Eläkeläisen päivä

 Yksi päivä

Nousin puoli kahdeksalta. Hain kopalla puita kellarista ja laitoin tulet uuniin. Tilaus oli noin kaksisataa astetta. Jouduin syöttämään nuohousluukkuun useita Aamulehden kääräistyjä sivuja, ennen kuin pesä alkoi kunnolla vetää. Join aamuteen ja puin päälleni päivävaatteet. Ulkoilman ollessa lämmin, vielä n. 10 astetta, uunikin lämpenee nopeasti ja puolta pienemmällä puumäärällä. Aloimme valmistautua kauppaan lähtöön. Sain pellit kiinni.

Käänsin Sääksmäentiellä vasempaan tavallisen oikean sijaan. Paula kysyi minne nyt mennään. Sanoin meneväni ensin Masan autoon ostamaan pesusientä ja lastaa ikkunan pesua varten. Käsitti varmaan, että pesen autoa. Olin illalla jo miettinyt asian valmiiksi, pesisisinkin talon ulkoikkunat. Sen tekisin samoin kuin autonkin ikkunat, sienellä ja lastalla. Kaupassa en saanut niin pitkävartista pesuria kuin halusin.

- No, minä teen siihen jatkovarren.

Menimme Cittarin yläparkkiin, melkein kaikki paikat olivat varattuja. Jätin Paulan ja sanoin meneväni eturiviin, jos sinne tulee paikka. Ilma oli niin lämmin ja aurinkoinen, että avasin ikkunat ja laitoin musiikin soimaan, ja muistelin edellisen päivän reissua Jakken kanssa.

Tavalliseen aikaan, kymmeltä olin pihassa, Jakke tuli siinä samassa ja antoi minulle suklaapatukan. Hän aina muistaa minun verensokeri arvoista huolehtia. Olimme jo illalla sopineet, että käymme Korpelassa täydentämässä talvivarastojamme. Kärjenniemn kautta Lempäälän oikotielle ja Päivästön muinaiskalmiston kautta Narvaan.

- Katsos, onkin aikamoinen sumu.

- Kyllä, vaan silloin viisikymmentä luvulla kun ajoimme Vammalasta Lahteen santateitä niin silloin oli joskus laaksokohdissa pimeällä sumua. Ei siinä juuri mitään eteensä nähnyt.

Sammaljoen keskusta jäi vasemmalle, kun käänsimme Rautaniemen tieltä kohti Vammalaa.

- Tämä on sitä betoniraudotettua tietä, muistakkos. Ajoimme raudoituksen päällä monia kilometrejä. Nythän tämä on hyvä.

- Kyllä kyllä, olemme tätä tietä ajaneet usein ennenkin.

Tyrväänkylän kohdalla ajoimme vanhaa Kiikan yhdystietä ohi Kaarlo Sarkian syntymämökin. Kokemäenjoki kiemurteli aivan maantien laidassa. Hiukan Kiikan jälkeen pysähdyimme katselemaan sukeltaja sorsien kalastusta. Kivellä istui merimetso siipiään kuivatellen. Kauniimpaa syyspäivää ei voi olla. Syvän tyytyväisinä saimme Korpelasta ajaa Punkalaitumelle jokilaakson kumpuilevalla ja kiemuraisella tiellä.

Tulimme kotiin. Kannoin kaksi painavaa kassia keittiöön. Paula tuli perässä ja napsautti kahvikannun päälle. Minä vaihdoin työvaatteet päälle. Paula kysyi, mitä nyt tapahtuu? 

- Menen pesemään ikkunat ulkoa. Sain ämpärin ja siihen pesuvettä sekä kasan rättejä kainaloon. Aloitin makuuhuoneen ikkunasta. Kastoin sienen pesuveteen, kuivasin sitä hieman ja vedin sienellä yläruudun märäksi. Kuivasin lastan rätillä ja vedin ensimmäisen vedon ylhäältä alas ja saman tien toisen vedon toisesta laidasta. Katselin jälkeä, hiukan oli korjattavaa, lasta täytyi kuivata joka vedon jälkeen. Jatkoin kuistin ikkunoihin. Työ kävi hyvin, vallankin ulkorappusilta yletyin hyvin. Siirryin pirtin ikkunoihin. Ne olivatkin korkeammalla ja siten raskaampia pestä. Pyyhin hikeä kaljustani ja käännyin päädyn ikkunoihin. Täytyi hakea keittiötikkaat sisältä. Poljin alarapulta toisesta puolesta saadakseni tikkaat edes jotenkuten huojumattomiksi. Aurinko paistoi suoraan, ikkunoihin alkoi jäädä jälkiä. Lisäsin vettä sieneen, vedin lastalla useamman kerran, ja kuitenkin siihen jäi laikkuja ja viiruja sekä kulmiin vettä. Aloin pyyhkiä rätillä ruutu kerrallaan saadakseni siistimpää jälkeä. Huiskin molemmilla käsillä, lastalla ja rätillä, huojuin tikkailla ja hikoilin. Ennen toista ikkunaa istuin pitkään huokaillen ja hikeä kuivaillen. Ponnistauduin uudelleen tikkaille ja sain toisen päätyikkunan puhtaaksi. Nyt istuin vielä pitempään ja mietin miten pääsen vielä sisälle ja jaksanko raahata tarvikkeita ja tikkaita perässäni. Vein kaikki kerralla aitan rappusille, ja istahdin jälleen. Siinä varjossa, suojaisessa solassa istuessani tuumin, että en ole kolmeenkymmeneen vuoteen pessyt autotallin ikkunoita. Ponnistauduin ylös ämpäri ja pesulasta toisessa kädessä ja yksi kuiva rätti toisessa. Ikkunat katsoivat kuin syyttäen, joko tulet pesemään joko.

