Uutta lunta oli
satanut, tie oli jäässä ja liukas. Ajoin varovasti mäkeä alas,
jarruttelin ajoissa, etten liukuisi tielle ja kolariin. Tiehaarassa
perä heitti hieman. - Kas, on kyllä huono keli kitkarenkaille,
miutta mennääs nyt. Pikatielle ajaessani auton perä taas heilahti
mustalla jäällä. - Mennääs varovasti nyt, ei puhettakaan
helposta reissusta. Nopeuden nostin hiljalleen seitsemään
kymmeneen. Eivät näyttäneet muutkaan kovempaa ajavan. Tie oli
aivan musta, hieman lunta liirteli valoissa tiellä. Ennen
Taavetinlahtea päätin ajaa takaisin Sääksmäen tien kautta.
Hiukan aloin rentoutua, ajo vakaantui, ja suuntasin Tampereelle.
Ohituskaistaa mennessäni takaa tulevat jäivät taakseni. Eipäs,
taaimmainen alkoi puskea lumista kaistaa ohitsemme. Pääsi takaisin
ilman vahinkoa. Vasta moottoritiellä pinta oli sula. En ohittanut
ketään, muut saivat sen tehdä.
Parkkipaikalla jätin
autoni tien laitaan, muiden taakse. Lunta oli ajettu tien posket
täyteen, ura oli kovin kaventunut. Kuuntelin kymmenisen minuuttia
Classic kanavaa autossa, ja lähdin tietä kävellen alamaahan.
Saappaissa olisin kyennyt hyvin kahlaaman vallin yli kävelytielle,
mutta päätin hipsiä autojen viertä. Liukasta oli siinäkin. Kaksi
autoa tuli takaa, jolloin seisahduin ja katsoin niiden ohi ajoa. He
joutuivat pysähtymään liikenne valoihin, ja minulle jäi vain
pieni kaltto soiro edetä lumivallin ja autojen välissä. Ollessani
etummaisen auton etupyörän kohdalla valot vaihtuivat. Kuski
päräytti kunnolla etuvetoisen autonsa sutimaan jalkani vieressä.
Hiukan katselin, että kuinkas tässä käy. Hyvin kävi.
Vein takkiani
naulakkoon. Olin riisunut sen käteeni etukäteen. Voi tavaton, mikä
ryysis. Pariskunta edessäni riisui takkejaan vasta siinä pienessä
lävessä, enkä minäkään voinut ohittaa. - Anna minulle takkisi,
laitan sen naulakkoon. Miehellä oli pelisilmää. Katselin mihin
kohtaan hän takkini laittoi. Punnersin vapauteen, päin kävelevien
takillisten ihmisten lomitse. Hain esitteen tiskiltä ja aloin
katsella Jakkea ja Ullaa. En nähnyt, ja kävelin saliin istumaan.
Nuori ja ultrahoikka
Klaus Mäkelä johti illan musiikin. Alkupalana kuulimme suomalaisen
säveltäjän Sauli Zinovjevin Batteria orkesterille. Lyömäsoittajien
jymähtävä alku soi kuin hälytysajossa, kunnes kolmen huilun
helpottavat sävelet kaikuivat omaan tilaansa. Musiikki jatkui hyvin
tummien, syvien vesien vallassa, ja alttojen sointi vakautti kulun,
antoi laulun. Sen nappasivat huilut ja ykkösviulut, kakkoset ja
tuuba. Jouset kiisivät väreinä, jotka katkesivat rumpuihin, kuin
kuolema olisi takana. Uljas koonti loppuun.
Mäkelällä oli
hiukan vaikeuksia uuden kappaleen ja orkesterin kanssa, miten sitten
solisti?
Igor Stravinskyn
Viulukonsertto D-duuri toi lavalle Sergey Malovin, kuin kaksi kloonia
kävelivät tummissaan molemmat alkutaputuksiin. Odotin kovasti
lempisoittimeni lentoa nuoren venäläisen käsissä. Ensimmäinen
osa oli pettymys. Mäkelä ei saanut orkesteria soimaan niin, että
solisti olisi kunnolla kuulunut. Aloin jo epäillä paikkani
sopimattomuutta, akustiikkaa. Vallankin ensimmäisen osan lopussa
solisti jäi orkesterin jalkoihin. Toisessa osassa Mäkelän ote
parani. Alku oli loistokas, solistin viulu oli lempeän kuuluva,
huilut ja oboe tukivat erinomaisen mainiosti solistia.
Kolmannessa osassa
solisti alko loistaa hitaissa osissa, jossa huilut ja Malov soittivat
meidät kevääseen, johon pohjavireen antoivat bassot. Neljännen
osan alku oli taiturillinen solistin näytös. Orkesteri antoi kaiken
tukensa, ja Mäkelä alkoi olla yhtä musiikin, orkesterin ja
solistin kanssa.
Taputukset olivat
hyvät, eivät erinomaisen vaikuttavat, kolmannen esiintulon jälkeen
Sergey Malov aloitti ylimääräisen. Se oli konsertin taitekohta.
Hämmästyttävää, miten kaunis viulun ääni nyt täytti koko
salin. Kuulijatkaan eivät yskineet. Esiin tuli soittajan
täydellisyys, yhteys viuluun ja yleisöön. Saimme kuulla tämän
kauden ehdottoman helmen. Nyt taputimme raivokkaasti.
Väliajalla katselin
taas Jakkea ja Ullaa, mutteivät silmäni heitä tavoittaneet.
Juttelin Hannelen kanssa, hiukan terveydestä, hiukan tanssista ja
hiukan musiikista.
Mäkelä asteli
saliin mestarina. Dmitri Sostakovits, Sinfonia no 5 d-molli op. 47
Soi räjähtäen, alusta alkaen kapellimestari ja orkesteri
sukelsivat flou-tilaan. Alun haparoinnit olivat unohtuneet, Mäkelän
jalat olivat mestarillisuuden lähteillä, ja orkesterin tunnelma oli
täysillä ammentamassa meille sinfonian, joka jähmetti kuulijat
loistokkaaseen tunnelmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti