Valkeakosken Opiston kuorojen konsertti 29.11.-19

 Valkeakosken työväenopiston Naiskuoro ja Valkeakosken työväen mieskuoron Joulukonsertti 30.11.-19

Kuorojen konserttia edeltävänä iltana ja yönä vaakasuoraan lentänyt lumi muurasi syksyn harmauden menneeksi. Kuulijoiden mielet olivat virittyneet oivaan tunteeseen Naiskuoron aloittaessa esiintymisensä. Yli kahdenkymmenen laulajan äänillä kuulimme: Nyt syttyy valot tuhannet, säv. Emmy Köhler sov. Kullervo, kirkkaan alun tutussa kappaleessa. Adventtikynttilät, säv. ja san. Jukka Kuoppamäki, sov. Ulle Valjakka, antoi hiukan matalammalta kauniin harmonian tunnelmin illan hämärtyessä. Ulle johti pianon säestyksellä kauniisti voimakkuuden vaihdellessa hänen hartioidensa kohotessa tai vaipuessa. Kuoro oli saanut uusia jäseniä, joten annoimme aplodit samalla myös konserttien jatkuvuudelle. Tuikkikaa, oi joulun tähtöset, ja lumi peitti taas varpusen syönnökset jouluaamuna järvienkin jäätyessä. Varma esiintyminen luetettavan johtajansa johdolla antoi kuulijoille tutun varmuuden ja nautinnollisen tuokion Kari Rydmanin sovittamassa kappaleessa.

Esiin astui Naiskuoron trio, Sari Laurell, Kirsti And, ja Kirsti Elo esittivät kaksi kappaletta: Joulu loisteesi tuo sekä Marin joululaulu. Sointuisasti eteni ensimmäinen kappale, kunnes seuraava kappale sävähti täyteen saliin sähköistäen kuulijoiden karvat krapisemaan puseroiden sisällä.

Naiskuoro jatkoi luistavasti liukuen: Joulukirkkoon, aisakellon tahdittaessa reipasta menoa.

Lumiselle niitylle vuorostaan laskeutui laulu soiden kuin hiutaleitten leikki ilmassa ja jääpuikkojen helähtelyt kappaleessa: Lumihiutaleiden laulu. Kuoron varmuus eritempoisten säkeiden ja tunnelmallisten kappaleitten esittämisessä tuli hyvin esille. Kuoron vahvuus kymmenien vuosien ja satojen tuntien harjoittelemiset antoivat selkänojan yleisölle. Kuoro oli myös saanut useita uusia laulajia vahvuuteensa. Kappale. Lumenvalkeaa vastasi hienosti ulkona lumen valkeaan peittoon sekä kuulijoissa syttyneeseen lämpöiseen tunteeseen.

Mieskuoro ja Hajamielinen Joulupukki, säv. Jaakko Salo, san. Jukka Virtanen, sov. Ulle Valjakka. Tenorit lauloivat varmasti, ja miehet korvasivat lukumääränsä pienuuden erinomaisella rutiinillaan ja taatulla taidollaan ja harmoonisella laulullaan. Minun jouluni kappale sävähdytti oivalla ja kauniilla moniäänisyydellään kunnes bassojen äänet värittivät sävelet soimaan. Miesten pieni kuoro selviytyi hyvin, kunnes alkoi Revontulten leikki. Huimalla varmuudella tenorit ja bassot kajauttivat kuin patarummut säkeensä kuulijoiden ylle. Rutiini tuli hyvin esiin hankalassa kappaleessa: Sinivuorten yö:n nopeissa lähdöissä ja rytmeissä.

Naiskuoro liittyi mukaan, ja sytytti mahdollisuuden komeaan moniäänisyyteen, joka alkoi leijailla salissa. Avaruus, säv. Howard Blake, suom. Tarleena Sammalkorpi sov. Ulle Valjakka ja pianossa Sari Laurell, alkoi soida eteerisesti suoraan pilvien sekaan. Yhteisesiintyminen kohosi loistavaksi tähdeksi lämpimässä illassa.

Sopraanot aloittivat kauniin: Joulu, josta uneksin, ja miehet antoivat takarivistä tuen kuin vankassa koskessa kohina. Hups vain, ja jäljellä oli enää kaksi kappaletta, Rakkaus jouluyönä ja Näin joulun kellot soivat. Kuorot olivat selättäneet hermostuttavan odotuksen, laulut täyttivät kuulijoidensa tunteet, ja vapautunut esiintyminen olisi saanut jatkua pitkälle yöhön. Kiitos

Pekka Turtiainen    

Talviteloille

Puutarhan ja omakotitalon hoito ovat melkein kaikki, mihin nykyään harrastun. Talo on kohta 30 vuotta ollut asuntomme muuttumattomana ensimmäisistä suunnitelmista alkaen. Pientä rapistumista toki on, korjattavaakin, mutta ne saavat nyt väistyä ensi kevääseen. Räystäslautoja pitää uusia, samoin niiden maali. Tiilien tuulilaudoiksi asennetut pellit ovat osin menettäneet värinsä maalin kuoriutuessa levyinä pois. Ei toinna maalia uusia, sen sijaan olen päätynyt asentamaan reunatiilet niiden sijaan. Olen kierrellyt katsomassa miltä ne näyttävät. Hyviltä.

Puutarha on sitten myllätty useaan kertaan uusiksi. Vuosikymmenien aikaan ovat monet istutukset, jopa puut ja pensaat, saaneet kasvaa ja joutuneet kaadettaviksi. Muutama koivu ja yksi vaahtera pilkottuina on lämmittänyt asuntoja meillä ja naapurissa. Ensimmäinen ruohonleikkuri on täysin romu. Ostin sen käytettynä Toijalasta huutokaupasta. Vuosia sillä leikkasin, kunnes ajoin metalliseen rajamerkkiin ja akseli vääntyi. Kone tärisi niin, etten voinut kiinni pitää. Vein sen mökille Matille varaosiksi.

