Purjehdus Pentille

Peräpurjeella Pentille

Lotta uskoi, ja istui kauniisti keulatuhdolla haistellen tuulen tuomia hajuja kilometrien takaa. Keskustelussa Pentin kanssa oli Pekka maininnut tulevansa sopivalla tuulella veneellään kylään. Päivä oli perjantai keskikesällä. Veneen kotisatama oli muuttunut Tarttilasta Huittulan lahdelle matonpesupaikan viereen. Siinä oli jyrkän törmän alla paikka parille autolle, musta lieju ja komeat ruovikot molemmin puolin aallonmurtajaa muuttuivat santaan ja isoihin kiviin. Parikymmentä metriä pitkän aallopin päässä oli kaupungin matonpesupaikka, Rantavainionlahti. Molemmin puolin oli veneitä rannan kainalosta alkaen. Siellä oli myös kyläläisten paikka veneille. Se sijaitsi vasemmalla puolella ruovikon sisällä, ei aallonmurtajalla. Se oli kaupungin rakentama ja yleinen kaikille Valkeakoskilaisille. Pekka raivasi itselleen paikan muutaman pajun välistä viimeisen veneen viereen. Paikka oli suojaisalla puolella ulapalta puhaltaville tuulille. Rakensi hän siihen pienen lankkulaiturin, paalu veneen perän paikkeille mutaan, toinen viereen ja poikkilankku niiden väliin. Sen varaan sitten pitkälankku, jota pitkin saattoi kävellä veneeseen. Kauemmas vielä yksi paalu, johon sitten saattoi sitoa veneen perän kiinni. Näin vene saattoi keinua kuin sorsa aalloilla, kokka oli toisella köydellä kiinni rannan pajussa. Hyvin tuo paikka palveli käyttäjäänsä, kunnes seuraavana keväänä joku huittulalainen toi siihen oman veneensä. Luuli siinä olevan hänen paikkansa nautintaoikeuden mukaan. No Pekka siirtyi veneen verran rantaa päin, raivasi uuden sijan, mutta ei enää alkanut laiturin tekoon. Hyvin palveli tuokin paikka kesän. Seuraavana kesänä siinä paikalla oli maahan isketty parit rautapylväät, joihin oli vielä hitsattu nimikin: Pietola. Eipä alkanut Pekka peräämään oikeuksiaan, jotka kyllä oli ottanut tarkkaan selville kaupunginpuutarhuri Järventaustalta. Pietolankin paikka olisi ollut samassa rutakossa kuin edellisenkin paikan ryöstäjällä. Pekka vaihtoi puolta, meni tuulen syötiksi. Raivasi taas uuden paikan viimeisen veneen rannan puolelle. Siitä oli alkanut tämänkertainen matka. Lotalla oli pelastusliivit yllään. Kauniisti se niitä piti, tottunut kun oli monenlaisten vaatteiden pitoon kylminä talvina.

Pihaan tuli kerran kesällä pieni Sopu teltta. Pystyyn keskipihaan siten, että ohikulkijat huomasivat sen. Pekka oli Tampereella käydessään poikennut urheilutarvikekauppaan. ”Päivää, koiran pelastusliivit.” Lotta oli kainalossa mallina. ”Voi kun ei ole, yhtäkään, saati noin pientä. Mutta meillä on sen sijaan sopiva teltta. Se on ollut messuilla mallina, se on telttatehtaan tekemä aivan aito pienennetty malli. Koiranne sopisi siihen mukavasti.” ”Minä ostan sen, jos saan sen sopivasti, mitä se maksaa?” ”Viisikymmentä markkaa.” ”Voi maksaakin, mutta minä tarjoan kolmekymppiä.” Kaupat syntyivät ja Lotta sai telttansa. Liivit löytyivät toisesta kaupasta. Tuli Lotta telttaansa, kun Pekka ensin työnsi päänsä sinne sisälle ja kutsui. Ei muutoin siellä käynyt. Teltta kyllä oli joka kesä pystyssä ohikulkijoiden iloksi.

Tuuli heikosti, aurinko paistoi, vene liikkui hiljalleen kohti Kinttaankärkeä. Se oli Ritvalan ja Huittulan santaharjun viimeinen sormimainen uloke. Tie johti sinne kärkeen saakka, ja sielläkin oli maatila ja laiduntavia lehmiä luonnonkauniilla aholla. Vene pujahti kärjen ja pienten luotojen välistä viimeiselle aukolle. Lotta oli saanut luvan pissata veneeseen tarvittaessa. Pekan oli heitettävä laidan yli. Ei se uutta ollut, mutta soutuveneessä se olikin yllättäen vaikeaa. Tuuli ei painanut purjeeseen sen vertaa, että siitä olisi saanut tukea toisella laidalla. Vene  heilahti parras vedenrajaan hieman liian aikaisin. Tasapainoili siinä vedenheiton ja –ryyppäyksen rajalla. Onnistui kuitenkin. Koskisten saari jäi oikealle, avautui näkymä viimeiselle osuudelle venelahteen. Lotta kirmasi tyytyväisenä rannassa vapaana ja alastomana. Kulkivat vähäisen pellon laitaa pienelle metsälölle. Sieltä ei puita ollut kaadettu, se kuului Pentille. Ainoastaan hevosen ura polveili koivujen väleistä. Vastassa oli Pentin kenttä, pikkula, verkkosauna, puuvarasto ja tallirakennus. Oikealla peruna ja kasvimaa, edessä vähäisellä kummulla keltainen vähäinen asumus. Tyhjältä näytti. Piha oli kuuma, hyttyset kävivät kiihkolla kiinni, pihalinnut tirskuttivat. Kop kop, ei vastausta, eteiseen ja pimeään välieteiseen, kop kop, ei vastausta. Ei Pentti kaukana ollut, kun ovet olivat auki. Pekka katseli ympärilleen, otti lehdenkulman esille ja kirjoitti siihen terveisensä ja kellon ajan. ”Meidän on palattava samoin askelin, ei täällä ketään ole ennen iltamyöhää, jos silloinkaan. Mennään. Oli alkanut hieman tuulla, valitettavasti vaan vastaiseen. Vene oli huono luovimaan, sen sorto oli niin suuri ilman kunnon köliä. Koskisten saaren toiselta puolelta keskelle selkää, siitä käänsi halssin takaisin tulorannalle. Taas takaisin toiselle rannalle ja takaisin lähtörannalle. Matka eteni tuollaisen luovin jälkeen kolmisensataa metriä eteenpäin. Ilta alkoi viiletä, aika juoksi, aallot kasvoivat. Lotta ei tahtonut pysyä tuhdollaan. Kova kiljaisu sai sen ymmärtämään, että uiminen voisi seurata tottelemattomuutta. Helkavuori tuli vastaan, siellä näytti väki olevan saunassa. Kirmasivat alastomana laiturin päähän ja hyppäsivät veteen. Hyvä oli hypätä. Siinä oli hiekkaranta, samaa Ritvalan santaa, jota kaikki pellotkin siellä olivat. Veneen kulku kävi hieman hullusti päin polskijoita, ylemmäs tuuleen ei päässyt. Pakko oli taas vaihtaa puolta. Von Konovin Lahisten kartanon maat olivat toisella rannalla. Sielläkin oli rantasaunat kuumina, ihmiset polskivat pitkin rantoja. Sääksmäen kirkko näkyi jo ja Tiirikan ranta. Pappilanlahdelle tullessaan Pekka olisi piankin päässyt perille, jos olisi ottanut purjeen alas ja soutanut. ”Minä menen purjeilla perille saakka.” Kello läheni kymmentä, Lotta katseli kysyvänä, tunsi kotirannan tuoksun veneen kääntäessä viimeiselle kryssille. Siitäkään ei vielä olisi päässyt soutamatta. Pappilanlahti täytyi luovia pitkälle yli Pappilanniemen ja sieltä käännös takaisin ja suoraan kohti kotisatamaa. Mattoja pesi siinä kaksi naista, eivät päätään kääntäneet veneen suhahtaessa vauhdilla purjeen vetämänä muutaman metrin päästä.

