” Ei mennyt kuin muutama minuutti,  Niemelä soitti.” ”Just, mutta olisiko soittanut minulle, mitä hän sanoi?” ”Oli kovin kiinnostunut, kysyi sitten missä se palsta sijaitsee. Minä en sitä sanonut, johon Niemelä:” - Vakuutan, ettei tule aavistushakkuuta! Kävelivät heti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa kalastaja Pentti Linkola, toimitusjohtaja Juha Niemelä ja metsäpäällikkö Timo Kivimaa pälkäneläistä kangasmetsää arvioimassa. Kaupat syntyivät. Samoin seuraavat kaupat, jotka kuin ihmeeksi Anneli sai junailtavakseen Ikimetsän Ystävien tiliin. Suomalaiset havahtuivat todellisuuteen, aarniometsien häviämiseen Etelä-Suomesta. Tietoisuus levisi Pentin metsien suojelusta, ja lahjoituksia, testamentteja, sekä ehdotuksia metsäalueista tuli runsaasti.  Pian oli koossa yli kaksikymmentä palstaa ja yli kuusisataa hehtaaria, komeita pirstaleita aina Lappia myöten pelastettuina.

Virossa on Maatsalun luonnonsuojelualue meren rannassa. Se sijaitsee Haapsalun kaupungista 30 kilometriä etelään. Pentti oli siellä ajelemassa polkupyörällä, löysi olkikattoisen pienen maatalon piharakennuksineen, tilaan kuului myös muutaman hehtaarin pelto. Paikasta muodostui kokous- ja lintupaikka. Pekkakin kävi siellä talkoissa metsää istuttamassa. Matka alkoi Sääksmäeltä, Pentin ja Annelin kanssa. Juuri ja juuri ehtivät bussiin, Kampissa Pentti kysyi passiaan Annelilta. ”Ei minulla ole sitä.” Pikaneuvottelu, Pentti palasi Sääksmäelle bussilla, muut menivät laivaan ja Maatsaluun. Yön tullen pihaan ajoi taksi, josta nousi oviaukon valoon Pentti.  Palattuaan Sääksmäellä tutun keittiön pöydän äärellä Pena selosti: ”Kävelin sisälle Annelille ja pengoin kaikki paikat kahteen kertaan, enkä löytänyt passiani. Olin jo luovuttamassa, kun päätin vielä kerran katsoa pöydällä olevan paperipinon. Pläräsin sitä pohjaan saakka etusormella, ei mitään, mutta sitten otin alimmaisen kuoren ja kas, siellähän se oli.” Kaksi hehtaaria peltoa muuttui taimikoksi kahdessa päivässä. Vasta jälkeenpäin selvisi, että alue olikin luonnonsuojeluun määrätty. Eivät olleet virolaiset kovin pahana, pyysivät vain, että seuraavalla kerralla soitettaisiin ensin.

Pentissä ei ikä ole näkynyt, askel joustavana, tukka tummana pehkona kiharoiden, vain parran vaalentuessa kulki hän pihamaassa, järvellä kesät talvet, bussilla ja junalla ympäri maatamme. Keskusteluissa hän saattoi tehdä aivan muuta ja puhua hukkaamatta lankaa. Kuunteli kyllä Pekan hulluja ideoita, torppasi niitä joskus hyvin kuivasti, ilmastonmuutos alkoi nousta esiin useasti. Yleensä olivat samalla puolella, välillä miettivät toistensa ajatuksia. Automatkalla Luopioisiin Mikkolan navetan taidenäyttelyyn nousi viimeinen jääkausi puheeksi. ”Minä en oikein ymmärrä tätä melua viimeisten jäitten sulamisesta. Ajattele nyt, jos eläisimme täällä ja jääkausi olisi seisahtanut Salpausselän harjuun. Pitäisimmekö sulamista katastrofina, vapautuisi hiljalleen Pohjanmaa ja Lappi? Nyt on huoli Alppien viimeisten jäätiköiden kohtalosta.” Pekka vilkaisi sivulleen puhumatonta Penttiä. ”Nukutko sinä?” ”En, minä vaan mietin meidän arktisen alueen eläimiä, minne ne joutuvat, naalikin, jos siellä vielä lämpiää?” ”Se on totta, ne häviävät tämän taistelun. Lapissa on kuitenkin aiemmin kasvanut mäntyjä, joita nyt tutkitaan tunturialueen järvien pohjista.” Mielenkiintoisia puheita ja asioita, välillä hauskojakin olivat kahdenkymmenen vuoden aikana käsitelleet. Pentti monesti nauroi, sanoi itse huvittuvansa kovin muiden vahingoista. ”Olimme talvella hevosella ja reellä matkassa, nousin kävelemään ja katselin kuinka ajuri suistui ojaan ja reki alkoi kaatua. Ajuri katsoi minua ja huusi: ”Älä naura!”