Perintönä sain päältä ajettavan hirmun. Helpottui kotona ajo, mutta sitten sain ajaa mökilläkin ruohot. Peräkärryyn köytettynä kone matkasi kymmeniä kertoja edes takaisin Kemmolasta Pälkäneelle. Kunnes möin sen Kuulialan Jussille kolmellasadalla eurolla. Ostin uuden Bolensin MKM:stä. Hyvin on pelannut, kerran vaihdoin terät. Kivet kiljauttivat konetta aina samoilla paikoilla, kunnes Paula hermostui, otti rautakangen ja lapion ja kaivoi suurimman äänen aiheuttaneen kiven pois tieltä. Mukava siitä nyt on hiljaa ajaa.

Kauniit vaahteran lehdet annoin sataa pihan ylle syksyisin. Satumaisena väriloistona oli koko etupiha. Tammen ruskeat lehdet ovat nuhruisia, niitä me aloimme haravoida useammin. Kasasin niitä savustusuunin ja kivimuurin solaan. Sinne peittelin kaikki isot ruukkukasvit. Hyvin ovat talvehtineet aikaisemmin siellä pesässään. Hain sähkökäyttöisen puhaltimen aitasta ja aloitin etupihan siivoamisen. Lehdet lensivät tuulen edessä kepeinä kasoina. Kukkapenkkien katteita täytyi hieman varoa, ne lähtivät lehtien mukana iloiseen lentoon.

Ajoleikkurin takarengas ja eturengas olivat tyhjät. Olin niitä aikaisemmin täyttänyt paukkupullolla ja pienellä tupakan sytyttimestä virtansa ottavalla muovisella kompressorilla. Täytti sekin tehtäväänsä, pelkäsin sen lopulta sulavan kovassa ponnistuksessa. Huutonetissä oli myynnissä varavirtalähteitä ja samaan laitteeseen oli integroitu myös kompressori. Näytti soivalta peliltä. Olin niitä aiemminkin katsellut, mutten ostanut. Hinta kipusi liian korkealle. Kunnes sinne sivuille tuli uusi malli. Tarjosin siitä heti pienen summan, ja sainkin laitteen ostettua. Se tuli Sääksmäentien huoltoasemalle, kevyt kovin oli. Kotona aukaisin pienen muovisen salkun, latasin sen litium akun ja vein salkun auton takakonttiin. Eppäilin laitteen tehoa ison koneen akun apuvirraksi.

Menin ajamaan leikkurilla viimeisiä lehtiä pihasta. Naks vaan sanoi kone. No nyt, varavirtalähde esiin. Hain sen autosta, laitoin hauenleuat kiinni akkuun ja starttasin. Vou vou. Hitto, arvasin, koetin uudelleen ja kone alkoi pyöriä ja käynnistyi. No jopas, olinko kerrankin osannut ostaa käypäsen pelin. Koneen käydessä katsoin takarengasta, lintassa oli. Kytkin uuden ihmelaitteen ilmaletkun pyörän venttiiliin ja hrrr, rengas täyttyi nopeasti. Toinen yllätys, pelitti tässäkin työssä. Ajoin leikkurin kuusen alta esiin ja ihmettelin lonksuvaa menoa. Toinenkin takarengas oli tyhjentynyt. No nyt, uusi ihmekone joutui tulikokeeseen. Riittäisikö sen akku vielä toiseen renkaan täyttöön? Hrrr vain ja rengas tuli täyteen. Hyvillä mielin ajelin koko pihan ja vielä kadun varren papiltakin. Jyskytin talon takapuolelta kaupungin puiston myös talven odotukseen. Pesin letkulla leikkurin kauttaaltaan, hyppäsin pukille ja starttasin. Naks sanoi kone. Tätä olin hieman eppäillytkin, kone ei lataa akkua. Työnsin sitten leikkurin ähisten takaisin kuusen alle ja peittelin sen pressulla. Odottakoon siellä kevättä ja lämmintä.

Korpelan Lihajaloste

Sovimme Jakken kanssa uudesta reissusta maakuntaan. Olin hänen pihassaan kymmeneltä. Kuuntelin uutisia brexitistä, vetelivät viimeisiä neuvotteluitaan. Soitin Jakkelle, hän tuli nopeasti kantaen valokuvauslaukkuaan olallaan.