Purjehtimassa Vanajalla

Peräpurje

Vanajan laineet kuljettivat tervattua soutuvenettä myötätuulessa.  Viidennumerolle ja Sääksmäen silloille oli vähäinen matka, Jylhänkärki näkyi jo yhdestä aukosta. Purjehtija oudoksui ajamista näin, masto ja purje olivat hänen selkänsä takana, vain peräsinpinna ja plokin kautta kulkevat jalukset olivat näkyvissä. Seilin näki vain taakse katsoessaan. Hyvin se veti, vene kulki suorassa, työntö ja vääntö kohdistui suoraan perälaudasta kölipuuhun, laineet hieman kohosivat. Oikealle jäi viidennumero, vasemmalla oli Sääksmäki ja Valkeakoski. Silta-aukoista Vanaja purkautui kohti Rauttunselkää jonkinlaisena virtana, joka nostatti tuulen tuomia laineita hieman jyrkemmiksi. Liikenne jyräsi siltaa pitkin, autojen kumit kumahtelivat maapenkereen ja sillan yhtymäkohdissa. Vene solahti keveästi sillan ali, tuuli jaksoi kantaa edelleen, vaikka osa siitä siltaan jäikin. Vasemmalla auringonottajat Valkeakoskelta olivat vallanneet silokalliot, päitä hieman nousi huovilta ihmettelemään outoa valkopurjetta veneen takana. Tuuli yllättäen hieman puuskahti Pekan painaltaessa Vohlisaarta kohti, pakotti uusi halssi venettä kallelleen ja purjehtijaa veneen laidalle tasapainottamaan purjeen äkillistä painoa. Vene loikkasi, kuohu voimistui, parras painui miltei upoksiin. ”Haa, kulkeepa tämä vilkkaasti, eloisaa touhua, kierränpä Jylhänkärkeen aluksi, halssi vaihtuu.” Pinna kääntyi paapuuriin, purje heilahti yli puomin Pekan selän takana ja alkoi heti vetää. ”Myötätuulessa ja aallokossa venettä on parempi ajaa siksakkia, eikä suoraan tuulen mukaan, ei keikuta ja rullaa niin paljon. Eipä nämä laineet nyt mitään maininkeja ole, ei ole venekään merelle tarkoitettu.” Kärki oli aivan veneen kokan edessä, siinä oli paikka, missä olivat käyneet uimassa, ja polku johdattamassa kärjen huipulle. Olivat siellä käyneet, komeita mäntyjä, jäkälää ja mustikkoa laajat alat.

Aamulehdessä oli ilmoitus myytävästä peräpurjeesta. Luettuaan sen Olivat lähteneet kaksin Ikaalisiin sen ostoon. ”En ole sellaista nähnytkään, mutta lukenut olen. Jos se on ehjä ja kaikki vermeet tallella, niin ostan sen.” ”Älä nyt vielä innostu, katsotaan ensin.” Tuttuja teitä myöten, ensin Tampereelle, Ylöjärvelle Vaasan tietä, ohi Hämeenkyrön ja Kyröskosken, siellä yli paperitien ja Osaran aukeiden yli, mäki nousi korkeana ja toisella puolella oli Ikaalinen. ”Onkos tässä kaikki, puomi kiinni peräsimessä, jossa on perämoottorin kiinnitysteline. Masto, purje piirapuomi, jalukset ja plokit.” Jotenkin kasa tuntui pieneltä Pekan miettiessä miten kaikki saadaan veneeseen oikeisiin kohtiin niin että se kokonaisuus toimii. ”Kyllä siinä on kaikki.” Kaupat tehtiin. Hieman jäi kaivelemaan spiirapuomin kiinnitys, alapäässä purjeen silmukkaan ja yläpää neliöpurjeen renkaaseen. Kävivät kahvilla ja ajoivat Tarttilaan. Vene oli siellä kylän rannassa aivan Alftaanin sillan pielessä. Paulakin oli lähtenyt ensimmäiselle  purjehdukselle, kun oli nähnyt osien sopivan paikoilleen. Lyhyt lenkki Visavuoren kärjen vieritse ja takaisin. Kerran puuska kallisti, Paulakin joutui hieman siirtymään kohti laitaa. ”Kulkeehan tämä, mutta on minulle liian jännittävää. Saat mennä seuraavalla kerralla yksin.”

 Pekka pakkasi selkäreppuun tavaransa, muonaa, varavaatteita, köysiä, puukon ja kahvia termokseen. Reppu  keikkui keulatuhdolla vapaana. Jylhänkärjen jälkeen kaksi melojaa kajakeissaan saavuttivat purjehtijan. Mies ja nainen aivan ääneti, ei käden heilausta, ei hei huutoa, mela vain solahti vuoroon toiselle ja toiselle puolelle veteen. ”Tjaa, no katsotaan, minä kiristän hieman jalusta, solina kasvaa ja vauhti.” Vene suuntasi melojien perään, sopivasti tuuli, melojat olivat hetken kuluttua rinnalla. Pekka ei puhunut, ei heiluttanut, ohjasi vaan tyynesti toiselle halssille kohti Vohlisaaren toista kärkeä. Siellä Joel Lehtonen piti kesäisin majaansa. Kirjoitteli ja hoiteli kanojaan sekä kestitsi vieraitaan. Veneellä souti heidät Huittulan rannasta, jos niin oli sovittu. Tulipa saareen vieraita uidenkin, vaatemytty pään päällä. Vohlisaaren ja pienen luodon välistä matka jatkui Pohjan rantaan katsomaan sataman veneitä. Kyläläiset pitivät siinä veneitään, olipa siinä jokunen moottoripaattikin. ”Koukkaan takaisin päin, uusi halssi ja tuota pikkuista luotoa kohti. Katsopas kuinka taivas synkkeni Hämeenlinnasta päin, nousee ehkä ukkonen. Kävipä se nopeasti. Näkyy nousevan suoraan tuon luodon yli. Ajan sinne hetkeksi suojaan, jos myteri nousee.” Kahdella halssilla tervavene kohisti kohti käyviä laineita. Aurinko jäi pilvien taakse, vesi muuttui harmaaksi, ja vaahtopäät kiitivät pilvien reunan alla. ”Nyt on päästävä tuonne suojan puolelle. Edessä taitaa olla aikamoinen karikko, mutta on mentävä niin pitkälle kuin uskaltaa. Seuraava käännös on sitten päin suojan rantaa.” Karikon kohdalla aallot paljastivat pinnan alla olevat kivet. Niiden editse käännös, purjeen tiukkaaminen ja istuminen heti styyrpuolen laidalle sai veneen kuivana muutamalla loikalla rantaan. Siinä oli vähäinen laituri muutaman isomman kiven kainalossa. Siihen laituriin vene kiinnitettiin, purje laskettiin ja kippari nousi verryttelemään ja katselemaan ympärilleen. Keskellä saarta oli kaksikerroksinen huvila, hyvin kasvillisuuden peitossa. ”Kukahan merikapteeni tämän on rakentanut, yläkerran ikkunat kohti laivaväylää.” Vähäisen saaren rantoja oli yritetty laajentaa, yhdellä sivulla oli käytettyjä auton renkaita, taisi joku olla traktoristakin. Ne oli puolestaan täytetty kivillä ja maalla. Istuessaan taas veneessä kippari alkoi nauttia evästä. Tuuli riipoi saaren puita, aallot löivät rantaan ja kiersivät aina suojan puolelle venettä keikuttamaan. Löi salama. Äkisti jyrähti, Pekka katsoi kelloa. ”Kesäiset ukonilmat tulevat nopeasti ja menevät nopeasti. Kerran Saimaalla palatessani kohti Lappeenrantaa jouduin samanlaiseen ilmaan. Suoraan edestä nousi ärhäkkä ukkonen. Kiinnitin veneen kokan lähimmän saaren suojan puolelle puuhun kiinni ja killuin siinä, kunnes rajuilma oli ohi. Olisin jatkanut, jos minulla olisi ollut gasti köysiin. Yksin en viitsinyt taistella ukkosessa.”

