Lahti 1945-1954, Vesijärvi, Pitkäruokonen, Vammalan kauppala, Aittalahden Kansakoulu 1954-56, Tyrvään yhteislyseo 1957-, Vammalan kauppala 1954-1968,Vaununperä 1967-78, Rauma 1980-86, Lahti, Sysmä, Santahamina 1969-1970, Niinisalo 1971, Liperi 1971-1972. Sääksmäki 1991-, kalastusavustajana Linkolassa 1994-2005. Elämän tarkkailija ja muistiin merkitsijä. Lukijoita kertynyt ympäri maailmaa yli 160.000 , juttuja on 450
lauantai 21. syyskuuta 2013
Elonkehä Ekologisen puolueen lehti taistelu päätoimittajasta -10 l
Elonkehä
Pentti oli saanut polkaistua lehden Suomeen, Elonkehän, se ilmestyi kerran viikossa. Ekologinen puolue oli saanut eduskuntavaaleissa läpi kansanedustajan, Pertti Virtasen. Puoluetukiraha takasi lehden talouden. Päätoimittajaksi oli palkattu Eero Taivalsaari, vanha lehtimieskonkari. Tilaajia hankittiin ympäri maata, toistakymmentä tuhatta. Pekkakin oli tilannut sen. Lehti aiheutti Pentille paljon ylimääräistä työtä. Monet puhelut sen asioissa keskeytti kiireisen kalastuksen. Pentti oli kuitenkin hyvin tyytyväinen lehden olemassaoloon. Olihan se kokoavan foorumi samanmielisille ja erimielisillekin. Monesti lehden artikkeleista keskusteltiin työn lomassa. Pekkaa hämmästytti erityisesti Annelin selvät ja johdonmukaiset kirjoitukset. Marketta Horn oli kirjoittanut lehteen yksilönvapautta ihannoivan puheen vuoron, johon Anneli murskaavasti vastasi. Seuraavassa numerossa Marketta koetti vielä pullistella vastaukseksi, mutta voimat uupuivat. Penttiä nauratti kun Pekka referoi juttua.
"Erotetaan sitten, toimitetaan lehteä vaikka talkoilla. Emme me sellaista päätoimittajaa tarvitse, joka ei tee niinkuin sanotaan. Onhan se nyt sitten ihmeellistä, että toimittaja sanelee puolueen linjan." Pentti oli taas puhelimessa ja Pekka kuunteli toisella korvalla kaloja käsitellessään.
"Olkoon vaan vaikka miten hyvä toimittaja. Katsotaan nyt sitten, minä puhun vielä." Pentti kertoi Pekalle, miten hänellä oli erinomainen pakinoitsija, Emma-Liisa Päreenmäki, jolla oli suuri joukko mukavia aiheen mukaisia pakinoita. Hän halusi niitä lehteen painettavaksi ihan säännöllisesti. Se taas ei sopinut Taipalsaarelle. Linjaerimielisyys.
"Ei kai toimittaja voi sanella puoluelehden linjaa," tuumasi Pekkakin.
"Ei minustakaan. Hän on muutenkin sensuroinut kirjoituksiani, jotka eivät ole sopineet hänen linjaansa. Puolueen entisen puheenjohtajankin. Myös monen muun. He ovat kovin pahoittaneet mielensä."
"No jopas on kumma. Mies saa teiltä palkkansa, eikä osaa kuunnella kuusta, jonka juurella, pihalle vaan."
"Tilalle pitäisi saada pätevä. Niitä ehdokkaita ei oikein ole." Pentti mietti lehden kohtaloa. Olisihan se sääli, jos se lakkaisi, toimintakalenterikin osoitti, että lukijoita ja kokoavaa voimaa sillä oli. Talvella Pentti ei ollut juurikaan ehtinyt avustaa lehteä, joitain juttuja kyllä oli. Aloitti hän sarjan: Elonkehän linja. Kaksi ensimmäistä ilmestyi. Ne olivat tyypillistä Penttiä, iskeviä, yllättäviä ja selkeitä. Kolmas juttu jäi ilmestymättä. Päätoimittajan sensuuri.
"Katsos nyt, tuossa on se kirjoitus, jota ei hyväksytty," Pentti näytti kolme liuskaa käsittävän tekstin.
"Mitä, ei julkaissut, miten se voi olla totta, lehden perustajan ja omistajan juttua? Kuka sinne sitten saa kirjoittaa ellet sinä, ja mistä asiasta?" "Taivalsaari oli julkaissut ammattiyhdysnumeron (7/96) , tämä juttu kai hänen mielestään soti sitä vastaan."
"Tietenkin, niinhän pitääkin, eihän keskustelua synny, jos kaikki ovat samaa mieltä."
Pekka luki tekstin. Se käsitteli duunarin asemaa. Siitä on tullut liian vahva. Pahimpinakin lamavuosina palkat vaan kohosivat, etuihin ei saanut koskea, tai ammattiyhysliike uhkasi panna maan lakkoon.
"Vaikka ympäristön tila, maailman tila, maan tila (ja valtionvelka) huutaa kerskakulutusyhteiskunnan, kuormitusyhteiskunnan, itsemurhayhdyskunnan palkkatason puolittamista ja sitten vielä puolittamista."
"Tämähän on juuri niinkuin pitääkin, elonkehän suojelu voi alkaa toimia vasta massojen muuttaessa tottumuksiaan. Ei siihen riitä jotkut ekologit, kasvissyöjät ja luomutuottajat. Suuri yleisö on saatava liikkeelle. Muutokseen maassamme ei riitä jokunen kymmenen tuhatta tai edes jokunen satatuhatta ihmistä, niitä pitää olle jokunen miljoona. Mieluummin viisi. Kulutusta on laskettava ja paljon. Tätä Taivalsaari siis ei julkaissut, miksi?"
"No hän katsoo sen astuvan työläisten varpaille, on kai hänen vasemmistosuuntauksensa vastaista."
"Pakkohan hänen on se julkaista, kun työnantaja niin sanoo."
"Ei vaan ole julkaissut."
Äitienpäivänä jysähti pommi. Helsingin Sanomat julkaisi uutisen Ekologisen puolueen puoluekokouksesta. Olivat erottaneet Pentin puolueen valtuustosta. Pekka kuuli siitä Hauholla kahvilla poiketessaan. Kiti luki sen lehdestä. Kotimatkalla hän pohti ankarasti, mistä oli kyse. Erotettu, puolueen perustaja, henkinen isä ja ilmeisesti hyvin pitkälle rahoittajakin. Pentin puhelin ei vastaa, soitto Annelille, puhelin oli varattu. Pekalla oli muutakin asiaa, ja hän polkaisi Annelille ja alkoi veivata soimatonta ovikelloa.
"Hei, minä olen puhelimessa, tule sisään." Loikittuaan tavarakasojen yli Pekka alkoi kysellä erottamisesta.
"Se oli aivan kauheaa, Taivalsaari oli masinoinut paikalle uusina jäseninä edellisenä päivänä hyväksyttyjä jäseniä. Omassa puheenvuorossaan hän hyökkäsi Penttiä vastaan aivan kauheasti. Lehdistö ajettiin ensin ulos. Minäkin menin suostumaan siihen, kun ajattelin, ettei puolueen riitoja ole hyvä levitellä. Mutta se oli virhe. Olisi lehdistö heti saanut oikean kuvan siitä, mistä oli kyse. Taivalsaari oli uhannut erota, mikäli Pentti valitaan. Osa oli pelästynyt tätä uhkausta, ja äänestyksessä Pentti hävisi yhdellä äänellä. Taivalsaaren masinoimat osallistujat kyllä istuivat loppuun saakka."
"Vai niin, siellähän tapahtui aivan oppikirjanomainen puolueen valtaus. Kyllä vasemmisto-opistoissa on tämä opetettu. On aina vaaran merkki, kun viime hetken jäseniä ollaan hyväksymässä mukaan."
"Kyllä minä sitä ajattelin, mutten uskonut muutaman uuden jäsenen tekevän mitään tällaista."