• Terve, pitkästä aikaa.
• Morjens, äläs istu vielä, käännäs penkin selkänojaa ensin taaksepäin. Siitä pienestä pystystä vivusta. Paulalla se on aina pystyssä. Jakke istahti autoon ja ojensi tuomansa kirjan minulle.
• Tuossa, voit sitten taas lukea.
• Kiitos, ei näitä tarvitsisi tuoda, vaikka onhan se mukavaa luettavaa. Vallankin kun aina valitset niin sopivasti meidän keskusteluihin sopivia tekstejä.
• Voisitko ajaa tuosta huoltiksen kautta, niin haen tupakkaa. Olen kyllä ollut kaksikin päivää polttamatta, ja muutoinkin vähentänyt. Tapa siinä on, ja käsien totutut liikkeet, pahaahan se muutoin on. Asfaltti oli märkää, varoin risteyksessä oikealta Kangasalan suunnalta tulevia. Siinä on hieman puskat edessä. Huoltiksen piha oli täynnä autoja, katselin hieman mihin parkkeeraisin. Ajoin sitten aivan liikkeen eteen ja siirsin sitten sivummalle ja pysäytin moottorin. Jakke tuli pian takaisin ja nousi autoon polttamatta savuketta.
• Onko tässä aloitettu autojen myynti, kun näitä on joka paikassa?
• Onhan tuossa naapurissa autoliike, levittäytyvät sitten pitkin kenttää tänne ja tien varsille. Kirjaskadulta käännyin Toijalan tielle ja pikatielle Tampereelle. Liikennettä oli hiljakseen.
  Ajoimme läntistä ohitustietä Rauman risteykseen ja kohti Vammalaa. Pysytin tarkasti nopeuden rajoitusten mukaan. Olin saanut kaksi kirjettä poliisilta. Antoivat huomautukset, eivät sakkoa. Kolmannella kerralla voisi olla huonompi tuuri. Jakke kertoili lapsen lapsistaan. Hänestä tulee viikonvaihteessa poitsun sijaishoitaja. Vanhemmat menevät aikuisten menoihinsa, taisi olla Ilmari Kauran vuosijuhlat.Lintuja ei juuri näkynyt, joitain kahlaajie hoippui peltojen yllä, muutamat joutsenet loikoilivat poikastensa kanssa, hanhia ei näkynyt.
• Katso nyt tuota Hukkasta, on se valtava laajennus, 20 miljoonaa. Autoja on parkissa monessa rivissä ja työt etenevät. Kaikki alkoi Hukkasen Veijon tallin lantalasta. Olin siellä käymässä, kun Veijo esitteli sen minulle. Savustus alkoi vaimonsa isän kannustamana. Hänellä oli Merikarvialla kalan savustamo. Ensimmäinen toriauto täytyi tilata käsityönä, sillä menivät Tampereelle torille myymään.
  Pikatien molempia laitoja ravin puolella oli tehty tietä ja ajettu siihen pinnalle mursketta. Toisin paikoin oli tehty alikulkujakin. Kovin täällä rytistellään, mietin ajaessani vanhan kaatopaikan tiehaaran ohi. Rajoitus oli 100, ja mäen jälkeen alamaassa se oli 80.
• Tässä on paras jarrutta, Laineen Harri tässä aina sakotti vanhoja koulukavereitaan. Minua ei kyllä saanut kiinni. Menimme sillan ali Roismalan risteyksessä. Levoranta oli kovin laajentunut.
• Tuossa on Junttilan talo vasemmalla.
• Kyllä onkin komea talo.
• Sanovat vanhan isännän menettäneen hermonsa, kun tämä tie vedettiin hänen parhaitten peltojensa läpi.
• Sai kait hän siitä kunnon korvauksen.
• Ei se 60 luvulla tainnut olla kummoinen. Kun tie valmistui, niin ajoimme porukoilla tänne kiihdyttämään, minä moottyoripyörällä, toiset autolla. Kaitasen isäntä ajoi tässä Ford Mustangilla sataaseitsemänkymmentä, kun muut eivät uskaltaneet. Tässä minäkin ensimmäistä kertaa ajoin pikatiellä pimeällä, kun olin ottanut luvatta isän auton. Peltosen Raunon kanssa seikkailimme.
  Ajomme jatkui Keikyän risteykseen.
• On se kummallista, kuinka vanhoja nimiä muutellaan. Tässäkin luki ennen Nuppu. Muistan sen ikäni, kun eksyin tähän talvella suksia kantaen ja matkan määrän piti olla Vammala.
• No tämäpä tuli äkkiä, miten me tätä kautta nyt tulimme? Ullan kanssa tulimme aivan toisesta suunnasta.
• Nyt tulimme suoraan Vammalan kautta, viimeksi tulimme Huittisiin Urjalasta, ja ajoimme Lauttakylän keskustan kautta. Vaan olim sekin muuttunut, en kerran meinannut osata edes kirkon puistoon. Kaikki tiet ja risteykset on myllätty eri paikkoihin.
  Korpelan pihassa olikin paljon autoja ja ihmisiä meni edes takaisin ovesta. Jakke poltti tupakan. Minulla oli Urjalan Makeistukun muovipussi mukanani.
• Lehdessä oli artikkeli, jossa vartailtiin eri kassien haitallisuutta. Yllätys siinä oli kangaskassin heikko sijoitus. Se oli hiilijalanjäljeltään 800 kertaa muovipussia huonompi. Biohajoavilla muovipusseilla ei tee mitään, ne hajoavat jo kädessä. Tuossa vertailussa oli muovipussi käytön jälkeen laitettu roskapussiksi. Siinä ei kuitenkaan oltu huomioitu sitä, että Paula käyttää muovipussit uudelleen ja uudelleen. Viiteen vuoteen ei ole ostanut ainoatakaan uutta pussia. Vanhat on viikattu pieneen tilaan ja laitettu komeroon. Niitä riittää ainakin meidän elinajaksi.
  Sisääl oli tuttu nainen kassalla punainen lippis päässään. Sanoimme päivät ja otimme korit. Kiersimme hitaasti hyllyjä katsellen jokaista tuotetta. Niitä siellä olikin, toinen toistaan parempia, ja halpoja. Tuotteet olivat isoissa muoviastioissa, joissa oli läpinäkyvä kalvo hitsattuna kanneksi. Sen lisäksi oli aina tuotteesta myös pienempi pakkaus, joka sopi muillekin kuin suurperheille tai ravintoloitten keittiöihin. Tuotteet olivat eroteltuina valmiiklsi paistettuihin ja raakoihin. Tällä kerralla tyydyimme valmiisiin ruokiin, makkaroita pieniä ja isoja, savuhevosta, aladoopia, savupaloja, sian palasia. Kassit täyttyivät ja menimme kassalle.
• Onkos nyt meitä kauempaa ostajia?
• Mistäs te olette?
• Valkeakoskelta.
• Ei nyt, mutta kyllä kesällä kuulee, ihmisiä on Itä-Suomesta asti. Kysyin kerran, kuinka he niin kaukaa ovat täällä, niin sanoivat, että kun ei heillä ole tällaista.
  Kassa vieritti ostokset viivalukijan kautta. Yhtä tuotetta hän ei saanut koodatuksi. Antoi sen ilmaiseksi. Hyvä ele.
  Palasimme Keikyän entisen Nupun tiehaaraan. Ajelin hiljakseen katsellen seuraavaa tiehaaraa, Nupuntie. Minulla oli siellä yksi kohde Etuovi comissa.
• Kattellaas nyt, sen pitäisi olla oikealla puolella, sellainen hehtaarin tontilla oleva maatalon rakennukset. Aa, tuo tuossa, tuo vaalea.
• Onpa se iso, ja katso noita talousrakennuksia.
  Talo seisoi oman tien varrella puitten suojassa. Piharakennukset olivat punaisia ja hyvässä kunnossa. Keskellä pihaa oli kallio näkyvissä. Käänsin auton nokan pihatielle, en kuitenkaan ajanut pidemmälle. Näytti siltä, että talossa asuttiin. Peruutin takaisin santatielle ja jatkoimme kohti Keikyää ja sieltä Kauvatsalle.
• Tulemme kohta Puurijärvelle, se on kansallispuistoa ja siellä on lintutorni. Emme mene sinne tällä kertaa, matkaa on parisen kilometriä. Pian tulemme vanhalle meijerille, siellä aloitti Uula tuote teollisen maalin valmistuksen. Saa sieltä vielä jauheinakin maavärejä. Pietilän Esko tämän minulle opetti.
  Palokunnan talon takaa tuli meijeri esille samanlaisena kuin sen muistin. Meijerin vieressä oli huoltoasema ja siinä kahvila. Menin sisälle, Jakke jäi tupakalle. Reipas nainen vastasi tervehdykseeni. Sanoin ottavani kahvia ja samalla näin pitkiä nakkeja olevan kuumana lasiastiassa.
• Minä otankin kahvin pitkän nakin kanssa.
• Laitetaanko pussiin vai syötkö sen täällä?
  Otin nakkini lautaselle, siihen hieman sinappia ja kahvini vein edellä pöytään. Siellä olikin väkeä, ja istahdin yhdelle vapaalle tuolille pyydettyäni lupaa nuorehkolta mieheltä. Hiljakseen aloitin keskustelun. Hän vastaili alkuun yksitavuisesti,mutta intoutui kokonaisiin lauseisiin, kun kerroin olleeni tässä paikassa 20 vuotta sitten edellisen kerran. Nakki maistui hyvältä.
  Ajoimme seuraavaan tiehaaraan.  Jakke kertoi katsoneensa kännykkäänsä ja kertoi brexitistä päästyn sopuun. Jatkoimme Kiikoisten suuntaan. Risteyksessä oli opaste Kuoppalan kotiseututalolle. Kerroin siellä käymisistäni, olin osunut avajaisiinkin sattumalta. Tien vieressä ei enää ollut kylttiä, paikan omistaja Tuominen, lihanleikkaaja Huittisista oli väsynyt näyttämään aarteitaan. Tulimme Kiikoisiin ja jatkoimme suoraan Kiikoisjärven rantaa ohi kirkon kunnes tulimme Potilan tehtaalle Porin-Tampere tien haarassa. Kävimme vielä tien toisella puolella katsomassa toista kohdetta, isohkoa hirsistä rakennettua kaksikerroksista vanhaa taloa. Mutta voi suru, se oli jäänyt aivan tien viereen ja suorastaan ojaan. Talo muutoin oli ryhdikäs, ikävää oli siihen pintaan sudittu uusi maali, sitä oli riittänyt vielä piharakennuksen oviinkin.
• Nyt me ajamme Putajan risteykseen, siitä jatkamme pikkutietä Vammalaan, on se päällystetty. Katsos tätä suoraa, tänne tulimme aina koettamaan, mitä auto kulkee.
• On tässä kunnon suora.
  Kotajärven talo, tanssilava jäi vasemmalle, Ojasen Mikon, salaojittajan, talo vasemmalla. Seuraavana Sahan veljesten talot, Mustanojan talo.
• Katsos tuota, myytävänä. Hinta talousrakennuksineen 320 tuhatta. Saa sitä pyytää. Uusia rakennuksia oli noussut ennen niin tuttuun maisemaan, tiet olivat entisen nimisiä. Jokirannan taloa en nähnyt. Sieltä sain aina ostaa kutun juustoa. Myin sinne pukkini Paavon. Tuossa on Kankaan tila, se oli Valtterin, appiukkoni sukulaistalo. Siinä asuivat sisarukset, vanhenivat rakennusten mukana, kuolivat veljet. Jäi vain sisar. Innan Jouni Vammalasta, sukulaismies, rakensi sitten tuon uuden talon sisarusten sahauttamista tarvikkeista. Ne olivat olleet suulissa kymmeniä vuosia. Sisko muutti sinne uuteen taloon, mutta palasi asumaan saunakammariin kuolemaansa saakka.
  Etenimme Vaunujoen haaran yli, Innanmaa aukeni vasemmalla, pellot tiehen saakka ja ylös rakennuksille ja edemmäs. Suuli, jonka katto oli jo pudonnut rakennuksen sisään vuosia sitten, oli purettu. Lehdon Jussi tuossa, oli maalannut talonsa punaiseksi. Osti 70 luvulla taksiautoilija Toivo Tuomen tilan, kun hänen täytyi lähteä Lehdon kantatalosta sen jäädessä kaupungin sisään. Vaununperän tie päällystettiin muutamia vuosia ennen kuin tämä Putajan tie sai päällysteen. Tuolla oikealla menee Vaunujoki ja sen takana on Liuhalan kylä.
  Jatkoin puheluitani ja muisteluksiani, Jakke kuunteli ja kommentoi hiljakseen. Ajoin vielä yli Vammaskosken, käännyin Rautaveden kadulle ja näytin muutamaa taloa, missä oli osake myytävänä. Lukion jälkeen nousin ylös oikealle ja palasin Marttilankatua Jugend talojen ohitse, kirkon vieritse, sillan yli ja meijerin entisen talon sivuitse kirjaston ohi ja puikkasin Sastamalankadulle. Matkasimme Porin tien kautta Valkeakoskelle.