Kolme tuntia, ja ukkonen oli ohittanut Vanajan. Tuulen laannuttua sopivaksi Kippari nosti purjeen ja suuntasi takaisin Sääksmäen silloille. Keskellä selkää taipunut tuuli painoi äkisti venettä, oli hypättävä laidalle ja päästettävä purjeesta hieman tuulta pois jalusta löysäämällä. Siinä kohtaa olikin peräpurjeen kovin voitettu puuska. Lähtiessään rannasta Pekka kiinnitti repun valjaista keskituhdon ympäri, kiilasi airot tiukkaan veneen pohjalle varautuen näin siihen, ettei pahassakaan kohdassa varusteet katoa. Silta lähestyi, auringonottajia ei näkynyt, Viidennumero jäi taakse. Tuuli kääntyi puhaltaen nyt Toijalasta, mustia riekaleita seilasi taivaalla, edessä oli kummeliluoto. Siellä olivat monesti olleet ja kahvitelleet hyvällä kelillä. ”Taidan päästä luodon vasemmalta puolelta, tiukka keli, mutta hallittavissa.” Istuen aivan tuhdon tuulenpuoleisella laidalla sai kippari vaivoin veneen kokan nousemaan ohi luodon. Siinä rannassa oli karikko, joka näkyi aaltojen loiskeessa. ”Pahuksen karikko, mutta taidan onnistua, tiukka halssi aivan päin ja sitten pieni hellitys ja pyörähdys karikon ohi.” Vene veti hyvin, karikko lähestyi, tuuli voimistui kovaksi äkkiä, paine purjeeseen oli niin suuri, että laita hörppäsi pitkältä matkalta vettä. Pekka istui laidalle koettaen tasapainottaa venettä, ei onnistunut, löysäsi hieman jalusta. Paine purjeesta loppui äkisti, laidalta ei kerinnyt veneen keskelle, se alkoi kaatua toiselle kyljelleen. Kaatumista auttoi veneeseen jo tulleen veden paino, kun se hulahti Pekan vielä istuessa jaloille ja laidasta yli. Vene kaatui Pekan päälle. ”Saamari, olipa äkänen pyllähdys, no, ei tässä hätää, ranta on äärellä, masto haraa pohjaa, täytyy saada se ensin pois.” Ei sitä saanut, mutta veneen sai niin kyljelleen, että masto oli pinnan suuntaisesti. Vasemmalla puolella mantereen rannassa oli moottorivene, viettivät siellä kesäänsä. Katsahtaessaan sen suuntaan Kippari näki veneen irronneen äkäisesti rannasta ja kaartavan täydellä vauhdilla apuun. Aallot ja tuuli löivät päin luodon rantaa, Pekka veti veneen kalliolle, irrotti maston ja purjeen kalliolle. Airotkin olivat tallella ja reppu. Mutta molemmat tuhdot, perästä ja keulasta olivat vedessä. ”Älkää tulko lähemmäs, siinä on kari!” Kippari huusi apuun tulleelle veneelle. ”Miten me voisimme auttaa?” ”Kiitos vaan, mulla on täällä kaikki paitsi pari tuhtoa, jos näette niitä siinä jossain.” ”On tuossa yksi, minä tuon sen.” ”Älä, voit ajaa kiville, siirry sen verran, että voit laittaa sen aaltojen tuomaksi, kyllä minä pärjään.” Keulatuhto keikkuikin rantaan. Enää puuttui perätuhto. Sitä ei löytynyt. Purjehtija riisui vaatteensa kalliolle, siinä ne kuivuivat samalla, kun termospullosta vielä riitti kahvia. Tapahtunutta miettien työnsi hän tyhjennetyn veneen varusteineen veteen, laittoi airot hankaimiin ja alkoi soutaa Visavuorta kohti. Kärjessä sai hän purjeen ylös ja soljutteli veneen satamaan. Puukolla veisteli uuden perätuhdon.

Rakentamisen hurmaa v. 1991

Hei huminaa

Kemmolassa savisen pellon poikki tarponeet osuivat rakennetulle tielle. Ei ollut osunut silmiin sisääntulo alueelle. Viettävä rinne, peltona ollut, tonttien paikat kaapittuna mullasta paljaaksi suuriksi aumoiksi. Näkymä viehätti, laakea Huittulan peltoaukea, näkymä aina Valkeakoskelle saakka. Vähäjärvestä laskuoja notkon pohjalla lirutteli pieniä vesiään Vallonjärvelle. Puron reunoilla oli tiheitä pajupensaita. ”Tähän me rakennamme, loppui etsiminen. Rauhallinen paikka, eikä tänne paljoa asukkaita ole tulossakaan. Lähdetään kaupungintalolle.” ”Matkaa on hiukan keskustaan, kai siihen tottuu.”

Viljasen Matti sai urakan. Hirsitalo pystyyn anturasta alkaen. Määrä oli rakentaa talvella, eivät hirret pyörisi savessa. Perustaan Pekka valitsi betoniharkot, Matti oli samaa mieltä niiden kestävyydestä verrattuna siporeksiin. Marraskuussa 1990 toimitti Valkeakosken Betoni kiihdytettyä kuraa putkesta anturalaudoitukseen. Pakkasta oli 15 astetta, ja Matille tuli kiire. Sinne vaan kura taipui. Pekka asetteli päälle styrox-levyjä lämmöneristeeksi. ”Tjaa, en minä ennen ole pakkasella valanut, miten mahtaa tuo kiihdytin toimia?” ”Kyllä se kestää viidentoista pakkasen, siinä on kyseessä kemiallinen reaktio, mikä vapauttaa lämpöä.” Kyllä se sitten sulien aikaan näkyisi, painuisiko betoni velliksi.

