Lahti 1945-1954, Vesijärvi, Pitkäruokonen, Vammalan kauppala, Aittalahden Kansakoulu 1954-56, Tyrvään yhteislyseo 1957-, Vammalan kauppala 1954-1968,Vaununperä 1967-78, Rauma 1980-86, Lahti, Sysmä, Santahamina 1969-1970, Niinisalo 1971, Liperi 1971-1972. Sääksmäki 1991-, kalastusavustajana Linkolassa 1994-2005. Elämän tarkkailija ja muistiin merkitsijä. Lukijoita kertynyt ympäri maailmaa yli 160.000 , juttuja on 450
lauantai 30. marraskuuta 2019
maanantai 28. lokakuuta 2019
Talviteloille
Puutarhan ja
omakotitalon hoito ovat melkein kaikki, mihin nykyään harrastun.
Talo on kohta 30 vuotta ollut asuntomme muuttumattomana ensimmäisistä
suunnitelmista alkaen. Pientä rapistumista toki on, korjattavaakin,
mutta ne saavat nyt väistyä ensi kevääseen. Räystäslautoja
pitää uusia, samoin niiden maali. Tiilien tuulilaudoiksi asennetut
pellit ovat osin menettäneet värinsä maalin kuoriutuessa levyinä
pois. Ei toinna maalia uusia, sen sijaan olen päätynyt asentamaan
reunatiilet niiden sijaan. Olen kierrellyt katsomassa miltä ne
näyttävät. Hyviltä.
Puutarha on sitten
myllätty useaan kertaan uusiksi. Vuosikymmenien aikaan ovat monet
istutukset, jopa puut ja pensaat, saaneet kasvaa ja joutuneet
kaadettaviksi. Muutama koivu ja yksi vaahtera pilkottuina on
lämmittänyt asuntoja meillä ja naapurissa. Ensimmäinen
ruohonleikkuri on täysin romu. Ostin sen käytettynä Toijalasta
huutokaupasta. Vuosia sillä leikkasin, kunnes ajoin metalliseen
rajamerkkiin ja akseli vääntyi. Kone tärisi niin, etten voinut
kiinni pitää. Vein sen mökille Matille varaosiksi.
Perintönä sain
päältä ajettavan hirmun. Helpottui kotona ajo, mutta sitten sain
ajaa mökilläkin ruohot. Peräkärryyn köytettynä kone matkasi
kymmeniä kertoja edes takaisin Kemmolasta Pälkäneelle. Kunnes möin
sen Kuulialan Jussille kolmellasadalla eurolla. Ostin uuden Bolensin
MKM:stä. Hyvin on pelannut, kerran vaihdoin terät. Kivet
kiljauttivat konetta aina samoilla paikoilla, kunnes Paula
hermostui, otti rautakangen ja lapion ja kaivoi suurimman äänen
aiheuttaneen kiven pois tieltä. Mukava siitä nyt on hiljaa ajaa.
Kauniit vaahteran
lehdet annoin sataa pihan ylle syksyisin. Satumaisena väriloistona
oli koko etupiha. Tammen ruskeat lehdet ovat nuhruisia, niitä me
aloimme haravoida useammin. Kasasin niitä savustusuunin ja
kivimuurin solaan. Sinne peittelin kaikki isot ruukkukasvit. Hyvin
ovat talvehtineet aikaisemmin siellä pesässään. Hain
sähkökäyttöisen puhaltimen aitasta ja aloitin etupihan
siivoamisen. Lehdet lensivät tuulen edessä kepeinä kasoina.
Kukkapenkkien katteita täytyi hieman varoa, ne lähtivät lehtien
mukana iloiseen lentoon.
Ajoleikkurin
takarengas ja eturengas olivat tyhjät. Olin niitä aikaisemmin
täyttänyt paukkupullolla ja pienellä tupakan sytyttimestä
virtansa ottavalla muovisella kompressorilla. Täytti sekin
tehtäväänsä, pelkäsin sen lopulta sulavan kovassa
ponnistuksessa. Huutonetissä oli myynnissä varavirtalähteitä ja
samaan laitteeseen oli integroitu myös kompressori. Näytti soivalta
peliltä. Olin niitä aiemminkin katsellut, mutten ostanut. Hinta
kipusi liian korkealle. Kunnes sinne sivuille tuli uusi malli.
Tarjosin siitä heti pienen summan, ja sainkin laitteen ostettua. Se
tuli Sääksmäentien huoltoasemalle, kevyt kovin oli. Kotona
aukaisin pienen muovisen salkun, latasin sen litium akun ja vein
salkun auton takakonttiin. Eppäilin laitteen tehoa ison koneen akun
apuvirraksi.
Menin ajamaan
leikkurilla viimeisiä lehtiä pihasta. Naks vaan sanoi kone. No nyt,
varavirtalähde esiin. Hain sen autosta, laitoin hauenleuat kiinni
akkuun ja starttasin. Vou vou. Hitto, arvasin, koetin uudelleen ja
kone alkoi pyöriä ja käynnistyi. No jopas, olinko kerrankin
osannut ostaa käypäsen pelin. Koneen käydessä katsoin
takarengasta, lintassa oli. Kytkin uuden ihmelaitteen ilmaletkun
pyörän venttiiliin ja hrrr, rengas täyttyi nopeasti. Toinen
yllätys, pelitti tässäkin työssä. Ajoin leikkurin kuusen alta
esiin ja ihmettelin lonksuvaa menoa. Toinenkin takarengas oli
tyhjentynyt. No nyt, uusi ihmekone joutui tulikokeeseen. Riittäisikö
sen akku vielä toiseen renkaan täyttöön? Hrrr vain ja rengas tuli
täyteen. Hyvillä mielin ajelin koko pihan ja vielä kadun varren
papiltakin. Jyskytin talon takapuolelta kaupungin puiston myös
talven odotukseen. Pesin letkulla leikkurin kauttaaltaan, hyppäsin
pukille ja starttasin. Naks sanoi kone. Tätä olin hieman
eppäillytkin, kone ei lataa akkua. Työnsin sitten leikkurin ähisten
takaisin kuusen alle ja peittelin sen pressulla. Odottakoon siellä
kevättä ja lämmintä.
torstai 17. lokakuuta 2019
Korpelan Lihajaloste
Sovimme Jakken kanssa uudesta reissusta
maakuntaan. Olin hänen pihassaan kymmeneltä.