"Juuri näin heitä on opetettu toimimaan. Nyt teidän on ehdottomasti saatava Taivalsaari erotettua. Sillä ei ole mitään väliä, jos lehti jää joksikin aikaa ilmestymättä. Kyllä maasta muitakin toimittajia löytyy."
"Niin varmasti, on sitä pohdittu. Olisiko sinulla joku ehdokas?"
"Ei nyt ole, mutta täytyy kuulostella."
"Kolmen viikon päästä on hallituksen valinta, siinähän Pena on kanssa ollut."
"Teidän täytyy nyt masinoida omat kannattajat. Sinun tärkein tehtäväsi on nyt olla puhelimessa. Asia täytyy varmistaa, sillä vastapuolikin varmasti toimii, nyt kun Taivalsaari on paljastanut karvansa."
Pekka pyöräili kotiin ja soitti siskolleen Kitille Juupajoelle. Hän oli myös tilannut Elonkehän, ja oli lukenut Pentin kirjoituksia. Kitillä olikin ehdokas, Kiviharjun Inkun mies. Koitettuaan taas soittaa Annelille pyöräili Pekka taas ovelle. Anneli tiesikin Kiviharjun ennestään, innostui asiasta ja pyysi puhelinnumeroa. Sitä ei ollut plakkarissa, mutta Kitin numeron hän antoi.
"Pentin voisi olla parempi erota kokonaan puolueesta, vallankin jos hänet syrjäytetään hallituksestakin. Hänen sanomansa kyllä menee tässä maassa läpi, mutta puolue ei tee mitään ilman Penttiä." Anneli oli ajatellut itsekin erota, mikäli Penttiä ei valita.
Pekka oli järjestänyt seuraavana päivänä talkoot kotiseutumuseolle. Se oli kirkonmäelle siirretty vanha talonpoikaistalo. Katto oli alkanut vuotaa, ja kotiseutuseura oli päättänyt laittaa siihen uuden pärekaton. Viisi urhoollista oli paikalla, aloitettiin esineiden siirto ja suojelu. Kun päärakennus oli saatu valmiiksi, katsottiin vielä aittaa. Avainta ei ollut kellään, olisiko aitta ollut auki vuosikymmeniin. Jussi lupasi hakea rautasahan.
"Tuo samalla uusi lukko!" huikattiin perään. Odotettaessa Eero lupasi saada oven auki,
"Tuo minulle vasara ja kirves, tämä on helppo särkeä." Jussin rautasaha ei purrut lukon metalliin. Pekka toi kiven. Eero löi, Jussi piteli kiinni ja Tapio nauroi.
"Tuo kirves." Pekka toi, sama peli ja naurut päälle.
"Tuo toinen kirves." Sama peli. Lopulta Eero sahasi lukon auki. Ovi aukesi ja miehet kömpivät sisään, siellä oli etupäässä kimpiastioita ja yksi lipasto, toinen kaappi ja maidontarkastajan rasvanmäärityslaitteet. Niitä kun miehet arvuuttelivat, astui Pentti sisään.
"Mistäs sinä tulit, Helsingin autoltako?"
"Ei kun Annelilta, Katriina kertoi teidän olevan täällä, ja minä päätin tulla katsomaan." Pentin pyörän takana oli valtava reppu Miehet vielä juttelivat rasvanmäärityskoneesta. Eero ja Pekka valehtelivat minkä kerkisivät ja muut nauroivat.
"Minulla on sinulle silakoita ostettuna. Olen monena päivänä käynyt, muttet ole ollut kotona, mennään hakemaan."
"Onko ne sinulla kellarissa tai jossain kylmässä, ovatko ne vielä hyviä?"
"Ne ovat aivan priimoja, polkaise pyörällä, minä menen Eeron kanssa autolla."
"Ette sentään ole kumpikin omalla autolla." Pekka ehti hieman ennen Penttiä.
"Olisi minulla jo kiire kotiinkin, tulen hetkeksi." Pentti oli jo Annelilta kuullut, Kiviharjunkin. Sanoi tämän tietävänsäkin. Mietti vain voisiko tämä lähteä, kun hän oli vihreitten kunnanvaltuutettu. Jääkaapista haettiin silakat. "Mitä nämä ovat, silakoitako?" Aivan silakan näköisiä ne olivatkin, Pentti otti yhden käteensä. "Suklaata," ähkäisi Pentti. Hän ei luvannut juoda teetä. Jääkaapista haettiin vielä suklaata ja palastettiin lautaselle.
"Tämä on aitoa kilosuklaata."
"Miten niin?"
"Kas kun minä ostin sitä sitä tasan kilon. Se on Kultasuklaasta Iittalasta. Sielläkin me olemme poikenneet. Minä ostin tässä välissä Fazerin levyn, enkä yhtään pitänyt siitä."
Pentti kertoili puoluekokouksen kulkua, ei häntä kovin ulosheitto tuntunut harmittavan. "Et sinä kyllä sitä puoluetta tarvitse. Siinä vaan joutuu aina kompromissin tekoon." Pentin ajatukset ovat kyllä levinneet ja leviävät vastakin ja hän saa seuraajia.
Tunnin he siinä istuivat ennenkuin Pentti alkoi tehdä lähtöä.
"Käydään vielä katsomassa sinun nurmikkoperunoitasi." Pekka oli laittanut siemenperunat suoriin jonoihin nurmikon pintaan, kantanut kompostia päälle ja väleihin katteeksi koivunlehtiä ja olkia.
"No nyt minä uskon tuohon, kun näen."
"Minulla on tarkoituksena hävittää tästä nurmikko. Samalla saan tästä nostella aivan puhtaita mukuloita suoraan pataan." Pentti nousi pyörälleen, "tavataan vielä ennen sinun Viron matkaasi, minä lähden nyt Kukkian kierrokselle." Pekka katseli kuinka Pentti kaarsi mäkistä mutkaa ylös polkien pään tahdittaessa vauhtia kuin kilpapyöräilijällä.
sunnuntai 1. syyskuuta 2013
Kohtaaminen Kissalammella
Salainen paikka
Kirkas valo ei pääse tänne. Olen varjon suojassa, rauhaisaa on. Kääntyilen hitaasti, tuolla on kaislikkoa, ei ylety tänne. Edessä on pieni vapaa vesialue. Siihen valo osuu kuumana. Nukuttaa.
Maa tömisee, lähenee, nyt paukkuu puiden päällä. Pelkää en, olen tämän nähnyt ennenkin. Kas, musta esine loiskahti melkein päälleni, ei se tänne ulotu, jo poistui, jyminä vaimenee. Valoisaan paikkaan syntyi virtauksia, nousee pohjasta mutua. Siihen näyttää tulevan pieniä kaloja. Pyörivät siinä syötävää etsien. Minua ei kiinnosta. Isompaa saalista tarvitsen. Pysyn hiljaa. Veden pinta väreilee vähäisessä tuulessa.
Tympeä haju tunkeutuu tänne, mikä katku. Ei pelota, ennenkin loiskauksen jälkeen on tuo sama haju ilmestynyt. Saisi se olla poissa, turha sitä on haistella. Taidan siirtyä hieman syvemmälle varjoihin. sinne ei tuo haju ylety. Olen samalla poissa metelistä, joka kohta alkaa. Taisivat pikkukalat muistaa tuon hajun merkityksen, kun siirtyvät lähemmäs, matalaan ja valoisaan. Uusi pauke puiden päällä kuuluu. Läiskähtääkö taas? Vesi ottaa puiden liikkeen mukaansa, värisyttää itseään menemään, pinnasta pohjaan. Kuuluu kopsahdus ja lässähdys. Rannassa vesi kuohahtaa, kas, sieltä tullaan jo. Näin aina käy tympeän hajun jälkeen. Vaaleat pötkylät etenevät pohjaa pitkin. Katselen niitä ja pohjan sameutumista. Melkoinen pyörre nostaa veden pintaan saakka pyörimään. Ovatpa pikkukalat rohkeita, uivat aivan pötkylöiden edessä. Huono uimari on, ei löydy sulavuutta ja nopeutta. Väistyisin kyllä, jos kohdalle tulisivat, ilman kiirettä.