Hirret tilattiin Rantasalmelta talopakettina. Oli kauppaa käyty Honkarakenteenkin kanssa, hävisivät kun eivät osanneet orsihirsiä pirttiin laittaa. Saattoihan siinä olla viitsimättömyydestäkin kyse. Pellopuu Pellossa oli myös katsottu, hävisivät hinnassa. Talon piirsivät itse, kävelivät rajat Kurisjärven pihamaalla, neliöitä tuli sellaiset sata. Paperille mitattiin tarkemmat osviitat. Talo rakennettiin talonpoikaiskaappien ja sängyn mukaan. Ikkuna-aukot pieniksi, vessa suureksi, samoin eteinen, siinä kuitenkin seistiin aina yhdessä vieraiden kanssa loppupuheilla. Molemmat kävivät töissä päivisin, myivät itsensä pakettiin siivoojina. Aina iltaisin ajelivat kaksin työmaalle, korjasivat työmiesten laudankappaleet ja sotkut, lakasivat paikat, ja katselivat edistymistä. Hirret tulivat rekalla, nupissa ja perävaunussa koko talo, suoraan uunista sopivassa kosteudessa. ”Nyt Matti sinulla on taidonnäyte edessä, tämä on saatava kahdessa päivässä pystyyn, kattovasatkin paikoilleen ja aluskate kiinni.” ”Minulle tulee apuvoimia, sellainen mies Kylmäkoskelta, joka on pystyttänyt yli kaksisataa hirsitaloa.” ”Sepä hyvä, muistakaa sitten, että seinän noustessa sitä ei saa kiipeillä niin, että mustasta kumisaappaasta jää kaameat jäljet.” ”Saako siellä päällä kävellä?” ”Toki, ne jäljet jäävät piiloon.” Tinki tuli valmiiksi määräajassa. Matti naulasi tiilikattoa varten kakkoskakkosesta ruoteet. Niille aseteltiin tiilet. Hiukan siinä oli hirvitystä, kun nosturi asetteli kaikki tiiliniput tasaisesti pitkin lappeita. Pistekuomat olivat hirmuisia, mutta kaikki kesti. Nipussa oli varmasti sellaiset kolme-neljäsataa kiloa painoa.

Viialasta Pekka haki lattialankut. ”Ne on höylättävä kuuden tuuman lankusta, ja uunista ulos juuri tuodessa.” Lupasivat, toimituspäivä sovittiin. Alkoi kädenvääntö lattian naulaamisesta. Matti halusi lattian paikoilleen, jolloin kaikki asennustyöt olisivat helppoja tehdä. Pekka väänsi vastaan. ”Kumminkin tallaatte lattian loville, tiputatte työkaluja  koneita raahaatte lankut urille.” ”Ei, minulla on levyt sitä varten, niiden päällä kävellään.” Tämä sovittiin, ja yhä tarkemmin nuolivat lattiat puhtaaksi iltaisin ja asettelivat siistit levyt paikoilleen paperin päälle. Lovia tuli silti, ei kirvesmiesten jäljiltä vaan muurarin. Vessan oven eteen lohkoi tämä jaloillaan tiilenpalasia klomps, klamps. Ei edes hionta poistanut syvimpiä.

 Yöksi painui ilta Paulan ja Pekan muuratessa leivinuunin pohjaa kellarista lattian tasolle. Muuraus oli tarkkaa, sillä sen oli noustava aivan lattian tasaan ja sen tuli olla aivan vaaterissa. Olivat edellisenä päivänä kantaneet kolme tuhatta kiloa vuolukiveä pirttiin, uuni päälle. Siinä ne seisoivat numeroituina odottamassa aamulla saapuvaa uunimestaria. Hän oli uhannut ottaa pohjan tasaamisesta huiman summan. ”Kyllä tämä tästä, pistellään vaan tiilet päällekkäin ja kuraa väliin. Annas nyt se vatupassi, niin mittailen tämän viimeisen varvin. Hyvä on, joka suuntaan on vaaterissa. Mennään nukkumaan.” Aamulla tuli tulikiven mies, mittaili ja alkoi tasoittaa pohjaa, laskutti myös aikanaan oikaisusta. ”Mikä mun auttaa, kun en ollut itse paikalla työtä aloitettaessa, mutta pikkasen piruttaa.” Kaksi päivää uunimuurari lateli kiviä pystyyn, pienet tulet tuikkasi perään, ja käski antaa kuivua vielä viikon verran ennen isompaa tulta. Silloinkin vain muutama puu aluksi pesään.  Sähkömies saapui urakan voittaneena, ihmetteli vetoja, kun vastassa oli valmis hirsiseinä. ”Pintaan ei saa mitään asentaa, kattele nyt ja tehdään sitten tarvittava, jos ei muuta keinoa ole.” Asennus eteni pääkeskuksen ruuvaamisella eteisen seinään. Siitä saatiin vintin kautta lamppujen sähköt vedettyä, samoin kellarista alustassa tarvittavia valoja ja pistorasioita varten. Muutama uraus onnistui ovien karmehin, johto jäi piiloon. Siihen se loppui. Kaikki huoneiden pistorasiat olivat johdottamatta. ”En minä vaan keksi, miten johdot näille vedetään, jos ei saa edes lattialistojen taakse laittaa.” TK sähkön omistaja pyysi neuvottelua. Pidettiin työmaakokous, Seppo, Tarmo ja Pekka. ”Kyllä se onnistuu, annan luvan porata hirrestä läpi sellaisesta kohtaa, jossa se reikä eikä johto jää näkyviin. Sitten vedät johdot ulkona seinää pitkin. Siihen tulee päälle villa ja sen päälle koolaus. Sen alta ei mitään näy.” Hetken aikaa työmaa oli merkillisen näköinen, kun sähköjohdot risteilivät pitkin ulkoseiniä.