Kuhan fileointi

Salmisen Unto soitti ja tarjosi kalaa. Hän on kalastanut koko ikänsä Mallasvedessä, ravustanut ja metsästänyt. Hänen siskonsa Niemisen Lahja sitä meille toimitti. -Otatteko kalaa, Unto tuo minulle, eikä ne kaikki mahdu meille? - Otetaan tietenkin, meille saa aina tuoda, ja kelpaa kaikki kalat, myös hauki ja lahna. Niin meillä ovikello soi. Iso mies ja iso kalalaatikko. - Tuossa nyt olisi, kelpaako nämä? - No tietenkin, me otamme kaikki, Pekka, tules katsomaan isoa kuhaa! Minä nousin aamuteeltä ja könysin verkkarihousuissani yläruumis paljaana rappusille. Tervehdin ja kurkkasin pussiin, jossa olikin useita kuhia ja yksi iso. - On valtava, mitä se painaa? - Kolme kiloa ja kahdeksansataa. - Onpa siinä kalaa, miten on sujunut järvellä, onko ollut levää? - Ei nyt ole, kyllä verkot on puhtaina saanut nostaa. - Eikö panssarilevää ole näkynyt? - Ei, mutta pari vuotta sitten se oli vallan mahdotonta kalastaa. Verkot nousivat aivan sotkussa mustina, eikä se edes lähtenyt pesussa. Niitä oli turha sinne laittaa, heti laskiessa mustuivat, ei siihen sitten mikään uinut. Ei maar, mun täytyy mennä.