Kopse käy puitten päällä, no nyt aivan huojahti ja tärähti, melkein päälläni. Uudenlaiset väreet osuvat minuun. Säksättävät, lyhyet ja nopeat. Pikkukalat hakevat valoisasta paikasta saalista, pyörivät edes takaisin, kunnes vesi kirkastuu. Mitäs nyt, pinnalle satelee jotain, uusi haju tulvahtaa. Ei siinä ole syömistä. Parvikalat käyvät maistelemaan, kas, sieltä saapuu uusia kaloja, jo isojakin. Käännähdän, tarkkaan molemmat silmäni suurimpaan. "Katsos kuinka särjet ottavat pullaa." "Heitä tuonnemmas, ettei ne heti vaivu pohjaan, hauskaa seurata niitä." Paula murustelee lisää särjille, aurinko paistaa rantaveteen. Kumartuvat kaksin laiturilla istuen, pyyhkeet uumillaan, seuraamaan akvaarion omaista näytelmää. Tumma vihreä pötkylä käännähti salamana pullanpalojen alla uivaan parveen. Samalla vauhdilla se palasi laiturin alle. "Näitkös, pieni hauen puikkari?" "Olen sitä katsellut aiemminkin. Se taitaa asustaa laiturin alla. Olen siellä nähnyt suuremmankin, melkein halon kokoisen."
On siellä ne kaksi haukea, kavereina uivat, saanevat jotain lohtua toisistaan. Pötkylöiden taas ilmestyessä iso hauki on aivan rannassa, pelästyy äkkinäistä törmäystä ja käännähtää voimakkaalla pyrstön sivalluksella. Kaislikko kohahtaa ja vesi loiskahtaa, toisenkin kerran, kauempana. On tässä nyt olemista, pysyisivät häiritsemästä, käväisen syvemmällä.
Kirkas valo ei pääse tänne. Olen varjon suojassa, rauhaisaa on. Kääntyilen hitaasti, tuolla on kaislikkoa, ei ylety tänne. Edessä on pieni vapaa vesialue. Siihen valo osuu kuumana. Nukuttaa.
Maa tömisee, lähenee, nyt paukkuu puiden päällä. Pelkää en, olen tämän nähnyt ennenkin. Kas, musta esine loiskahti melkein päälleni, ei se tänne ulotu, jo poistui, jyminä vaimenee. Valoisaan paikkaan syntyi virtauksia, nousee pohjasta mutua. Siihen näyttää tulevan pieniä kaloja. Pyörivät siinä syötävää etsien. Minua ei kiinnosta. Isompaa saalista tarvitsen. Pysyn hiljaa. Veden pinta väreilee vähäisessä tuulessa.
Tympeä haju tunkeutuu tänne, mikä katku. Ei pelota, ennenkin loiskauksen jälkeen on tuo sama haju ilmestynyt. Saisi se olla poissa, turha sitä on haistella. Taidan siirtyä hieman syvemmälle varjoihin. sinne ei tuo haju ylety. Olen samalla poissa metelistä, joka kohta alkaa. Taisivat pikkukalat muistaa tuon hajun merkityksen, kun siirtyvät lähemmäs, matalaan ja valoisaan. Uusi pauke puiden päällä kuuluu. Läiskähtääkö taas? Vesi ottaa puiden liikkeen mukaansa, värisyttää itseään menemään, pinnasta pohjaan. Kuuluu kopsahdus ja lässähdys. Rannassa vesi kuohahtaa, kas, sieltä tullaan jo. Näin aina käy tympeän hajun jälkeen. Vaaleat pötkylät etenevät pohjaa pitkin. Katselen niitä ja pohjan sameutumista. Melkoinen pyörre nostaa veden pintaan saakka pyörimään. Ovatpa pikkukalat rohkeita, uivat aivan pötkylöiden edessä. Huono uimari on, ei löydy sulavuutta ja nopeutta. Väistyisin kyllä, jos kohdalle tulisivat, ilman kiirettä.
Kopse käy puitten päällä, no nyt aivan huojahti ja tärähti, melkein päälläni. Uudenlaiset väreet osuvat minuun. Säksättävät, lyhyet ja nopeat. Pikkukalat hakevat valoisasta paikasta saalista, pyörivät edes takaisin, kunnes vesi kirkastuu. Mitäs nyt, pinnalle satelee jotain, uusi haju tulvahtaa. Ei siinä ole syömistä. Parvikalat käyvät maistelemaan, kas, sieltä saapuu uusia kaloja, jo isojakin. Käännähdän, tarkkaan molemmat silmäni suurimpaan. "Katsos kuinka särjet ottavat pullaa." "Heitä tuonnemmas, ettei ne heti vaivu pohjaan, hauskaa seurata niitä." Paula murustelee lisää särjille, aurinko paistaa rantaveteen. Kumartuvat kaksin laiturilla istuen, pyyhkeet uumillaan, seuraamaan akvaarion omaista näytelmää. Tumma vihreä pötkylä käännähti salamana pullanpalojen alla uivaan parveen. Samalla vauhdilla se palasi laiturin alle. "Näitkös, pieni hauen puikkari?" "Olen sitä katsellut aiemminkin. Se taitaa asustaa laiturin alla. Olen siellä nähnyt suuremmankin, melkein halon kokoisen."
On siellä ne kaksi haukea, kavereina uivat, saanevat jotain lohtua toisistaan. Pötkylöiden taas ilmestyessä iso hauki on aivan rannassa, pelästyy äkkinäistä törmäystä ja käännähtää voimakkaalla pyrstön sivalluksella. Kaislikko kohahtaa ja vesi loiskahtaa, toisenkin kerran, kauempana. On tässä nyt olemista, pysyisivät häiritsemästä, käväisen syvemmällä.
Lukijoilleni 3
Pieni kiitoskirjoitus
Olen saanut mielenkiinnolla seurata teitä lukijoitani näiden parin vuoden aikana. Blogi ilmoittaa tänään kävijämääräksi 16.458 kappaletta. Luku on huumaava, samalla kiehtova ja hieman askarruttavakin. Huumaa ja iloa tuo teidän valtava innostus teksteihini, kiehtovuus pakottaa yhä uusia tapahtumia päästäni paperille ja askarrusta tulee teidän ajatuksistanne ja mietteistänne näistä kirjoituksista. Kovin olen iloinen kaikenlaisesta palautteestanne, yllättävistä sattumuksista törmätessäni kasvokkain tai kirjallisesti henkilökohtaisesti teihin. Lukijakuntani on lisääntynyt myös kirjoituksistani Tyrvään Sanomiin ja Valkeakosken Sanomiin, joissa niitä on monesti julkaistu. Vaimonikin saa tuodakseen monenlaisia viestejä, pieniä asioita aivan arvaamattomissa tapahtumissa.
Aivan kohta menee rikki neljänsadan lukijan pyykki suosituimmassa, savustusuunista kertovassa tarinassa, kolmensadan rajaa tavoittelee kaivurin ostosta ja opettelusta tarinoiva juttuni. Vanhan Vammalan jutut ovat monet ylittäneet sadan pyykin, Vaununperän tarinat ovat yleensä suosittuja, yli sadan lukijan verran tarinalta, vaan on sitten sellaisiakin, joita on luettu vain alle kymmenen.
Laskuri ilmoittaa vielä päivässä, viikossa ja kuukaudessa käyntien määrät, pitääpä vielä tilastoakin niistä. Mielenkiintoista on myös tilastot kävijöiden käyttämistä selaimista ja laitteista, mistä sivuilleni on loikattu. Suomesta toki useimmat, mutta myös isosti USA:sta, Saksasta, Espanjasta, Venäjältä, Ruotsista. Vielä kone kertoo hakusanoja, joita olette käyttäneet blogiin päästäksenne. Voi mahdoton, millaista mielikuvitusta niissä on käytetty, pakko niille on joskus nauraa. Parhaasta päästä on "kissojen kuolinkankeus", kait senkin perästä jokin juttu löytyi. Eniten on tieten käytetty "kivenvieritys" sanaa.
