Kemmolaan aitta v. 2013

Aitta

Liekosaaressa keskellä metsää on pieni aukio. Olisiko ollut aikoinaan Kaukolan isäntien niittymaana, josta heiniä on koottu talveksi elikoille. Siellä kuumassa auringossa perhosten ja paarmojen lentoa Pekka seuraili istuen punaisen hirsirakennuksen porraspuulla. Heinäkasvusto oli jo tuleentunutta, kellokukat kukkivat vielä. Kuinka olikaan siinä sopuisaa istuksella kiireettä, aistia rakentajien taidokasta hirsityötä, nojata seinään ja katsella oven asettumista aukkoonsa. Turhaa työtä ei siinä näkynyt, rakenne oli kestävä, käytännöllinen ja jokaisen kätevän miehen oli sellainen mahdollista rakentaa tarpeeseensa. Tukki kaadettiin kevätpuolen pakkasilla, hevonen ne sitten veti kartanolle lanssille rakennuspaikan viereen. Auringon jo lämmittäessä alkoi hirsien veisto. Molemmat posket iskettiin kirveellä suoriksi ja tasaisiksi. Työ oli joutuisaa, tukeissa oli vielä paljon kosteutta, jolloin puu oli pehmeää veistää, sulaa sen oli toki oltava. Taitava kirvesmies näki silmällään seinän suoruuden ja hirren sopivan paksuuden. Puut olivat jo metsässä katkotut sopivaan pituuteen. Pihka tuoksui, hiki höyrysi selästä ja lastukasa kasvoi.

Tästäkö Pekka sai ensimmäisen mieleen painuvan kokemuksen hirren lujuudesta ja käytännöllisyydestä rakentamiseen. Mieleen nousi ajatus oman aitan saamisesta pihapiiriin. Tyrväällä oli silloin vielä paljon aittoja jäljellä, joita näkyi talojen pihoissa ja peltojen laidoissa pyöräretkillä milloin kenenkin kanssa. Osa oli harmaantuneita, toiset taasen punamullalla suojattuja. Miltei kaikissa oli pärekatto. Ainoastaan muutamassa talossa aitta oli katettu punaisilla kattotiilillä. Silloin niihin oli myös aseteltu räystäslaudat, jotka valkoisina olivat somia katsella. Kataran suoraa ajellessa näkyi hyvin hoidettuja pihoja useita aittoja. Sallin talossa niitä oli useita, samoin Katarassa ja tietenkin Haunialla. Ekon tiellä saattoi myös ajella rakennuksia ja aittoja katsellen. Bäcmanin Ilkka oli ajanut moottoripyöräkortin. Hänen 250 cc Jawan takana Pekka usein istui poikien kierrellessä santateitä ympäri Tyrväätä. Sama ajelu jatkui yhä hurjempana, kun Pekka sai seitsemänkymmenen viiden markan hinnalla 125 cc Tähti kovaperän. Jukalla ja Raunolla oli mopot. Päristelivät ympäriinsä kesät talvet kaksin ja kolmin ja nelisin.

Ikää alkoi karttua, olivat pojat jo avioituneet kaikki, sakki hajosi Etelä-Suomeen ja Pohjois-Karjalaan saakka. Ei ollut Pekka saanut aittaansa, oli kuitenkin hirsinen kesämökki. Se oli noussut Liekosaareen yhdessä Paulan kanssa. Huone ja sauna, edessä kuisti kohti järveä ja Vammalaa. Viereisille tonteille alkoivat Ilmarannan Tauno ja Tommilan Risto rakentaa omia mökkejään. Siellä tuli silloin tällöin käytyä seuraamassa rakentamisen edistymistä. Risto kokosi mökkiään vanhoista hirsistä. Ne olivat tummia, komeita pylväitä. Sopivat hyvin toistensa selkään. Sitä Risto selitti, miten hirret oli ensin merkitty ennen rakennuksen purkamista. Näin saattoi sitten löytää tarvittavan hirren, joka hyvin oli jo hakenut paikkansa. Risto ja Tauno touhusivat paljon yhdessä, molempiin oli syttynyt keräilyn harrastus ja vanhan tavaran arvostus. Se näkyi hyvin Riston mökissä. Jotensakin erikoinen oli tunnelma vanhasta kootun rakennuksen sisällä. Hajukin oli erilainen, elämänmakuinen.

Kokemukset varmaan vaikuttivat Vammalan Osuusmeijerin työläisten, tyttöjen, asuintalon ostamiseen purettavaksi. Urakka oli yhdelle liian iso, Pekka sai mukaansa Virtasen miehet, Hannun  ja Osmon. He saivat sovitun osansa talosta, Pekka sai hirret. Niistä sitten Ismo suulissa Innanmaassa veisti kesämökin, huone ja sauna. Soma tuli rakennuksesta, hirret olivat miellyttävät katsoa sivellä niiden sileää mustunutta pintaa. Mestari ei ollut niitä piilunnut, niin kuin tehtiin sellaisille rakennuksille, missä asuttiin. Myös aitoissa oli viimeistelty pinta. Innanmaassa olivat ottaneet yhden seinäpinnan paljaaksi, makuuhuoneen ja tuvan väliseinän. Siinäkään ei ollut tuota viimeisteltyä laineille lyötyä pintaa. Sellainen syntyi vain mestarin iskiessä jo valmiissa rakennuksessa piilukirveellään kauniin lastun jokaisesta hirrestä katosta lattiaan. Näin edeten seinää edelleen nuo jäljet muodostivat kuin höylätyn lainerivistön, saman levyisinä, yhtä syvinä. Tuollaisen mestarityön Pekka oli tavannut Lieksan kotiseutumuseossa. Hirret olivat tuossa päärakennuksessa metsän jättiläisistä veistetyt. Piilun jälki oli uskomattoman tasaista, valo siinä pyörteili ikkunasta pitkin seinää jättäen aina harjan kohdalla pienen tumman varjon. Rakennuksessa oli kohdillaan kolme jättiläistä, metsän petäjät, vauraan isännän tahto ja mestarillinen piilukirveen käyttäjä.

Elämänsä viidennessä vaiheessa Pekka alkoi hakea sopivaa aittaa ostettavaksi Sääksmäelle. Talo oli nostettu hirsistä. Rantasalmi oli ne höylännyt ja katkonut piirustusten mukaisesti. Tiukka asemakaava esti hirsipintaa näkymästä ulos, sinne tuli pystylaudoitus. Sisällä hirret olivat näkyvillä. Hyvä siinä oli asua ja talvisin lämmitellä leivinuunia, aittaa vaan puuttui. Käydessään Sianojilla Sammaljoella tästä tuli puhe. ”Ostaisin sopivan aitan koottavaksi Kemmolaan, ei sinulla olisi ehdolla jotain?” ”Ei nyt juuri, mutta katsotaan, ei tämä ole mikään ongelma,”  Harri tuumasi rauhalliseen tapaansa. ”Mitä sää aitalla teet?” Sitä sitten selitettiin Anjalle, joka käytännöllisenä ihmisenä heti mietti hankinnan järkevyyttä. Harri otti asiakseen aitan löytymisen, kierteli Sammaata katsellen ja kysellen. Löytyi viimein, vieläpä aika läheltä Rautaniemeä. Pekka kokosi purkuporukan, Harri tilasi kuorma-auton. Nopeasti hirret lastattiin käsin lavalle. Ne oli merkitty Riston oppien mukaisesti, Pekalla oli ollut Harrin hitsaama lyömärauta. Sillä saattoi merkitä roomalaisilla numeroilla kaikki merkit, myös lattiahirret ja kattotuolit. Autoilijalla olisi ollut tukkinosturi, mutta sitä ei saanut käyttää. Niistä kourista olisi tullut ikävät jäljet jokaiseen hirteen. Kemmolassa kuorman purku kävi sutjakasti portin pieleen autotallin kupeeseen.