Kuuntelin uutisia brexitistä, vetelivät viimeisiä neuvotteluitaan.
Soitin Jakkelle, hän tuli nopeasti kantaen valokuvauslaukkuaan
olallaan.
-
Terve, pitkästä aikaa.
-
Morjens, äläs istu vielä,
käännäs penkin selkänojaa ensin taaksepäin. Siitä pienestä
pystystä vivusta. Paulalla se on aina pystyssä. Jakke istahti
autoon ja ojensi tuomansa kirjan minulle.
-
Tuossa, voit sitten taas lukea.
-
Kiitos, ei näitä tarvitsisi
tuoda, vaikka onhan se mukavaa luettavaa. Vallankin kun aina
valitset niin sopivasti meidän keskusteluihin sopivia tekstejä.
-
Voisitko ajaa tuosta huoltiksen
kautta, niin haen tupakkaa. Olen kyllä ollut kaksikin päivää
polttamatta, ja muutoinkin vähentänyt. Tapa siinä on, ja käsien
totutut liikkeet, pahaahan se muutoin on. Asfaltti oli märkää,
varoin risteyksessä oikealta Kangasalan suunnalta tulevia. Siinä
on hieman puskat edessä. Huoltiksen piha oli täynnä autoja,
katselin hieman mihin parkkeeraisin. Ajoin sitten aivan liikkeen
eteen ja siirsin sitten sivummalle ja pysäytin moottorin. Jakke
tuli pian takaisin ja nousi autoon polttamatta savuketta.
-
Onko tässä aloitettu autojen
myynti, kun näitä on joka paikassa?
-
Onhan tuossa naapurissa autoliike,
levittäytyvät sitten pitkin kenttää tänne ja tien varsille.
Kirjaskadulta käännyin Toijalan tielle ja pikatielle Tampereelle.
Liikennettä oli hiljakseen.
Ajoimme läntistä ohitustietä Rauman
risteykseen ja kohti Vammalaa. Pysytin tarkasti nopeuden rajoitusten
mukaan. Olin saanut kaksi kirjettä poliisilta. Antoivat
huomautukset, eivät sakkoa. Kolmannella kerralla voisi olla
huonompi tuuri. Jakke kertoili lapsen lapsistaan. Hänestä tulee
viikonvaihteessa poitsun sijaishoitaja. Vanhemmat menevät aikuisten
menoihinsa, taisi olla Ilmari Kauran vuosijuhlat.Lintuja ei juuri
näkynyt, joitain kahlaajie hoippui peltojen yllä, muutamat
joutsenet loikoilivat poikastensa kanssa, hanhia ei näkynyt.
-
Katso nyt tuota Hukkasta, on se
valtava laajennus, 20 miljoonaa. Autoja on parkissa monessa rivissä
ja työt etenevät. Kaikki alkoi Hukkasen Veijon tallin lantalasta.
Olin siellä käymässä, kun Veijo esitteli sen minulle. Savustus
alkoi vaimonsa isän kannustamana. Hänellä oli Merikarvialla kalan
savustamo. Ensimmäinen toriauto täytyi tilata käsityönä, sillä
menivät Tampereelle torille myymään.
Pikatien molempia laitoja ravin
puolella oli tehty tietä ja ajettu siihen pinnalle mursketta.
Toisin paikoin oli tehty alikulkujakin. Kovin täällä
rytistellään, mietin ajaessani vanhan kaatopaikan tiehaaran ohi.
Rajoitus oli 100, ja mäen jälkeen alamaassa se oli 80.
-
Tässä on paras jarrutta, Laineen
Harri tässä aina sakotti vanhoja koulukavereitaan. Minua ei kyllä
saanut kiinni. Menimme sillan ali Roismalan risteyksessä. Levoranta
oli kovin laajentunut.
-
Tuossa on Junttilan talo
vasemmalla.
-
Kyllä onkin komea talo.
-
Sanovat vanhan isännän
menettäneen hermonsa, kun tämä tie vedettiin hänen parhaitten
peltojensa läpi.
-
Sai kait hän siitä kunnon
korvauksen.
-
Ei se 60 luvulla tainnut olla
kummoinen. Kun tie valmistui, niin ajoimme porukoilla tänne
kiihdyttämään, minä moottyoripyörällä, toiset autolla.
Kaitasen isäntä ajoi tässä Ford Mustangilla
sataaseitsemänkymmentä, kun muut eivät uskaltaneet. Tässä
minäkin ensimmäistä kertaa ajoin pikatiellä pimeällä, kun olin
ottanut luvatta isän auton. Peltosen Raunon kanssa seikkailimme.
Ajomme jatkui Keikyän risteykseen.
-
On se kummallista, kuinka vanhoja
nimiä muutellaan. Tässäkin luki ennen Nuppu. Muistan sen ikäni,
kun eksyin tähän talvella suksia kantaen ja matkan määrän piti
olla Vammala.
-
No tämäpä tuli äkkiä, miten
me tätä kautta nyt tulimme? Ullan kanssa tulimme aivan toisesta
suunnasta.
-
Nyt tulimme suoraan Vammalan
kautta, viimeksi tulimme Huittisiin Urjalasta, ja ajoimme
Lauttakylän keskustan kautta. Vaan olim sekin muuttunut, en kerran
meinannut osata edes kirkon puistoon. Kaikki tiet ja risteykset on
myllätty eri paikkoihin.