Kävijöiden määrä päivässä on ollut ilokseni melkoisen vakaa, siis ei vielä ole ollut päivää ettei kävijöitä olisi ollut. Paras luku on 152, muutama yli sadan, sitten viidenkymmenen molemmin puolin.
Vielä on juttuja odottamassa kirjoittamista.
Tuhannet kiitokset matkastanne kanssani
Pekka
maanantai 19. elokuuta 2013
Kemmolaan aitta v. 2013
Liekosaaressa
keskellä metsää on pieni aukio. Olisiko ollut aikoinaan Kaukolan isäntien
niittymaana, josta heiniä on koottu talveksi elikoille. Siellä kuumassa
auringossa perhosten ja paarmojen lentoa Pekka seuraili istuen punaisen
hirsirakennuksen porraspuulla. Heinäkasvusto oli jo tuleentunutta, kellokukat
kukkivat vielä. Kuinka olikaan siinä sopuisaa istuksella kiireettä, aistia
rakentajien taidokasta hirsityötä, nojata seinään ja katsella oven asettumista
aukkoonsa. Turhaa työtä ei siinä näkynyt, rakenne oli kestävä, käytännöllinen
ja jokaisen kätevän miehen oli sellainen mahdollista rakentaa tarpeeseensa.
Tukki kaadettiin kevätpuolen pakkasilla, hevonen ne sitten veti kartanolle
lanssille rakennuspaikan viereen. Auringon jo lämmittäessä alkoi hirsien
veisto. Molemmat posket iskettiin kirveellä suoriksi ja tasaisiksi. Työ oli
joutuisaa, tukeissa oli vielä paljon kosteutta, jolloin puu oli pehmeää
veistää, sulaa sen oli toki oltava. Taitava kirvesmies näki silmällään seinän
suoruuden ja hirren sopivan paksuuden. Puut olivat jo metsässä katkotut
sopivaan pituuteen. Pihka tuoksui, hiki höyrysi selästä ja lastukasa kasvoi.
Tästäkö
Pekka sai ensimmäisen mieleen painuvan kokemuksen hirren lujuudesta ja
käytännöllisyydestä rakentamiseen. Mieleen nousi ajatus oman aitan saamisesta
pihapiiriin. Tyrväällä oli silloin vielä paljon aittoja jäljellä, joita näkyi
talojen pihoissa ja peltojen laidoissa pyöräretkillä milloin kenenkin kanssa.
Osa oli harmaantuneita, toiset taasen punamullalla suojattuja. Miltei kaikissa
oli pärekatto. Ainoastaan muutamassa talossa aitta oli katettu punaisilla
kattotiilillä. Silloin niihin oli myös aseteltu räystäslaudat, jotka valkoisina
olivat somia katsella. Kataran suoraa ajellessa näkyi hyvin hoidettuja pihoja
useita aittoja. Sallin talossa niitä oli useita, samoin Katarassa ja tietenkin
Haunialla. Ekon tiellä saattoi myös ajella rakennuksia ja aittoja katsellen.
Bäcmanin Ilkka oli ajanut moottoripyöräkortin. Hänen 250 cc Jawan takana Pekka
usein istui poikien kierrellessä santateitä ympäri Tyrväätä. Sama ajelu jatkui
yhä hurjempana, kun Pekka sai seitsemänkymmenen viiden markan hinnalla 125 cc
Tähti kovaperän. Jukalla ja Raunolla oli mopot. Päristelivät ympäriinsä kesät
talvet kaksin ja kolmin ja nelisin.
Ikää alkoi
karttua, olivat pojat jo avioituneet kaikki, sakki hajosi Etelä-Suomeen ja
Pohjois-Karjalaan saakka. Ei ollut Pekka saanut aittaansa, oli kuitenkin
hirsinen kesämökki. Se oli noussut Liekosaareen yhdessä Paulan kanssa. Huone ja
sauna, edessä kuisti kohti järveä ja Vammalaa. Viereisille tonteille alkoivat
Ilmarannan Tauno ja Tommilan Risto rakentaa omia mökkejään. Siellä tuli silloin
tällöin käytyä seuraamassa rakentamisen edistymistä. Risto kokosi mökkiään
vanhoista hirsistä. Ne olivat tummia, komeita pylväitä. Sopivat hyvin toistensa
selkään. Sitä Risto selitti, miten hirret oli ensin merkitty ennen rakennuksen
purkamista. Näin saattoi sitten löytää tarvittavan hirren, joka hyvin oli jo
hakenut paikkansa. Risto ja Tauno touhusivat paljon yhdessä, molempiin oli
syttynyt keräilyn harrastus ja vanhan tavaran arvostus. Se näkyi hyvin Riston
mökissä. Jotensakin erikoinen oli tunnelma vanhasta kootun rakennuksen sisällä.
Hajukin oli erilainen, elämänmakuinen.
Kokemukset
varmaan vaikuttivat Vammalan Osuusmeijerin työläisten, tyttöjen, asuintalon
ostamiseen purettavaksi. Urakka oli yhdelle liian iso, Pekka sai mukaansa
Virtasen miehet, Hannun ja Osmon. He
saivat sovitun osansa talosta, Pekka sai hirret. Niistä sitten Ismo suulissa
Innanmaassa veisti kesämökin, huone ja sauna. Soma tuli rakennuksesta, hirret
olivat miellyttävät katsoa sivellä niiden sileää mustunutta pintaa. Mestari ei
ollut niitä piilunnut, niin kuin tehtiin sellaisille rakennuksille, missä
asuttiin. Myös aitoissa oli viimeistelty pinta. Innanmaassa olivat ottaneet
yhden seinäpinnan paljaaksi, makuuhuoneen ja tuvan väliseinän. Siinäkään ei
ollut tuota viimeisteltyä laineille lyötyä pintaa. Sellainen syntyi vain mestarin
iskiessä jo valmiissa rakennuksessa piilukirveellään kauniin lastun jokaisesta
hirrestä katosta lattiaan. Näin edeten seinää edelleen nuo jäljet muodostivat
kuin höylätyn lainerivistön, saman levyisinä, yhtä syvinä. Tuollaisen
mestarityön Pekka oli tavannut Lieksan kotiseutumuseossa. Hirret olivat tuossa
päärakennuksessa metsän jättiläisistä veistetyt. Piilun jälki oli uskomattoman
tasaista, valo siinä pyörteili ikkunasta pitkin seinää jättäen aina harjan
kohdalla pienen tumman varjon. Rakennuksessa oli kohdillaan kolme jättiläistä, metsän
petäjät, vauraan isännän tahto ja mestarillinen piilukirveen käyttäjä.
Elämänsä
viidennessä vaiheessa Pekka alkoi hakea sopivaa aittaa ostettavaksi Sääksmäelle.
Talo oli nostettu hirsistä. Rantasalmi oli ne höylännyt ja katkonut
piirustusten mukaisesti. Tiukka asemakaava esti hirsipintaa näkymästä ulos,
sinne tuli pystylaudoitus. Sisällä hirret olivat näkyvillä. Hyvä siinä oli asua
ja talvisin lämmitellä leivinuunia, aittaa vaan puuttui. Käydessään Sianojilla
Sammaljoella tästä tuli puhe. ”Ostaisin sopivan aitan koottavaksi Kemmolaan, ei
sinulla olisi ehdolla jotain?” ”Ei nyt juuri, mutta katsotaan, ei tämä ole
mikään ongelma,” Harri tuumasi
rauhalliseen tapaansa. ”Mitä sää aitalla teet?” Sitä sitten selitettiin
Anjalle, joka käytännöllisenä ihmisenä heti mietti hankinnan järkevyyttä. Harri
otti asiakseen aitan löytymisen, kierteli Sammaata katsellen ja kysellen.
Löytyi viimein, vieläpä aika läheltä Rautaniemeä. Pekka kokosi purkuporukan,
Harri tilasi kuorma-auton. Nopeasti hirret lastattiin käsin lavalle. Ne oli
merkitty Riston oppien mukaisesti, Pekalla oli ollut Harrin hitsaama
lyömärauta. Sillä saattoi merkitä roomalaisilla numeroilla kaikki merkit, myös
lattiahirret ja kattotuolit. Autoilijalla olisi ollut tukkinosturi, mutta sitä
ei saanut käyttää. Niistä kourista olisi tullut ikävät jäljet jokaiseen
hirteen. Kemmolassa kuorman purku kävi sutjakasti portin pieleen autotallin
kupeeseen.