Kaupungin rakennustoimiston ihmisten mielen kääntäminen aitan puolelle otti aikansa. Siinä täytyi selittää rakennuksen kyllä sopivan hyvin pellon laidalla olevalle tontille. Suurempi harmi oli sitten rakennuslupa. Se täytyi maksaa samansuuruisena kuin asuinrakennuksenkin lupa oli. Hieman se tuntui liioittelulta, eihän siihen aittaan tulisi edes sähköjä tai lämmitystä. Äänestykseen oli lupa mennyt, lupa myönnettiin. Pakko oli sitten noudattaa lupaa, aittaa ei saanut pystyttää Pekan haluamaan paikkaan autotallin jatkeeksi, vaan sen oli oltava rajasta viisi metriä ja lisäksi seinän täytyi olla linjassa rakennuksen seinän kanssa. Mielessä oli ollut hieman entisaikain umpipiha, aitta ja autotalli olisivat muodostaneet rajan naapuria vastaan ja piha olisi jäänyt avonaiseksi talon päädyssä. Se täytyi unohtaa. Valkaman miehet Pasi ja Matti toivat viisi isoa kiveä kaivurillaan rakennuspaikan viereen. Eivät ottaneet maksua millään, vaan sanoivat sen olevan jo maksettu. Aitat ja suulit olivat ennen pystytetyt maakivien varaan. Pekka alkoi lapioida. Paikka oli rinteessä, siinä täytyi leikata ylhäältä maata pois aika lailla, tarvittiin sai tasainen alusta, josta pintamaa oli poistettu. Rautakangella ja kiilakivien avulla kivet saatiin hitaasti liikkeelle. Hiiop vaan kangella reunaa ylös, sitten sinne reunan alle sopiva kivi. Uusi kiilakivi kangen alle ja taas nosto ja uusi isompi kivi mölkerön alle. Kivet saivat paikkansa, lankun avulla Pekka vaaitti ne samaan tasaan. ”No niin, nyt hirsien kimppuun, aika läjä niitä tuolla onkin. Onneksi mukana tuli sopivia pyöreitä propseja.” Kaksi propsia aseteltiin menosuuntaan parin metrin välillä. Hirren päästä nostaen sivulle jäi se kuin puntariin kasan päälle. Työntämällä se helposti liikahti  propsin päälle, ja kuiva hirsi nousi toisesta päästä nostaen molempien pyöreiden puitten varaan. Helppo oli siinä työntää hirttä propsien pyöriessä alla. Ennen kuin paino tuli suureksi, asetettiin kolmas propsi taas parin metrin päähän ja työntö jatkui. Aina alla oli kaksi puuta, olihan mahdollista yhtä propsia käyttäen edetä, mutta silloin saattoi olla raskaampaa nostaa hirren pää uudelleen propsille edessä. Katsellessaan alimmaisia aitan rakennelmia oli Pekka päättänyt poistaa lahoa valtavasta etuhirrestä. Se oli hiirilaudan alla oleva ylöspäin kapeneva leveä hirsi. Tämä taas makasi pyöreän alushirren päällä. Alushirret olivat aitan pidemmissä sivuissa kivien päällä. Hiirilaudan alle tulevat leveät jättiläiset aseteltiin aitan oviseinän ja takaseinän suuntaisesti. Tuo lahon poistaminen pakotti laittamaan alushirren etukulma saman verran korkeammalle, mitä lahon poisto vaati. Tuon kauneusvirheen rakentaja salli, muutoin olisi täytynyt laittaa paikkapala tuohon lahokohtaan. Sitä pientä epäsymmetriaa eivät katsojat huomaisi, ellei sitten sitä erikseen otettaisi puheeksi. Tuon nurkan alushirsikin oli päästään lahonnut, se täytyi uusia. Kuulialan Jussi lupasi toimittaa sopivan paikalle. Niin pihaan kopsahti komea mäntyinen tukki. Petkeleellä se oli kuorittava kuivumaan auringossa. Työ oli helppo, kun kyseessä oli runkotukki, eikä siinä ollut oksia haittana. Mittailuun meni aikansa, jotta aitta saatiin vaakasuoraan.  Hiirilaudat olivat puolipyöreitä hirsiä. Ne tulivat veistetty puoli alas noiden kahden kavennetun jättiläisen selkään. Näin siihen muodostui kuin räystäs molemmin puolin jättiläisiä. Eivät hiiret pääsisi siitä sitten ylös aittaan, siitä nimitys. Kyllä toisinaan näki laudan mallisia hiirilautoja, molemmat puolet olivat veistetyt. Pekan mielestä nämä puolipyöreät olivat kauniimpia silmälle. Näin oli saatu ristikko aikaiseksi, vuorossa olivat ensimmäiset varsinaiset aitan hirret. Ne tulivat pitkien sivujen suuntaisesti, salvokset puolipyöreiden hiirilautojen päälle. Työ oli helppoa, olihan sovitustyö tehty jo 1800 luvun puolella. Pitkien sivujen hirret olivat erikoistyötä. Ne oli päältä pitkittäin veistetty puolivälistä pituussuuntaan tasaisiksi. Ulkopuolelle hirsi oli kokonainen, veistetty tasanne sisäpuolella. Näiden tasanteiden varaan aseteltiin lattialankut. Ne puolestaan olivat valtavien hirsien puolikkaita. Kirveellä oli tasoitettu lattia, piiluttu oikein. Päissä oli isketty seinähirren tasaisen kohdan levyinen olake. Lattialankut kopsahtelivat toisensa perään seinän pituudelta. Numerointia seuraten sopivat vaivatta. Vielä oli yksi puolipyöreä hirsi. Se sai paikkansa lattialla veistetty puoli alaspäin vähän puolenvälin jälkeen. Seinähirsissä oli kolot, joihin tuon hirren päät vastasivat. Lisäksi se oli kahden lattiahirren saumakohdassa. Ulkopuolella tuossa samassa kohdassa seinähirressä oli veistetty kolo, johon oli sovitettu kaksi kiilaa. Nerokas keksintö, lattia oli uiva, siis ei missään kiinni. Kiilat kun olivat koloissaan kahden lattiahirren saumassa, niin kiiloja tiukempaan iskiessä koko lattia kiristyi seinästä seinään. Kyseessä oli vilja-aitta. Siihen ei sopinut tulla koloja kesähelteillä hirsien väliin. Niistä jyvät olisivat vuotaneet ulos. Tuo viimeiseksi asetettu puolipyöreä hirsi taas peitti sen kiilakolon.

Pärekatto oli saatava. Pekka ajeli Vaununperälle Heinojen luo. Rauno oli pystyttänyt vanhan pärehöylän kentälleen. Se sai voimansa traktorin siivapyörästä, Merva oli istunut vastaanottopäässä monet satsit. Rauno lupasi höylätä, jos vain Lehtisen Untolta saataisiin sopivat pärepuut. Untolla oli sopiva mäntymetsikkö aivan siinä vieressä. Työ kävi hyvin, pärepuut oli jo tuotu kasalle höylän viereen. Lusalla niistä poistettiin kuori ja Rauno asetteli ensimmäisen pölkyn laatikkoon. Traktori mörisi, höylä suhisi, Rauno meuhkasi ja Mervi nauroi. Pekka kantoi valmiin tavaran peräkärryyn.

”Tulekkos sinä minulle mestariksi pärekaton tekoon?” Pekka seisoi telineillä nostaessaan viimeisiä päätyhirsiä paikoilleen. Eero oli tullut katsomaan työmaata. ”Koskas sinä vietät harjakaisia?” ”Iltapäivällä.” Eeroa nauratti. ”Saatan minä tullakin, tuleekos muitakin naulaajia? Niitä tarvitaan lappeen pituudelle useita.” ”Kyllä, Teppo ja Lahtisen Antti ovat luvanneet olla paikalla.” Asia sovittiin, Eero vielä neuvoi riialaudan teon. Aitta valmistui, Pekka katseli tyytyväisenä työtänsä. Uutta olivat vain päreet, ruodelaudat ja toinen alahirsi. Pystytys oli sujunut kokonaan yksin, siitä mielihyvä. Päreiden naulaamisessa oli sitten mukava ottaa kavereita mukaan.

Otsa-aitta, laajennusosa edessä ylhäällä on ainoastaan komeuden vuoksi. Hiirilauta näkyy nurkan alla viikatteen pään kohdalla.

Rapuja syömässä -90 l

Rapujuhlat Voipaalassa

- Onko amia kala? - Ei, vastasi Pentti pitkän miettimisen jälkeen. - Onpas, sanoi vaari, pois jonosta. - Se on usein ristikossa, luukala, tiesi Pekka, mutta vielä ei ollut hänen vuoronsa. Leikkijät olivat jonossa vaarin edessä, jokaiselta kysyttiin vuorollaan. Vastata sai vain on tai ei. Jos vastasi oikein, pääsi toiselle kierrokselle, muutoin putosi leikistä pois Olipas Pentille sattunut kysymys kaloista, eipä kuitenkaan tiennyt. Leikki jatkui, kunnes voittaja oli selvillä. Hyvä ja nopeatempoinen ohjelma.

Jokaiselle osallistujalle oli tehty etukäteen tiettäväksi, että ohjelma pitää olla. Se oli vanha perinne. Pieni palkinto annettiin voittajalle, namu tai muuta hullua, saajana oli tällä kertaa mummi.

Anneli oli ollut hermona ohjelmansa suhteen. Mietti ja kyseli, millainen sen pitäisi olla. Lopulta hän keräsi erilaisia yrttejä ja kasveja Voipaalan pihalta. Niitä piti tunnistaa. Kaikki tunsivatkin joitain, parhaiten Paula.

Oli jo noustu pöydästä. Hyvin syöneenä. Pekalla ja Paulalla oli ollut vuoro järjestää suvun rapujuhlat. Sitä miettiessään ja järjestellessään sukulaisten yöpymisiä olivat kääntyneet  Laukan Marian puoleen. Voipaalaan oli rakennettu majoitustilaa, joita vuokrattiin 50 mk/yö. Kaikki pitkämatkalaiset olivat luvanneet tulla kartanoon yöksi. Maria oli antanut Pakarin käyttöön. Siellä oli jokaiselle perheelle oma huone. Rakennus oli remontoitu kauniisti takkahuonetta myöten.

Kokoontuminen oli määrätty klo 17.00 Turtiaisilla. Kaikki saapuivatkin ajallaan. Pirttiin oli katettu tulokahvit ja paakkelsit. Yllätykseksi muille Pekka oli halunnut kutsua Pentin ja Annelin mukaan. Heidän tulostaan ei oltu kerrottu muille mitään. Muut olivat jo pihalla, kun kauniissa illassa tietä pitkin pensasaidan takaa astelivat he esille, Annelilla pihlajanterttu hiuksissaan. Hieman siinä aluksi katseltiin, pian juttu luisti, Pentti varsinkin oli tottunut vieraassa kävijä. Klo l8.00 lähdettiin majoitukseen, joka olikin aivan lähellä. Sinne hurautettiin autoilla, paakaasit olivat niissä purkamatta. Pentti ja Anneli kävelivät. Pekka lastasi Paulan kanssa juomat ja joitain muita tarvikkeita mukaan pari kopallista. Olivat päivällä käyneet kattamassa pöydän komeaksi Voipaalaan. Se oli kuitenkin salaisuus. Tiedä sitten arvasivatko muut, eivät kuitenkaan voineet olla varmoja. Voipaalan ala-aulassa pitkä pöytä oli katettu vihreällä liinalla. Keskelle kasattiin tiiliskiviä liinan alle korokkeeksi. Lautaset, lasit ja servetit olivat paikoillaan. Kaikille oli varattu rapuliinat kaulaan. Servetit olivat taitetut koholle. Pekka oli hakenut useita pihlajan oksia täynnään marjoja. Niillä koristeltiin pöytä kuin köynnöksillä. Kaiken kruunasivat ravut . Niitä oli asetettu korkeisiin maljoihin, jotka taasen seisoivat laakeilla vadeilla. Vaditkin olivat täynnä rapuja. Pitkiä komeita kruunutillejä oli laitettu maljojen keskelle pystyyn. Pihlajan oksia riitti vielä sivupöytienkin koristeeksi. Voipaalassa oli pohjoismaalaisten taiteilijoitten näyttely, materiaalina oli käytetty monenlaista jätetavaraa, paperia, säkkejä, narua, oksia ym.