Sisällä Paula valmisti uuniin hernekeiton ja toisessa astiassa soppalihat. Kaksi tuntia ja hernekeitto oli kypsää.

- Tule syömään.

Laitoin vielä syönnin jälkeen hernekeiton mustassa padassa takaisin uuniin, joimme kahvit. Minä istahdin tuoliini kirjoittamaan.

Taulut

 

Taulujen siirtoa

Taulujen siirtelyä

Noustuani ylös näin heti tikkaat ja taulun lattialla. Jakkarakin oli ylösalaisin. Sekin tiesi töitä. En puhunut mitään, join aamuteeni rauhassa ja kävin tuoliini istumaan ja huokumaan hetkeksi. Paula ei malttanut, vaan alkoi luetella töitä minulle. Miekasta ja Kivestä ostamani uusi taulu aloitti suuremman episodin kuin olin ajatellut. Paulalle lahjaksi ostamani työ oli nyt saatava paikoilleen. Nousin tikkaille ja otin alas Paulan vanhan merimaiseman. Se olikin raskas, ja jouduin nousemaan tikkaiden ylätasanteelle, enkä hetkeen saanut tukea mistään. Suoristaessani ruotoani sain polvista hiukan tukea tikkaiden yläpuolasta. Nitkutin taulun pois naulastaan ja ojensin sen alhaalla odottavalle Paulalle. Katselin seinää ja mietin voisiko vanha naula olla sopivalla korkeudella. Hämähäkin seittejä ainakin oli runsaasti ja pölyä. Pyysin kosteaa rättiä pyyhkimistä varten. Ajattelin Paulan ojentavan tiskirätin minulle, sen sijaan hän menikin pesuhuoneeseen ja alkoi etsiä mielestään sopivaa minulle annettavaksi. Seisoin edelleen tikkailla ja jalkani alkoivat väsyä, en kuitenkaan sanonut mitään. Sain sitten käteeni valkoisen kostutetun rätin ja pyyhin minkä yletyin seinää puhtaaksi. Pyysin käteeni uutta taulua, sain sen ja ripustin sen paikalleen. Hyvin sopi. Astuin alas tikkailta ja jäin tuoliin istumaan ja tasaamaan oloani. Sanailua syntyi rätistä ja Paula poistui jonnekin. Minä siirsin pirtin pöytää ja asetin tikkaat vapautuneeseen tilaan. Nyt olikin kevyt taulu kyseessä, värikäs grafiikan lehti Visavuoresta. Paula palasi ja taas alkoi sanailu. Tällä kertaa pöydän siirrosta, jota hän oli heti ensiksi ehdottanut. Minä kysyin, onko tässä kilpailu oikeassa olosta. No, ei ollut.

Paulan merimaisema taulu nousi grafiikan lehden tilalle. Eihän se paikka kelvannut, oli liian hämärä nurkka. Katselin hetken seiniä, ja siirsin Paulan tuolin keskilattialle. Nostin tikkaat ikkunan eteen, ja taas minun täytyi nousta viimeiselle alskeleelle. Tikkaat olivat niin lähellä seinää, että en oikein kyennyt nousemaan suoraan, verhotanko oli tiellä. Otin ikkunan pielestä tukea ja aloin kääntää ruotoani sivulle, jotta saisin pääni tangon yläpuolelle. Hiukan huojutti, mutta onnistuin. Otin seinältä Lahden merimaalauksen, onneksi se oli kevyt. Ojensin sen Paulalle ka kiipesin alas. Taas tikkaat alkuperäiselle paikalle, mutta en oikein päässyt oikeaan asentoon. Laskeuduin alas, raivasin pirtin pöydän tavaroista ja nousin pöydälle. Se hieman huojahteli, muttei kipannut. Tuoli pöydän päällä oli liian vaikea yhdistelmä, joten päädyin kurottamaa ylös, ja sain pyyhittyä pölyt. Paula ojensi Lahden merimaiseman ja sain sen paikoilleen. Vielä täytyi saada Paulan taulu seinälle pois otetun maiseman tilalle. Kiipesin taas tikkaiden ylimmälle puolalle huojumaan, pyysin taulua. Vasemmalla kädellä nostin sitä ylös, oikealla sain hieman tukea seinästä ja kampesin taulun pääni yläpuolelle. Samassa tikkaat hieman huojahtivat ja siinä paikassa alkoi tasapainon hakeminen. Kirosin ja pakotin itseni pysymään pystyssä, missä onnistuinkin ja sain taulun paikalleen. Nyt jalkani tärisivät, huojutti ja sydän löi mitä sattui. Istuin omaan tuoliini palautumaan. Vaan olikos työ tehty? Paulalla oli heti mielessään viimeisimmän taulun nosto, se kun oli selvästi liian alhaalla. Huokaisin, siirsin tikkaat, otin taulun alas, hain vasaraa vessan kaapista. Eihän se siellä ollut. Esitin rauhallista kysyessäni Paulalta vasaraa. Sen olin laittanut pirtin pöydälle aiemmin valmiiksi taulun naulaamista varten. Paula sen oli siirtänyt pois jonnekin, ei heti löytänyt, mutta onneksi se sitten kuitenkin löytyi. En sanonut mitään, nousin tikkaille, ylimmälle puolalle. Jouduin taas kiertämään kroppaani sivuun väistäessäni kelloja ja tiukuja. Koetin repiä vanhan naulan pois, nitkutin ja nitkutin, kunnes vasaroin sen hirren sisälle. Hyvin meni, mutta naula vääntyi. Hakkasin naulan littiin harmissani. Uusi naula oli suussani, otin sen toiseen käteen ja aloin hivuttaa kättäni seinää ylös. Samoin toisella kädellä, siinä oli vasara. Kurkotin ja kurkotin, sain naulan viitisen senttiä edellisen yläpuolelle. Sain hieman tukea seinästä naulakädellä ja varovasti vasaroin oikealla kädellä, ja onnistuin. Taulu näyttää paremmalta kohonneessa paikassaan. Istuin jälleen tuoliini ja sitten, tuli uusi komento. Hänen taulunsa toisella seinällä verhotangon yläpuolella oli vinossa. Siispä tikkaat taas seinän eteen ja ylös vaan. Siinä oli kaksikin taulua, pieni Budapestistä ostamani sievä nukkuja toisena. Siirsin niiden paikat päikseen ja hyvä tuli. Isompi taulu jäi hieman, ehkä, alas.