Kaupungin
rakennustoimiston ihmisten mielen kääntäminen aitan puolelle otti aikansa.
Siinä täytyi selittää rakennuksen kyllä sopivan hyvin pellon laidalla olevalle
tontille. Suurempi harmi oli sitten rakennuslupa. Se täytyi maksaa
samansuuruisena kuin asuinrakennuksenkin lupa oli. Hieman se tuntui
liioittelulta, eihän siihen aittaan tulisi edes sähköjä tai lämmitystä.
Äänestykseen oli lupa mennyt, lupa myönnettiin. Pakko oli sitten noudattaa
lupaa, aittaa ei saanut pystyttää Pekan haluamaan paikkaan autotallin
jatkeeksi, vaan sen oli oltava rajasta viisi metriä ja lisäksi seinän täytyi
olla linjassa rakennuksen seinän kanssa. Mielessä oli ollut hieman entisaikain
umpipiha, aitta ja autotalli olisivat muodostaneet rajan naapuria vastaan ja
piha olisi jäänyt avonaiseksi talon päädyssä. Se täytyi unohtaa. Valkaman
miehet Pasi ja Matti toivat viisi isoa kiveä kaivurillaan rakennuspaikan viereen.
Eivät ottaneet maksua millään, vaan sanoivat sen olevan jo maksettu. Aitat ja
suulit olivat ennen pystytetyt maakivien varaan. Pekka alkoi lapioida. Paikka
oli rinteessä, siinä täytyi leikata ylhäältä maata pois aika lailla, tarvittiin
sai tasainen alusta, josta pintamaa oli poistettu. Rautakangella ja kiilakivien
avulla kivet saatiin hitaasti liikkeelle. Hiiop vaan kangella reunaa ylös,
sitten sinne reunan alle sopiva kivi. Uusi kiilakivi kangen alle ja taas nosto
ja uusi isompi kivi mölkerön alle. Kivet saivat paikkansa, lankun avulla Pekka
vaaitti ne samaan tasaan. ”No niin, nyt hirsien kimppuun, aika läjä niitä
tuolla onkin. Onneksi mukana tuli sopivia pyöreitä propseja.” Kaksi propsia
aseteltiin menosuuntaan parin metrin välillä. Hirren päästä nostaen sivulle jäi
se kuin puntariin kasan päälle. Työntämällä se helposti liikahti propsin päälle, ja kuiva hirsi nousi toisesta
päästä nostaen molempien pyöreiden puitten varaan. Helppo oli siinä työntää
hirttä propsien pyöriessä alla. Ennen kuin paino tuli suureksi, asetettiin
kolmas propsi taas parin metrin päähän ja työntö jatkui. Aina alla oli kaksi
puuta, olihan mahdollista yhtä propsia käyttäen edetä, mutta silloin saattoi
olla raskaampaa nostaa hirren pää uudelleen propsille edessä. Katsellessaan
alimmaisia aitan rakennelmia oli Pekka päättänyt poistaa lahoa valtavasta
etuhirrestä. Se oli hiirilaudan alla oleva ylöspäin kapeneva leveä hirsi. Tämä
taas makasi pyöreän alushirren päällä. Alushirret olivat aitan pidemmissä
sivuissa kivien päällä. Hiirilaudan alle tulevat leveät jättiläiset aseteltiin
aitan oviseinän ja takaseinän suuntaisesti. Tuo lahon poistaminen pakotti
laittamaan alushirren etukulma saman verran korkeammalle, mitä lahon poisto
vaati. Tuon kauneusvirheen rakentaja salli, muutoin olisi täytynyt laittaa
paikkapala tuohon lahokohtaan. Sitä pientä epäsymmetriaa eivät katsojat
huomaisi, ellei sitten sitä erikseen otettaisi puheeksi. Tuon nurkan alushirsikin
oli päästään lahonnut, se täytyi uusia. Kuulialan Jussi lupasi toimittaa
sopivan paikalle. Niin pihaan kopsahti komea mäntyinen tukki. Petkeleellä se
oli kuorittava kuivumaan auringossa. Työ oli helppo, kun kyseessä oli
runkotukki, eikä siinä ollut oksia haittana. Mittailuun meni aikansa, jotta
aitta saatiin vaakasuoraan. Hiirilaudat
olivat puolipyöreitä hirsiä. Ne tulivat veistetty puoli alas noiden kahden
kavennetun jättiläisen selkään. Näin siihen muodostui kuin räystäs molemmin
puolin jättiläisiä. Eivät hiiret pääsisi siitä sitten ylös aittaan, siitä
nimitys. Kyllä toisinaan näki laudan mallisia hiirilautoja, molemmat puolet
olivat veistetyt. Pekan mielestä nämä puolipyöreät olivat kauniimpia silmälle.
Näin oli saatu ristikko aikaiseksi, vuorossa olivat ensimmäiset varsinaiset aitan
hirret. Ne tulivat pitkien sivujen suuntaisesti, salvokset puolipyöreiden
hiirilautojen päälle. Työ oli helppoa, olihan sovitustyö tehty jo 1800 luvun
puolella. Pitkien sivujen hirret olivat erikoistyötä. Ne oli päältä pitkittäin
veistetty puolivälistä pituussuuntaan tasaisiksi. Ulkopuolelle hirsi oli
kokonainen, veistetty tasanne sisäpuolella. Näiden tasanteiden varaan
aseteltiin lattialankut. Ne puolestaan olivat valtavien hirsien puolikkaita.
Kirveellä oli tasoitettu lattia, piiluttu oikein. Päissä oli isketty
seinähirren tasaisen kohdan levyinen olake. Lattialankut kopsahtelivat toisensa
perään seinän pituudelta. Numerointia seuraten sopivat vaivatta. Vielä oli yksi
puolipyöreä hirsi. Se sai paikkansa lattialla veistetty puoli alaspäin vähän
puolenvälin jälkeen. Seinähirsissä oli kolot, joihin tuon hirren päät
vastasivat. Lisäksi se oli kahden lattiahirren saumakohdassa. Ulkopuolella
tuossa samassa kohdassa seinähirressä oli veistetty kolo, johon oli sovitettu
kaksi kiilaa. Nerokas keksintö, lattia oli uiva, siis ei missään kiinni. Kiilat
kun olivat koloissaan kahden lattiahirren saumassa, niin kiiloja tiukempaan
iskiessä koko lattia kiristyi seinästä seinään. Kyseessä oli vilja-aitta.
Siihen ei sopinut tulla koloja kesähelteillä hirsien väliin. Niistä jyvät
olisivat vuotaneet ulos. Tuo viimeiseksi asetettu puolipyöreä hirsi taas peitti
sen kiilakolon.
Pärekatto
oli saatava. Pekka ajeli Vaununperälle Heinojen luo. Rauno oli pystyttänyt
vanhan pärehöylän kentälleen. Se sai voimansa traktorin siivapyörästä, Merva
oli istunut vastaanottopäässä monet satsit. Rauno lupasi höylätä, jos vain
Lehtisen Untolta saataisiin sopivat pärepuut. Untolla oli sopiva mäntymetsikkö
aivan siinä vieressä. Työ kävi hyvin, pärepuut oli jo tuotu kasalle höylän
viereen. Lusalla niistä poistettiin kuori ja Rauno asetteli ensimmäisen pölkyn
laatikkoon. Traktori mörisi, höylä suhisi, Rauno meuhkasi ja Mervi nauroi.
Pekka kantoi valmiin tavaran peräkärryyn.