 Klo 19.00 kaikki odottivat pakarin ovella isäntäparia, joka oli viime hetkellä laittanut juhlahuoneen kuntoon. Maria lupautui esittelemään näyttelyn, niinpä lähdettiin kiertämään Voipaalaa, ensin ulkoalueita, aittoja ja sitten päärakennusta. Juhlijoista toiset pitivät kovastikin näyttelystä, toiset olivat kär-simättömiä, ja halusivat vain rapuja. Ilkka-paviljongin luona kärsimättömyys alkoi kohota. Pentti ja Tiina tuntuivat olevan aidon kiinnostuneita taiteilijoiden töitä kohtaan. Ateljeesta kurvattiin kartanoon, siellä oli vielä toisessa kerroksessa Marialla esiteltävää. Ala-aulassa väliovet olivat vedetyt eteen, eivätkä muut nähneet pöytää vieläkään. Vasta kaikkien kokoonnuttua takaisin aulaan, vedettiin liukuovet auki ja kutsuttiin väki pöytään. Ihastuneita ilmaisuja lausuttiin, sali olikin komeana. Väki alkoi kiertää pöytää hakien nimilappujaan. Istuma järjestys oli etukäteen laadittu. Pekka ja Paula istuivat pöydän päissä, Paulan vieressä sydämen puolella vaari, vieressään Anneli. Pekan sydämen puolella istui mummi, vastapäätä Pentti. Kiti , Pertti ja Jonna olivat Jussin, Arjan ja Katjan sekä Mikon, Hannan ja Tiinan kanssa aseteltu sopivasti sekaisin.

Kaikkien istuttua paikoillaan Pekka nousi ja aloitti tervehdyspuheen : ”Haluan aluksi lausua kaikki tervetulleiksi. Erityisesti Pentin ja Annelin. Halusin saada heidät tänne mukaan, ja ilokseni he suostuivat. 0len viime talvena tehnyt Pentin kanssa töitä ja reissuja, joiden aikana olemme tutustuneet. Muistanette Talaskankaan jupakan, jonka seurauksena oikeus määräsi luontoaktivisteille sakkoja. Penttihän ne kaikki maksoi, muut olivat joko varattomia tai haluttomia. Minusta ei muutoin ole tällaiseen suoraan luonnonsuojelutoimintaan, Pentti sanoi kerran, että tällä lailla minä työlläni makselen niitä sakkoja. Se tuntui minusta mukavalta. Me kaikki muut olemme asuneet Tyrväällä pitkiä aikoja. Muistan Ylistenjärven rapujuhlat, sittemmin siinä järvessä oli rutto. Koetin saada meille tutun kanavani kautta kotimaisia rapuja, mutta viime hetkellä se petti. Jouduin soittelemaan Jokelaan, Pertti muistaa, Illoon rapufarmarille. Häneltä sain numeron Kämmäkänmaan perille. Sieltä sain nämä ravut, ne ovat Ylistenjärvestä. Sen rapukanta on elpynyt.

Minulla on vielä kaikille lahja. Sekin liittyy Tyrvääseen. Kitin kanssa olimme museoretkellä kesällä Vammalassa, Kävimme Tyrvään vanhassa kirkossa. Silloin huomasin kirkon vanhojen paanujen alkaneen tippua alas. Nythän katto korjataan uusilla paanuilla. Kävin eilen lenkin Vammalassa, ja hain kirkon seinustalle pudonneita paanuja. Ne ovat haapaa, kattomestari Antti Piimäsen veistämiä 1700 luvulta. Niissä näkyy säiden kulutus ja vanha tervaus. Jokaiselle perheelle on oma paanunsa. Tervetuloa ja hyvää ruokahalua.”

Samppanjapullo poksahti, lasit täyttyivät ja juhla alkoi. Leivänpaahtimet käynnistyivät ja jokainen otti lautaselleen ravun. Pekka kiersi pöydän kaataen pikkulaseihin terävät. Kaikki ottivat toisen ravun, kohotettiin maljoja, ravun häntiä laitettiin paahtoleivän päälle ja maistettiin. Ravun kuorista kukin kokosi lautaselleen kauniin asetelman, sen alkaessa täyttää lautasen, koottiin säkkiin kuoret ja aloitettiin alusta. Rapulautaset alkoivat hiukan vajeta, vielä niitä kuitenkin piisasi, kuului ryystämistä ja maiskutusta, vähän väliä lasi kilisi maljan merkiksi, joku tilasi paahtoleipää lisää. Lotta yksin kierteli pöytää ja pöydän alustaa. Äkkiä Anneli hätkähti ja alkoi hihittää. Lotta oli hipaissut mennessään hänen jalkojaan. ”Oletko varma, että se oli Lotta?” kysyi vaari, joka istui Annelin vieressä. ”Ai mitä?” sanoi Anneli, punastui ja alkoi enemmän hihittää.

Mikko aloitti ohjelman. Hän oli kirjoittanut jokaiselle oman runon, jonka hän luki kaikkien ollessa vielä pöydässä. Asianosaiset saivat kukin runonsa itselleen. Pentti ja Annelikin saivat omansa, Mikko oli ne nopsasti kirjoittanut sivuhuoneessa. Jälkeenpäin Pentti luuli runojen olleen osuvia sitaatteja, mutta Pekka valisti häntä. Pentti tuumi kirjallisuuden olevan tärkeää, mutta runouden kaikkein tärkeintä kulttuuria. Kun kukaan ei enää jaksanut syödä rapuja, noustiin pöydästä ähkyen. Kukin sai vapaasti kierrellä ja katsella hetken aikaa. Paula siisti kahvipöydän ja asetti kaikki tarjolle sivupöytään. pipperit, pullat, kranssit, täytekakun... Pekka asetteli toiselle sivupöydälle juomatarjoilun, konjakkia, viskiä, likööriä, metsämaasikaa, lakkaa, vadelmaa, edelleen teräviä, sekä viinejä, punaista, valkoista, roseeta...

Vaarin ja mummin ohjelma oli jo mennyt, rapupöydässä oli laulettu perinnelaulut. Vanhat ne verkkoja kutoo. Kukko heilutteli siipiänsä, Rodrigues ja joitain muita yhteisiä värssyjä. Jussi piti tietokilpailun, hauskan mutta tavanomaisen pitkän. Lopulta kukaan ei oikein ollut tilanteesta selvillä. Joku kuitenkin palkittiin. Kiti, Pertti ja Jonna esittivät otteen Niskavuoresta. Olivat tulomatkalla opetelleet vuorosanat. Esityksessä meni kohta, jossa Aarne on jäänyt kiinni opettajattaren luota ja Loviisa pitää kahvihetkeä. Pertti oli tietenkin taas Aarnena, vuorosanat kätkettynä lakkiin tuli hän reimasti näyttämölle, heitti lakkinsa naulaan ja aloitti. Muita jännitti kovin, mihin saakka Aarne muistaa, ennen kuin lakkia taas tarvitaan. Huimat aplodit.

”Pentin vuoro”, ilmoitti Pekka. Pentti nousi pöydässä seisomaan ja alkoi kertoa. Tarina oli tosi ja kierteli Päijänteen - Kuhmoisten vesistöjä. Hän oli nuorena miehenä rengastus matkalla ollessaan törmännyt soutuveneellä sujutellessaan epäluuloiseen paikkakuntalaiseen, joka oli katsellut Pentin kiipeilyä venetalaan oven yläpuolelta sisälle linnunpesille. Olipa vielä kysynyt, tunteeko Pentti näitä vesiä. Pentti kertoi tälle osaavansa kyllä näillä vesillä, hänellä oli mukanaan merikorttikin. Lokinpoikia kiinni soutaessaan oli kuitenkin törmännyt täyttä vauhtia karille. Paikkakuntalainen oli tuhahtanut: ”Merikortti.” Pentti tuumi: ”Sama henkilö oli luultavasti eläkkeellä oleva opettaja ja koulutoimenjohtaja.” Kaikki hurrasivat jutulle. 

Juotiin kahvia ja hoivailtiin mahoja, kertoiltiin kuinka monta rapua kukin oli syönyt. Tiina taisi tehdä oman. ennätyksensa, yli kolmekymmentä kappaletta . Liki samoihin määriin muutkin pääsivät.

Paula oli harjoitellut Pekan kanssa yhteisesiintymistä. Siihen kuului laulua, huilun- ja kammansoittoa. Esitys oli alunperin tarkoitettu osin humoristiseksi, mutta se alkoi mennä niin hyvin, että kammansoittokin tuntui taiteelta. Penttikin kuunteli tippa silmässä kappaletta: ”Miss soutaen tuulessa.” Varsinkin villisorsan valitus kaislikossa oli liian surullista, öin. Mummikin oli alussa hiljaa eikä valistanut kuulijoita Pekan osaamattomuudesta huilun soitossa.