Menin ulos nostamaan puutarhakalusteet aittaan, tuolit oli jo tuonut aitan eteen edellisenä päivänä. Pöydän siirrossa aittaan Paula auttoi oven kohdalla. Palasin sisälle ja aloin kirjoittaa, ajatellen olevani jo vapaalla. Hah, mikä luulo. Nyt täytyy lähteä siirtämään lamppuja päikseen, keittiön pöydän vieressä oleva pirtin pöydän päälle ja siinä oleva suutarin lamppu keittiöön.

Piparkakkupöytä

Piparkakkupöytä ja suunnistamisen vaikeus 

Selasin Huuto-nettiä laiskasti. Autoja, taloja, tontteja, pikkutuotteita, huonekaluja, tavaraa oli mahdottomasti, sivukaupalla. Kaikki meni kaupaksi, melkein. Jos tavaraan oli laitettu iso alkuhinta, niin siinä sen tavaran tuho. Kukaan ei ostanut, ei mitään. Hinnan ollessa kohdillaan, siis lähtöhinta, kauppa poikkeuksetta onnistui. Myyjän täytyy malttaa mielensä ja laittaa nolla euroa. Vielä jos siinä on matalat korotukset, niin joipas kuhina alkaa. Hirmuinen nokittelu ja nousun seuraaminen. Siinä on kyse huutokaupan ytimestä.

Minua kiehtoi pieni pöytä, jo sen nimi ja kotimaisuus sekä valmistuspaikka olivat mielenkiintoisia. Kyseessä oli Lahden Puukalusteen tuote. Hyppäsin googleen, ja ostopäätös kypsyi. Puusepän tehdas oli Paavolan kaupunginosassa tuohon aikaan. Minun isoisäni oli puuseppä, ja hänkin perusti Paavolaan kaksikerroksisen kivitalon kaverinsa kanssa. Minä kuljin kansakouluun jalkaisin sen tehtaan ohi. En silloin tiennyt siitä mitään. Googlaus tuotti tuloksen, ei sitä pöytää vaarini ollut tehnyt. Puukalusteesta tuli myöhemmin Isku.

Kertakorotus riitti sen pöydän saamiseen, 40 euroa, se täytyi hakea Riihimäeltä.

Jutellessani sen kausta Paulan kanssa pöytämatka laajeni ensin Lahteen, haudoille, ja lopuksi Launeelle hakemaan pyyhkeitä. Aamulla olimme yhdeksältä liikkeellä. Peräkärry pomppi perässä. Tampereen tie kääntyi vasemmalle Salpausselän harjun poikki, pieni alamäki ja puikkaus oikealle Katolisen kirkon kohdalta.

Haudat tulivat katseltua, aivan hyvässä hoidossa olivat. Laskettelimme Mustakallion tietä alas ja oikealle Sibelius talolle ja satamaan. Sielläpä oli tie poikki, aita ja ajokieltomerkki. Kentällä näkyi olevan sirkus, menossa tai tulossa. Ajoin tuttua tietä, koukkasin aidan ohi ajokieltoa vastaan päästäkseni kahvilaan. En päässyt, pakko oli peruuttaa, kaikkialla oli sirkuksen autoja ja vankkureita. Poistuimme satamasta, hain Luhdan myymälän gepsistä ja lähdin ohjeen mukaan oikealle ensimmäisestä tiehaarasta. Silloin kuulin tytön ohjeistavan minua: ”Aja Vesijärven kadulle, sitä pitkin 8 kilometriä.” Siis mitä, halki Lahden kaupungin, monet liikenneympyrät, rautatien alitus jasiis ties minne. Olipa tytöllä luotto minun taitoihini ajaa 8 km tietä, jota ei sen nimisenä ollut kuin pari kilometriä. Ajoin etelää kohti, taas liikenneympyrä, arvasin liittymän, tyttö pysyi vaiti. Paula jo epäili, ettei eteemme tulisi Luhdan myymälää. Tarkistin vielä, että olin antanut oikeat koordinaatit ja jatkoin jääräpäisesti, suuret kaupat ja monet hallit jäivät taakse, molemmin puolin oli peltoa ja metsää. Tulin sillalle ja koukkasin oikealle, edessä oli ajokielto siihen suuntaan ramppia. Tein uukkarin ja jatkoin, kunnes, Luhdan torni kohosi oikealla.