”Tulekkos
sinä minulle mestariksi pärekaton tekoon?” Pekka seisoi telineillä nostaessaan
viimeisiä päätyhirsiä paikoilleen. Eero oli tullut katsomaan työmaata. ”Koskas
sinä vietät harjakaisia?” ”Iltapäivällä.” Eeroa nauratti. ”Saatan minä
tullakin, tuleekos muitakin naulaajia? Niitä tarvitaan lappeen pituudelle
useita.” ”Kyllä, Teppo ja Lahtisen Antti ovat luvanneet olla paikalla.” Asia
sovittiin, Eero vielä neuvoi riialaudan teon. Aitta valmistui, Pekka katseli
tyytyväisenä työtänsä. Uutta olivat vain päreet, ruodelaudat ja toinen
alahirsi. Pystytys oli sujunut kokonaan yksin, siitä mielihyvä. Päreiden
naulaamisessa oli sitten mukava ottaa kavereita mukaan.
Otsa-aitta, laajennusosa edessä ylhäällä on ainoastaan komeuden vuoksi. Hiirilauta näkyy nurkan alla viikatteen pään kohdalla.
lauantai 17. elokuuta 2013
Rapuja syömässä -90 l
Rapujuhlat Voipaalassa
-
Onko amia kala? -
Ei, vastasi Pentti pitkän miettimisen jälkeen. -
Onpas, sanoi vaari, pois jonosta. -
Se on usein ristikossa, luukala, tiesi Pekka, mutta vielä ei ollut hänen vuoronsa. Leikkijät olivat jonossa vaarin
edessä, jokaiselta
kysyttiin vuorollaan. Vastata sai vain on tai ei. Jos
vastasi oikein, pääsi toiselle kierrokselle, muutoin putosi leikistä pois Olipas Pentille sattunut kysymys kaloista, eipä kuitenkaan tiennyt. Leikki jatkui, kunnes voittaja
oli selvillä. Hyvä ja nopeatempoinen ohjelma.
Jokaiselle
osallistujalle oli tehty etukäteen tiettäväksi, että
ohjelma pitää olla. Se oli vanha perinne. Pieni palkinto annettiin voittajalle, namu tai muuta hullua, saajana oli tällä kertaa mummi.
Anneli
oli ollut hermona ohjelmansa suhteen. Mietti ja kyseli,
millainen sen pitäisi olla. Lopulta hän keräsi erilaisia
yrttejä ja kasveja Voipaalan pihalta. Niitä piti tunnistaa.
Kaikki tunsivatkin joitain, parhaiten Paula.
Oli
jo noustu pöydästä. Hyvin syöneenä. Pekalla
ja Paulalla oli ollut vuoro
järjestää suvun rapujuhlat. Sitä miettiessään ja
järjestellessään sukulaisten yöpymisiä olivat kääntyneet Laukan
Marian puoleen. Voipaalaan oli rakennettu majoitustilaa, joita vuokrattiin 50
mk/yö. Kaikki pitkämatkalaiset olivat luvanneet
tulla kartanoon yöksi. Maria oli antanut Pakarin käyttöön.
Siellä oli jokaiselle perheelle oma huone. Rakennus
oli remontoitu kauniisti takkahuonetta myöten.
Kokoontuminen
oli määrätty klo 17.00 Turtiaisilla. Kaikki saapuivatkin ajallaan. Pirttiin oli
katettu tulokahvit ja paakkelsit. Yllätykseksi muille Pekka oli halunnut kutsua
Pentin ja Annelin mukaan. Heidän tulostaan ei oltu kerrottu muille mitään. Muut olivat jo pihalla, kun kauniissa
illassa tietä pitkin pensasaidan takaa astelivat he esille, Annelilla pihlajanterttu
hiuksissaan. Hieman siinä aluksi katseltiin, pian juttu luisti, Pentti varsinkin oli tottunut vieraassa
kävijä. Klo
l8.00 lähdettiin majoitukseen, joka olikin aivan lähellä. Sinne
hurautettiin autoilla, paakaasit olivat niissä purkamatta. Pentti ja Anneli
kävelivät. Pekka lastasi Paulan kanssa juomat ja
joitain muita tarvikkeita mukaan pari kopallista. Olivat päivällä käyneet
kattamassa pöydän komeaksi Voipaalaan. Se oli kuitenkin salaisuus. Tiedä sitten arvasivatko muut, eivät kuitenkaan voineet olla varmoja. Voipaalan ala-aulassa pitkä pöytä oli katettu vihreällä
liinalla. Keskelle kasattiin tiiliskiviä liinan alle korokkeeksi. Lautaset, lasit ja servetit olivat paikoillaan. Kaikille
oli varattu rapuliinat kaulaan. Servetit olivat
taitetut koholle. Pekka oli hakenut
useita pihlajan oksia täynnään marjoja. Niillä koristeltiin
pöytä kuin köynnöksillä. Kaiken kruunasivat ravut . Niitä oli asetettu
korkeisiin maljoihin, jotka taasen seisoivat laakeilla vadeilla. Vaditkin olivat täynnä rapuja. Pitkiä komeita kruunutillejä oli laitettu maljojen keskelle pystyyn. Pihlajan oksia riitti vielä
sivupöytienkin koristeeksi. Voipaalassa oli
pohjoismaalaisten taiteilijoitten näyttely,
materiaalina
oli käytetty monenlaista jätetavaraa, paperia, säkkejä,
narua, oksia ym.
Kaikkien
istuttua paikoillaan Pekka nousi ja aloitti tervehdyspuheen : ”Haluan aluksi lausua kaikki tervetulleiksi. Erityisesti Pentin ja Annelin. Halusin saada heidät tänne mukaan, ja ilokseni he suostuivat. 0len viime talvena tehnyt Pentin kanssa töitä ja reissuja, joiden aikana olemme
tutustuneet. Muistanette
Talaskankaan jupakan, jonka seurauksena oikeus määräsi
luontoaktivisteille sakkoja. Penttihän ne kaikki maksoi,
muut olivat joko varattomia tai haluttomia. Minusta ei muutoin ole tällaiseen suoraan
luonnonsuojelutoimintaan, Pentti sanoi kerran,
että tällä lailla minä työlläni makselen niitä sakkoja. Se
tuntui minusta mukavalta. Me kaikki muut olemme
asuneet Tyrväällä pitkiä aikoja. Muistan Ylistenjärven rapujuhlat, sittemmin
siinä järvessä oli rutto. Koetin saada
meille tutun kanavani kautta kotimaisia rapuja, mutta viime
hetkellä se petti. Jouduin soittelemaan Jokelaan, Pertti
muistaa, Illoon rapufarmarille. Häneltä sain numeron
Kämmäkänmaan perille. Sieltä sain nämä ravut, ne
ovat Ylistenjärvestä. Sen rapukanta on elpynyt.
Minulla
on vielä kaikille lahja. Sekin liittyy Tyrvääseen. Kitin kanssa olimme museoretkellä kesällä Vammalassa,
Kävimme Tyrvään vanhassa kirkossa. Silloin huomasin kirkon vanhojen paanujen
alkaneen tippua alas. Nythän katto korjataan
uusilla
paanuilla. Kävin eilen lenkin Vammalassa, ja hain kirkon
seinustalle pudonneita paanuja. Ne ovat haapaa, kattomestari Antti Piimäsen
veistämiä 1700 luvulta. Niissä näkyy säiden kulutus ja vanha tervaus.
Jokaiselle perheelle on oma paanunsa. Tervetuloa ja hyvää
ruokahalua.”
Samppanjapullo
poksahti, lasit täyttyivät ja juhla alkoi.
Leivänpaahtimet
käynnistyivät ja jokainen otti lautaselleen
ravun.
Pekka kiersi pöydän kaataen pikkulaseihin terävät. Kaikki ottivat toisen ravun, kohotettiin maljoja, ravun
häntiä laitettiin paahtoleivän päälle ja maistettiin. Ravun kuorista kukin kokosi lautaselleen kauniin
asetelman, sen alkaessa täyttää lautasen,
koottiin säkkiin kuoret ja aloitettiin alusta.