- Perkaatko sinä ne heti?

- Kyllä vaan, kunhan juon ensin aamupalani. Paula alkoi siivota tiskipöytää, haki alustan kuistilta, toi kaksi teräsastiaa valmiille paloille. Nielaisin loput leivät, vielä matto pois ja muutama sanomalehti lattialle sekä laskiämpäri esille. Hain työkaluni pesuhuoneen naulasta, vihreästä kangaskassista. Siellä on tärkein, fileerausveitsi, jota ei saa käyttää muuhun työhön. Sen on oltava terävä, vastahiottu. Sitten siellä on teroituspuikko, pari kalapiikkiä, atulat ja apuveitsi. Sipaisin muutaman kerran puikolla ja astuin tiskipöydän ääreen. Kalapussin nostin toiseen altaaseen, ja aloitin ensimmäisestä kuhasta, noin 800 grammaa. Sen kokoiset ovat helppoja käsitellä. Pysyvät hyvin alustalla, ja ruodot ovat hentoja. Veitsi rintaevien takaa ja veto poikkipäin fileen läpi selkäruotoon saakka. Veitsen kääntö ja vetoja selkäruotoa pitkin pyrstöön saakka. Naps, ja siinä oli ensimmäinen puoli heilautettuna syrjään nahkapuoli alaspäin. Toinen file, käänsin kalan ja vedin taas selkäruotoa pitkin.

Paula tahtoi kaikki talteen, päät, selkäruodot, etuevien isot lihat. Ne leikkasin saksilla ja tongeilla, selkäruodon kahteen, kolmeen osaan. Ladoin ne toiseen astiaan.

Fileestä oli vielä poistettava kylkiruodot. Kuhassa ne tekevät rikoisen mutkan lähellä selkäruotoa. Siinä on veistä käännettävä syvemmälle lihaa kuin ahvenessa tai hauessa. Pieniä kuhia oli kolme, ja lisäksi sellainen kolmensadan gramman ahven.

Kuhassa on kovat, petokalan suomut. Ne helpottavat nahan irroitusta. Kalapuikolla pidin kiinni pyrstöstä aivän päästä, työnsin veitsen varovasti puikon vierestä fileen alle ja aloitin liuuttamisen päähän päin. Tässä kohtaa veitsen terävyys on kaikkein tärkeintä. Tuoretta kalaa käsitellessä liha hylkii veistä, etenkin hauki tekee näin. File helposti jopa katkeaa veitsen pompahtaessa ylöspäin voimakkaassa vedossa.

Jäljellä oli iso kuha. Nostin sen silmäkuopista pitäen alustalle, pyrstöpää taipui altaaseen, niin pitkä kaöla oli. Aloitus tehdään tällaisella kalalla selkäpuolelta. Työnsin veitsen kärjen kalan niskaan ruotoon saakka ja aloin vetää nylkyttäen pyrstöön päin. Siinä voi hyvin väistää aivan selkäevän vierestä. Fileen paksuus oli reilusti yli tuuman, pyrstössä vähemmän.

Seuraavaksi otin isot kärkipihdit, käänsin kalan selälleen ja aloin hakea pihdeillä ruotoja yksi kerrallaan ja napsaisin ne poikki. Aivan pyrstöön saakka niitä ei toinna katkoa, menevät veitselläkin.

Kuha kyljelleen, veitsi aivan kiinni selkäruotoon ja sormilla hieman filettä nostattaen selkäpuolelta vetäen pyrstöön saakka, ja file oli irti.

Kalaa ei saa kääntää, niinkuin pikkukalojen kanssa tehdään, nyt veitsi työnnetään selkäruodon ali ja vedetään sitä pitkin liuutellen pyrstöön saakka. 

Näin valtavat fileet olivat irti, kylkiruotojen poisto on hieman hankalaa, kuhalla kun kylkiruodot taipuvat mutkalle ulospäin aivan alussa. Veitsi on saatava kulkemaan mutkan suuntaisesti ja taas oienneiden ruotojen mukaan loppuun ja lihan läpi siitä, mistä ruodot loppuvat.

Fileet olivat niin leveät, että minun täytyi halkaista ne ennen nahan poistoa. Siinä on kuin opasviiva, seläkkeen ja vatsalihojen välissä. Voimakkaalla vedolla suomutkin halkeavat. Jälleen piikki kiinni pyrstöön ja fileiden nahat irtosivat.

 Ne laitoin roskikseen, fileet astiaan ja otin paperia pyyhkiäkseni otsaani ja tippuvaa nenääni.

Tammisen talo -60 l

Hiekkapäällysteinen Vammaskosken silta vuonna 1954, komeat kiviset tolpat molemmin puolin ja paksut vaakasuorat rautaputket olivat ensimmäiset mieleen jääneet kohteet. Järvet oikealla ja vasemmalla ja sitten kirkko kiiltävine kuparikattoineen, ne huomasin seuraavaksi. Asettauduimme postitaloon asumaan, kirkon puoleiseen päähän. Kävellen ylös Puistokatua ja takaisin alas Marttilankatua Vammalan kauppala oli kierretty. Puisia taloja isoine pihoineen, muutama kivitalo pölyisten raittien varrella. Tyrvään Yhteiskoulu, komea nelikerroksinen rakennus Rautaveden puolella liki rantaa tuli myöhempinä vuosina hyvin tutuksi. Postille päin oli ensin Suvannon kirjakauppa, sitten tien yli ja Tammisten pitkä kaksikerroksinen hirsitalo aivan rantaan saakka ulottuvan tontin yläpäässä. Näitä näkymiä kuljen edelleen, mikään ei ole muuttunut, vain kioski Puukstaavin ja Herra Hakkaraisen talojen välistä on poissa. Tien toisella puolella osa puutaloista on jo purettu, mutta onneksi muutama on vielä jäljellä. Apteekin talo vastapäätä Tammisia on paikallaan, seuraavat kaksi komeaa puutaloa ovat poissa, Tyrvään Mantan ja hänen tyttärensä Huldan, samoin rivi puisia omakotitaloja Yhteiskoulua vastapäätä, viimeisenä Tähdön maalikauppa.