- Nyt meidän täytyy päästä Riihimäen tielle. Sinne minä kyllä osaan, ajan Hollolan kautta. Tiet olivat tuttuja, kun nousin Salpausselkää Tampereen tielle ja laskettelin Riihimäkeä kohti. Olin soittanut ohjeen mukaan myyjälle, numerot näpyteltyäni luuriin pamahti nimi Buddyguard Finland ! Tuli kyllä jotain muuta mieleen kuin piparkakkupöydän myyntipaikka. Naisääni vastasi, reipas ja nauravainen. Hän ohjeisti, ettei gepsi osaa neuvoa perille ja käski soittamaan, kunhan olisimme lähellä. Ohje oli vielä ajaa päävartion ohi. Sitä ihmettelin, olikohan se päävartio vai jotain muuta.

Oli päästävä kahveille ja syömään jotakin ennen perille tuloa. Tiesin sellaisen mättöpaikan, joita aina pääteillä oli. Tien sivussa oli opaste Kirsikkapuisto ja siinä kupin kuva. Hiljensin vauhtia, paikan pitäisi olla vasemmalla. Sehän tulikin hyvin esille, pitkä kioski, useita pöytiä ulkona, pari taukotupaa ja asiakkaita pihalla. Tuttu tuoksu vanhoilta ajoilta, pyöreä hyväntuulinen naismyyjä. Tilasimme Lihikset kolmella nakilla ja menimme taukotupaan syömään hirmu annokset. Vielä myyjää jaksoi naurattaa, kun hän kysyi, laitetaanko kaikki mausteet. Vastasin että laitetaan, mutta jätä nyt vähän seuraavallekin.

Autossa näppäilin gepsiä. Asia oli selvä, kahdeksan kilometriä ja vasemmalle. Kyltissä luki Fortum, ajoin kuitenkin ja kuuntelin tyttöä. Hirmuinen konttorirakennus jäi oikealle, tie laski santapäällysteisenä jonkun matkaa, edessä oli biokaasulaitos. Soitin myyjälle ja koetin selittää missä olemme. Hän ilmeisesti luuli ensin, että olemme jo varsin lähellä, ja käski ajaa vaan eteenpäin. No, tie ei vallan loppunut, mutta heinää kasvoi jo sen keskellä ja minä soitin uudelleen. Nyt nauroimme molemmat kun selitin vieressä olevan hurjasti haisevan kaasutuslaitoksen.

- Tulkaa nyt äkkiä pois sieltä, ennenkuin teidät kaasutetaan. Aja Riihimäelle ja lataa gepsi uudelleen, niin se tuo tänne.

Tein niin, en kuitenkaan sulkenut opastinta. Muutaman kilometrin jälkeen tyttö pienessä laitteessa heräsi ja alkoi taas opastaa, nyt ohjeet tuntuivat järkeviltä. Tulimme varuskunta-alueelle, no olihan siellä päävartio. Uskomattoman hienot punatiiliset rakennukset lipuivat ohitsemme, vielä yksi soitto, paluu 20 metriä ja oikealla seisoi tiellä kesämekkoinen naurava oppaamme kättään heiluttaen. Hän sanoi, ettei tänne kukaan osaa, olisiko varuskunnalla siihen osuutta. Keskellä rakennusta oli ovi, ja me astuimme entiseen upseerikerhoon. Tavaraa oli huone toisensa perässä, huonekaluja, posliinia, lasia, tauluja ja piparkakkupöytä. Selostin myyjälle sen historian. Hän luuli pöydän rakennetun Turussa, pohjassa oli paperileima. Sitä olin tutkinut tarkasti. Pöytä oli lähetetty Turkuun, tekijän nimi oli pienemmällä siinä alla. Jätin pöydän vielä sisälle ja aloin kiertää huoneita. Paljon oli sellaista, mitä olisin kymmenen vuotta aikaisemmin halunnut ostaa. Keräilyni alkoi olla päätöksessään, mutta vielä olisi joitain esineitä mukava entisöidä. Paula jäi juttelemaan myyjän kanssa minun kierrellessä ympäriinsä.

Olimme lähdössä, kun kiinnostuin etuhuoneen tauluista. Yhden oli signeerannut Aarne Alanko. Keskustelimme taulusta, tarjosin siitä 50. Ei myynyt, sanoi sen menevän huutokauppaan, voisin ostaa sen sieltä. Astelin ovelle pöytä sylissä, käännähdin ja sanoin kahdeksan kymppiä. Sain lastata taulun autoon piparkakkupöydän lisäksi.