Pöydät siivottiin, roskat vietiin pois säkeissä. Pappilat tulivat laittamaan ovet kiinni. Kaikki siirtyivät Pakariin, Pekkakin aikoi mennä mukaan, mutta. Silloin iski Justiina. Paula käski nukkumaan. Oikein se olikin, kyllä jo väsyttikin. Muita ei kuitenkaan väsyttänyt, olisivat kaiketi juhlineet aamuun saakka. Jussikin tuli vielä Pekalta hakemaan Iisää voimaa, saikin puoli pullollista, loput olivat jääneet Voipaalaan lukittuun autoon. Pentti oli kävellyt Annelin kanssa rivitalolle. Hekin olivat kuulemma jaksaneet vielä kaksin juhlia. Mikon sakki Joutui lähtemään illalla Lahteen Hannan töitten takia. Aamulla joukot tulivat Turtiaiselle kahville ja puurolle, kertailivat tapahtumia ja alkoivat hinautua koteihin päin.

Laitikkalassa

Päivä mökillä

Aamu, pääskysten poikasten viserrys. Vedän verhon syrjään. Siellä ne istuvat langalla rivissä ja kerjäävät ruokaa, tviit tviitt, taukoamatta. Vanhemmat lentävät vauhdilla kohti ja taas pyydystämään hyttysiä. Yhdessä suupalassa kaksituhatta. Toiselta seinustalta kaikuu lyhyempi huuto, kvik, kvik, kvik. Varpusen poikaset eivät vielä poistu pesästään. Kuuntelin niitä edellisenä päivänä kameran kanssa. Linnut olivat koko päivän äänessä. Emot olivat harventaneet käyntejään, lensivät ennen suoraan pesälle kiljuvaan kurkkuun. Nyt pomppivat tukko suussaan vaahteran oksilla hiljakseen kohti äänekästä pesää, loikkasivat katolle ja kutsuivat poikasiaan ulos. Samanlaisena aukesi uusi päivä. Otan teetä mukiin, pari paahdettua Pälkäneen perunalimpun siivua, voita, juustoa ja paistettua kananmunaa päälle. Alushoususillani istahdan avokuistin rottinkituoliin. Siinä, pienen pihan toisella puolella, pyöreässä tuohipäällyksisessä koivupesässä jatkuu kasvu kohti ulkomaailmaa, huuto jatkuvaa. Ryypiskelen teetäni, seuraan pöntön tapahtumia, näkyykö nokkaa. Pesän suuaukko on hieman vaahteran lehtien takana, en oikein näe onko siellä nokka vai lehden kärki, keskellä mustaa aukkoa. Saan aamiaiseni loppuun, voisin sormin nousen sisälle hakemaan kameraani. Pyyhin käsiäni talouspaperiin, työnnän jalkani rokseihin, astun muutaman rappusen alas nurmikolle. Tähtäilen kameralla ja alan säätää valotusta ja suljinaikaa. Etsimen läpi näkyy siinä alalaidassa numeeriset arvot ja sama asteikolla. Siihen keskimerkille koetan saada liikkuvan kolmion kuvauksen onnistumiseksi. Suljinajaksi saan 2000 ja valoisuudeksi 1600. Nousen penkille aittaa vastapäätä ja tähtään pönttöä. Laukaisen harjoituskuvan ja katselen sitä. Liian hämärää, suuaukko on aivan musta. Pudotan suljinaikaa ja napsasen taas, nyt näkyy aukon laidatkin. Seison ja odotan kamera silmällä valmiina. Poikanen hyppelee pöntössä, lehäyttää siipensä ja kapsahtaa aukolle. Kamera räpsyy, poikanen on varovainen, ei tunge päätään valoon, vain hieman vaaleampi nokka näkyy. Emoa ei näy, ja piipittävä nokka painuu takaisin pohjalle. Astun syrjään penkiltä, katselen vaahteran oksia. Emo hypähtää siellä, suussaan aika tukko hyönteisiä. Saan siitä pari hyvää kuvaa. Pöntöllä se käy niin nopsaan, etten saa siitä kunnon otosta. Minulla on vain 75 millinen zoomi mukana, siksi täydyn kävellä pesän luo.

Edellisenä kesänä katselin talon toisella puolella puussa olevaa elämän alkua. Hirmuinen melu pöntössä, varpusemo kantoi ruokaa vauhdilla. Saatoin kuvata hiukan kauempaa, zoomi oli 500 millinen. Poikaset pistivät päänsä ulos, tunkivatpa kaksi kerrallaan samaan aikaan emoa vastaan. Ajattelin niiden jo putoavan, emo oli pöntön katolla ja poikaset koettivat kurottautua ylös nokka ammollaan. Katselin ja kuvasin touhua, olin varma, että pian alkaisi ulkoruokinta. Seuraavana päivänä poikaset sitten hyppäsivät pesästä. Harmikseni en sitä nähnyt. Varsin valmiita olivat, vain hiukkasen pienempiä kuin vanhempansa, ja höyhenet pörröisempiä. Kykenivät kyllä lentämään muutaman hurjan räpistelyn jälkeen, suoraan kohti pensaiden oksia, joihin sitten saivat varpaansa kiinnittymään. Kotona katselin talitintin poikasen ensimmäistä päivää nurmikolla. Siihen oli hypännyt, emo kai jo kovin ruokkinut. Pää nuokkui holtittomasti ja silmät lupsuivat. Olin huolissani naapurin kissasta, ettei vain huomaisi pientä. Kävelin tintin luokse, polvistuin maahan, ojensin hitaasti käteni sen ympärille ja kahden kämmenen väliin jäi huuto ja silmien välke. Kannoin sen pihan toiselle puolelle ison kuusen alaoksalle istumaan. Siinä olin emon viimeksi nähnyt. Palasin kuistille seuraamaan, eipä vaan emo sitä ruokkinutkaan. Poikanen hyppäsi alas ja marssi takaisin aiemmalle paikalleen, koivun juurelle. Lakkasin kanniskelemasta ja huolehtimasta.

”Tuletko uimaan?” ”Aiotko sinä mennä veteen?” ”Nyt olisi viimeinen aika.” Kävelemme yhdessä äyrästä alas, polku on kivetty. Liuutan kättäni kaidetta myöden saunalle. Housut riisun saunan eteiseen ja saan Paulalta pyyhkeeni narulta. Laiturin kupeesta kahlaan perässä kylmään veteen. Paula ui jo edempänä, minun menoni on hidasta. Vesi ylettyy polviin, kylmä kiipeää ylemmäs. Reidet  kastuvat, takapuoli, hyi sentään. Kumarran laiturin päässä, vesi nousee yli hartioiden, pää jää pinnalle. Istumme laiturilla vierekkäin, jalat vedessä. Särjet tulevat heti katsomaan jälkeemme josko pohjasta nousee syötävää. Seuraamme niiden uintia ja kisailua. Näkyy ahveniakin. Jalat eivät ylety pohjaan, kalat alkavat uida niiden ympärillä. Auh, nyt tuntuu nyppäys. Särki työntää suunsa pitkälle eteen, ojentaa huulensa varpaan pään ympärille ja mnapsien maistelee. Tuntuu hauskalta, olla syötävänä. Istumme liikkumatta, molempien jaloissa nyppäyksiä, kuin suudelmia. ”Onko kalat sinua ennen syöneet?” ”No ei ole, hassun tuntuista.” ”Minä taidan mennä Suttiselle hakemaan mansikoita. Ottaisinko laatikollisen?” ”Eikös se ole aika paljon?” ”Onhan se, ehkä ostan vähemmän.” Nousen rinnettä ylös, puen päälleni ja käynnistän auton. Matkaa on kaksisataa metriä, ei  tarvitse kantaa, ajattelen. Suttisella on kauhea sutina, parkkipaikat täynnä autoja, ihmisiä joka paikassa. Vien autoni alaparkkiin, alan astella pientä töppärää ylös. Siihen, yläpihan ja alapihan väliin kapealle tielle kaartaa kaksi autoa. Pysähdyn keskelle rinnettä ja odotan autoilijoiden siirtoa. Ensimmäinen ajaa varpaille koukatessaan alas, toinen mietti vielä, hurauttaa sitten minun toiselta puolelta alas. ”Huh malainen, aikas toopeja kun eivät yhtään katso mihin mahtuu.” Astelen sisälle,  jonot kummallakin kassalla kasvavat, isännillä laatikoittain mansikoita. Ajan takaisin mökille, istun kuistilla mansikat suussani.

Nokassa hyttysiä

 

Hömppähurinaa vakoilusta

Yhdysvaltojen vakoilu

Maailmaa kiertää mahdoton sumutus. Poliitikot kaikkialla yrittävät näyttää yllättyneiltä ja loukkaantuneilta tiedoista, joita Der Spiegel lehti julkaisi saatuaan käsiinsä amerikkalaisen tietovuotajan Snowdonin raportin. Mitä uutta siinä on sotien jälkeiseen aikaan.  Onko joku, joka ei ole tiennyt kansainvälisestä vakoilusta, siis tietojen hankinnasta ulkomailta. Keinoja on ollut käytössä neljäkymmentä luvulta lähtien Suomessakin. Meillä kehitettiin huippuunsa sähköinen tiedustelu. Ei sitä tietoa ole minnekään hukattu maailmassa. Nykyisten puhelinten ja internetin  aikana kaikki on vain muuttunut helpommaksi. 90-luvulla EU:sta kävi lähetystö USA:ssa saadakseen selvää amerikkalaisten ECHELON vakoilutoiminnasta. Heille ei vain vastattu siitä mitään, mutta eivät he kai olisi sinne menneet mitään kysymään, jolleivat olisi siitä mitään tienneet. Suomessakin tavalliset ihmiset saattoivat sanomalehdistä lukea tapahtuneesta. Massiivisesta vakoilusta, jota varten USA:ssa oli 45.000 tuhatta työntekijää yhdessä rakennuksessa pelkästään selvittämässä maailman kaikkien maitten viestejä. Valtavat tietokoneet seuloivat avainsanoja, joita sisältävät viestit sitten nuo tiedustelijat käsin avasivat. Ei siis mitään teletunnistetietoja, vaan kovemman luokan vakoilua kohteena kaikki kännykän käyttäjät.

