Ilta Kurisjärvellä v. 1992

Opettaja oli ollut Kylmäkosken kirkonkylällä kokouksessa. Ei siellä oltu saatu aikaan hänen mieleisiään päätöksiä kaikissa asioissa, muttei niin pidä ollakaan. Nyt oli vain niin, että ensi syksystä tulisi vaikeampi kuin hän oli kuvitellut. Muut asiat odottivat. Ilmat olivat pitkään olleet lämpimän puolella ja lumi suli vauhdikkaasti. Tavallisia kyläteitä ei voinut enää ajaa, ne olivat jo murtuneet isoille kuopille. Opettaja ajoi Viialaan, ja päätti kirjakaupassa asioidessaan myydä matkakirjaa Espanjasta. Nuorempi neiti oli myymässä tavan mukaan. Hän lupasi hakea omistajan paikalle. Samassa talossa hän asui, matka oli vain takahuoneeseen. Siellä kuuluttiin selitettävän opettajalla olevan asiaa. - Pian neiti tulee. Hänellä on hieman huono kuulo, niin että puhukaa riittävän lujaa. Enköhän minä pärjää, ajatteli opettaja. Neiti tuli, ja hänen käden puristuksensa oli yllättävän luja ja viipyi pitkään. Tukka oli harmaantunut, lasit silmillä, mutta katse oli suora ja hymyilevä. - Tässä olisi matkaopas Espanjaan. Veljeni on sen kirjoittanut. Kannessa oli paha kyllä rohkea kuva ruotsittaresta isoine rintoineen rannalla. Kaupan ikkunassa oli pääasiassa uskonnollista kirjallisuutta. Heti hintaa kysyttyään neiti teki ostopäätöksen, vaikkei se hinta ihan opettajan tiedossa ollutkaan. - Katsotaan nyt sitten, menisikö kaupaksi. Opettaja kertoi kirjan tulevan postissa, ja siinä olevan tarkka hinta. Juteltiin vielä hieman, ja erottiin hymyillen. Kaupan ikkunasta opettaja katsoi autonsa valojen olevan himmeät toisella puolella, käytyään katsomassa hän huomasi sen olevan vain heijastuman aiheuttama virhe. Auto oli edellisenä päivänä katsastettu, ja se oli hyväksytty ensi yrittämällä, vaikka olikin jo 13 vuotta vanha. Hyvässä kunnossa sitä oli pidetty.

Ajaessaan Viialan läpi päätti opettaja poiketa kylään. Siellä olisi pian synnytyksen hetket käsillä, ellei olisi jo pitänyt tapahtuat, ei sitä voinut niin tarkasti muistaa. Ulko-ovikellon ripeä rimpautus, ja nousu jo yhden rapun välin jälkeen toi jo koiran haukun korviin. Ovikelloa soitettuaan alkoi opettaja epäillä, ettei siellä muita olisikaan, mutta avautuihan se ovi, ja lyhyttukkainen tuttu sieltä kurkisti, ja koira livahti tervehtimän. Voi kuinka sen kuono nuuskutti ja häntä vipatti. - No hei, tule sisään, mä luulin, että sieltä tulisi toinen Pekka. - Voi kauhea millainen maha sinulla on. Ei ollut synnytys vielä tapahtunut. Oli jo kuulemma laskettu aika ohitettu. Kai se pääsiäisen kohdalla tapahtuu, tai sitten täytyy auttaa. Puhuttiin oppilaista ja vanhemmista. Ihmeteltiin ja vertailtiin. Samanlaistahan se on työ joka paikassa. Ei siinä vielä päästy muihin aiheisiin, kun ovi taas kävi, ja toinen Pekka astui sisään. Siinä mietittiin soittamisen vaikeutta, kun harrastajalta se ei millään tahdo sujua mallikkaasti. Yksin vielä jotenkin, mutta ota siihen sitten kaveri mukaan, niin heti saat alkaa laskea tahtia, ja väärinhän se menee.

Juotiin teetä ja kahvia ja syötiin itse leivottua kääretorttua. Pekka siinä mietti varpajaisten viettoa, ja sitä täytyisikö sitä vielä käydä Toijalassa viinakaupassa, se kun olisi kiinni seuraavat viisi päivää. Mitä sitä sitten voisi kavereille muutoin tarjota. Samaa matkaa ajettiin peräkkäin Toijalaan. Opettaja ajoi edellä ja varoi kovasti ylittämästä nopeusrajoitusta. Sillan kohdalla hän heilautti takana tuleville kättään, he kun poikkesivat keskustaan.

Koululla Kurisjärvellä olikin pihalla väkeä. Tänään olikin kerhoilta, muisti opettaja. Omia oppilaita siinä näkyi myös olevan, ja heillä pieni musta koran pentu. Mistä lie tullut, ajatteli opettaja heilauttaessaan kättään oppilaille. Siihen hän jäi seisomaan ja katselemaan koiraa lasten viereen. Niin se oli kuin hänen oma koiransa pentuna. Siitä oli täytynyt luopua, ja se oli surullinen tunne opettajan mielessä. Eläinlääkäri oli sille antanut piikin, ja niin luottavaisesti se oli kohdannut loppunsa nukahtaessaan tutun ihmisen jalkoihin. Voi kuinka sitä koiraa oli itketty, monta päivää ja monen ihmisen voimin, mutta se raskas päätös oli ollut pakko tehdä.

- Kenenkäs koira se on? Se oli seurannut Maria ja lampsinut myös kerhoon. Mitä sille sitten nyt tehdään. Siinä sitä tuumittiin, ja ajateltiin sen menevän auton alle, jos sen yksikseen pihalle jättää. Opettajan auton peräluukontissa oli vielä hänen koiransa hihna. Se laitettiin pennun kaulaan ja naru kiinni keinun jalkaan. Eihän se siinä osannut olla. - Saatte ottaa sen eteiseen, ellei se osaa olla siinä. Opettaja lupasi lapsille, mennessään omalle puolelleen.

Lapset kolusivat sisälle, ja pian sieltä alkoi kuulua pennun haukku ja aikuisen puhetta. - Opettaja lupasi, kuului selvästi asunnon puolelle saakka. Opettajalla oli asiaa kansliaan, ja hän meni eteisen poikki. Samalla lapset raahasivat pentua ulko eteiseen, missä se heti alkoi haukkua ja raapia ovea. Sinne se kuitenkin jätettiin, ja lapset menivät salin puolelle kerhoon. Tullessaan takaisin opettaja kurkkasi pientä vinkujaa ja rapsutti sitä hiukan. - Aikamoinen kuranaama olet, hän sanoi ja meni omalle puolelleen. Jonkin aikaa kuului pallon läiskettä seinään ja pennun ulvahduksia. Pian kerho loppui, ja kai pentu pääsi taas lasten kanssa, sillä melu koulun puolelta loppui.

Opettaja kävi vielä luokassa ja laittoi ikkunan auki, sillä päivällä oli petsattu linnun pönttöjä, ja luokassa oli kova haju. Samalla opettaja nosteli käytetyt pensselit komeroon ja linnunpöntöt sinne seuraksi. Pitäisi vaan muistaa laittaa ikkuna myöhemmin kiinni, opettaja ajatteli mennessään omalle puolelleen.