Korpelan pihassa olikin paljon autoja
ja ihmisiä meni edes takaisin ovesta. Jakke poltti tupakan. Minulla
oli Urjalan Makeistukun muovipussi mukanani.
-
Lehdessä oli artikkeli, jossa
vartailtiin eri kassien haitallisuutta. Yllätys siinä oli
kangaskassin heikko sijoitus. Se oli hiilijalanjäljeltään 800
kertaa muovipussia huonompi. Biohajoavilla muovipusseilla ei tee
mitään, ne hajoavat jo kädessä. Tuossa vertailussa oli
muovipussi käytön jälkeen laitettu roskapussiksi. Siinä ei
kuitenkaan oltu huomioitu sitä, että Paula käyttää muovipussit
uudelleen ja uudelleen. Viiteen vuoteen ei ole ostanut ainoatakaan
uutta pussia. Vanhat on viikattu pieneen tilaan ja laitettu
komeroon. Niitä riittää ainakin meidän elinajaksi.
Sisääl oli tuttu nainen kassalla
punainen lippis päässään. Sanoimme päivät ja otimme korit.
Kiersimme hitaasti hyllyjä katsellen jokaista tuotetta. Niitä
siellä olikin, toinen toistaan parempia, ja halpoja. Tuotteet
olivat isoissa muoviastioissa, joissa oli läpinäkyvä kalvo
hitsattuna kanneksi. Sen lisäksi oli aina tuotteesta myös pienempi
pakkaus, joka sopi muillekin kuin suurperheille tai ravintoloitten
keittiöihin. Tuotteet olivat eroteltuina valmiiklsi paistettuihin
ja raakoihin. Tällä kerralla tyydyimme valmiisiin ruokiin,
makkaroita pieniä ja isoja, savuhevosta, aladoopia, savupaloja,
sian palasia. Kassit täyttyivät ja menimme kassalle.
-
Onkos nyt meitä kauempaa ostajia?
-
Mistäs te olette?
-
Valkeakoskelta.
-
Ei nyt, mutta kyllä kesällä
kuulee, ihmisiä on Itä-Suomesta asti. Kysyin kerran, kuinka he
niin kaukaa ovat täällä, niin sanoivat, että kun ei heillä ole
tällaista.
Kassa vieritti ostokset viivalukijan
kautta. Yhtä tuotetta hän ei saanut koodatuksi. Antoi sen
ilmaiseksi. Hyvä ele.
Palasimme Keikyän entisen Nupun
tiehaaraan. Ajelin hiljakseen katsellen seuraavaa tiehaaraa,
Nupuntie. Minulla oli siellä yksi kohde Etuovi comissa.
-
Kattellaas nyt, sen pitäisi olla
oikealla puolella, sellainen hehtaarin tontilla oleva maatalon
rakennukset. Aa, tuo tuossa, tuo vaalea.
-
Onpa se iso, ja katso noita
talousrakennuksia.
Talo seisoi oman tien varrella puitten
suojassa. Piharakennukset olivat punaisia ja hyvässä kunnossa.
Keskellä pihaa oli kallio näkyvissä. Käänsin auton nokan
pihatielle, en kuitenkaan ajanut pidemmälle. Näytti siltä, että
talossa asuttiin. Peruutin takaisin santatielle ja jatkoimme kohti
Keikyää ja sieltä Kauvatsalle.
-
Tulemme kohta Puurijärvelle, se
on kansallispuistoa ja siellä on lintutorni. Emme mene sinne tällä
kertaa, matkaa on parisen kilometriä. Pian tulemme vanhalle
meijerille, siellä aloitti Uula tuote teollisen maalin
valmistuksen. Saa sieltä vielä jauheinakin maavärejä. Pietilän
Esko tämän minulle opetti.
Palokunnan talon takaa tuli meijeri
esille samanlaisena kuin sen muistin. Meijerin vieressä oli
huoltoasema ja siinä kahvila. Menin sisälle, Jakke jäi tupakalle.
Reipas nainen vastasi tervehdykseeni. Sanoin ottavani kahvia ja
samalla näin pitkiä nakkeja olevan kuumana lasiastiassa.
-
Minä otankin kahvin pitkän nakin
kanssa.
-
Laitetaanko pussiin vai syötkö
sen täällä?
Otin nakkini lautaselle, siihen hieman
sinappia ja kahvini vein edellä pöytään. Siellä olikin väkeä,
ja istahdin yhdelle vapaalle tuolille pyydettyäni lupaa nuorehkolta
mieheltä. Hiljakseen aloitin keskustelun. Hän vastaili alkuun
yksitavuisesti,mutta intoutui kokonaisiin lauseisiin, kun kerroin
olleeni tässä paikassa 20 vuotta sitten edellisen kerran. Nakki
maistui hyvältä.
Ajoimme seuraavaan tiehaaraan. Jakke kertoi katsoneensa kännykkäänsä ja kertoi brexitistä päästyn sopuun. Jatkoimme Kiikoisten suuntaan. Risteyksessä oli opaste Kuoppalan
kotiseututalolle. Kerroin siellä käymisistäni, olin osunut
avajaisiinkin sattumalta. Tien vieressä ei enää ollut kylttiä,
paikan omistaja Tuominen, lihanleikkaaja Huittisista oli väsynyt
näyttämään aarteitaan. Tulimme Kiikoisiin ja jatkoimme suoraan
Kiikoisjärven rantaa ohi kirkon kunnes tulimme Potilan tehtaalle
Porin-Tampere tien haarassa. Kävimme vielä tien toisella puolella
katsomassa toista kohdetta, isohkoa hirsistä rakennettua
kaksikerroksista vanhaa taloa. Mutta voi suru, se oli jäänyt aivan
tien viereen ja suorastaan ojaan. Talo muutoin oli ryhdikäs, ikävää
oli siihen pintaan sudittu uusi maali, sitä oli riittänyt vielä
piharakennuksen oviinkin.