Muutto. Miten rentouttavaa olikaan istua pirtin sohvassa ja vain katsella, ja kuunnella äänettömyyttä. Pekan pää heilahti. ”Mistäs tuo suhina kuuluu, en saa selvää. Jostakin tulee kuin kaikuna. Perskules, rakennutinko kaikukammion.” Paikan vaihtaminen ei auttanut, hiljaa kun seisoi, niin kuului. Maate mennessään ei kertonut vielä Paulalle mitään. Pää tyynyssä havahtui unestaan ääneen, kuin joku olisi pulloon puhaltanut. ”Ei saamari, ovatko työmiehet jonnekin seinän rakoon jättäneet tyhjän pullon?” Pyjamassa ja tohveleissa hipsi isäntä hiljaa kellariin, istahti puukasan päälle ja pyöritteli päätään kuulostellen joka puolelta. Lopulta lähti konttaamaan makuuhuoneen alle, siellä oli ilmaventtiili. Siinä venttiilissä oli tyhjä litranen lasipullo. ”Haa, sainpas sinut, ja aivan sängyn alla.” Tyytyväinen mies palasi petiin. Päivä suhahti Kurisjärven lapsia kurittaessa, miten olikaan illalla nautinnollista vaipua uneen omassa kodissaan. Kunnes taas heräsi hurinaan. ”Perhana, onko siellä muitakin pulloja, ei auta, tutkimaan.” Taas paineli yöasuinen isäntä taskulamppu kädessään ympäri öistä pihamaata. Nosteli päätään, kallisteli ja kuunteli. ”No nyt se kuuluu tuolta autotallista päin. Mikä siellä hurisee.” Tien yli meni sähkökaapeli. ”Tuo se taitaa olla, hurisee erilaisilla ilmoilla venyessään ja supistuessaan. Sille en mitään mahda.” Palasi nukkumaan, nukahtikin siihen hiljaiseen hurinaan tietäessään äänen lähteen. Mutta voi kauhistus, seuraavana iltana hurina oli vielä kovempaa. Pekka ponnahti hiljaa ylös, käveli pyjamassaan ja tossuissaan etupihalle nostellen päätään. ”No piru, se taitaa kuulua tuolta katolta, mitäs siellä nyt on.” Tikarappuja ylös lappeelle, siitä hivuttautuminen vessan ilmanvaihtoputken viereen ja korva siihen miltei kiinni. ”Tässä se on, tuulessa tämä hurisee kuin moottorikelkka. Mikäs tähän auttaa, sahaan tämän pään vinoksi, haen sahan.” Kapusi alas, saha kädessä ylös, pitkin lapetta mustan humisijan luo ja kitkutusta, siihenkö Paula heräsi. ”Mitä hyvät ihmiset sinä siellä katolla yöllä kolmelta teet?” ”Taisin saada huminan loppumaan, tästä se kuului tulevan.” ”Alas sieltä ja nukkumaan.” Taas uni maittoi. Kunnes mökillä yövyttäessä sielläkin hurisi Pekan korvissa. ”Jahas, pakko kait uskoa, että hurina tulee omista korvista, olkoon sitten.” Arvoituksen ratkettua hurina ei enää valvottanut Pekkaa.   

Kokemäellä kirpputorilla v. 2013

Tuohikontti kirppis Kokemäellä

Mainokset houkuttivat. Kokemäelle oli päästävä. Matka alkoi tiistaina, kun maanantaina oli tapeltu menoista ja vieraista. Eiväthän ne koskaan tasan mene. Pekka oli edellisenä päivänä vahannut auton, uusi vihreä oli valmiina, sisäpesu tapahtui ammattilaisten tekemänä Urjalassa. Osoite kännykkään, Rängintie, ja ohjaus vei Toijalan, Urjalan, Humppilan kautta Porin tielle Peipohjaan. Pekka valitsi toisen reitin. Aurinkolasit päässä suunnattiin Tampereen itäiselle ohitustielle Pirkkahallin vieritse, Nokialta Vammalaan ja Huittisiin. ”Tuossa Vipinä vainaa sai kuolettavan kallonpohjan murtuman.” Tie oli tuttu satojen reissujen takaa, tapahtumat milloin missäkin putkahtivat mieleen. ”Tuosta talosta kävin lainaamassa bensaa moottoripyörääni illalla.” Tie laski Sarkolan kuruun, nousi huomattavana mäkenä Kutalaa lähestyttäessä. ”Tuolla Sarkolassa asuu meidän kirkkomaalarimme kesäisin maatilallaan, Osmo Rauhala. Häneltä täytyy saada joku teos ostettavaksi. Kuutti-Lavosen työ meillä jo onkin.” Kärppälä jäi oikealle, Ellivuoren risteys ja Keihäsen huoltoasema. ”Emme ole vieläkään päässeet Marskin salonkivaunuun, se kun on talvisin kiinni, harmi.” Rekulan tilan maat näkyivät Vatajan risteyksen vasemmalla puolella. Juha oli rakentanut itselleen talon, poika piti tilaa. ”Katsos, olisiko Hukkasilla merkkiä myymälästä, ovat laajentaneet.” Paula luki kilpiä tehdasrakennuksen seinistä. ”Ei täällä näy sellaista.” ”Harmi, olisimme voineet poiketa. Satimuksen Kallellakaan ei ole tienhaarassa minkäänlaista opastetta. Heillä ainakin oli luomutuotteita, kerran saimmekin sellaisia ostaa.”

