Suomalaisella Klubilla Helsingissä v. 2018

Meillä oli kokous Helsingissä. Kaikki olemme jo eläkkeellä täysin palvelleina. Soitin Jamille ja tarjosin kyytiä. Hän soitti takaisin, ja kertoi asuneensa Helsingissä jo vuosikymmeniä. Päivitykseni oli mennyt vanhaksi, se laahasi vielä ajassa 70 luvulla.

Aamulla nousin epätavallisen aikaisin, kahdeksalta. Klubilla alkaisi lounas 12.30, mutta Paula piti viedä sitä ennen Valkeakoskelle. Lunta sateli, pientä pakkasta, toivoin kelin olevan kohtuullisen. Puoli kymmeneltä poistuin Valkeakoskelta ja ajoin moottoritietä kohti kokousta. Muutamia autoja oli tienposkessa, hyytyneenä tai kolaroituina. Päätin ajaa parkkiin Simonkadun puolelta. Edessä ei ollut puomeja, taulu ilmoitti heidän kuvaavan rekisterinumeron tullen mennen. Nuoli osoitti Simonkentän alueelle, löysin vapaan paikan läheltä hissiä. Ovet olivat lukossa, mutta aukesivat sisäpuolelta. Otin salkkuni mukaan ja könysin raput ylös kadulle. Klubi sijaitsee siinä aivan muutaman askeleen päässä, Koulukujalla. Ajoin hissillä viidenteen kerrokseen. Narikka otti takkini ja minä pujahdin eriöön. Tullessani takaisin katselin eri huoneissa olevia herroja, olisiko tutun näköisiä. Ei ollut. Menin narikalta kysymään, missä kokouksemme olisi. Siinähän se, aivan vieressä. Olin ensimmäisenä paikalla, jäin odottamaan muita.

Meille oli lupautunut Lasse Lehtinen luennoimaan Väinö Tannerista. Hänestä Lehtinen oli juuri saanut valmiiksi monisataa sivuisen teoksen. Tuttuja melkein viidenkymmenen vuoden takaa alkoi saapua. No, suurimman osan olin useinkin nähnyt näissä tapaamisissamme, mutta muutama oli sellainen, joita en ollut valmistumisemme jälkeen nähnyt.

Lehtinen saapui. Kätteli kaikki jämäkästi ja siirtyi pöydän päähän. Kokoon kutsujamme Jarmo Peltola piti lyhyen alkupuheen, jonka jälkeen siirryimme hakemaan lounaamme viereisestä buffet pöydästä. Alkupalat ja pääruoka maittoivat. Söimme ja ollessamme valmiina Lasse aloitti.

- Kerron Tannerista ajalta maailmansotien välissä. Kankaalle heijastettiin mustavalkoisia vanhoja kuvia ja kirjeitä sekä lehtileikkeitä. Tannerin tuntematon puoli alkoi selvitä. Eniten hämmästytti hänen valtava verkottumisensa, sekä nousu mitä moninaisimpiin tehtäviin. Osuuskauppa Elanto oli monessa roolissa Tannerin johtaessa ja luoviessa monissa karikoissa sen johtajana. Hämmästyttävää oli, miten hän kykeni sopimukseen punaisten kanssa, niin että Elanto sai kaikesta toimittamastaan elintarvikkeesta ja tavarasta maksun. Punaiset, otettuaan Helsingin haltuunsa ja aloittaessaan sodan, olivat menneet Suomen Pankkiin, josta he saivat alkuperäiset setelien painolaatat haltuunsa. Näin he alkoivat rahoittaa toimiaan ”aidoilla”, väärillä seteleillä. Tanner huomasi tämän, ja aloitti kasöörinsä kanssa öisin sarjanumeroiden perusteella erotella ”aidot” setelit. Ne he sitten laittoivat kiertoon edelleen. Elannon tase säästyi kunnossa, sodan jo loputtua.

Kansalaissodan voittaja, Kenraali Mannerheim pyrki vielä Tasavallan presidentiksi, mutta ei tullut valituksi. Hän jätti Suomen ja siirtyi ulkomaille. 30 luvulla Svinhufvud presidenttinä kutsui Mannerheimin puolustusneuvoston puheenjohtajaksi. Tässä virassa toimiessaan verkottui hän kaikkien merkittävien toimijoiden kanssa koettaessaan rakentaa Suomen puolustusta kuntoon. Väinö Tanner oli likipitäen ainoa henkilö, jonka puoleen hän ei kääntynyt. Muistelmissaan Marsalkka myönsi tämän olleen virheen. Myöhempinä vaikeina sotien vuosina yhteistyö kyllä sujui.