-
Nyt me ajamme Putajan risteykseen,
siitä jatkamme pikkutietä Vammalaan, on se päällystetty. Katsos
tätä suoraa, tänne tulimme aina koettamaan, mitä auto kulkee.
-
On tässä kunnon suora.
Kotajärven talo, tanssilava jäi
vasemmalle, Ojasen Mikon, salaojittajan, talo vasemmalla. Seuraavana
Sahan veljesten talot, Mustanojan talo.
-
Katsos tuota, myytävänä. Hinta
talousrakennuksineen 320 tuhatta. Saa sitä pyytää. Uusia
rakennuksia oli noussut ennen niin tuttuun maisemaan, tiet olivat
entisen nimisiä. Jokirannan taloa en nähnyt. Sieltä sain aina
ostaa kutun juustoa. Myin sinne pukkini Paavon. Tuossa on Kankaan tila, se oli Valtterin, appiukkoni sukulaistalo. Siinä asuivat
sisarukset, vanhenivat rakennusten mukana, kuolivat veljet. Jäi
vain sisar. Innan Jouni Vammalasta, sukulaismies, rakensi sitten
tuon uuden talon sisarusten sahauttamista tarvikkeista. Ne olivat
olleet suulissa kymmeniä vuosia. Sisko muutti sinne uuteen taloon,
mutta palasi asumaan saunakammariin kuolemaansa saakka.
Etenimme Vaunujoen haaran yli,
Innanmaa aukeni vasemmalla, pellot tiehen saakka ja ylös
rakennuksille ja edemmäs. Suuli, jonka katto oli jo pudonnut
rakennuksen sisään vuosia sitten, oli purettu. Lehdon Jussi
tuossa, oli maalannut talonsa punaiseksi. Osti 70 luvulla
taksiautoilija Toivo Tuomen tilan, kun hänen täytyi lähteä
Lehdon kantatalosta sen jäädessä kaupungin sisään. Vaununperän
tie päällystettiin muutamia vuosia ennen kuin tämä Putajan tie
sai päällysteen. Tuolla oikealla menee Vaunujoki ja sen takana on
Liuhalan kylä.
Jatkoin puheluitani ja muisteluksiani,
Jakke kuunteli ja kommentoi hiljakseen. Ajoin vielä yli
Vammaskosken, käännyin Rautaveden kadulle ja näytin muutamaa
taloa, missä oli osake myytävänä. Lukion jälkeen nousin ylös
oikealle ja palasin Marttilankatua Jugend talojen ohitse, kirkon
vieritse, sillan yli ja meijerin entisen talon sivuitse kirjaston
ohi ja puikkasin Sastamalankadulle. Matkasimme Porin tien kautta
Valkeakoskelle.

perjantai 13. syyskuuta 2019
Kuhan fileointi
Salmisen Unto soitti
ja tarjosi kalaa. Hän on kalastanut koko ikänsä Mallasvedessä,
ravustanut ja metsästänyt. Hänen siskonsa Niemisen Lahja sitä
meille toimitti. -Otatteko kalaa, Unto tuo minulle, eikä ne kaikki
mahdu meille? - Otetaan tietenkin, meille saa aina tuoda, ja kelpaa
kaikki kalat, myös hauki ja lahna. Niin meillä ovikello soi. Iso
mies ja iso kalalaatikko. - Tuossa nyt olisi, kelpaako nämä? - No
tietenkin, me otamme kaikki, Pekka, tules katsomaan isoa kuhaa! Minä
nousin aamuteeltä ja könysin verkkarihousuissani yläruumis
paljaana rappusille. Tervehdin ja kurkkasin pussiin, jossa olikin
useita kuhia ja yksi iso. - On valtava, mitä se painaa? - Kolme
kiloa ja kahdeksansataa. - Onpa siinä kalaa, miten on sujunut
järvellä, onko ollut levää? - Ei nyt ole, kyllä verkot on
puhtaina saanut nostaa. - Eikö panssarilevää ole näkynyt? - Ei,
mutta pari vuotta sitten se oli vallan mahdotonta kalastaa. Verkot
nousivat aivan sotkussa mustina, eikä se edes lähtenyt pesussa.
Niitä oli turha sinne laittaa, heti laskiessa mustuivat, ei siihen
sitten mikään uinut. Ei maar, mun täytyy mennä.
- Perkaatko sinä ne
heti?
- Kyllä vaan,
kunhan juon ensin aamupalani. Paula alkoi siivota tiskipöytää,
haki alustan kuistilta, toi kaksi teräsastiaa valmiille paloille.
Nielaisin loput leivät, vielä matto pois ja muutama sanomalehti
lattialle sekä laskiämpäri esille. Hain työkaluni pesuhuoneen
naulasta, vihreästä kangaskassista. Siellä on tärkein,
fileerausveitsi, jota ei saa käyttää muuhun työhön. Sen on
oltava terävä, vastahiottu. Sitten siellä on teroituspuikko, pari
kalapiikkiä, atulat ja apuveitsi. Sipaisin muutaman kerran puikolla
ja astuin tiskipöydän ääreen. Kalapussin nostin toiseen
altaaseen, ja aloitin ensimmäisestä kuhasta, noin 800 grammaa. Sen
kokoiset ovat helppoja käsitellä. Pysyvät hyvin alustalla, ja
ruodot ovat hentoja. Veitsi rintaevien takaa ja veto poikkipäin
fileen läpi selkäruotoon saakka. Veitsen kääntö ja vetoja
selkäruotoa pitkin pyrstöön saakka. Naps, ja siinä oli
ensimmäinen puoli heilautettuna syrjään nahkapuoli alaspäin.