 Päivä oli pilvinen ja aurinkoinen, suojalasit päässä täytyi ajaa. Pekalle oli juuri äsken tehty jälkikaihin leikkaus Tampereelle. Hyvin onnistui ja näkö palasi terävänä vasempaan silmään. Viikossa tapahtui lääkärissä käynnin jälkeen. Itse sai tilata netissä ja varata sopiva päivä. Edellisellä kerralla kaihin turmellessa  silmiä, niin että kaikki näkyi jo kolmena, oli odotettava yli puoli vuotta. Leikkaukseen pääsi vasta muistutuskäynnin jälkeen, huutokierros hoitajille silmäklinikalla auttoi. Kuukauden sisällä leikattiin molemmat silmät. Täysin kivuttomasti. Stormissa Pekka alkoi taas selostaa: ”Tuolla on Lindströmin saha ja höyläämö. Sieltä hain meidän ikkuna- ja ovipielilaudat auton katolla. Vetelin mustekalalla kiinni hirmuisen kuorman. Ylitys oli eteen ja taakse varmasti laittoman iso. Työnjohtaja katseli lastaamista ja sanoi kyllä kummempiakin taakkoja nähneensä. Ennen Vesilahtea yksi lonkero katkesi ja pamautti peltikattoon. Pelästyin ja nousin katsomaan, kotiin pääsin varovasti ajellen.” Taakse jäi Ollilan talo, jossa Pekka oli aloittanut maanviljelijän koulunsa renkinä. Kairavirran Eskon rakentama talo siinä vieressä, nyt sielläkin poika asumassa, Esko osakkeessa vaimonsa kanssa, liikkui pyörätuolilla. ”Tästä leikkauksesta ennen käytiin hakemassa kiuaskiviä. Katso kuinka mustaa, siinä on nikkeliä. Ei sitä silloin tiedetty, kaivos tuonne sitten tulikin, tunnelit Kokemäenjoen alle saakka. Nyt se on suljettu.” Ensimmäinen tiehaara Vammalaan, risteyksessä entinen huoltoasema ja toisella puolella entinen automyymälä. ”Tuossa aloitetaan uuden elokuvan teko, nämä seudut ovat olleet hyvin suosittuja, Mouhijärveä myöten.” Paula huomasi Ketolan pelloilla joutsenet. Ne laidunsivat aivan tien laidassa. ”Katsos vaan, nyt voin yrittää kuvata niitä, jos vaan saan autoni tieltä pois.” Pieni santatie Nisun sikalan jälkeen oli hyvä paikka. Pekka seisautti auton, nousi takakontille, avasi ja otti kamerarepusta rungon. Siihen hän kiinnitti viisisataamillisen ja alkoi tähtäillä. ”Kas, automaatti päällä, no napsaisen muutaman ensin.” Joutsenet olivat säyseinä, auto kävi edelleen. Ehkä sekin hieman rauhoitti niitä. ”Nyt käsisäädöt manuaalille, valotus, hyvä, 2500, viisari keskelle ja tähtäys.” Kamera räpsi muutaman kymmenen kuvaa sarjatulella, sitten Pekka alkoi tarkkailla parempia kulmia ja asentoja saadakseen. ”Voimme jatkaa tästä, pieni koukkaus ja pääsemme takaisin pikatielle.” ”Siitä menikin äsken jokin auto aika kyytiä.” Tuossa maantien ojassa meinasi metsäteknikko Sallin Antti kuolla. Tuli rättisitikallaan Vammalasta mäkeä alas, vilkutti ja kääntyi vasemmalle. Takaa rekka jyräsi päälle, auto syttyi palamaan kimmottuaan ojaan. Kävin sitä seuraavana päivänä katsomassa, renkaatkin aivan hiiltyneet. Kaksi miestä siinä oli ollut, molemmat selvisivät.”  Tie nousi, edessä vasemmalla näkyi tuulimylly, ei nytkään pyörinyt. ”Tuolta minä ostin toisen autoni, Mersuun vaihdoin, Trabantin annoin, tappiolla tietenkin.” Roismalan risteys oli säilynyt ennallaan, sisään ajo teollisuusaluelle kävi oikealle rampista, sitten liikenneympyrästä Itsenäisyydentielle ja heti ensimmäisestä vasemmalle. ”Kas, tulimme liian aikaisin, mutta pääsemme tuosta pihojen läpi, mennään nyt kuitenkin tietä pitkin.” Pyymäen Leipomon pihassa oli autoja monessa rivissä. Sisään mennessään ja ovea avatessaan Pekka luki lapusta: Yksityistilaisuus. ”Paula, tule ulos sieltä, siellä on yksityistilaisuus.” Vastassa ollut pukupäällinen sanoi heillä olevan harjakaiset. ”Mennään sitte Lauttakylään kahville.” Uudelleen autoon ja kohti etelää. ”Tässä kuoli Tyrvään Sahan omistajan poika. Oli juuri saanut kortin, ja ajeli illalla pimeässä kotiinsa päin. Tiellä oli pysähtynyt valoton kuorma-auto. Henkilöauto silpoutui lavan reunaan.” Miten kaikki tapahtumat pulpahtivatkin esiin, ajot ja sattumukset tiellä. Junnilan kohdalla muistui Peltosen Raunon kanssa ajelu. Pekka otti isänsä Skodan salaa, lähtivät pikatielle. Pimeässä vastaantulevien valot häikäisivät, Pekka väisti oikealle. ”Älä päästä tännepäin, mennään ulos asfaltilta.” Rauno katseli sivulasista epävarmaa ajoa. Saavuttiin Kiikan risteykseeen. ”Tässä kuoli Kaukolan talollisen poika, oli kääntymässä Kiikkaan, rekka ajoi ylitse takaa. Ohituslevike saatiin vasta tuon tapahtuman jälkeen.”

”Kasken Tapio asuu tuossa, siistissä kunnossa on pihapiiri.” ”Hänkö on Marjan veli?” ”Kyllä, näit hänet Raunon hautajaisissa.” Tapio oli kutsunut poikkeamaan, ajo kuitenkin jatkui, kunnes Hellänmäen tiehaarassa muistui mieleen moottoripyöräajelu. ”Olimme Jukan kanssa menossa Äetsään tapaamaan Laulikkia, koulukaveriamme. Emme mitään olleet sopineet, ajoimme vaan pihaan. Oli Laulikki kotona, kävimme riippusilloilla kävelemässä ja pääsimme sisäänkin.” ”Kummankos kanssa Laulikki sitten oli?” ”Ei kummankaan, me vaan käytiin katsomassa. No, pikkasen pussattiin.” Äetsän risteys toi taas   onnettomuuden pintaan. ”Niemelän Leipomon pakettiautolla tuli kuljettaja, omistajan veli, Lauttakylästä päin. Äetsästä tuli rekka, ajoi suoraan tien yli ja Niemelä kuoli tuohon ojaan.”  Kääntyivät Lauttakylään, kaikki liikkeet olivat muuttuneet, uusia rakennuksia oli niin, että vain kirkko ja tiet sekä sillat olivat paikoillaan. ”Katseles nyt kahvilaa, tuossa oli ennen Pyymäen konditoria. Täällä minä riiasin kouluaikoina Uolan Marjaa joitain aikoja. Sekin sitten loppui tuossa kirkon aidalla, Marjan äiti ei pitänyt siitä, että vietämme aikaa yhdessä kovin paljon. Opinnot kuulemma kärsivät. Minä päräytin Jawan käyntiin, Marja itkun.” ”Et ollut ainoa, sellaista se oli siihen aikaan. Hei, tuossa, Viialan Kotileipomo.” ”No ompas sekin, täällä saakka kotikulman kuppila, mennään sisään.” Tarjonta oli runsas, makeaa tai suolaista vitriinit täynnään. Kaksi kahvia ja omena-rusinaviinerit, viisi viisikymmentä. ”Onpa teillä halvat hinnat.” ”Niin ovat muutkin sanoneet,” myyjä oli mielissään.

Porin tielle keskustan läpi, Loimijoen yli, peltojen halki. ”Tuossa kävimme joskus kaljoilla, tien takan a on Mommolan Motelli. Siellä kävimme Harrin ja Jussin kanssa naistentansseissa” Monet lohkot oli kynnetty mustaksi mullaksi. Traktorien jäljessä lensivät lokit runsaina parvina. Koivut olivat vielä keltaisessa lehdessään, ne hehkuivat auringon osuessa niihin. Risteen valtava viljavarasto oikealla kohosi maiseman ylle. ”Tuolla kävivät Vammalan pojatkin töissä, Markuskin raudoittajana. Kovaa työtä se oli, yöksi ajo kotiin ja aamulla takaisin.” Kokemäki, tiehaarasta oikealle ja joen rantaan. Pyhän Henrikin Kappeli, oikeastaan sen suojarakennus, punaisista tiilistä muurattu, oli pelottavan lähellä jokea. Penkka oli monesti tulvien aikana murtanut maata virtaan aina Harjavaltaan saakka. Sinne oli uponnut omakotitalojakin. Hirsinen tammipuusta salanurkkatekniikalla veistetty tamminen kehikko oli tiilien suojassa säältä. ”Ajetaas nyt tästä vielä, minusta sen pitäisi olla keskustan jälkeen. Ei ole viittoja, toppaan tuohon pysäkille ja laitetaan gepsi töihin. Tuossa on edessä taas rautatiesilta, eikä meidän pitäisi kai sen yli enää mennä.” Pim, ohje oli näytössä, käänny vasempaan kuului tytön ääni. ”Ei, suoraan olisi pitänyt mennä, no nyt sininen viiva jatkuu eteenpäin.” ”Se on laskenut uuden reitin, mitä siinä sanotaan, kuusisataa metriä ja vasempaan. Se ohjaa meitä takaisinpäin. Tuosta risteyksestä meidän olisi pitänyt alkujaan kääntyä. Ajoimme kaksikymmentä metriä yli. Kas, tuolla se jo onkin, näkyy olevan autoja.” Suuri teollisuushalli, ehken myymälä, ovesta sisään, päivää. Hyllyjä ja käytäviä oli loputtomasti, huh. Pekka poikkesi heti alusta eri väliin kuin Paula. Molemmat halusivat rauhassa itse katsella ja arvioida tavaroita. Hyllyt ja tavarat olivat hyvässä järjestyksessä, lastenvaatteet ja lelut vasemmalla seinustalla. Olihan siellä kiinnostavaakin, ei Pekka kuitenkaan löytänyt ostettavaa kuin pari ristikkolehteä. Paulalla kävi parempi tuuri. Hän löysi muutaman kahvikupin, lautasen ja lasisia kynttilänjalkoja, Iittalalaisia. ”Joko mennään?” Kyllä vain, katsotaan poiketaanko Lauttakylässä syömään vaikka nakkikikkarille.”