Astuimme kolmisin ulos, minä aloin ihastella vanhojen venäläisten muurarien taitoa. Etusivulle oli muurattu komeat pylväät, räystäästä meni ylös pitkän matkaa samaa muurausta, jolloin fasadi näytti entistä mahtavammalta. Räystäille oli puolen kiven verran aseteltu joka toinen kivi ulospäin, muodostui elävä koristepinta. Sanoin myyjälle hänellä olevan maan kaunein antiikkiliike. Kysyin vielä tuosta epämääräisestä nimestä, joka ilmestyi ruudulle soittaessani, hänellekin se oli ollut yllätys. Kyseessä saattoi olla vanhan numeron nimi. Myyjä lupasi koettaa vaihtaa sen pois.

Kotona tekstasin kiitoksen kaupoista ja hän vastasi heti ja kiitti puolestaan minua tiedoistani vanhoista tuolista.

Taas merelle

 

Taas merelle

Asevarikon päällikön poika, koulukaverini, kutsui minut puhelinsoitolla mökilleen. Korona-aika esti edellisen kutsun toteuttamisen. Olli kävi merikadettikoulun ja toimi laivastossa eläkkeelle saakka. Tapasimme luokkakokouksessa Vammalan vanhassa pappilassa. Tuli puheeksi Ollin paikka.

- Minulla on Uudenkaupungin saaristossa mökki, lähellä majakkaa.

- Älä, olen sieltä kyllä monesti purjehtinut, missä se tarkalleen on.

Olli selvensi kulkua saareensa, pääsin noin kartalle.

Kesä oli kuuma ja vähäsateinen. Ajelin rauhallisesti kohti Uuttakaupunkia. Olin niin ajatuksissani, että menin harhaan Lauttakylässä. Olin Turun tiellä ja huomasin olevani väärässä. Mietin hetken navigaattorin laittoa ohjeistamaan, mutta päätin kuitenkin palata Lauttakylän risteykseen ja sieltä Rauman tielle. Olimme kouluaikana ajelleet siitä useamman kerran matkalla Pyhärantaan. Varikon päällikkö oli saanut ostaa sotakaveriltaan lahden pohjukassa olevan punaisen rannalla olevan mökin. Veimme sinne rakennustarvikkeita.

Meidän piti tavata merikylpylän pihassa. Se oli toisella puolella kuin pakkahuone, minkä rannassa olin usein yöpynyt venemaatkoillani. Kylpylä ilmestyi näkyviin ja soitin Ollille. Hän lupasi tulla vastaan. Katselin pääovelle, kun huomasin sivusilmällä jonkun tulevan hotellin toisesta ovesta ulos ja tämän tarmokkaat askeleet ja tarkkaavan katseen. Ollihan siinä eteni minua hakien. Astuin kohti, ja hän huomasi minut.

-Terve, mihin saan autoni?

- Hyppää kyytiin niin minä näytän.

Otin tavarani, yhden laukun ja toiseen käteen makuupussini ja kipusin perässä kolmanteen kerrokseen. Ollilla oli siellä pieni kaksio, ikkunasta näkyi meri ja ikkunan takana oli parveke.

- Minun veneeni on tuolla satamapaikalla.

- On sinulla tässä varsin mukava tukikohtaa.

- Se juuri. Minä ostin tämän heti ensimmäisenä, kun näitä tuli myyntiin. Tähän on hyvä tulla ja käydä kaupungissa ostoksilla provianttia hakemassa. Autoni on tuossa kylpylän parkissa.

Joimme kahvit ja laskeuduimme laiturille. Venepaikoille johti lukollinen portti. Olli hyppäsi veneeseen ja käynnisti paatin. Se oli näppärä takahytillinen työ- ja huvivene.

Köydet irti ja matkaan. Vähäinen tuuli ei haitannut mitään, satama jäi taakse, mutkainen reitti vei kohti avomerta.

- Minä olen tästä joskus ajanut kovemmallakin kelillä, taisi olla yli 20 metriä ja aallot aika hurjia. Ei kai olisi ollut pakko lähteä, mutta jotenkin sanoin itselleni, että nyt täytyy mennä. Selvisin siitä, mutta aaltoja täytyi katsella ja isoimpia vältellä. Jälkeenpäin ajattelin, ettei siinä niin suurta tarvetta tainnut olla.

Lähestyimme paria saarta, ajoimme niiden väliseen sunttin, oikeanpuolisessa oli kylkilaituri. Paikka oli suojaisa, hyppäsin kiinnittämään keulaköyttä. Tempaisin pollariin siansorkan ja pari lenkkiä tuloköyteen. Sinäpä neiloit siihen, tuumasi Olli. Vastasin, etteivät minun solmuni aukea. Tavarat kantoon, pieni verkkovaja laiturin päässä, sen reunalta alkoi polku keskemmäs saarta. Vasemmalle jäi punainen sauna-ja varastorakennus, edempänä oikealla rannassa kallioiden välissä oli suurempi punainen talo. Astuimme sisään. Meren puoleinen seinä oli kokonaan lasia, panoraamamaisema imaisi sisäänsä.

- Onpa huikea maisema, miten olet osannut rakentaa tuollaisen ikkunan.

- Minulla oli arkkitehti tässä mukana, hän siitä piti kiinni.

Oikealla oli keittiö ja vierashuone, vasemmalla isännän kamari. Ikkunoiden edessä oli pitkä pöytä. Olli alkoi valmistella kahveita.