Toinen file, käänsin kalan ja vedin taas selkäruotoa pitkin.
Paula tahtoi kaikki
talteen, päät, selkäruodot, etuevien isot lihat. Ne leikkasin
saksilla ja tongeilla, selkäruodon kahteen, kolmeen osaan. Ladoin ne
toiseen astiaan.
Fileestä oli vielä
poistettava kylkiruodot. Kuhassa ne tekevät rikoisen mutkan lähellä
selkäruotoa. Siinä on veistä käännettävä syvemmälle lihaa
kuin ahvenessa tai hauessa. Pieniä kuhia oli kolme, ja lisäksi
sellainen kolmensadan gramman ahven.
Kuhassa on kovat,
petokalan suomut. Ne helpottavat nahan irroitusta. Kalapuikolla pidin
kiinni pyrstöstä aivän päästä, työnsin veitsen varovasti
puikon vierestä fileen alle ja aloitin liuuttamisen päähän päin.
Tässä kohtaa veitsen terävyys on kaikkein tärkeintä. Tuoretta
kalaa käsitellessä liha hylkii veistä, etenkin hauki tekee näin.
File helposti jopa katkeaa veitsen pompahtaessa ylöspäin
voimakkaassa vedossa.
Jäljellä oli iso
kuha. Nostin sen silmäkuopista pitäen alustalle, pyrstöpää
taipui altaaseen, niin pitkä kaöla oli. Aloitus tehdään
tällaisella kalalla selkäpuolelta. Työnsin veitsen kärjen kalan
niskaan ruotoon saakka ja aloin vetää nylkyttäen pyrstöön päin.
Siinä voi hyvin väistää aivan selkäevän vierestä. Fileen
paksuus oli reilusti yli tuuman, pyrstössä vähemmän.
Seuraavaksi otin
isot kärkipihdit, käänsin kalan selälleen ja aloin hakea
pihdeillä ruotoja yksi kerrallaan ja napsaisin ne poikki. Aivan
pyrstöön saakka niitä ei toinna katkoa, menevät veitselläkin.
Kuha kyljelleen,
veitsi aivan kiinni selkäruotoon ja sormilla hieman filettä
nostattaen selkäpuolelta vetäen pyrstöön saakka, ja file oli
irti.
Kalaa ei saa
kääntää, niinkuin pikkukalojen kanssa tehdään, nyt veitsi
työnnetään selkäruodon ali ja vedetään sitä pitkin liuutellen
pyrstöön saakka.
Näin valtavat fileet olivat irti, kylkiruotojen
poisto on hieman hankalaa, kuhalla kun kylkiruodot taipuvat mutkalle
ulospäin aivan alussa. Veitsi on saatava kulkemaan mutkan
suuntaisesti ja taas oienneiden ruotojen mukaan loppuun ja lihan läpi
siitä, mistä ruodot loppuvat.
Fileet olivat niin
leveät, että minun täytyi halkaista ne ennen nahan poistoa. Siinä
on kuin opasviiva, seläkkeen ja vatsalihojen välissä. Voimakkaalla
vedolla suomutkin halkeavat. Jälleen piikki kiinni pyrstöön ja
fileiden nahat irtosivat.
Ne laitoin roskikseen, fileet astiaan ja
otin paperia pyyhkiäkseni otsaani ja tippuvaa nenääni.
perjantai 23. elokuuta 2019
Tammisen talo -60 l
Hiekkapäällysteinen
Vammaskosken silta vuonna 1954, komeat kiviset tolpat molemmin puolin
ja paksut vaakasuorat rautaputket olivat ensimmäiset mieleen jääneet
kohteet. Järvet oikealla ja vasemmalla ja sitten kirkko kiiltävine kuparikattoineen, ne huomasin seuraavaksi. Asettauduimme
postitaloon asumaan, kirkon puoleiseen päähän. Kävellen ylös Puistokatua ja takaisin alas Marttilankatua Vammalan kauppala oli kierretty. Puisia taloja isoine pihoineen, muutama kivitalo pölyisten
raittien varrella. Tyrvään Yhteiskoulu, komea nelikerroksinen
rakennus Rautaveden puolella liki rantaa tuli myöhempinä vuosina
hyvin tutuksi. Postille päin oli ensin Suvannon kirjakauppa, sitten
tien yli ja Tammisten pitkä kaksikerroksinen hirsitalo aivan
rantaan saakka ulottuvan tontin yläpäässä. Näitä näkymiä
kuljen edelleen, mikään ei ole muuttunut, vain kioski Puukstaavin
ja Herra Hakkaraisen talojen välistä on poissa. Tien toisella
puolella osa puutaloista on jo purettu, mutta onneksi muutama on
vielä jäljellä. Apteekin talo vastapäätä Tammisia on
paikallaan, seuraavat kaksi komeaa puutaloa ovat poissa, Tyrvään
Mantan ja hänen tyttärensä Huldan, samoin rivi puisia omakotitaloja Yhteiskoulua vastapäätä, viimeisenä
Tähdön maalikauppa.
Siinä oli
koulutieni vuodesta 1956. Kuljin aina tien vasemmalla puolella,
mennen ja tullen, kait se oli hieman lyhyempi kuin Kosken
sekatavarakaupan puoli. Tammisen lapset tulivat nopeasti tutuiksi,
Raimon kanssa istuin samassa luokassa keskikoulussa. Hänen
lempinimensä oli Jallu. Muut lapset olivat Marja-Liisa ja Kirsti.
Kari syntyi Tammisille 1955. Hänen syntymisensä oli syynä minun
vierailuun heillä jouluaattona. Tyrvään Metsänpojat perusti
pukkipalvelun, keskuksena tietenkin Kolo kauppalantalon kellarissa.