Koko kesä vedestä, myrkky ja bakteerit v. 2013

Kemmolan vesi

Juhannuksen aikoihin selvisi Valkeakosken vesilaitoksen toimittamassa vedessä olevan kasvinsuojelumyrkkyä nelinkertaisesti yli turvallisena pidetyn rajan. Mitään ei ole tapahtunut muutamaa pientä lehtijuttua lukuun ottamatta. Niistä on ilmennyt, että vesilaitos ei tee mitään muuta kuin mittaa vettä Kemmolan porakaivosta kerran viikossa. Veden myrkyllisyys ei ole vähentynyt. Myrkyillä, joita maataloudessa käytetään, on varoaika, jonka kuluttua myrkyn vaikutus loppuu. Miten meidän porakaivossa oleva myrkky ei ole vähentynyt? Edes kuukausissa. Jos vaikutus ei loppuisi, niin meille syötettäisiin kasvien mukana ko. myrkkyjä. Näin ei tapahdu, koska muuten myrkyt eivät saisi myynti- eikä käyttölupaa. Olemme saaneet juodaksemme ns. varavedenottamon kloorattua uimahallivettä. Klooraus suoritetaan varmuuden vuoksi? Mikähän se varmuus on? Vesihän otetaan Sääksmäen hautausmaan läheisyydessä olevasta kaivosta.

Meidät sadat asukkaat on täysin jätetty oman onnemme nojaan. Edes poliisin aloittamista tutkimuksista emme ole kuulleet mitään, tehdäänkö niitä, onko mitään valmista tullut? Vähäisimmistäkin epäselvyyksistä asukkaiden terveyden suhteen hujauttaa terveystarkastaja paikalle kieltäen heti jopa itse leivottujen pikkupullien myymisen myymälästä. Varmaan hirveen tärkeetä. Lisäksi olen kuullut, että on olemassa jonkinlainen väestövastuu terveydenhoidossa, paikallisella tasolla. Tämän lisäksi ainakin ennen toimi lääninlääkäri, mitähän kyseisen henkilön työhön kuuluu? Ehkä hänelle on varattu muita toimia kuin valvoa asukkaiden terveyttä, pitää silmällä viranomaisten tehtäviä vahinkojen ennalta ehkäisyssä. Olisikohan hänellä mielenkiintoa myrkkyveden juojien tilanteesta. Siis tutkia ja sitten tiedottaa tulokset. Täällä on jo puhuttu hurjasti kohonneista maksa-arvoista. Maksahan alkaa heti koota myrkkyä itseensä koettaen sitten poistaa sitä. Onko ketään täällä asuvaa tutkittu, lasta tai aikuista tai vanhusta? Meillähän on täällä asukkaita vanhainkodista päiväkotilapsiin ja peruskoululaisiin. Kukaan ei tiedä sitä hetkeä, jolloin myrkky valui veteemme. Kukaan ei siis tiedä, kuinka kauan me sitä sitten joimme, kunnes rutiinitarkastuksessa se havaittiin. Edellinen mittaus oli tehty vuotta aikaisemmin. Mikäli meidän terveydenhoidollamme on, niin kuin luulen, vastuu mm. asukkaiden puhtaan veden ja ruuan saamisesta, lääkkeiden jakelusta ja oikeasta annostuksesta, niin pidän tästä vastuullisilla henkilöillä olevan rautaiset hermot. He kun täysin luottavat meidän elimistön kestävän nelinkertaisesti ylittyneen myrkkyveden juomisen ilman vaikutuksia. Ei kait sitä raja-arvoa ole huvin vuoksi asetettu? Kuka tästä tapahtumasta meille vastaa? Kait kunnan organisaatiossa jollain on aikaa ottaa tilanne kokonaisvaltaisesti haltuun, ja tiedottaa meille asiain etenemisestä, pitää vaikka Rauhalan koululla tiedotustilaisuus? Jos ei lääninlääkäri ehdi, niin lähettäisivät kentälle edes läänineläinlääkärin.

Tämä oli Valkeakosken Sanomissa, no nyt tuli terveysviranomaisilta ja vesilaitokselta tiedote kaikkien postilaatikkoihin, lauantaina iltapäivällä. Käyttämässämme vedessä on bakteereja. Vesi on keitettävä, vähintäin 5 min, tiskit on kuivattava, hampaita ei voi pestä, vihanneksia ei huuhdella. 29. pvä on lehdissä ja radiossa kuulutukset asiasta. Mitähän he nyt pelkäävät.

Voitettu vaiva v. 2013

Hiiret ja myyrät

Syksyn tullen alkaa talossamme jokavuotinen metsästys. Pimeyden laskeuduttua pienet jyrsijät alkavat tutkailla talveksi sopivaa taloa asuakseen talven suojassa säältä ja pedoilta. Läheiseltä pellolta vaeltaa peltomyyriä, ehkä metsämyyriäkin. Kotihiiret ovat monilukuisimmat ja äänekkäimmät. Mennessäni nukkumaan herään jokaisena iltana trampoliinirapinaan yläpohjassa. Riemulla siellä painavat peräjälkeen välikatolla päästellen pieniä papanoitaan kaikkialle. Herätys on hirmuinen hiirillekin. Pomppaan ylös ja komuan keittiöstä leivänpalaa käteeni, palaan eteiseen ja avaan yläpohjan rappuset katosta pitkällä lukkoraudalla. Kiipeän niin pitkälle, että näen lattian ja siinä laudassa narulla kiinni olevat kaksi nakkia. Tyhjiä ovat, lauenneet kyllä. Laitan palasen leipää ansaan, viritän jousen tapporautaa kääntämällä ja pujotan liipasinraudan reikäänsä. Toinen perään ja luukku kiinni. Pää tyynyssä yritän nukkua, aamulla katsoisin ansat. Eipä, vaan kuulen räpsähdyksen ja heti perään mahdottoman räpätyksen. Päätä tiukemmalle tyynyyn, kyllä se hiiri siihen kuolee. Ei kuollut, räpinä jatkuu ja jatkuu. Nousen, avaan kattoluukun, nousen portaat ja katselen etujalastaan kiinni olevan kotihiiren pakokauhua. Kuoli kumminkin. Lataan nakit taas ja palaan nukkumaan. Hiiren heitän pellolle naapurin kissoille. Syksy kuluu, olen heittänyt jo kaksikymmentä hiirtä, kolme peltomyyrää ja ehkä metsämyyränkin. Niillä on lyhyt häntä, saisivat elää pelloillaan. Raivostuttaa, kun ravaavat seinää ylös aivan makuuhuoneen päädyssä, kilpaa alas, eivätkä käy nakkiin. Paula annostelee hiiribaariin myrkkylautasia kellariin. Menekki onkin hyvä. Mutta haju on kamala. Hiiribaarit tyhjennetään, taistoa jatkan nakkien avulla. Ylös nousut hiirien takia kyllästyttävät. Vaiva on riippuvainen lumien tulosta. Se jälkeen hiiret ja myyrät pysyvät paikoillaan. Toisen vaivan yhteydessä ratkaisen rapinan ongelman. Nukun yöni häiriöttä korvatulpat korvissa.