Rapulautaset alkoivat hiukan vajeta, vielä niitä kuitenkin
piisasi, kuului ryystämistä ja maiskutusta, vähän väliä lasi kilisi maljan
merkiksi, joku tilasi paahtoleipää
lisää. Lotta yksin kierteli pöytää ja pöydän
alustaa. Äkkiä Anneli hätkähti ja alkoi
hihittää. Lotta oli hipaissut mennessään hänen jalkojaan. ”Oletko varma, että se
oli Lotta?” kysyi vaari, joka istui Annelin vieressä. ”Ai mitä?” sanoi Anneli, punastui ja alkoi enemmän
hihittää.
Mikko aloitti ohjelman. Hän oli
kirjoittanut jokaiselle oman runon, jonka hän luki
kaikkien ollessa vielä pöydässä. Asianosaiset saivat
kukin runonsa itselleen. Pentti ja Annelikin saivat
omansa, Mikko oli ne nopsasti kirjoittanut
sivuhuoneessa.
Jälkeenpäin Pentti luuli runojen olleen osuvia sitaatteja,
mutta Pekka valisti häntä. Pentti tuumi kirjallisuuden olevan
tärkeää, mutta runouden kaikkein tärkeintä kulttuuria. Kun kukaan ei enää jaksanut syödä rapuja, noustiin
pöydästä ähkyen. Kukin sai vapaasti kierrellä ja katsella hetken aikaa. Paula siisti kahvipöydän ja asetti kaikki tarjolle sivupöytään. pipperit, pullat, kranssit, täytekakun... Pekka asetteli toiselle sivupöydälle juomatarjoilun,
konjakkia, viskiä, likööriä, metsämaasikaa,
lakkaa, vadelmaa, edelleen teräviä, sekä viinejä, punaista, valkoista,
roseeta...
Vaarin
ja mummin ohjelma oli jo mennyt, rapupöydässä oli laulettu
perinnelaulut. Vanhat ne verkkoja kutoo. Kukko heilutteli
siipiänsä, Rodrigues ja joitain muita yhteisiä värssyjä.
Jussi piti tietokilpailun, hauskan mutta tavanomaisen pitkän. Lopulta kukaan ei
oikein ollut tilanteesta selvillä. Joku kuitenkin palkittiin. Kiti, Pertti ja Jonna
esittivät otteen Niskavuoresta. Olivat tulomatkalla opetelleet vuorosanat.
Esityksessä meni kohta, jossa Aarne on
jäänyt kiinni opettajattaren luota ja Loviisa pitää
kahvihetkeä. Pertti oli tietenkin taas Aarnena, vuorosanat
kätkettynä lakkiin tuli hän reimasti näyttämölle, heitti
lakkinsa naulaan ja aloitti. Muita jännitti kovin, mihin saakka Aarne muistaa,
ennen kuin lakkia taas tarvitaan.
Huimat aplodit.
”Pentin vuoro”, ilmoitti Pekka. Pentti nousi pöydässä
seisomaan ja alkoi kertoa. Tarina oli tosi ja kierteli Päijänteen - Kuhmoisten
vesistöjä. Hän oli nuorena miehenä rengastus
matkalla
ollessaan törmännyt soutuveneellä sujutellessaan epäluuloiseen
paikkakuntalaiseen, joka oli katsellut Pentin kiipeilyä venetalaan oven yläpuolelta
sisälle linnunpesille. Olipa vielä kysynyt, tunteeko Pentti näitä vesiä. Pentti
kertoi tälle osaavansa kyllä näillä vesillä, hänellä oli mukanaan
merikorttikin. Lokinpoikia kiinni
soutaessaan oli kuitenkin törmännyt täyttä
vauhtia
karille. Paikkakuntalainen oli tuhahtanut: ”Merikortti.” Pentti tuumi: ”Sama
henkilö oli luultavasti eläkkeellä oleva
opettaja ja koulutoimenjohtaja.” Kaikki hurrasivat jutulle.
Juotiin
kahvia ja hoivailtiin mahoja, kertoiltiin kuinka monta rapua kukin oli syönyt.
Tiina taisi tehdä oman. ennätyksensa, yli kolmekymmentä
kappaletta . Liki samoihin määriin muutkin
pääsivät.
Paula
oli harjoitellut Pekan kanssa yhteisesiintymistä. Siihen
kuului laulua, huilun- ja kammansoittoa. Esitys oli alunperin tarkoitettu osin humoristiseksi, mutta se alkoi mennä niin hyvin, että kammansoittokin tuntui taiteelta. Penttikin kuunteli tippa silmässä kappaletta: ”Miss
soutaen tuulessa.” Varsinkin villisorsan valitus kaislikossa oli liian surullista, öin. Mummikin oli alussa hiljaa eikä
valistanut kuulijoita Pekan osaamattomuudesta
huilun soitossa.
Pöydät
siivottiin, roskat vietiin pois säkeissä. Pappilat tulivat laittamaan ovet kiinni. Kaikki siirtyivät Pakariin,
Pekkakin aikoi mennä mukaan, mutta. Silloin
iski Justiina. Paula käski nukkumaan. Oikein se
olikin, kyllä jo väsyttikin. Muita ei kuitenkaan väsyttänyt, olisivat kaiketi
juhlineet aamuun saakka. Jussikin tuli vielä Pekalta hakemaan Iisää voimaa,
saikin puoli pullollista, loput olivat jääneet Voipaalaan lukittuun autoon. Pentti oli kävellyt
Annelin kanssa rivitalolle. Hekin olivat kuulemma jaksaneet
vielä kaksin juhlia. Mikon
sakki Joutui lähtemään illalla Lahteen Hannan töitten takia. Aamulla joukot
tulivat Turtiaiselle kahville ja puurolle,
kertailivat
tapahtumia ja alkoivat hinautua koteihin päin.
maanantai 8. heinäkuuta 2013
Laitikkalassa
Päivä mökillä
Aamu, pääskysten poikasten viserrys. Vedän verhon syrjään.
Siellä ne istuvat langalla rivissä ja kerjäävät ruokaa, tviit tviitt,
taukoamatta. Vanhemmat lentävät vauhdilla kohti ja taas pyydystämään hyttysiä.
Yhdessä suupalassa kaksituhatta. Toiselta seinustalta kaikuu lyhyempi huuto,
kvik, kvik, kvik. Varpusen poikaset eivät vielä poistu pesästään. Kuuntelin
niitä edellisenä päivänä kameran kanssa. Linnut olivat koko päivän äänessä.
Emot olivat harventaneet käyntejään, lensivät ennen suoraan pesälle kiljuvaan
kurkkuun. Nyt pomppivat tukko suussaan vaahteran oksilla hiljakseen kohti
äänekästä pesää, loikkasivat katolle ja kutsuivat poikasiaan ulos. Samanlaisena
aukesi uusi päivä. Otan teetä mukiin, pari paahdettua Pälkäneen perunalimpun
siivua, voita, juustoa ja paistettua kananmunaa päälle. Alushoususillani
istahdan avokuistin rottinkituoliin. Siinä, pienen pihan toisella puolella,
pyöreässä tuohipäällyksisessä koivupesässä jatkuu kasvu kohti ulkomaailmaa,
huuto jatkuvaa. Ryypiskelen teetäni, seuraan pöntön tapahtumia, näkyykö nokkaa.
Pesän suuaukko on hieman vaahteran lehtien takana, en oikein näe onko siellä
nokka vai lehden kärki, keskellä mustaa aukkoa. Saan aamiaiseni loppuun, voisin
sormin nousen sisälle hakemaan kameraani. Pyyhin käsiäni talouspaperiin, työnnän
jalkani rokseihin, astun muutaman rappusen alas nurmikolle. Tähtäilen kameralla
ja alan säätää valotusta ja suljinaikaa. Etsimen läpi näkyy siinä alalaidassa
numeeriset arvot ja sama asteikolla. Siihen keskimerkille koetan saada
liikkuvan kolmion kuvauksen onnistumiseksi. Suljinajaksi saan 2000 ja
valoisuudeksi 1600. Nousen penkille aittaa vastapäätä ja tähtään pönttöä.
Laukaisen harjoituskuvan ja katselen sitä. Liian hämärää, suuaukko on aivan musta.