Snowdewn nyt sitten selittää, että tuo vakoilu jatkuu, ja kaikki poliitikot huutavat, kuinka häpeällistä se onkaan, ja ovat valmiita tuomitsemaan USA:n menetelmät, mikäli se on totta. Ei voi olla vastuullisessa asemassa olevaa poliitikkoa Suomessa tai Euroopassa tai ylipäätään maailmassa, joka ei ole tiennyt tuosta vakoilusta. Ei voi olla ainuttakaan valtiota maailmassa, joka ei harjoita omilla resursseillaan vastaavaa toimintaa siellä missä pystyy. Vaikka mitä sanoisivat meidän johtajat, niin vastuullisina johtajina he eivät voi olla tietämättä ja hyväksymättä tätä toimintaa, siviili tai sotilaspuolella. Kaikki valtiot perkaavat omat etunsa, vai luuletteko, ettei Venäjä vakoile, tai Kiina ja Intia, tai Israel, Iran, Turkki, Saksa, Englanti… Mikrofonit naapurin seinässä eivät taida olla ensimmäistä kertaa käytössä.

Vanha Valamo

Laatokan Valamo





Kantosiipialus nousi lentoon, Sortavala alkoi jäädä taakse. Rannalla oli muutamia taloja, olivatko mökkejä vai asuntoja, sitä ei kyennyt arvioimaan. Uusilta ne näyttivät Karjalan maaseudun asuntoihin verraten. Lahden perä loppui, vasemmalla oli korkeita kallioita, niemiä ja saaria, metsäisiä ilman merkkiäkään ihmisestä. Edessä aukeni valtava selkä, sieltä pilkotti kuin viiru taivaanrannassa, oliko siellä rantaa, mahdotonta erottaa. Putken kulku oli vakaata ja suoraan etenevää, aaltoja ei ollut, vauhti noin 50-60 km/t. Putkessa oli kolme osastoa, keula, pieni välikkö ovineen poistumista ja lastausta varten, keskiosasto ja vielä peräosasto. Melkein kaikki penkit olivat täynnä, me olimme keskimmäisessä. Ulkona tuuli viirutti silmät vetisiksi eteenpäin katsottaessa, aukkoon mahtui hädin tuskin kolme katselijaa. Lauoin kameraa holtittomasti, Laatokka oli uskomattoman suuri. Olimme vasta pohjoisrannalla menossa kohti Valamon saarta, neljänkymmenen kilometrin päässä olevaa luostarisaarta. Tarkkaan tihrustaessa saatoin havaita tummassa viirussa valkoisen maston tapaisen kohouman. Järvessä olivat lähes kaikki saaret täällä pohjoispäässä, Valamokin. Opas kertoi parhaat kuvaamiskulmat lähestyttäessä luostaria, ensin paapuurin lanteelta, sitten puolen vaihto styyrpuuriin, uusi vaihto paapuuriin ja vielä kerran takaisin. Veneen laskiessa nopeutta se samalla kaartoi vasempaan, luostarin rakennuksien huiput näkyivät kirkkaassa paisteessa hyvin. Käännös sisään vuonomaiseen sisälahteen, loikka toiselle laidalle ja kuvaus jatkui. Olin onneksi ostanut juuri matkalle lähtiessäni kookkaan 16 gigan muistikortin. Sinne voisin napsutella kuvia akun tyhjäksi. Lahden suulla oli kalliolla komea kirkko, skiitta. Sinne johti kävelysilta sivulahden yli. Edelleen vasemmalla oli komea valkoinen rakennus, jonka takaa rinne kohosi ylös niin, että pääluostaristakin näkyi vai korkein huippu. Se oli tuo näkemäni masto. Valkoinen ja sininen vuorottelivat sen rakenteissa, ylimpänä kullattu kupoli ja vinoristi. Kapeasta solasta luikahdimme vuonon perällä olevaan satamaan. Oikea puoli oli rakentamaton, ihmiskäden koskematon, puusto pystyssä tai maassa, vinossa ja suorassa, luonnontilaisena.

Purkauduimme laivasta laiturille. Vastassa oli taas komea pieni kappeli, skiitta, ikonirakennus. Komeat pylväät sen etuosassa tekivät siitä mahtavan näköisen. Luostarista tuli pieni bussi hakemaan tavaramme, aloimme kavuta ylämaahan ja kohti jyrkkiä portaita. Kuvaamiseni takia jäin jälkeen muista ja muutoinkin olin hidas liikkuja. Rappujen alapäässä katselin nousun jyrkkyyttä ja askelmien isoa nousua, huokaisin ja aloin kavuta. Retkemme vanhin, 82 vuotias, keuhkoahtaumasta kärsivä Väinö raahasi laukkuaan porras kerrallaan, huokaisi, lepäsi ja raahasi. Ei ollut huomannut bussikuljetusta. Sain hänet kiinni rappujen yläpäässä, Väinö joutui vetämään henkeä. Nappasin laukun kahvasta ja aloin vetää sitä jyrkkää mäkeä. Kysyin häneltä, jaksaako hän itse tulla. "Kyllä minä, kun saan henkeä, kiitos vaan, saan laukkuni kohta eteenpäin." "No saat kyllä, mutta tässä se nyt menee." Tie hieman loiveni, edessä oli luostarin ulkokehän rakennukset. Kunnostettuna ja valkeana kiersivät asuntolat koko luostarin, edessä oli kaariportti ensimmäiseen pihaan. Majoituimme oikealle kahteen kerrokseen. Huoneet olivat uudistetut, hyvää työtä, länsimaista tasoa, lattiat punaiset ja epätasaiset käsinlyödyistä tiilistä kiiltävällä pinnalla. Iltaruokailua varten kokoonnuimme määräaikaan pihalle, opas vei meidät yhtenä joukkona syömään, ilman tahtia. Kävelimme luostarin ulkopihaa ympäri toiselle puolelle ja kiipesimme toiseen kerrokseen. Suuri sali, keittiöhenkilökunta naisia, tiukkailmeisiä, huivi päässä, pöytä katettu ja tiukka istumajärjestys. Söimme keittoa ja hirmuisia keitettyjä lohimedaljonkeja, tsaikkaa, kahvia, keksiä, leipää ja voita.

Murron Jote oli tehnyt töitä ryhmämme eteen, soittanut ja lähettänyt viestejä. Saikin Valkeakosken Karjalaiset lähtemään reissuun, Paula ja minä vahvistuksena. Meitä oli 25, linja-autossa oli hyvin tilaa istua Jyväskylän, Varkauden ja Joensuun kautta Niiralan raja-asemalle. Opas Risto Aikonen, pappi ja ortodoksiopettaja Ylämyllyltä nousi mukaamme. Rajalla taas täytimme surkeita tullilappuja kaksin kappalein, ei ole kehittynyt Venäjä lapuista ja leimoista eteenpäin. Tulli meni yllätykseksemme melkein tunnissa ohi. Sortavalassa nousimme laivaan suoraan lennosta. Vara-aikaa jäi vain muutama minuutti. Hämmästyttävä kahdentoista tunnin ajo ja täsmällisyys kuljettajaltamme Toivoselta.