Jarmo Peltola kiitti Lasse Lehtistä ja luovutti kurssimme juhlajulkaisun hänelle. Minä vuorostani kirjoitin kirjaani "Kalastaja" omistuskirjoituksen ja liimasin ex libriksen. Luovutin teokseni Lasselle.

Saimme kukin eteemme tarjoilijan tuoman listan, johon merkittiin kunkin syömiset ja juomiset. Se piti lopussa käydä maksamassa ennen lähtöä.

Kysyin vielä, olisiko jollain mielenkiintoa kirjaani, minulla oli joitain kappaleita salkussa. Eivät ehtineet, ja minä poistuin huoneesta narikkaan. Jami eteisessä osti yhden, ja kirjoitin siihen omistuksen ja liimasin ex libriksen.
Kauppisen Erkin otin mukaani Parolaan, yhdessä kävelimme parkkiluolalle. En aivan muistanut reittiä, mitä olin tullut, jouduimme hieman palaamaan takaisin. Pääsimme Simonaukiolle. Sen nurkassa oli seinässä P merkki. Nykäisin ovea, ei se tieten auennut. Sivuseinällä oli ohje ja pieni nyrkin kokoinen näppäimin varustettu laite. Muistin ohjeen, että rekisterinumero täytyi muistaa. Mutta siinä laitteessa ei ollut kirjaimia. Luin ohjetta, siinä pyydettiin painamaan vain numerot. Minä painoin, kone pyysi pinniä, minä painoin ja heiluttelin korttiani koneen ympäri. Ei vaikutusta. Erkki huomasi ohjeessa, että eteen piti laittaa 0. Minä painoin ja taas kone pyysi pinniä. Erkki huomasi painaa ok painiketta. Minä en sitä edes nähnyt. Minä painelin taas numerot ja Erkki tempoi ovea. Yhden kerran sitten kuului piippaus, ja ovi saatiin auki. Sisällä oli maksuautomaatti. Työnsin tutun näköiseen luukkuun korttiani, ei mitään. Koetin uudelleen, kone ilmoitti tervetuloa, ja heti perään poista kortti.Minä poistin. Sitten kone ilmoitti, että työnnä kortti sisään, minä työnsin. Sitten sain ruutua hiplattuani koneen sylkäisemään kuitin. Sieppasin sen ja korttini ja aloin laskeutua rappusia Erkin kanssa. Tulimme tasanteelle, josta taas piti katsoa, mihin mennä. Minä tempaisin yhden oven auki, siinä oli P1, jonne yritimme. Erkki laajakatseisena huomasi P1 ja nuolen alas. Taas rappusia, ja parkki löytyi. Pääsimme ulos, ei puomeja, ei suljettuja ovia. Hienoa, kyllä tämä nyt sujuu. Yritin kääntyä Simonkatua alas. Sinne vei kaksi kaistaa, mutta sitä emme nähneet. Autoja oli koko kadun pituudelta jonottamassa. Peruutin takaisin ja jäin odottamaan. Valo vaihtui meille vihreäksi, minä nostin jalkani jarrulta ja polkaisin kaasua. Auto hyppäsi taaksepäin. Prkle, olin unohtanut vaihteen taka-asentoon. Siitäkin selvisimme, ei kolaria. Pääsimme Simonkadulle. Kaistanuolet kadun yläpuolella näyttivät suoraan, rautatieasemalle. En sinne kääntynyt, vaan kurvasin vasemmalle Mannerheiminkadulle. Tulimme Postitalon kohdalle. Turistibussi teki u-käännöksen edessämme. Noin ne muutkin ajelevat. Ennen Tullinpuomia jouduin vaihtamaan kaistaa oikealle. Siinä jyrryytti onnikka. Survaisin kaasun pohjaan, pääsimme onnikasta ohi, sen edessä oli pieni rako, siihen hyppäsimme. Lupasin Erkille tulla seuraavalla kerralla bussilla.

Rattoisasti keskustellen saavuimme Parolaan. Erkki sanoi ostavansa kaksi kirjaani, menimme sisälle kauniiseen punatiiliseen omakotitaloon. Sisällä tervehdin talon rouvaa. Sohvassa istui Martti Pura, ent. ministeri ja kaupunginjohtaja. Hänkin osti kirjan. Erkki oli tehnyt hemmetin hienoja kaappikelloja, niitä oli kaksin kappalein. Pura sanoi hänelläkin olevan Erkin tekemä kello.

Katsastin vielä Erkin työtilan. Puutöitä hän tekee niinkuin minäkin. Työhuonekin näytti samanlaiselta kuin minun, sekaiselta. Puumiesten ongelma, kun ei malta pientäkään palaa laittaa pois.

Lunta alkoi taas sadella Sääksmäkeä lähestyessäni.

Aamulla muistin, etten ollut maksanut laskuani. Soitin klubille ja pahoittelin. Lähettävät laskun.