Siinä oli koulutieni vuodesta 1956. Kuljin aina tien vasemmalla puolella, mennen ja tullen, kait se oli hieman lyhyempi kuin Kosken sekatavarakaupan puoli. Tammisen lapset tulivat nopeasti tutuiksi, Raimon kanssa istuin samassa luokassa keskikoulussa. Hänen lempinimensä oli Jallu. Muut lapset olivat Marja-Liisa ja Kirsti. Kari syntyi Tammisille 1955. Hänen syntymisensä oli syynä minun vierailuun heillä jouluaattona. Tyrvään Metsänpojat perusti pukkipalvelun, keskuksena tietenkin Kolo kauppalantalon kellarissa. Olin saanut useita kohteita hoidettavakseni. Yksi oli Tammiset. Laitoimme pukin vetimet yllemme, punaisen kaavun, hiippalakin, saappaat, kepin. Kasvot peitettiin melkein kokonaan ja siihen sopi hyvin tekoparta. Kuminauhalla se asetettiin niskan taakse. Kauppalan kadut olivat aivan autiot, vain pukit liikkuivat. Illan hämärässä kapusin Tammisille talon toiseen kerrokseen, kaupan yläpuolelle. Kop kop oveen, ja Marja-Liisa tuli avaamaan. Myös Kirsti ja Raimo pyörivät siinä. Kuulin Kirstin kysyvän, kuka se on. Marja-Liisa tuijotti kasvojani aivan läheltä ja kuiskasi, Turtiaisen Pekka, tunnen isosta nenästä. Hieman se laski mielialaani. Ei nenäni, vaan tuntemattomuuden suojan katoaminen. Vein kuitenkin osani maaliin saakka. Jotenkin ajattelin klaaraavani, enkä kysynytkään kilteistä lapsista mitään. Töräytin sen sijaan äiti Hilkkaa katsoen, onkos äiti ollut kiltti. Ei hän kysymyksestäni pitänyt, mutta en minäkään.

Jallun kanssa kävimme usein pihan makasiineilla. Ne olivat mielenkiintoiset useine huoneineen ja tavaroineen. Punainen ja pitkä rakennus, jossa oli useita isoja ovia. Niistä tavarat saatiin hyvin sisälle ja ulos. Katselimme milloin mitäkin, yhden kerran olimme olevinamme valokuvaajia. Siellä oli punaisia pieniä rullia. Niihin oli pakattu filmit suojaan, ja näitä rullia sitten kääntelimme ja räpsimme kuvia mielessämme.

Kävin myös vaateliikkeessä Jallun kanssa. Siellä oli tuoreen vaatteen miellyttävä, kuin samettinen ilma. Liikkeestä näki ulos kahteen suuntaan, kirjakaupalle ja apteekille sekä Tohtori Heikkilän talolle. Sainko sieltä itselleni uudet housut, se on painunut jo hämärän puolelle.

Kasvoimme murrosikään. Kävimme Kaitasilla, Bio Sammon yläkerrassa. Meitä oli siellä iso joukko nuoria. Levysoittimella soitettiin kappaleita, ja me opettelimme tanssimaan. Siskoni Kiti oli myös siellä, ja meiltä tanssi jo sujui. Olimme kotona harjoitelleet. Uskalsin hakea muitakin tyttöjä. Tammisen Marja-Liisan kanssa tanssimme Moonlight Serenaadin soidessa. Niin se vaikutti minuun, että seuraavana päivänä soitin Marja-Liisalle ja kysyin, lähtisikö hän kanssani kävelylle. Sekös häntä nauratti, olihan hän kaksi vuotta minua vanhempi.

Salainen kahvipaikka

Soitin 7.8. iltapäivällä Heikkilöille. Olimme pitemmän aikaa koettaneet tavata, mutta esteitä oli.

- Paula täällä, moikka. Minulla olisi ehdotus tapaamisesta. Oletteko käyneet Pispalassa Finlaysonilla syömässä?

- Ei, mikä se sellainen paikka on? Maiju ihmetteli.

- Siellä on Neljä Vuodenaikaa niminen ravintola, sellainen robusti tehdassali, jossa on arkisin hyvä ja vaihtuva noutopöytä. Maksaa vaan 10.50. Se on sama kuin Kauppahallissa, mutta huomattavasti halvempi. Siihen kuuluu aina kaksi eri ruokalajia, huomenna siellä on ruskeassa kastikkeessa sianlihaa.

Kuulostaa hyvältä, odotas, kysyn Juhalta. Kyllä se sopii. Moneltako lähdetään?

- Siellä on aina alkuun ruuhkaa, kun ruokatuntilaiset käyvät, mutt5a kun menemme hieman myöhempään, niin siellä on jo tilaa. Me tulemme hakemaan teitä puoli kahdeltatoista. Siellä saa myös kahvia, mutta me olemme aina käyneet siellä museokahvilassa Amurin Helmessä. Tunnettekos paikan?

- Tunnetaan, me käymme siellä aina kirkkokahveilla, kun tulemme Viinikan kirkosta.