Pudotan suljinaikaa ja napsasen taas, nyt näkyy aukon laidatkin. Seison ja
odotan kamera silmällä valmiina. Poikanen hyppelee pöntössä, lehäyttää siipensä
ja kapsahtaa aukolle. Kamera räpsyy, poikanen on varovainen, ei tunge päätään
valoon, vain hieman vaaleampi nokka näkyy. Emoa ei näy, ja piipittävä nokka
painuu takaisin pohjalle. Astun syrjään penkiltä, katselen vaahteran oksia. Emo
hypähtää siellä, suussaan aika tukko hyönteisiä. Saan siitä pari hyvää kuvaa.
Pöntöllä se käy niin nopsaan, etten saa siitä kunnon otosta. Minulla on vain 75
millinen zoomi mukana, siksi täydyn kävellä pesän luo.
Edellisenä kesänä katselin talon toisella puolella puussa
olevaa elämän alkua. Hirmuinen melu pöntössä, varpusemo kantoi ruokaa
vauhdilla. Saatoin kuvata hiukan kauempaa, zoomi oli 500 millinen. Poikaset
pistivät päänsä ulos, tunkivatpa kaksi kerrallaan samaan aikaan emoa vastaan.
Ajattelin niiden jo putoavan, emo oli pöntön katolla ja poikaset koettivat
kurottautua ylös nokka ammollaan. Katselin ja kuvasin touhua, olin varma, että
pian alkaisi ulkoruokinta. Seuraavana päivänä poikaset sitten hyppäsivät
pesästä. Harmikseni en sitä nähnyt. Varsin valmiita olivat, vain hiukkasen
pienempiä kuin vanhempansa, ja höyhenet pörröisempiä. Kykenivät kyllä lentämään
muutaman hurjan räpistelyn jälkeen, suoraan kohti pensaiden oksia, joihin
sitten saivat varpaansa kiinnittymään. Kotona katselin talitintin poikasen
ensimmäistä päivää nurmikolla. Siihen oli hypännyt, emo kai jo kovin ruokkinut.
Pää nuokkui holtittomasti ja silmät lupsuivat. Olin huolissani naapurin
kissasta, ettei vain huomaisi pientä. Kävelin tintin luokse, polvistuin maahan,
ojensin hitaasti käteni sen ympärille ja kahden kämmenen väliin jäi huuto ja
silmien välke. Kannoin sen pihan toiselle puolelle ison kuusen alaoksalle
istumaan. Siinä olin emon viimeksi nähnyt. Palasin kuistille seuraamaan, eipä
vaan emo sitä ruokkinutkaan. Poikanen hyppäsi alas ja marssi takaisin aiemmalle
paikalleen, koivun juurelle. Lakkasin kanniskelemasta ja huolehtimasta.
”Tuletko uimaan?” ”Aiotko sinä mennä veteen?” ”Nyt olisi
viimeinen aika.” Kävelemme yhdessä äyrästä alas, polku on kivetty. Liuutan
kättäni kaidetta myöden saunalle. Housut riisun saunan eteiseen ja saan
Paulalta pyyhkeeni narulta. Laiturin kupeesta kahlaan perässä kylmään veteen.
Paula ui jo edempänä, minun menoni on hidasta. Vesi ylettyy polviin, kylmä
kiipeää ylemmäs. Reidet kastuvat,
takapuoli, hyi sentään. Kumarran laiturin päässä, vesi nousee yli hartioiden,
pää jää pinnalle. Istumme laiturilla vierekkäin, jalat vedessä. Särjet tulevat
heti katsomaan jälkeemme josko pohjasta nousee syötävää. Seuraamme niiden
uintia ja kisailua. Näkyy ahveniakin. Jalat eivät ylety pohjaan, kalat alkavat
uida niiden ympärillä. Auh, nyt tuntuu nyppäys. Särki työntää suunsa pitkälle
eteen, ojentaa huulensa varpaan pään ympärille ja mnapsien maistelee. Tuntuu
hauskalta, olla syötävänä. Istumme liikkumatta, molempien jaloissa nyppäyksiä,
kuin suudelmia. ”Onko kalat sinua ennen syöneet?” ”No ei ole, hassun tuntuista.”
”Minä taidan mennä Suttiselle hakemaan mansikoita. Ottaisinko laatikollisen?” ”Eikös
se ole aika paljon?” ”Onhan se, ehkä ostan vähemmän.” Nousen rinnettä ylös,
puen päälleni ja käynnistän auton. Matkaa on kaksisataa metriä, ei tarvitse kantaa, ajattelen. Suttisella on
kauhea sutina, parkkipaikat täynnä autoja, ihmisiä joka paikassa. Vien autoni
alaparkkiin, alan astella pientä töppärää ylös. Siihen, yläpihan ja alapihan
väliin kapealle tielle kaartaa kaksi autoa. Pysähdyn keskelle rinnettä ja
odotan autoilijoiden siirtoa. Ensimmäinen ajaa varpaille koukatessaan alas,
toinen mietti vielä, hurauttaa sitten minun toiselta puolelta alas. ”Huh malainen,
aikas toopeja kun eivät yhtään katso mihin mahtuu.” Astelen sisälle, jonot kummallakin kassalla kasvavat,
isännillä laatikoittain mansikoita. Ajan takaisin mökille, istun kuistilla mansikat
suussani.
Nokassa hyttysiä
maanantai 1. heinäkuuta 2013
Hömppähurinaa vakoilusta
Yhdysvaltojen vakoilu
Maailmaa kiertää mahdoton sumutus. Poliitikot kaikkialla
yrittävät näyttää yllättyneiltä ja loukkaantuneilta tiedoista, joita Der
Spiegel lehti julkaisi saatuaan käsiinsä amerikkalaisen tietovuotajan Snowdonin
raportin. Mitä uutta siinä on sotien jälkeiseen aikaan. Onko joku, joka ei ole tiennyt
kansainvälisestä vakoilusta, siis tietojen hankinnasta ulkomailta. Keinoja on
ollut käytössä neljäkymmentä luvulta lähtien Suomessakin. Meillä kehitettiin
huippuunsa sähköinen tiedustelu. Ei sitä tietoa ole minnekään hukattu
maailmassa. Nykyisten puhelinten ja internetin
aikana kaikki on vain muuttunut helpommaksi. 90-luvulla EU:sta kävi
lähetystö USA:ssa saadakseen selvää amerikkalaisten ECHELON vakoilutoiminnasta.
Heille ei vain vastattu siitä mitään, mutta eivät he kai olisi sinne menneet
mitään kysymään, jolleivat olisi siitä mitään tienneet. Suomessakin tavalliset
ihmiset saattoivat sanomalehdistä lukea tapahtuneesta. Massiivisesta
vakoilusta, jota varten USA:ssa oli 45.000 tuhatta työntekijää yhdessä
rakennuksessa pelkästään selvittämässä maailman kaikkien maitten viestejä.
Valtavat tietokoneet seuloivat avainsanoja, joita sisältävät viestit sitten nuo
tiedustelijat käsin avasivat. Ei siis mitään teletunnistetietoja, vaan kovemman
luokan vakoilua kohteena kaikki kännykän käyttäjät.
Snowdewn nyt sitten selittää, että tuo vakoilu jatkuu, ja
kaikki poliitikot huutavat, kuinka häpeällistä se onkaan, ja ovat valmiita
tuomitsemaan USA:n menetelmät, mikäli se on totta. Ei voi olla vastuullisessa
asemassa olevaa poliitikkoa Suomessa tai Euroopassa tai ylipäätään maailmassa,
joka ei ole tiennyt tuosta vakoilusta. Ei voi olla ainuttakaan valtiota
maailmassa, joka ei harjoita omilla resursseillaan vastaavaa toimintaa siellä missä
pystyy. Vaikka mitä sanoisivat meidän johtajat, niin vastuullisina johtajina he
eivät voi olla tietämättä ja hyväksymättä tätä toimintaa, siviili tai
sotilaspuolella. Kaikki valtiot perkaavat omat etunsa, vai luuletteko, ettei
Venäjä vakoile, tai Kiina ja Intia, tai Israel, Iran, Turkki, Saksa, Englanti…
Mikrofonit naapurin seinässä eivät taida olla ensimmäistä kertaa käytössä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)