Olin saanut useita kohteita hoidettavakseni. Yksi oli Tammiset.
Laitoimme pukin vetimet yllemme, punaisen kaavun, hiippalakin,
saappaat, kepin. Kasvot peitettiin melkein kokonaan ja siihen sopi
hyvin tekoparta. Kuminauhalla se asetettiin niskan taakse. Kauppalan
kadut olivat aivan autiot, vain pukit liikkuivat. Illan hämärässä
kapusin Tammisille talon toiseen kerrokseen, kaupan yläpuolelle. Kop
kop oveen, ja Marja-Liisa tuli avaamaan. Myös Kirsti ja Raimo
pyörivät siinä. Kuulin Kirstin kysyvän, kuka se on. Marja-Liisa
tuijotti kasvojani aivan läheltä ja kuiskasi, Turtiaisen Pekka,
tunnen isosta nenästä. Hieman se laski mielialaani. Ei nenäni,
vaan tuntemattomuuden suojan katoaminen. Vein kuitenkin osani maaliin
saakka. Jotenkin ajattelin klaaraavani, enkä kysynytkään kilteistä
lapsista mitään. Töräytin sen sijaan äiti Hilkkaa katsoen, onkos
äiti ollut kiltti. Ei hän kysymyksestäni pitänyt, mutta en
minäkään.
Jallun kanssa
kävimme usein pihan makasiineilla. Ne olivat mielenkiintoiset useine
huoneineen ja tavaroineen. Punainen ja pitkä rakennus, jossa oli
useita isoja ovia. Niistä tavarat saatiin hyvin sisälle ja ulos.
Katselimme milloin mitäkin, yhden kerran olimme olevinamme
valokuvaajia. Siellä oli punaisia pieniä rullia. Niihin oli pakattu
filmit suojaan, ja näitä rullia sitten kääntelimme ja räpsimme
kuvia mielessämme.
Kävin myös
vaateliikkeessä Jallun kanssa. Siellä oli tuoreen vaatteen
miellyttävä, kuin samettinen ilma. Liikkeestä näki ulos kahteen
suuntaan, kirjakaupalle ja apteekille sekä Tohtori Heikkilän
talolle. Sainko sieltä itselleni uudet housut, se on painunut jo
hämärän puolelle.
Kasvoimme
murrosikään. Kävimme Kaitasilla, Bio Sammon yläkerrassa. Meitä
oli siellä iso joukko nuoria. Levysoittimella soitettiin kappaleita,
ja me opettelimme tanssimaan. Siskoni Kiti oli myös siellä, ja
meiltä tanssi jo sujui. Olimme kotona harjoitelleet. Uskalsin hakea
muitakin tyttöjä. Tammisen Marja-Liisan kanssa tanssimme Moonlight
Serenaadin soidessa. Niin se vaikutti minuun, että seuraavana
päivänä soitin Marja-Liisalle ja kysyin, lähtisikö hän kanssani
kävelylle. Sekös häntä nauratti, olihan hän kaksi vuotta minua
vanhempi.
maanantai 19. elokuuta 2019
Salainen kahvipaikka
Soitin 7.8.
iltapäivällä Heikkilöille. Olimme pitemmän aikaa koettaneet
tavata, mutta esteitä oli.
- Paula täällä,
moikka. Minulla olisi ehdotus tapaamisesta. Oletteko käyneet
Pispalassa Finlaysonilla syömässä?
- Ei, mikä se
sellainen paikka on? Maiju ihmetteli.
- Siellä on Neljä
Vuodenaikaa niminen ravintola, sellainen robusti tehdassali, jossa on
arkisin hyvä ja vaihtuva noutopöytä. Maksaa vaan 10.50. Se on sama
kuin Kauppahallissa, mutta huomattavasti halvempi. Siihen kuuluu aina
kaksi eri ruokalajia, huomenna siellä on ruskeassa kastikkeessa
sianlihaa.
Kuulostaa hyvältä,
odotas, kysyn Juhalta. Kyllä se sopii. Moneltako lähdetään?
- Siellä on aina
alkuun ruuhkaa, kun ruokatuntilaiset käyvät, mutt5a kun menemme
hieman myöhempään, niin siellä on jo tilaa. Me tulemme hakemaan
teitä puoli kahdeltatoista. Siellä saa myös kahvia, mutta me
olemme aina käyneet siellä museokahvilassa Amurin Helmessä.
Tunnettekos paikan?
- Tunnetaan, me
käymme siellä aina kirkkokahveilla, kun tulemme Viinikan kirkosta.
Olemme tänäkin
kesänä käyttäneet useita vieraitamme Pispalassa syömässä.
Poikkeuksetta ruoka on ollut hyvää, ja kävijät ovat ihmetelleet
paikkaa. Ruoan päälle olen ajeluttanut heitä ympäri Pispalan
kapeita katuja. Harva sielläkään on vuosikymmeniin käynyt. Mietin
vielä sitä kahvipaikkaa, kun ajoimme Heikkilöitten kerrostalon
pihaan. Maiju ja Juha siellä istuivat alaovella valmiina jutellen
naapurien kanssa.
- Morjens, minä
tulinkin väärää kautta, vaan hyvin tästäkin pääsi. Naiset
halattiin ja miehet käteltiin. Nousimme autoon. Mennessämme
eteenpäiun Juha näytti heidän autoaan seisomassa yksinään pihan
ulkopuolelella.
- Auto vuotaa öljyä,
ja laitoin sen tuonne häpeämään. Minä olen koettanut saada
siihen varaosia ja korjaajaa. Nyt olen tilannut Venetmäeltä huollon
ja korjauksen.
- Siellä minäkin
vuosia kävin, ensin Etyk-mersulla, manne mallilla. Venetmäki
aloitti kotitilallaan. Nyt sitä jatkaa hänen poikansa Viialassa
nahkatehtaan tiloissa.