- Tules istumaan tänne.

- Mikäs on isännän paikka. Samalla istuin pöydän päähän.

- Sinä istut juuri siinä.

- Arvasin, muutan tähän. Siirryin toiselle sivulle siten että näin merelle. Olli esitteli olinkejaan, kertoi seinillä olevista tauluista ja merikorteista sekä muista esineistä. Kaikki liittyivät hänen entiseen elämäänsä meriupseerina ja seikkailuihin eri puolilla maailmaa. Tunsin tulleeni tarkoin harkittuun interiööriin. Kaikella oli paikkansa ja tarkoituksensa. Hyvin se sopi merenkävijälle.

- Mennään saarikierrokselle. Jatkoimme polkua eteenpäin. Meri kiilsi oikealla puolella meidän kiertäessä saarta vastapäivään.

- Tässä on Kasken Tapion ja Ilmarannan Taunon rakentamat rakennukset. He toivat nämä hirret tullessaan Vammalasta. Ne on eri rakennuksista purettu ja mitä jäi yli. Katsos miten tarkasti salvokset on tehty, ja varaukset, ja tämän puuvajan saranat ja lukko. Ne on tehty entisen ajan mukaisesti ja puusta. Minä katselin ja tarkastelin miesten työtä. Matka jatkui, kallioiset rannat muuttuivat matalammiksi ja ruokorantaisiksi.

- Tuolla toisella puolella on yksi vanhempi pariskunta, he ovat vallan sopuisia ja hiljaisia, samoin kuin tuo toinenkin mökki. Puolivälissä alkoivat rantakalliot taas kohota. Saaren männyt kasvoivat vaivoin selviytyen näin avomeren tuulissa. Rungot olivat lyhyitä, tomakoita ja mutkaisia. Latvus oli pieni ja oksat mutkaisia, kuin Lapissa. Tulimme toiselle laiturille.

- Minulla on tässä verkkolaituri, saalis käsitellään tässä.

Siinä oli laiturin molemmissa päissä korkeat pylväät.

- Laitat ilmeisesti verkot pylväästä pylvääseen.

- Kyllä, saan siten havaksen selvitettyä.

- Minulla on toinen tapa selvitykseen. Olen katsellut lukemattomia kertoja Linkolan Pentin selvittelevän verkkojaan. Hänellä oli syvimmät verkot viisimetrisiä. Ei niitä voinut mihinkään ripustaa. Onko sinulla verkko jossain, niin näytän, miten se tapahtuu. Koetin suullisesti ensin kertoa, mutta ei siitä valmista tullut. Sain Ollilta yhden verkon, se oli puolitoista metriä korkea.

- Katsos näin, ensin verkko, joka on puikkarissa, asetetaan kahden naulan hankaan. Sitten haetaan havaksesta viimeinen lanka, siis se, mikä on puikkarille viimeksi tullut. Sitten peruutetaan sen verran, että havas laskeutuu liki maata. Tästä alapäästä, painopäästä pidät kiinni ja alat kerätä sitä käteesi. Sieltä se verkko hiljalleen tulee esiin, kerätään alapaulaa koko ajan oikeaan käteen ja vasemmalla keritään uutta. Jos on sotkuja, niin ne voi selvittää joko laskematta havasta maahan, tai tarvitessa kahta kättä, havaksen voi laskea maahan. Näin verkko tulee kokonaan selvitetyksi.

Olli sitä esitystä katseli, ei tainnut oikein vakuuttua, kun ei mitään sanonut. No, puolitoistametriset voi hyvin purkaa kahden pylvään väliin. Merellä voisi kyllä kokeilla korkeampiakin verkkoja.

Menimme saunaan. Suloinen lämpö kietoutui ympärillemme. Olli oli löylymestarina, laittoi vielä vatilliset lämmintä vettä kummallekin. Menin istumaan ulos penkille ja katselin saarta. Hyvinkin kaksi hehtaaria kaikkiaan, oli siinä Ollilla olemista.

Mökissä isäntä alkoi kokata iltapalaa. Niin hyvää Janssonin kiusausta harvoin saa. Kysyin sen syntyhistoriaa. Rauhanturvajoukoissa vahtivuorossa jokaisella oli kokkivuoro. Tekivät mieleisensä aterian, Olli kehitti tämän kiusauksen.

- Otatko oluen?

- Otan, kun sitä tarjotaan.

Illalla kiesimme vielä saaren. Aamulla ajoimme mantereelle.

 

Hämeen Härkätiellä

Hakiessamme lehtikuusilankkuja Liedosta ajelimme Vantaanjoen vierustoja polveilevassa maastossa. Pellot näyttäityivät kaikki erilaisina, toiset pieninä sarkoina tien ja joen välissä, osa levittäytyi laakean maiseman täyttäen, kunnes pieni metsikkö katkaisi katseen pellon laitaan. Näimme pienen kylän risteyksessä viitan ja opasteen, Hämeem Härkätie.

- Katsos, ajetaan ensi kerralla tuo tie, alkaako se Hämeenlinnasta?

- Taitaa olla Hattulan vanha kirkko sen alkupiste, sehän on keskiajan pyhiinvaeltajien käyttämä reitti.

Tie mutkitteli, nousi hivenen kummun päälle ja laski taas joen rantaan. Talot olivat hyvin hoidettuja, pienet kirkot ja hautausmaat lipuivat ohitsemme. Vielä oli aikamoinen koski ylitettävä ennen saapumista sahalle.