Sokeritauti iski talvella. Verkoilla avannolla Pentti joi lapiosta litramäärin. Sisällä lämpimässä häntä väsytti niin, että makasi silmät kiinni lattialla. Keskusteluun hän silloinkin osallistui. Lopulta Helsingissä kävellessään katuja huomasi hän kuntonsa romahtaneen totaalisesti, melkein tavallisen ihmisen tasolle. Lääkäri totesi  nuoruuden sokeritaudin. Pentti oli Valkeakosken Sairaalassa, Pekka kävi häntä katsomassa. ”Kuule, kun minun aikani käy täällä pitkäksi, niin olen alkanut täydentää näitä lintuvihkoja. Täällä ei kuitenkaan ole sinipuna kynää. Minulla on sellaisia keittiön pöydän päässä ikkunalla rasiassa. Voisitko sinä tuoda sellaisen ensi kerralla?” Kynä saapui, Pentti pääsi pois sairaalasta. Silloin oli vielä pakkasia, koti oli kylmänä, silloin tuli apuun Klemolan Olli, Pentti pääsi lämpimään lampurille Äimälään.

Aamuinen puhelu: ”Pentti täällä, hei. Minun täytyisi pistää aamupistos tällä saakelin kynällä. Ei siitä tule mitään. Minä vääntelin ja kääntelin sitä ja heitin sen raivoissani roskiin. Voisitko sinä auttaa?” Pekka ajoi Pentille, lähdettiin sairaalaan. Pääsivät heti sisään ensiapuun. kaikki hoitajat ja lääkäri parveilivat ympärillä avuliaana. Jälkeenpäin Pentti ihmetteli, kun ihmiset kertoivat olevan heikkoa hoitoon pääsyn. Pekka siihen: ”Sinulle on kuninkaan kohtelu.” Vielä oli opeteltava pistäminen. Pistoskynä oli suojattava pakkaselta. Lisäksi sen käyttö oli hieman hankalaa. Hoitaja alkoi epäillä Pentin osaamista. ”Minä kyllä lähden kotiin.” ”Kuulkaas hoitaja, opettakaa se kynän käyttö minulle, niin takaan Pentin sen oppivan, minä otan vastuun.” Pekka kirjoitti ylös ohjeet, ja lähdettiin. Keittiön pöydän ääressä alkoi opettelu. ”Odotas nyt, annas minulle ruutupaperia, minä kirjoitan sinulle ohjeet.” Niistä tuli kymmenen kohtaiset. 1. heiluta kynää edes takaisin kymmenen kertaa, 2. kierrä sinistä osaa puoli kerrosta, 3., 4., aina kymmeneen saakka. Kun se kaikki kävi Pentinkin tekemänä, niin Pekka kiinnitti listan seinään puhelimen viereen. Toisen listan hän taitteli Pentin lompakkoon. Tavatessaan Pekka aina muisti kysyä: ”Oletko pistänyt itseäsi?”