Illalla jaksoimme hieman kävellä ulkona ja minä kuvasin ympäristöä. Ensimmäiset ostot teimme rannan kioskeista. Yö oli rauhallinen ja unekas. Aamiaiselle menimme taas vapaassa muodossa yhtaikaa pihan poikki. Meillä oli päivä aikaa saarella. Emme saaneet edes käydä pissalla, kun jo olimme matkalla laiturille. Matka jatkui siitä mukavalla pikku laivalla ulos lahden perältä ja saarta kiertäen vasemmalle. Kuvasin rantoja, kallioita, Laatokkaa, skiittoja, laitureita, toisia laivoja. Saavuimme saaren suurimmalle skiitalle Niikkanan lahdella. Satamassa oli valtava laiva, kansia oli neljä, viisi, pituutta ties kuinka monta kymmentä metriä. Se oli lähtenyt Moskovasta tai Pietarista. Matka kesti kymmenestä päivästä kahteen päivään, satamasta riippuen. Nuo hirmuiset jokiristeilijät eivät päässeet pääluostarin satamaan syväyksensä vuoksi. Jouduimme kiinnittymään tuon hirmun kylkeen ja kompuroimme sen poikki laiturille. Tietysti edessä oli kalliolle kiipeäminen. Siellä skiitta seisoi, korkeana, komeana, punatiilisenä. Joukkomme tepsutti pitkänä jonona. Edellisenä päivänä meillä oli saaren oma opas, tiukkahousuinen isoäiti Sortavalasta kuljettanut. Nyt hänellä, kesäisin oppaana ja talvella napatanssijana toimivalla kaunottarella, oli vaalea hame ja iso huivi. Skiittoihin ja luostareihin, kirkkoihin, naiset pääsivät vain pitkään hameeseen ja päähuiviin varustautuneina. Miehillä ei saanut olla shortseja. Ihailin jo ulkopuolelta rakennuksia, niin upeata tiilimuurausta ei koko Suomesta löydy. Kupolit kultaisina, seinät punaisina, rappuset komeina ja leveinä, tiilimuurit ympärillä näky oli ylimaallinen. Keskellä erämaata, vain vähäisen santatien päässä tuollainen komeus. Eikä se ollut mitään sisätilojen kauneuden edessä. Pääkirkkotilassa sielu pysähtyi. Ikonien loistokkaat maalaukset, joka paikassa seinätiloissa, alttaritila, ikonostaasi, se oli ainutlaatuinen, tehty porsliinista. Se loisti valkoisena ja ikonien kultaukset sekä Marian ja Jeesuksen levolliset katseet saivat pysähtymään. Siellä sain kuvata vapaasti. Pelkästään tämän näyn vuoksi retki olisi jo voinut kääntyä takaisin. Me kuitenkin jatkoimme sisämaahan seuraavaan skiittaan kahden kilometrin päähän ja sieltä vielä Öljymäelle edelleen kahden kilometrin matka. Luovuin suosiolla tuosta kapuamisesta ja kävelystä. Menimme pienellä joukolla kahville ensimmäiseen paikkaan. Viehättävä paikka, pieni kioski, puuterassi ja aurinkovarjot pöytien suojana. Saimme vielä jäätelöt, olisimme saaneet savukalaakin, lohta ja haukea. Omistajalla oli siinä rinteessä savustusuuni. Emme ostaneet. Pakko meidän oli kävellä kilometrin verran muiden perään kohtauspaikkaan, josta tuo mainio vihreä venäläinen koppiauto meidät haki ja toi luostarille takaisin. Niin luulimme, satamaan jätti. Taas oli edessä kapuaminen, mäkeä, portaita, mäkeä, luostarille, sisään pääkirkkoon rappuja myöten ja sisällä istumaan. Saimme aivan uskomattoman konsertin. Kolme munkkia lauloi meille niinkuin emme koskaan olisi kuulleet. Äänet soivat, soolot sujuivat, sain kuvata. Viiden kappaleen jälkeen aloimme taas nousta rappuja, nyt kirkkotilaan, jossa ei saanut kuvata. Luulin jo nähneeni ylittämättömän kauneuden skiitassa rannalla. Mitään en tiennyt. Melkein polvilleen menin jo viimeisten portaitten aikana katsellessani seinien maalauksia. Ne kiersivät portaiden mukana ylös kirkkosaliin. Sisällä ikonien runsaus, kulta, metallipakotukset, työn laatu ja loisteliaisuus hämmästytti. Jos jossain, niin täällä olisin halunnut kuvata. Mutta en kuvannut. En voi sitä sanoin kuvata. Heinäveden Valamossakin on komea luostari ja hienot ikonit sekä riisa. Siellä voi käydä katsomassa ja kertoa sen äärettömällä. Aivan uupuneina saimme käpertyä huoneisiimme pariksi toviksi ennen ruokailua. Päätimme olla menemättä sinne, Paula kävi ilmoittamassa, että emme olisi muodossa. Lähdimme sataman kahvilaan ja kuvaamaan. Kahvila oli pienen puutarhan aidan ja komeiden puuporttien takana, vilpoisa terassi, suojassa katoksen alla. Katselimme taas tiskillä savustettuja lohia, ja ostimmekin yhden. Pöydässä kahvikuppien lisäksi lohi oli leivinpaperin päällä pyöreällä tarjottimella. Voi miten hyvää. Söimme sen kaiken, vatsarasvoja myöten. Mennessämme kioskin ystävällisen maatuskan ohi huikkasin spasiba ja dasvidania, hän nosti peukalonsa ylös, minä nuoleskelin huuliani. Istuimme sataman varjoisalle penkille. Sinne tulivat ruokailusta meidän mainiot naiset, asettuivat ympärillemme. Vertailimme kokemuksiamme, nauroimme ja lähdimme yhdessä kioskeille. Oli tullut aika tuhlata loput ruplat. Luostarin kaupasta olimme ostaneet ikonin. Se oli lasisessa laatikossa, Jumalanäiti. Tuliaisiksi ostimme pikkuikoneja. Lähdimme Paulan kanssa kiertämään takaisin toista kautta, santatietä ja ilmeisesti siviilien asuttamaa aluetta. Siinä tien päässä oli suuressa hirsisessä rakennuksessa parven ovet auki, minä tieten sisälle uteliaana. Siellä oli museo, täynnään puisia työkaluja ja esineitä. Pimeä se oli, eikä varmaan aukikaan, katselimme sen läpi. Silloin toimistosta tuli tiukkailmeinen neitokainen, ei vastannut trastuit tervehdykseeni, käveli ulos, me perässä. Kiersimme hiljakseen siviilien tonttien ja puutarhojen sivuitse, nousimme taas mäkeä, lähestyimme luostaria toiselta sivulta. Sielläkin oli skiitta, kauniina, aidattuna, polut kivettyinä. Edellisen päivän istumisen vielä painaessa uuden päivän kapuamiset ja kävelyt olivat tarpeeksi, menimme ajoissa nukkumaan.

Istuimme taas tuossa lentävässä tuubissa, Sortavala edessä, Laatokka sileänä, rannat korkeina, puistoisina. Köpsöttelimme kahden samanlaisen tuubin läpi laiturille, Antero Toivonen, luotettava kuljettajamme, oli paikalla autoineen. Kiersimme ympäri Sortavalaa, uutta rakennusta vanhojen suomalaisten puutalojen lisäksi. Selvästi kivitaloistakin saattoi sanoa rakennuttajan. Tiet olivat ahtaita, päättyivät umpikujiin, komea oli vain uusi Karjalan silta. Surku kaunista kaupunkia. Läskelässä kävimme syömässä palaneen kirkon kivijalassa. Muistin uutisen Suomesta. Iäkäs pariskunta oli korjannut ja rakennuttan ut Läskelän vanhan kirkon valmiiksi. Elämäntyö. Sitten se paloi, tänä keväänä. Nyt siellä oli jälleenrakennus menossa. Rajalla kauppoihin, passit ja laukut kädessä kiersimme tulliaseman, sitten Suomen tulliin ja kotimatka alkoi.

 

Niikkanan lahden Skiitan porsliininen ikonostaasi, Moskovassa tehty.

 

Tehdasuusi auto

Kerrankin uusi auto

Kymmenissä oli autojen lukumäärä, jotka Pekka oli ostanut, korjannut, ajanut, nauttinut ja kiroillut. Vanhan auton tullessa vaihtoikään alkoi mietintä, mitä tilalle. Peltotöissä pakettiauto oli toimiva kone. Sillä saattoi nopeasti siirtää pellolle siemeniä ja lannoitetta, lastauskorkeus oli juuri sopiva. Samoin purku kylvinkoneeseen kävi selän liikaa rasittumatta, maasta nosto kun jäi pois. Äestyksen jälkeen ennen kylvöä autoon pakattiin pari kylän poikaa, ajettiin pellolle ja kerättiin irtokivet pois. Sama toistettiin puinnin jälkeen. Volkkareita oli useita, tavallisista pakettiautoista pikkubussiin. Opettajana tuollainen kuljetustarve poistui, alkoi sedanien aika. Tarvittiin luotettavaa kulkijaa, joka ei kuluta paljoa, autoksi siilautui Mersu, 190, 200, 240, 220. Autot eivät enää jättäneet tielle. Ainoastaan Sysmässä kuukauden kestäneen yli kolmenkymmenen pakkasasteen  hyydyttämänä Mersu kerran kieltäytyi starttaamasta. Olipa toinenkin tapaus, Lahdesta piti lähteä Paulan kanssa Kurisjärvelle töihin maanantaiaamuna. Pakkasta oli, auto kyllä starttasi, mutta nafta ei palanut.  Silloin tukankuivaajan kanssa lämmitettiin naftaa ja jakopumppua viitisen minuuttia, kunnes nafta suostui palamaan. Volvo kiinnosti. Sitä merkkiä ei vielä oltu kokeiltu. Vanha Amazon olisi ollut sopiva ja vankka juhta, mutta sitä ei enää valmistettu. Seulaan siilautui Volvo 40, pienin sarjastaan, kaunis ja hyvältä vaikuttava. Paula ja Makka lähtivät mukaan Tampereelle Käyttöautoon. Uusi suuri autotalo Hatanpään Valtatiellä. Mersu parkkiin ja sisälle liikkeeseen. Lasia olivat seinät, lattiat kiilsivät, autoja oli kymmenittäin peltiset kyljet loistaen. ”Kierrellääs ny vähän, katotaan tarjolla olevia.” Valtava halli oli autio, rauhassa saivat astella. Pekka kurkki keskellä hallia olevissa lasikopeissa istuvia puuhakkaita miehiä paperiensa kimpussa. Kiertely oli tehty, Pekka istahti sohvaan istumaan. ”Jos tänne ei tule myyjää viitentoista minuuttiin, minä lähden ulos.” Makka ja Paula vielä astelivat katsellen ympäriinsä. Aika kului, myyjää ei näkynyt. Pekka oli jo varma, ettei hänen tarvitse autokauppaa Käyttöautossa tehdä. Silloin Makka meni lähimpään lasikoppiin. ”Menkää nyt myymään tuolle miehelle, hän aikoo ostaa auton, mutta lähtee kohta pois.” Lyhyenläntä vaaleatukkainen automyyjä pyöritti kaulaansa ja asteli sitten istujan luokse. ”Rajala, päivää, olisiko kyseessä auton osto?” ”Minä en tänne tullut aikaani muuten vaan viettämään, ostan, jos joku minulle myy.” ”Mennään tuonne konttoriin, niin jutellaan.” Pekka ja Paula istahtivat lasikoppiin, alkoi kaupan kartoitus. Rajala kirjoitti ylös, esitteli vaihtoehtoja, laski hintaa eri varusteille. Hitaasti Pekalle selvisi, ettei hän voinutkaan ostaa autoa. Hänen täytyi tehdä toimitussopimus, joka välitettäisi tehtaalle Belgiaan. Siellä sitten tilaus joutuisi jonoon ja aikanaan sitten alkaisi hihnalla hänen tilaamansa kokonaisuuden valmistus. Aikaa siihen kuluisi kolmisen kuukautta. ”No jopas, ennen uudenkin auton sai heti liikkeen varastosta, senkuin maksoit ja ajoit kotiin. On tämäkin, kyseessä on kuitenkin kahdensadantuhannen markan kaupasta. Täytyykö minun maksaa kauppahinta kuukausia etukäteen ja odottaa, meneekö tehdas konkurssiin?” Niin oli tehtävä, jos ostosopimus allekirjoitettiin. Rajala poikkesi vielä katsomassa Mersua. Teki siitä hävyttömän tarjouksen ja epäonnistui surkeasti. ”En minä tätä sinulle myy, kauppa on suoralla rahalla, laske siitä.” Palasivat liikkeeseen uudelleen räknäämään. Siihen ilmestyi talon johtajakin, Liuksiala, käski kahville ja jutteli mukavia. Mikäs siinä, suora kauppa olisi varmasti talolle edullisin vaihtoehto, varmaan Pekallekin. Kättä päälle ja odottamaan.