Tulimme Viinikan
risteykseen. Lopultakin se oli tullut valmiiksi, vuosikausia siihen
meni. Nyt siitä oli helppo ajaa kaistaviivojen opastaessa.
Konserteissa käydessäni olen siinä monta kertaa tuskaillut, missä
pitäisi ajaa. Ratikkatyömaa mylläsi kaiken.
- Olen ajatellut
sitä kahvipaikkaa, josko menisimme Hiedanrantaan. Emme mekään ole
siellä ennen käyneet, mutta Jakken kanssa ajellessamme huomasimme
siellä Lielahden kartanon entisessä mahtavassa navetassa kahvilan.
Olettekos siellä käyneet?
- Emme, mennään
vaan.
- Navetan
julkisivuun on rakennettu mahtavat kaksi tiilitornia, ne näkyvät jo
kauas.
Alas Pyhäjärven
rantaan, ohi kesäteatterin ja Rosenthalin. Tien oikeassa sivussa oli
autoja parkkeerattu hyvin ahtaasti. Ne olivat tiessä ja rinteessä
kiinni. Talvella on varmasti hankalaa päästä pois ja taas illalla
takaisin. Finlaysonin tiiliset rakennukset, aivan tiehen kiinni
rakennetut korkeat ja monikerroksiset seinät isoine ikkunoineen, ja
siitä seinästä läpi oli ajettava. Kapea kuilu johti sisäpihalle.
Siellä oli avara tila täynnään autoja. Löysin vapaan
parkkiruudun. Kävelimme sisälle, kun huomasin unohtaneeni
parkkikiekon. Palasin sitä laittamaan, muut odottivat pihassa.
- Varokaa portaita,
niissä on erilaiset nousut. Muutama askel alaspäin, ja olimme
metrin verran maan tasoa alempana. Kävelimme läpi eteisen, ja
salissa oli tyhjiä pöytiä. Kaikin menimme tiskille, ja Juha
ilmoitti maksavansa. Pitkä ruokatiski, kahden puolen lastaus, juomat
toisella tiskillä, samoin voi ja leivät. Menimme ikkunapöytään
istumaan. Veitset ja haarukat kopsasivat lautasilla, haimme lisää.
- Kyllä maistuukin
hyvältä, sikakastike on kuin ennen vanhaan.
Tarjoilija haki
käytetyt astiat pois, kyseli maistumista ja kiitteli avusta.
Juttelimme vielä
syötyämme ja katselimme paikkoja. Seinillä oli tutuista
henkilöistä tehtyjä isoja maalauksia. Siinä olikin kaikki
ehostukset, tila oli kuin tehtaan jäljiltä, kuitenkin miellyttävä.
Lähdimme, ja minä muistin ottaa hattuni mukaan.
- Minulla taitaa
vieläkin olla Etelä-Suomen kapakoissa kipparinlakkeja naulakoissa.
Aina ne tahtoivat unohtua illan päätteeksi. Olen niitä sitten
poikkeillessani käynyt hakemassa, vaan en niitä enää löytänyt.
Paitsi Sysmässä. Siellä oli vain yksi paikka, missä kävimme.
Pispalan rantatietä
eteenpäin, ohi tehtaan, ja vasemmalla oli Pyhäjärvi. Muutama
kerrostalo aivan rannassa, parhaalla paikalla. Tie nousi hieman,
käkkärät männyt tuulen vioittamat, nousivat kalliota pitkin
kuhmuraisin sormin. Varalan liikuntaopisto jäi taakse, ja aloimme
nousta Pispalaa sen korkeimmalle paikalle, mistä alkoi erilaisten
rakennusten rinteet molemmin puolin tietä.
- Tässä on muutama
ökytalo, tuokin tuossa, mutta sitten on korjattuja vanhoja
rakennuksia alkuperäisillä paikoillaan. Edessä on Pispalan koulu.
On se aivan mahtavalla paikalla. Tuossa on Lauri Viidan museo. Sitä
emme ole käyneet katsomassa, onko siellä nyt Heikki Salo isäntänä?
Käännyimme
Pyhäjärven puoleisella alatielle, ihmettelimme pultereita. Niitä
oli pinottu rinteen valumisen estämiseksi mahtavia muureja.
- On tämä
ihmeellinen paikka, tätä käyvät arkkitehdit ympäri maailmaa
ihailemassa. Eritoten tämä moninaisuus, kyky rakentaa tarkoituksen
mukaisia rakennuksia näin ahtaille tonteille ja huikeat näkymät
joka talosta toinen toisensa harjan yli. Huikea taito, jota ei ole
määräyksillä kahlittu.
Ajoin Pispalan
valtatielle, ohi legendaarisen nakkikioskin, alas Vaasan tien
ensimmäisen risteyksen, josta ei enää näin päin saanut ajaa.
Valoristeyksestä oikealle, ja Paula muisti. - Tässäkö se oli, kun
sinulle töötättiin joka puolelta?
- Niin oli, tulimme
tuolta huoltoasemalta, ja minä en lainkaan tiennyt kuinka pitäisi
ajaa. Ajoin varovasti ja koetin päästä kaupunkiin päin. Takana
tulijat piippasivat, sivulla ajavat piippasivät ja minä pysähdyin.
Muut menivät menojaan, eikä minulle selvinnyt piippausten syy.
Ajoimme sitten ensimmäiselle pysähdyspaikalle syömään jäätelöä
ja rauhoittumaan.
Hiedanranta ilmestyi
oikealle, käännyin ostoskeskusten jälkeen Jänisaareen vievälle
tielle.
- Minä kävin
kerran Paulan kanssa katsomassa vanhaa venettäni pursiseuran
satamassa. Siellä se huojui vedessä kannen tiikkirimat hieman
irronneena, surullista.