Olemme tänäkin kesänä käyttäneet useita vieraitamme Pispalassa syömässä. Poikkeuksetta ruoka on ollut hyvää, ja kävijät ovat ihmetelleet paikkaa. Ruoan päälle olen ajeluttanut heitä ympäri Pispalan kapeita katuja. Harva sielläkään on vuosikymmeniin käynyt. Mietin vielä sitä kahvipaikkaa, kun ajoimme Heikkilöitten kerrostalon pihaan. Maiju ja Juha siellä istuivat alaovella valmiina jutellen naapurien kanssa.

- Morjens, minä tulinkin väärää kautta, vaan hyvin tästäkin pääsi. Naiset halattiin ja miehet käteltiin. Nousimme autoon. Mennessämme eteenpäiun Juha näytti heidän autoaan seisomassa yksinään pihan ulkopuolelella.

- Auto vuotaa öljyä, ja laitoin sen tuonne häpeämään. Minä olen koettanut saada siihen varaosia ja korjaajaa. Nyt olen tilannut Venetmäeltä huollon ja korjauksen.

- Siellä minäkin vuosia kävin, ensin Etyk-mersulla, manne mallilla. Venetmäki aloitti kotitilallaan. Nyt sitä jatkaa hänen poikansa Viialassa nahkatehtaan tiloissa.

Tulimme Viinikan risteykseen. Lopultakin se oli tullut valmiiksi, vuosikausia siihen meni. Nyt siitä oli helppo ajaa kaistaviivojen opastaessa. Konserteissa käydessäni olen siinä monta kertaa tuskaillut, missä pitäisi ajaa. Ratikkatyömaa mylläsi kaiken.

- Olen ajatellut sitä kahvipaikkaa, josko menisimme Hiedanrantaan. Emme mekään ole siellä ennen käyneet, mutta Jakken kanssa ajellessamme huomasimme siellä Lielahden kartanon entisessä mahtavassa navetassa kahvilan. Olettekos siellä käyneet?

- Emme, mennään vaan.

- Navetan julkisivuun on rakennettu mahtavat kaksi tiilitornia, ne näkyvät jo kauas.

Alas Pyhäjärven rantaan, ohi kesäteatterin ja Rosenthalin. Tien oikeassa sivussa oli autoja parkkeerattu hyvin ahtaasti. Ne olivat tiessä ja rinteessä kiinni. Talvella on varmasti hankalaa päästä pois ja taas illalla takaisin. Finlaysonin tiiliset rakennukset, aivan tiehen kiinni rakennetut korkeat ja monikerroksiset seinät isoine ikkunoineen, ja siitä seinästä läpi oli ajettava. Kapea kuilu johti sisäpihalle. Siellä oli avara tila täynnään autoja. Löysin vapaan parkkiruudun. Kävelimme sisälle, kun huomasin unohtaneeni parkkikiekon. Palasin sitä laittamaan, muut odottivat pihassa.

- Varokaa portaita, niissä on erilaiset nousut. Muutama askel alaspäin, ja olimme metrin verran maan tasoa alempana. Kävelimme läpi eteisen, ja salissa oli tyhjiä pöytiä. Kaikin menimme tiskille, ja Juha ilmoitti maksavansa. Pitkä ruokatiski, kahden puolen lastaus, juomat toisella tiskillä, samoin voi ja leivät. Menimme ikkunapöytään istumaan. Veitset ja haarukat kopsasivat lautasilla, haimme lisää.

- Kyllä maistuukin hyvältä, sikakastike on kuin ennen vanhaan.

Tarjoilija haki käytetyt astiat pois, kyseli maistumista ja kiitteli avusta.

Juttelimme vielä syötyämme ja katselimme paikkoja. Seinillä oli tutuista henkilöistä tehtyjä isoja maalauksia. Siinä olikin kaikki ehostukset, tila oli kuin tehtaan jäljiltä, kuitenkin miellyttävä. Lähdimme, ja minä muistin ottaa hattuni mukaan.

- Minulla taitaa vieläkin olla Etelä-Suomen kapakoissa kipparinlakkeja naulakoissa. Aina ne tahtoivat unohtua illan päätteeksi. Olen niitä sitten poikkeillessani käynyt hakemassa, vaan en niitä enää löytänyt. Paitsi Sysmässä. Siellä oli vain yksi paikka, missä kävimme.

Pispalan rantatietä eteenpäin, ohi tehtaan, ja vasemmalla oli Pyhäjärvi. Muutama kerrostalo aivan rannassa, parhaalla paikalla. Tie nousi hieman, käkkärät männyt tuulen vioittamat, nousivat kalliota pitkin kuhmuraisin sormin. Varalan liikuntaopisto jäi taakse, ja aloimme nousta Pispalaa sen korkeimmalle paikalle, mistä alkoi erilaisten rakennusten rinteet molemmin puolin tietä.

- Tässä on muutama ökytalo, tuokin tuossa, mutta sitten on korjattuja vanhoja rakennuksia alkuperäisillä paikoillaan. Edessä on Pispalan koulu. On se aivan mahtavalla paikalla. Tuossa on Lauri Viidan museo. Sitä emme ole käyneet katsomassa, onko siellä nyt Heikki Salo isäntänä?

Käännyimme Pyhäjärven puoleisella alatielle, ihmettelimme pultereita. Niitä oli pinottu rinteen valumisen estämiseksi mahtavia muureja.

- On tämä ihmeellinen paikka, tätä käyvät arkkitehdit ympäri maailmaa ihailemassa. Eritoten tämä moninaisuus, kyky rakentaa tarkoituksen mukaisia rakennuksia näin ahtaille tonteille ja huikeat näkymät joka talosta toinen toisensa harjan yli. Huikea taito, jota ei ole määräyksillä kahlittu.

Ajoin Pispalan valtatielle, ohi legendaarisen nakkikioskin, alas Vaasan tien ensimmäisen risteyksen, josta ei enää näin päin saanut ajaa. Valoristeyksestä oikealle, ja Paula muisti. - Tässäkö se oli, kun sinulle töötättiin joka puolelta?

- Niin oli, tulimme tuolta huoltoasemalta, ja minä en lainkaan tiennyt kuinka pitäisi ajaa. Ajoin varovasti ja koetin päästä kaupunkiin päin. Takana tulijat piippasivat, sivulla ajavat piippasivät ja minä pysähdyin. Muut menivät menojaan, eikä minulle selvinnyt piippausten syy. Ajoimme sitten ensimmäiselle pysähdyspaikalle syömään jäätelöä ja rauhoittumaan.