Pekan vanhemmat halusivat myös vaihtaa autoaan. Kierreltyään Tampereen liikkeet sai Pekka pari autoa jäämään seulalle. Ville tuli katsomaan, yhtä koeajettiinkin. Sirkka siitä ei tykännyt. Lahdessa Pekka sitten kysyi, haluaisivatko he ostaa Mersun. Siitä kaupat tehtiinkin. Sisko Juupajoelta sitä hieman jumpitti, hänestä kun vanhassa autossa oli vielä niin vahva moottori. Kyse oli kuitenkin siitä, että auto ei saanut jättää vanhuksia tielle. Käyttöautossa Rajala kinkkasi kainalokeppien kanssa Pekan luokse sohvalle. ”Mikäs sulle on tullut, ethän täällä voi sairaslomalla olla?” ”No hoitelen nyt näitä vanhoja kauppoja, niitä on niin paljon.” ”Tjaa, kuules, minä en sitten halua rekisterikilven alle Käyttöauton mainosta, se on peitettävä tai muuten poistettava, paitsi jos rahaliikenne tulee minulle päin.” ”Hoidan asian jotenkin.” Hopeanvärinen 40 Volvo ajettiin saliin rappujen viereen, vielä viimeiset työt tehtiin, muutama rätin pyyhkäisy ja rekisterikilpien kiinnitys. Pekka katseli toisia autoja, niissä oli takakilven alle laitettu kumiset prikat ja kuminen lätkä koko kilven alle, alimpana kaupan mainos. Näin kilpi oli irti maalipinnasta. Tilaukseen kuului vetokoukku kiinnitettynä, Pekka käveli sitä katsomaan. ”Helvetti, täällä on rotta puraissut palasen pois takapuskurista. Mikä pirun pikkupoikakiinnitys täällä on tehty? Koukku ja pistorasia ovat revityssä kolossa. Kukas minun  uutta autoani on mennyt pilaamaan?” Siitä alkoi soittokierros korjaamosta johtajalle. Valittaa voi, mitään se ei auttanut, harmi oli pakko niellä. Se ei jäänyt ainoaksi harmiksi. Asentaja oli lätkäissyt takimmaisen rekisterikilven suoraan maalipintaan kiinni, ja vielä hieman vinoon. Sillä lailla Käytöauto aloitti uuden ostajan totuttamisen tavoilleen.

Talvi eteni pakkasiin. Autotallissa ei ollut lämmitys päällä, olihan lohkolämmitin paikoillaan, ja auto muutenkin uusi ja bensaversiona helppo käynnistymään pakkasellakin. Kunnes aamulla se ei käynnistynyt. Virta-avaimesta käännettäessä mitään ei tapahtunut, ei inahdustakaan. ”Helvetti, ja töihin piti mennä, mitäs pirua nyt.” Kiukkuinen puhelu Käyttöautoon. ”Saamari, tämä laatikko nyt on purkanut akun yöllä, tulkaa hakemaan romu jollain konstilla, se on tallissa, en minä saa sitä edes ulos sieltä.” Hinuri saapui, antoi virtaa, vaivoin kone heräsi ja auto saatiin pihalle. Siitä sitten vaijeri veti Volvon lavalle ja  matka Tampereelle alkoi. Vika ei selvinnyt, paikoilleen asennettiin uusi akku ilmaiseksi. ”Kuules Liuksiala, tämä ei vetele tällainen, mitäs meinaat tehdä?” Pekkaa pirutti, johtaja pyysi huoneeseensa, käveli kuin vimmattu, katsoi taakseen Pekan klampsiessa nahkasaappaissaan omaa tahtiaan. ”Ei tämä ole juoksukilpailu, mennääs rauhassa vaan.” Huoneessa oli Volvon piirimyyjä mukana neuvottelussa. ”Minä en ole laisinkaan tyytyväinen kauppaani. Eka kertaa minulla on uusi auto, nyrkit rasvassa olen tähän saakka rassannut kaikenmaailman koslia. Nyt sitten ajattelin uuden ja luotettavan auton hankkia. Minulta meni tästä autosta aikaisemmin jarrut. Ykskaks alamäessä, poljin pohjaan eikä mitään. Sitten kauhealla pumppaamisella tuli pientä tuntoa, ja minä selviydyin käännöksestä. Toin auton heti tänne huoltoon. Sitä katsottiin ja pomo sanoi, etteivät he voi nyt ottaa sisään. Minun täyttyi ajaa jarruttomalla autolla takaisin Valkeakoskelle odottamaan viikon päähän. Vähintään toisen auton olisin tarvinnut, vai olisitkos itse ajellut uudella jarruttomalla autolla huvikses kymmeniä kilometrejä?” ”On tässä kyllä ollut harmeja, minä soitan Rajalalle, että hän katsoo sinulle jotain hyvitystä myymälästä.” ”Kuules, ei se auta. Minulla on edessä matka Lappiin, kolmekymmentä pakkasta ja sitten vaimo ja pieni koira mukana. Kuolemmehan me sinne, jos taas akku tyhjenee. Minä haluan purkaa kaupan.” ”Kyllähän se käy, mutta sitten sinun täytyy maksaa siitä.” ”Minä en maksa mitään, toinen auto tilalle vaan, tässä on mittarissa vasta 13.000 kilometriä.” ”Minun täytyy soittaa ensin, mene siksi aikaa Rajalan luo sopimaan toisesta autosta.” Pekka meni, tilasi samanlaisen Volvon kuin aikaisempikin. Rajala kirjoitti paperit ja tilauksen. Vanhan auton myyntikirjat käytiin yhdessä silppuamassa roskakoriin. Johtaja soitti, esitti välirahaksi 25.000 markkaa. ”Ei alkuunkaan, voin antaa 10.000, niin en vie tätä oikeuteen.” Ei se aivan riittänyt, mutta kaupat kuitenkin sovittiin.

Pitäjänmäen Vehossa alkoi erikoinen neuvottelu. Hannisen Mikko kuunteli mitä ostajalla oli esittää. ”Kuules, mennään konttuuriin, tässä on nyt vähän monimutkaisempi kauppa käsillä.” Istuivat ja Pekka selosti haluavansa tehdä kaupat Mersusta, hiukan ajetusta, jonka hän pääasiassa maksaisi uudella Volvolla. Mikko kuunteli ja nyökytteli.” Oletkos ajatellut, millaisen Mersun haluat?” Olen, tuolla on sopivan ikäinen ja kokoinen, tuo 320 diesel. Se on ilmeisesti ollut yksityisajossa, kun siinä on noin vähän mittarissa?” ”Kyllä vaan, sen paperit on tässä, katseles niitä. Minun täytyy käydä tätä kauppaa varten johtajan puheilla.” Pekka katsoi Mersun omistajan papereita ja meni yläkertaan soittamaan hänelle. Asia oli selvä, autolla oli ajettu 140.000 kilometriä, se oli kolme vuotta vanha ja kolaroimaton, hyvin huollettu. Pekka palasi konttorille, jonne Mikkokin pian saapui. ”Kerrataas nyt sitten. Sinä tuot tänne uuden Volvo 40 matalapaineturbon, näillä varusteilla, ja sen hinnaksi sovitaan sinun maksama summa. Auton paperit ja takuukirja tulee samalla.” ”Näin, minä ajan sen suoraan tänne, kunhan saan sen luovutettuna Tampereelta. Soitan sitten. Mersun tiedot pitää paikkansa, minä jo soitin edelliselle omistajalle." "Joko sinä kerkisit senkin tehdä? Mersu odottaa sinua täällä. "

Rajala soitti, auto olisi valmiina rengasliikkeessä. Siihen asennettaisiin alle uudet talvirenkaat, kesäkiekot saisi mukaan. Miten olikin autokauppias herennyt ystävälliseksi, auttoi missä kykeni. Volvolla oli käytäntönä, että myyjä on yhteydessä asiakkaaseen aina uuden auton ollessa kyseessä, kyselee vointia ja kuntoa, autosta, lisäksi ostajan tuntoa. Ei vaan ollut Rajala soitellut edellisen Volvon aikana. Olisiko Liuksiala vähän kouluttanut. Pekka sai uuden matalaturbon, oli soittanut Rajalalle nähdessään lehdessä kampanjan, että uuden auton ostaja saa turbon veloituksetta. Rajala muutti tilausta, ilmaiseksi tietenkin. Mittarissa oli 120 kilometriä Volvon rullatessa Vehoon sisälle. Kotimatka alkoi Mersulla. Seuraavana päivänä Rajala soitti: ”Miten uusi auto toimii?” ”Hyvin varmaan, minä myin sen eilen.”   