Soitin Jakkelle, - Alas katsella karttoja ja paikkoja Härkätien varrelta, mennään sinne taas, mutta nyt Hämeenlinnasta.

Jakkeoli valmis uuteen seikkailuun. Eihän se niin kuitenkaan mennyt. Soitin aamulla olevani tulossa, mutta minulle ei vastattu. Lähetin vietejäkin, mutta puhelin oli mykkänä. Jakke oli sairastunut. Matkamme supistui vierailuihin sairaalassa. Viikon verran kului, ja Jakke pääsi kotiin, ja alkoi kuntoutus. Puhe ei tahtonut luonnistua, muttei se meitä lannistanut.

Muutama viikko kului, taisi mennä kuukausikin, kunnes palasimme Härkätielle. Nyt ei meillä ollut muuta päämäärää. Minä tiesin, mistä pääsisimme oikealle tielle. Ahveniston harjun länsipuolella oli viitta, ja me matkasimme taas muinaisessa maisemassa. Ainoastaan pellot olivat laajentuneet ja rakennukset uusiutuneet, mutta maisema oli sama kuin satoja vuosia sitten. Ohitimme kosken partaalle rakennetun suuren tiilisen tehtaan, vai oliko se navetta. Ainakin kahvipaikka siellä oli. Tie kävi muutamassa metsikössä, ja sitten edessämme oli valtava maissipelto. Sepä olikin erikoinen näky. Maissia oli toisellakin lohkolla melkein silmän kantamattomiin.

- On tässä merkillinen kasvusto.

- Kasvukauden pidentyminen ilmaston lämmettessä mahdollistaa maissinkin kypsymisen korjuukuntoon. Olen Laitikkalassa katsellut Suttisen tilalla maissipeltoja. Ovat tehneet sinne lapsille labyrinttejä, ja pellon laitaan pienen tornin, mistä vanhemmat ovat voineet tarkkailla lasten etenemistä. Lotta mäyriksemme meni kerran Juupajoella vehnäpeltoon. Korret vain hieman heiluivat kun se paineli kapeissa väleissä. Osasi palata pihaan takaisin.

Tuli tiehaara, vilkaisin oikealle ja huomasin komeita maataloja aivan vieri vieressä.

- Palataas takaisin, näytti niin mielenkiintoiselta. Käänsin auton. Haarautuvan tien laidassa oli parkkipaikka ja siinä Hämeen Härkätien opaste.

- Katsos, olisimme eksyneet, jos emme olisi palanneet. Kaivoimme kamerat esille ja kuvasimme taloja. Nousimme autoon ja aloin hiljaa ajaen katsella aikoinaan hyvinkin vauraiden hirsilinnojen sivuitse.

- Katsos, tuossa on opaste Kynttiläkahvila, ajetaas sinne. Käänsin vasemmalle kahden talon kapeaan solaan, se olikin aikamoisen jyrkkä. Vasemmalla puolella talon seinustalle oli koottu erikoisia nähtävyyksiä, osa kait itse tehtyjä. Niitä oli niin paljon, ettei seinää näkynyt. Pysököi tien varteen kyltti tuli vastaan liian myöhään, soluin hitaasti pihaan. Siellä oli jo kaksi autoa. Edessä oli toinenkin rakennus. Astuimme ulos, ja samalla siihen tuli tanakka isäntä ja kysyi mitä asiaa. Kun hän kuuli, että olimme tullut kahville, hän leppyi.

- Kahvila aukeaa vasta kahdeltatoista, parin tunnin päästä.

- No ei se mitään, tullaan sitten toisella kertaa.

- Se onkin tehtävä pian, sillä me suljemme huomenna.

Jäin kuitenkin juttelemaan. Kysyin rakennuksista, kuinka ne ovat vielä aivan ryhmäkylän aikaisesti.

- Isojaossa nämä talot siirrettiin kukin uusille peltolohkoille, silloin kun sarkajako loppui ja kukin viljelijä sai yhtenäisen palstan. Myöhemmin isännät kuitenkin siirsivät talonsa taas takaisin.

- Onpa erikoinen tapaus. Yleensä talot jäivät paikoilleen. Ryhmäkyliä ei maassa ole enää montaa. Kallialassa Vammalassa on sellainen vanhan kirkon läheisyydessä.

Isäntä vielä tarinoi mielellään, sanoipa heidän talonsa olevan kylän vanhin talo. Niitä nimitetään kantatiloiksi.

Peruutin takaisin saatuamme vielä opastusta Härkätielle.

Oikealle oli viitta koskelle, sinne meitä veti Hannun vaakuna opasteessa. Tie kapeni jyrkän mäen juurella. Sinne oli rakennettu taloja ja huviloita. Mukavan näköisiä rinnetontteja. Luulimme tien jo loppuvan, kun eteen tuli porttirakennelma. Vielä jatkoimme ja järvet alkoivat näkyä molemmin puolin.

- Mennääs katsomaan, vaan ei tässä mitään koskea voi olla. Kohina kuului heti ulkona.

- Olipas vaan.