Hiedanranta ilmestyi oikealle, käännyin ostoskeskusten jälkeen Jänisaareen vievälle tielle.

- Minä kävin kerran Paulan kanssa katsomassa vanhaa venettäni pursiseuran satamassa. Siellä se huojui vedessä kannen tiikkirimat hieman irronneena, surullista.

Oikealle ohjasi kyltti, Kartano. Tempaisin sinne, ja ihmettelin hieman, sillä navetan torneja ei näkynyt. Ajoimme kuitenkin opasteen mukaisesti. Etuoikealla nousi tiilinen torni näkyviin, ajattelin sen olevan kirkon. Oli kuitenkin Lielahden kartanon päärakennuksen koriste. Valtava tiilipytinki, vierssä parkkipaikka, ja minä toppasin siihen.

- Käyn katsomassa tuota opastetta, kappas, ne navetan tornit ovatkin tuolla. Käänsin liian aikaisin. Katsotaan nyt mitä täällä on. Kahvilan opaste, seurataan sitä.

Kävelimme parkkipaikan ja sen vieressä olevan rakennuksen ohi ja kartano oli edessämme. Siihen loppuivat myös opasteet. Juha kysyi suuntaa siinä istuvilta pyöräilijöiltä. Oikeassa olimme, vielä kartanon nurkan ympäri, ja edessämme oli suuri puisto, Hiedanranta välkkyen, ja rakennuksen toisessa päässä korkea terassi ja siellä kahvittelijoita.

- Oikeassa olemme, vaikka en minä tänne aikonut tulla.

Ihmettelimme salaista paikkaa, sen rauhaa, tiilimuurareiden taitoa, vihreää puistoa ja vanhoja puita, graniittilohkareitten jylhyyttä. Sisältä ostimme kahvit, hyvin ystävällinen miesmyyjä auttoi meitä tuomalla kahvin erikseen pöytään. Hän laittoi pannuun uudet vedet ja pöönät meitä varten. Olimme puolivarjossa viileässä, nautimme kahvista ja pullasta, näkymistä ja onnellisesta sattumuksesta osuttuamme salaiseen kahvilaan.

Mopoko kunnossa

Epaalan miehen korjauksen jälkeen nostin ajokin Kissalammella talon pihaan ja starttasin. Hirveän startin jälkeen kone hieman köhi. Vääntelin kaasukahvaa ja sain houkuteltua koneen parempaan käyntiin. Ei sieltä täysiä irronnut, mutta uskalsin lähteä hieman ajelulle. Kypärä päähän ja visiiri ylhäällä prutkuttelin ja kiemurtelin kohti Kyllön siltaa. Hiukan paremmin alkoi kaasu vastata, kulku tasaantui, muttei suoristunut. Tuo pienipyöräinen kaltuainen on tehty asfaltille, sora on sille kauhistus. Vastaan alkoi tulla moldovialaisia mansikan poimijoita. Minä morjestin heitä kättä nostamalla. Ensin oikealla, mutta kone meinasi sammua, sitten vasemmalla kädellä. Vilkuttinvat takaisin. Mutkasta pelmahti iso joukko naisia. Moikatessani heitä alkoi moåpo kaartaa heitä kohti. En toki törmännyt viimeiseen naiseen, mutta kyllä hän päästi ilmoille kovan uihuijjuin. Palasin takaisin läskikaupan tiehaaraan, pujahdin päällystetylle tielle ja survoin koneesta kaiken ulos. Kuin ampiainen kiidin tasaisesti kala-Heikkilän tiehaaraan ja siitä takaisin kaupalle. Mielissäni laskettelin Kissalammintietä numero 69 pihaan. Nostin mopon seisontajalalleen ja annoin sen käydä tyhjäkäyntiä. Menin sisälle ja kerroin Paulalle seikkailustani. - Antaa sen nyt sitten käydä pitkään. Sammutan sen sitten ja koetan uudelleen starttia.

Joimme kahvit onnellisina, pääsisimme kauppaan emmekä kuolisi nälkään, koska auto oli korjauksessa Hämeenlinnassa. Oli maanantai ja meidän mökkiviikko, ja mersun saisin vasta perjantaina. Olen autossa pitänyt superkaskoa, hyvin ovat korjanneet ja korvanneet, nytkin lasku tulisi olemaan useita tuhansia. Maksan vain omavastuun. Pieni moka siinä vakuutuksessa oli. Luulin siinä olevan myös sijaisauton korvauksen, vaan eipä ollut. Täytyy asia korjata.

Menin ja sammutin mopon, starttasin ja kuin käskystä se käynnistyiheti. Koetin uudelleen, käynnistyi. Sammutin ja menin sisälle. Paula meni pihalle ja starttasi, heti hyrisi kone. Jätin mopon seisomaan hiljaisena jäähtymään. Menin muihin askareihin, tai taisin torkahtaa päivänokosille. Herättyäni menin katsomaan mopoa. Siinä se seisoi, uljaana valmiina uuteen taistoon. Kone ei käynnistynyt, millään. Olin ilman työkaluja, en saanut edes tulppaa auki, ja aasinpotku oli Kemmolassa. Mikä siinä auttoi. Akku tyhjeni. Menin lainaamaan Paavolta laturia. Hän nosti sen laatikossa autotallin hyllyltä. Hieman häntä jo hymyilytti.

Nostin mopon liiteriin, laitoin laturin kiinni ja odotin aikani. Uuteen starttiin. Iloisesti kone pyöri, muttei käynnistynyt. Jatkoin sinnikkäästi, ja kone käynnistyikin yskien. Väänsin täydet tehot, kone vastasi hienosti. Sammutin moottorin ja jätin laturin paikoilleen yöksi. Aamulla vein laturin Paavolle. Kone ei käynnistynyt uudelleen. Näyttää siltä, että tulee vielä jatkojuttu, neljäs, vai onko se jo viides?