Oikealle ohjasi
kyltti, Kartano. Tempaisin sinne, ja ihmettelin hieman, sillä
navetan torneja ei näkynyt. Ajoimme kuitenkin opasteen mukaisesti.
Etuoikealla nousi tiilinen torni näkyviin, ajattelin sen olevan
kirkon. Oli kuitenkin Lielahden kartanon päärakennuksen koriste.
Valtava tiilipytinki, vierssä parkkipaikka, ja minä toppasin
siihen.
- Käyn katsomassa
tuota opastetta, kappas, ne navetan tornit ovatkin tuolla. Käänsin
liian aikaisin. Katsotaan nyt mitä täällä on. Kahvilan opaste,
seurataan sitä.
Kävelimme
parkkipaikan ja sen vieressä olevan rakennuksen ohi ja kartano oli
edessämme. Siihen loppuivat myös opasteet. Juha kysyi suuntaa siinä
istuvilta pyöräilijöiltä. Oikeassa olimme, vielä kartanon nurkan
ympäri, ja edessämme oli suuri puisto, Hiedanranta välkkyen, ja
rakennuksen toisessa päässä korkea terassi ja siellä
kahvittelijoita.
- Oikeassa olemme,
vaikka en minä tänne aikonut tulla.
Ihmettelimme
salaista paikkaa, sen rauhaa, tiilimuurareiden taitoa, vihreää
puistoa ja vanhoja puita, graniittilohkareitten jylhyyttä. Sisältä
ostimme kahvit, hyvin ystävällinen miesmyyjä auttoi meitä
tuomalla kahvin erikseen pöytään. Hän laittoi pannuun uudet vedet
ja pöönät meitä varten. Olimme puolivarjossa viileässä,
nautimme kahvista ja pullasta, näkymistä ja onnellisesta
sattumuksesta osuttuamme salaiseen kahvilaan.
sunnuntai 7. heinäkuuta 2019
Mopoko kunnossa
Epaalan miehen
korjauksen jälkeen nostin ajokin Kissalammella talon pihaan ja
starttasin. Hirveän startin jälkeen kone hieman köhi. Vääntelin
kaasukahvaa ja sain houkuteltua koneen parempaan käyntiin. Ei sieltä
täysiä irronnut, mutta uskalsin lähteä hieman ajelulle. Kypärä
päähän ja visiiri ylhäällä prutkuttelin ja kiemurtelin kohti
Kyllön siltaa. Hiukan paremmin alkoi kaasu vastata, kulku tasaantui,
muttei suoristunut. Tuo pienipyöräinen kaltuainen on tehty
asfaltille, sora on sille kauhistus. Vastaan alkoi tulla
moldovialaisia mansikan poimijoita. Minä morjestin heitä kättä
nostamalla. Ensin oikealla, mutta kone meinasi sammua, sitten
vasemmalla kädellä. Vilkuttinvat takaisin. Mutkasta pelmahti iso
joukko naisia. Moikatessani heitä alkoi moåpo kaartaa heitä kohti.
En toki törmännyt viimeiseen naiseen, mutta kyllä hän päästi
ilmoille kovan uihuijjuin. Palasin takaisin läskikaupan tiehaaraan,
pujahdin päällystetylle tielle ja survoin koneesta kaiken ulos.
Kuin ampiainen kiidin tasaisesti kala-Heikkilän tiehaaraan ja siitä
takaisin kaupalle. Mielissäni laskettelin Kissalammintietä numero
69 pihaan. Nostin mopon seisontajalalleen ja annoin sen käydä
tyhjäkäyntiä. Menin sisälle ja kerroin Paulalle seikkailustani. -
Antaa sen nyt sitten käydä pitkään. Sammutan sen sitten ja koetan
uudelleen starttia.
Joimme kahvit
onnellisina, pääsisimme kauppaan emmekä kuolisi nälkään, koska
auto oli korjauksessa Hämeenlinnassa. Oli maanantai ja meidän
mökkiviikko, ja mersun saisin vasta perjantaina. Olen autossa
pitänyt superkaskoa, hyvin ovat korjanneet ja korvanneet, nytkin
lasku tulisi olemaan useita tuhansia. Maksan vain omavastuun. Pieni
moka siinä vakuutuksessa oli. Luulin siinä olevan myös sijaisauton
korvauksen, vaan eipä ollut. Täytyy asia korjata.
Menin ja sammutin
mopon, starttasin ja kuin käskystä se käynnistyiheti. Koetin
uudelleen, käynnistyi. Sammutin ja menin sisälle. Paula meni
pihalle ja starttasi, heti hyrisi kone. Jätin mopon seisomaan
hiljaisena jäähtymään. Menin muihin askareihin, tai taisin
torkahtaa päivänokosille. Herättyäni menin katsomaan mopoa. Siinä
se seisoi, uljaana valmiina uuteen taistoon. Kone ei käynnistynyt,
millään. Olin ilman työkaluja, en saanut edes tulppaa auki, ja
aasinpotku oli Kemmolassa. Mikä siinä auttoi. Akku tyhjeni. Menin
lainaamaan Paavolta laturia. Hän nosti sen laatikossa autotallin
hyllyltä. Hieman häntä jo hymyilytti.
Nostin mopon
liiteriin, laitoin laturin kiinni ja odotin aikani. Uuteen starttiin.
Iloisesti kone pyöri, muttei käynnistynyt. Jatkoin sinnikkäästi,
ja kone käynnistyikin yskien. Väänsin täydet tehot, kone vastasi
hienosti. Sammutin moottorin ja jätin laturin paikoilleen yöksi.
Aamulla vein laturin Paavolle. Kone ei käynnistynyt uudelleen.
Näyttää siltä, että tulee vielä jatkojuttu, neljäs, vai onko
se jo viides?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)