Fileointia ja raivoa keittiössä 1998

Kalan fileointi

Pentillä oli iltaisin aina mahdoton kiire kalojensa kanssa. Ne oli punnittava ja lajiteltava laatikoihin seuraavan päivän myyntiä varten. Sitä varten oli isoja laakeita styrox laatikoita, joihin asetettiin aina ensin ruskea voimapaperi pohjalle ja laidoille. Näin siksi, ettei kalan lima tahrisi laatikkoa, vaan olisi aina puhdas laatikko saatavilla. Paperi oli isolla rullalla keittiön seinustalla. Siitä sitä sitten repäistiin tarpeellinen pala. Kaikki fileet laitettiin omaan laatikkoonsa, johon oli pohjalle leivinpaperi.

Pekka oli jo fileoinut parina talvena, ja sai tehdä työnsä rauhassa. Karvasen Kalervo oli kiireinen omissa hommissaan, eikä enää käynyt auttelemassa Penttiä kuin satunnaisesti. Kumarassa lampun kirkkaassa valossa Pekka halkoi isoja haukia. Ensin vatsaevät pois, sitten sisälmykset ulos, kalan pyöräytys mahalleen, ja selkä halki niskasta pyrstöön saakka. Viilto piti vetää selkäruotoon saakka. Pläiskis, kala kyljelleen ja kiduskaarien takaa veitsi painaen kiinni ruotoon, veitsen kääntö ja vasemman käden sormilla selkäfileen halkaistu pala nostettiin veitsen kärjen päälle. Siitä alkoi veto kohti pyrstöä, samalla huolehtien siitä, että veitsi katkoi kylkiruodot tasaisesti vatsapuolelta. Tasainen veto painaen ruotoa vasten tuotti kauniin fileen. Jos veto pysähtyi, niin kuin isossa hauessa väkisinkin tapahtui, koska veitsi ei piisannut, vaan se oli uudelleen asetettava, niin fileeseen syntyi helposti pykälä. Eihän kukaan juuri kokonaista filettä ostanut, mutta pykälä samalla merkitsi ruotoon jääneen vastaavan kokoinen pala lihaa.

Molempien puolien irrotuksen jälkeen Pekka katkoi selkäruodon ja pään sekä evät eri kasoihin. Fileistä oli vielä irrotettava kylkiruodot ja evät. Se kävi terävällä taipuisalla veitsellä helposti. Välillä kala oli niin suuri, ettei veitsi ylettynyt koko fileen yli nahkaa poistettaessa, silloin oli vaan vedettävä file kahdessa osassa. Valmis haukifile oli kauniin punertava nahan alta. Ne Pekka nosti varovasti omaan laatikkoonsa piikillä.

Anneli oli tullut käymään. Hänellä oli energiaa eri lailla kuin Pentillä, ja naisten tapaan hän puhua pälpätti sekä kiusoitteli Penttiä kyselemällä hulluja. Puhelin soi tasaisesti pitkin iltaa. ”Pentti Linkola puhelimessa.” Taas oli poikettava eteisessä, verkkosaunassa, tuotava uusia laatikoita ja vietävä fileoinnista tulleita totkuja ulos jätesäkkiin. Anneli jatkoi pölötystään.

Pentti kumartui uunin eteen ja alkoi vetää tongeilla mateilta nahkaa tuppeen.
No saatana, mikä nyt on? Mateen nahka oli katkennut. Seuraavalta mateelta repesi maha. Pentti pomppasi pystyyn ja syöksyi eteiseen. Anneli kailotti oven läpi. Hetken kuluttua Pentti palasi ja alkoi taas nylkeä. - Saatana, enkö minä osaa enää nylkeä, kun kaikki hajoaa käsiin. Pekka vilkaisi taakseen ja näki tuskastuneen ilmeen Pentin kasvoilla ja kädessä katkenneen mateen. Se putosi siihen paikkaan ja Pentti ryntäsi ulos. Pekka ei osannut tehdä mitään ja Anneli vaan pölötti. Keittiön ovi aukeni, Pentti astui uunin eteen, otti mateenpirstan käteensä, paiskasi sen voimalla uunia vasten ja alkoi manata. - Saatana, saatana, saatana, saatana, saatana, saatana, saatana. Voimakas paino ensimmäisellä tavulla, katkeamatta. Punainen muoviämpäri meni pirstaksi Pentin jaloissa, hän polki sitä raivoissaan. Saatana, saatana, saatana, saatana, saatana, saatana, saatana, saatana, saatana, saatana. - Esimies saa nostaa verkot ylös, minä en enää kalasta. En nosta edes verkkoja ylös, kun en osaa. Saatana, saatana, saatana. Lattialla oli vielä liuta mateita, Pentti kumartui yksitellen nostamaan niitä, Hän paiskasi yhä kiihtyvällä raivolla mateet päin uunia ja hellan tulikuumaa liittaa. Sihahdus vaan kuului ja perään mätkähdys, kun made päsähti seinään. Anneli oli vaiennut, Pekka katseli veitsiään jakkaralla. Kumpikaan ei osannut tehdä mitään, tilanne oli niin äkkinäisen väkivaltainen. Loppuun asti väsynyt ja piinattu kalastaja raivosi järkevyyden ja itsehillinnän tuolla puolella. Katselijoita jännitti, mihin raivo purkautuisi seuraavaksi. Pentti painui pihalle, keittiössä olijat katselivat toisiaan ja kurkkivat ikkunasta hänen jälkeensä. Saunakamarissa syttyivät valot, sen loisteeseen ilmestyi miehen pää ikkunan taakse, käsissään kirja. Kuin mitään ei olisi tapahtunut.  - Mene sinä Anneli katsomaan, miten Pena jaksaa. - En minä uskalla, en ole ennen nähnyt noin kovaa raivoamista.
Pekka laittoi nopsasti työnsä loppuun, putsasi sanomalehteen veitset ja kätensä kalan limasta. Saman tien pihalle ja autolle. Siellä saunakamarissa lukija jatkoi istumistaan, auto survahti liikkeelle pimeään yöhön.