Tuli kutsu Pentin päiville. 80 vuotta oli kulunut. Synnyttyään Helsingissä professoriperheeseen sai hän kasvaa aivan ainutlaatuisissa oloissa, suuressa kivitalossa suurella tontilla keskellä Kaisaniemeä. Talo oli Suomessa kuninkaalle rakennettu asunto. Kun kuningashanke lopahti, jäi rakennus muuhun käyttöön, nykyään se on luonnontieteellisenä museona. Asui siellä kuitenkin kruunaamaton kuningas. Pentti lasketteli veljensä kanssa suksilla kasvitieteellisen puutarhan rinteitä, souteli kesäisin pitkin Helsingin rantoja, seikkailuilla mukana mäyräkoira Sissi,  kalasteli ja seuraili lintuja. Kalastuspäiväkirjan pito alkoi jo tuolloin, sen pito on jatkunut katkeamattomana ainakin 70 vuotta. Sinne on punnittu kaikki saalis, tarkasti ja säntillisesti aikaa ja paikkaa myöten. Luonnon tarkkailuun ei kai sopivampaa paikkaa helsinkiläispojalle voi kuvitella. Elon kaaressa Pentti on saanut aikaan tavattoman pitkän tieteellisen työn, suomalaisten mielen muutoksen luonnonsuojelulle myötämielisiksi, satojen ja tuhansien hehtaarien suojelualueiden perustamisen esimerkkinsä innoittamana. Kutsuilla oli väkeä mahdottomasti ympäri Suomea, suurlähettiläitä, filmitähtiä, kansanedustajia, eliitin edustajia, rahvaan edustajia. Yksi oli joukosta pois. Pentti toivoi musikanttien esityksiä, kansansoittajien, haitaristien, viulistien, yhteislaulua ja yksinlaulua. Tuomarlan Heimo järjesti myöhemmin sellaiset krymppäjäiset Kivipirtissä. Paikalla oli tietenkin oma orkesteri Oksetti, sekä Nytky, pelimanniyhtye Antti Järvensivun johdolla soittimina viisirivinen, kaksirivinen ja pimpparauta vielä tahtia iskemässä. Pentti istui keskellä seinän vieressä pöydän takana tukka korkealla hapsulla kuin Tintillä. Vieressään hänellä olivat lampurit Äimälästä, Olli Klemola, vaimonsa Tuula-Maria ja kummityttönsä Mimosa Sten. Soitto raikasi, esiintyjät lauloivat. Kansanmusiikki pääsi huimiin sfääreihin Minna Hokkasen saapuessa esiintymään useiden itse tehtyjen soittimien kanssa. Pienin oli tuohipilli, ja suurin miltei kaksimetrinen alppitorvea muistuttava hevosen nauruinen soitin. Minna esiintyi, lauloi, soitti kannelta ja truuttasi välillä hirmuisen naurun kimpoilemaan kivisistä seinistä. Ruokajonossa Pentti nauroi itsekseen vielä jatkoksi Reiman tokaisulle, että kyllä hän nyt ymmärtää miksi maaseutu on autioitunut, kun kuuli tuon parkaisun. Oksetti alkoi komppailla Minnaa, Reima viisirivisellään, Heimo kaksirivisellä ja mukaan käveli Kyttälän Ilkka banjonsa kanssa. Kuulijat alkoivat taputtaa rytmissä, Reima aloitti laulun. Mukaan liittyi kaksi naista Sahalahdelta, aloittivat kansanlaululla pari säkeistöä, johon Pentti vastasi soolona, esitys sai taputukset vuorostaan kuulijoilta, ilta kohosi ylemmäs. Lauloivat, taputtivat tahtia, yleisö lauloi yhteislauluja. Pirttiin saapui vanha pelimannimestari Olavi Blåstedt viisirivisensä kanssa. Osa joukosta oli katsomassa navetan moninaisia eläimiä, nyt  palailivat navettakierrokselta.  Olavi asettautui pirtin perälle istumaan, aloitti. Kaihoisan kauniisti soi Lokki, Sininen Huivi, Elämää Suomalaismetsissä. Väkeä tuli lisää, soittajia ja kyläläisiä. Juhlat venyivät puolilleöin.

Pentin keittiössä istuivat taas monet yhteiset retket kiertäneet miehet. Pekka katseli matikkaverkon selvitystä. Yhden verkon selvitykseen meni kaksi tuntia. ”Tämän minä jouduin keväällä irrottamaan toisesta päästä, kun jäät uhkasivat sen viedä. Mateet olivat päässeet vapaasti pyörittämään verkkoa. En minä ole näitä jättänyt selvittämättä, yhden verkon olen joutunut hylkäämään.” Pentti kumarassa havaksen päällä, niskan ja hartioiden linjan painuessa jo hieman luokalle, jatkoi työtään. Vielä jatkuisi kalastus, avantojen hakkaus, verkkojen uittaminen jään alle ja saaliin kokoaminen.