Veneeseen kansiremontti

Veneremontti

Raumalta meni puuvene Savonlinnaan. Mikko ja Pekka sen veivät Jussille. Kaunis mäntylautainen kuusimetrinen fiskari pienellä keulakannella ja tuulilasilla. Kaunis kuin mikä. Pekka oli käynyt sen Raumalta ostamassa, katsellut samalla muitakin sopivia veneitä Jussin toimeksiannosta. Tämä oli ollut omakotitalon pihassa keväällä pukkien päällä. Keskimoottori, pieni japanilainen puksutti ja jäähdytysvesi virtasi puutarhaletkua myöten koneeseen. Siitä paikasta syntyivät kaupat, ja rahat täytyi hakea pankista. Sakot tuli, 350 markkaa, väärästä pysäköinnistä. Pekka ajeli kotiin, vene jäi Raumalle.

-          Voisitko tuoda veneen Savonlinnaan, se tulee just sun pihaan Sääksmäelle?
-          Millä ihmeellä se tänne tulee?
-          Myyjä vetää sen trailerin päällä traktorillaan.
-          Jaa sata kilometriä traktorilla, mitä se maksaa?
-          Tuli halvalla, 500 markkaa, sillä oli jotain menoa sukulaisiin Huittisiin.
-          Ja milläs minä sen sitten tuon?
-          Ajattelin, jos vuokraat trailerin.

Mikko kurvasi Sääksmäelle. Oli ottanut trailerin vuokralle Lahdesta.

-          On hieno vene, vetäistään vaan kärryille ja lähdetään.
-          Vaihdetaan ensin veturia.

Ohi Mikkelin, Juvan tiehaarassa kohti Savonlinnaa ja pian oltiin telakalla Savonlinnan itäpuolella. Jussi ajeli veneellään kesäisin luottaen paikallistuntemukseensa. Tämä kun selvisi Pekalle, lähetti hän merikartan avuksi.

-          Tulisitko keväällä tekemään veneeseen kansiremppaa, siinä on jotain pientä hommaa?
-          No voin tullakin, mutta mitä siinä sitten tehdään, ja mitä otan mukaani?
-          Kansi pitäisi pinnoittaa, siinä on ollut kangas päällä. Sitä olen maalaillut keväisin, mutta nyt    se on puhki.
-          No, se on otettava pois, siellä alla on faneri, ja senkään kunnosta ei ole tietoa?
-          Ei sinne vielä näy, katsot sitten, täytyykö kangas ottaa pois vai tehdäänkö siihen pieni remonttipaikkaus.
-          Kyllä siihen on laitettava uusi kansi päälle, jos se vanha vielä kestää sen. Minä ehdotan kahta mahdollisuutta. Joko laitetaan rimakansi, tai leikataan kokonaan uusi faneri päälle.
-          Se rimakansi voisi olla mukava.
-          OK. minä sahaan kotona rimat lehtikuusesta, ja katson Bauhausista, löydänkö sieltä tiikkiä tai mahonkia. Voisi siihen jokin muukin lauta käydä. Kuinkas sivulaidat ja peräkansi?
-          Peräkansi samanlaiseksi kuin keula. Mitä sinä olet mieltä sivukansista?
-          Sinne voisi sopia yhtenäinen fanerikansi, sitä varten vaan täytyy ensin tehdä luotat malliksi. Voisin sitten täällä kotona tehdä ne valmiiksi mallin mukaan.
-          Kyllä se vaan käy, minä piirrän mallit.
-          Niiden on oltava tarkat, osaatkos ne tehdä, paksusta pahvista tai kartongista?
-          Kyllä.

Posti toi ison kirjepaketin. Sinne oli taiteltu voipaperista sivukansien mallit. Ne olivat leikkaamatta, noin puolen sentin paksuisella viivalla piirretyt, yksi sivu aina kolmessa palasessa. Niihin palasiin oli merkitty epämääräiset merkit jatkoksien kohdalle. ”Voi perkele, mitäs nää nyt on? Eihän näiden mukaan mitään voi tehdä. Jos mä nyt leikkaan nää paperista irti, niin mistä kohtaa, kun viivoissa on tuollainen paksuus. Virhettä voi tulla senttikaupalla.” Pekka soitti heti Savonlinnaan. Ei se siitä parantunut, Jussi piti malleja hyvinä. ”Olkoon, minä leikkaan ja liitän nämä teipillä niin hyvin kuin osaan. Kumpiko näissä on päällipuoli, ettei vaan menisi puolikkaat sekaisin eri puolille.” Pirtin lattialle levitettiin voipaperit, leikattiin ja teipattiin. ”No voi piru, näistä tuli kuin mutkaset kuin kusimato, helvetti kun ei uskota, minä lähetän nämä takaisin.” Paketti kiiti Sääksmäen ja Savonlinnan väliä, edestakaisin. Jussista ne olivat ihan hyvät. ”Olkoon, minä teen sitten mallin mukaan, onneksi sain faneria Timolta. Sovitelkoot sitten niitä.” Pekka painui työhuoneelle, kiinnitti repaleiset voipaperit fanerin päälle, pienellä sovituksella ne mahtuivat. Kynä kädessä alkoi piirtäminen. Kynä ei voinut paljoa nojata ohueeseen voipaperiin, tai se meni ryppyyn. Liikkui se kuitenkin. Se olisi täytynyt liimata kiinni koko matkaltaan. ”Olisin liimannut, jos luotit olisivat olleet kunnolliset, ei tästä kyllä vieläkään mallia tule mahonkivanerille. Kokeilkoot Jussi sovittaa näitä, kait se selviää hänellekin. Paketti lähti Savonlinnaan.

-          Joo, ei nämä ole lainkaan sinnepäinkään.
-          Uskotko nyt, että en voi tehdä tarkkaa työtä epämääräisillä malleilla.
-          Uskon uskon, mutta kun Anitakin sanoi…
-          Anita, milloin hänestä venepuuseppä tuli?
-          Ei kun hän oli mukana piirtämässä, ja hän sanoi sitten että näin se tehdään. Minä olisin tehnyt toisin.
-          No nyt saat tehdä toisin. Malli on piirrettävä paksuun pahviin ja leikattava irti, sovitettava ja korjattava jos täytyy. Mallien pitää olla veneessä oikeilla paikoillaan, jotta näet sopivuuden.

Keväällä telakalla Pekka teki töitä kaksi viikonloppua. Vanha kangas otettiin pois, alla oli hieman itseensä ottanut faneri. Jussi käveli sen päällä ja sanoi sen vielä kestävän. Mikä siinä sitten, mahonkivanerista leikattiin keulan molemmille sivuille leveät aloituslaudat. Ne Pekka ruuvasi kiinni. Rimojen sovitus ja kiinnittäminen vei aikaa, tulos oli kuitenkin kaunis. Peräkansi sai myös rimansa. Rimat kiinnitettiin liimamassalla, niiden rakoon ruuvattiin paksu ruuvi, jossa oli prikka kannan alla. Rimat kiinnitettiin siten, että niiden väliin jäi kolmen millin rako. Siihen rakoon sitten puristettiin musta massa. Kansi oli vielä hiottava, jolloin tahriintuneet kohdat puhdistuivat. Prikka painoi riman kiinni kanteen, eikä niitä tarvinnut enää porata ja ruuvata sekä tapittaa. Sivukannet jäivät vielä ilman lopullista faneria, aikaa ei ollut sillä kertaa.

-          Nää on sitten lakattava vähintään seitsemän kertaa, vähempi ei riitä. Täs on pensseli ja lakka, senkus alotat. Mä kattelen, että menee tasaseen. Jussi aloitti, Katja katseli ja sai tehtäväkseen vahtia, että kerroksia tulisi tarpeeksi. Päivässä voi pensselöidä vain yhden kerroksen. Pekka ajeli Sääksmäelle.

-          Morjens, vieläkö sinä jaksat ne kannet laittaa?
-          Kyllä, kunhan sinulla on ensin ne luotit malleiksi.
-          Olen ostanut oikein kartonkia. Veneen voisikin jo ottaa esille pressujen alta.
-          Jo vain se hyvästi käy. Osaatkos nyt sitten sovittaa kartongin sivusarjan laitaan.
-          Niin mihinkä?
-          No siihen istumalaatikon pystylautaan.
-          Joo siihen, kyllä, kartonkia täytyy ensin nostaa pystyyn…
-          Ei nosteta, se laitetaan kiinni laitaan ja sitten…
-          Eihän sitä saa siihen sopimaan, kun laita on kaareva.
-          Kuuntele nyt perkele kerrankin, minä selostan. Kartonki kiinni siihen laitaan niin hyvin kuin saat, se osuu vain yhdestä kohtaa kiinni. Sitten otat tikkuaskin kokoisen apupalikan ja kynän. Laitat kynän pystyyn palikan ulkoreunaan, sisäreunan kiinni sivusarjaan ja alat kuljettaa sitä palikkaa pitkin lautaa ja kynä piirtää merkin pahviin. Pahvi ei saa liikkua.
-          No eihän siitä mitään tule, kun pahvi on niin paljon irti laidasta, mihin se kynä piirtää.
-          Selostan uudelleen, kynän täytyy olla ulkolaidassa, palikan niin iso, että se kynä osuu pahviin koko matkaltaan. Piirros seuraa sisälaidan kaarevuutta palikan avulla, kuin suuntaispiirtämisessä.
-          Ai jaa, siis kynä, no nyt minä ymmärrän, tuleehan siitä sitten, minä mietin sitä kynää laitaan päin.
-          No ei, kynä on palikan toisessa päässä kuin se pää, mikä on kiinni laudassa. Oletko jo koettanut pihkavoidetta?
-          Siitä oli tv:ssä, minä kuuntelin sitä radiosta. Saatiin ostaa pohjoisesta, pihkapitoisuus 30 %. Sormesta lähti nirhama paranemaan heti.
-          Enkä minä ole vielä puhunut pihkasta kuin kolme vuotta. Olet sinä hirmuinen jääräpää. Samanlainen on Mikko, ei mitään vaikutusta minun puheillani.
Pekka jäi odottamaan uusia pahvisia malleja.