Miten suloisia järviä, aivan erämaisen oloisia, kirkasvetisiä, rauhallisia. Rannoilla näkyi vain kaksi huvilaa, toinen ylävirran puolella ja toinen alajärvellä. Välissä oli muutaman metrin pudotus. Paikalla oli vanhan myllyrakennuksen betoniset jäänteet, tai miksei ne olisi voineet olla sahan perustuksia. Kävelimme ja kuvasimme taas.

Jatkoimme reissuamme, kunnes eteen tuli pikatie ja tiehaara. Kaivoin puhelimen esiin ja koetin saada karttapalvelun toimimaan. Se ei antanut omaa paikkaamme, tai siis antoi, muttei se liikkunut ajomme mukana. Tiehaarassa kyllä oli opaste, ja me jatkoimme sinne. Pienen metsikön keskellä tie jatkui suoraan, kunnes se haarautui vasemmalle yhä synkempään kuusikkoon. En epäröinyt vaan suuntasin suoraan peltoaukealle. Yksityistie luki viitassa. Ajoin eteenpäin, tie heikkeni ja siihen alkoi heinä kasvaa keskelle.

- Ei, kyllä me ollaan taas harhassa, tuossa on ainoastaan maatila, jonka laiteille tämä tie loppuu.

Käänsin auton ja ajoin takaisin alkuperäiseen tiehaaraan. Gepsistä ei ollut apua. Olin nähnyt auton kääntyvän sinne kuusikkoon.

- Kuules, se auto taisi mennä Härkätielle, ajetaas sinne uudestaan.

Opasteet loppuivat ajaessamme uutta tietä, tulimme pikatielle ja Renkoon. Katselimme rikki revittyä kirkonkylää, laatikkoja, laatikkoja ja vielä hirvittävän rumia. Sitten, Rengon kirkko, uljaana kiviaidan takana pakotti meidät kuvauksiin. Jaloittelimme ja napsimme kuvia.

- Jatketaan, ei täällä kyllä kylttejä ole mihinkään.

- Paikalliset eivät niitä tarvitse, eikä muistä niin väliä.

Ikiaikaiset maisemat päällystetyn mutkaisen kumpuilevan tien molemmin puolin, pieniä jokilaaksoja ja sillan ylittämisiä. Tieheera Kaloinen.

- Meillä oli matematiikan opettajana Kaloisen Matti, kauhu Kaloiseksi nimitetty. Hän oli sodan aikana autokomppanian päällikkönä. Sotamies haki auton korjauksesta Lappeenrannasta, ilmoittautui päällikölle .

- Herra kapteeni, minulta unohtui sinne Lappeenrantaan välikaasu.

- Onkho se tarpeen?

- Kyllä on herra kapteeni. Mies sai luvan hakea välikaasu.

Kaloisten tie oli mukava ajaa, vaihteleva ja rauhallinen, kunnes tulimme tiehaaraan.

- Nyt me olemme taas ajaneet eikä missään ole viittaa oikealle tielle, ajamme tuosta takaisin Renkoon.

Palasimme tuohon laatikkokylään, minun täytyi etsiä kuppila. Olin sen nähnyt tullessamme. Vasemmalla puolella oli kyltti, lounas. Kurvasin kuppilan eteen ja kysyin, minne tässä voisi pysäköidä. Jakke tuumasi, ettei ainakaan tähän.

. Minä jäänkin sitten tähän. Tuletko sinä syömään?

Tapansa mukaa Jakke jäi odottamaan, minä astelin sisälle. Ei yhtäkään asiakasta, takaseinältä nousi kookas tummaverinen mies. Hänellä oli ilmeisesti vaimonsa tiskin takana, huivi peitti pään ja osan kasvoistakin. Ajattelin jo kääntyä pois, siellä ei ollutkaan lounasta, ainoastaan lista esissä.

- Mitä teillä olisi valmiina?

Isokokoinen tummaverinen mies vastasi, että kaikkia on saatavana. Päätin tilata pitsan numero kolme. Menin kuppilan etdessä olevaan pöytään istumaan ja odottamaan. Jakke katseli puhelintaan ja kysyi mitä tilasin.

Pitsa tuotiin kotvan odottamisen jälkeen. Isokokoinen tummaverinen mies toi sen valtavalla lautasella. Hän alkoi kysellä mistä olemme ja paljonko siellä on asukkaita. Minä aloitin, en kyllä jaksa kuin puolet, jauhoin palasen toisen jälkeen ja kyyditsin niitä sitruunasoodalla. Kun olin syönyt puolet, niin ajattelin syöväni vielä yhden palan, sitten toisen, viimeistä en enää jaksa. Sitten söin senkin. Isokokoinen tummeverinen mies oli seurannut ulkona syömistäni, kiittäessäni kysyi - Söitkö kaiken? -Söin.

Paluumatka sujui tavan mukaan nopeammin ja lyhkäisempää tietä pitkin kuin tullessa.

- Me palaamme vielä!

- Katsomme kyllä tämän homman loppuun!

Villiviinit

 

Villiviinit

Täytin peräkärryn renkaat täyteen. Edessä oli matka Lahteen, Paula tuli mukaan. Syyskesän sää oli vielä lämmin, tie oli kuiva. Olin ostanut Huutokauppa comista kakkosnelosia. Ne olivat minulle sopivan mittaisia, mahtuisivat kaikki kärryyn kuomun alle. Gepsi ohjasi, ajoimme Salpausselän rinnettä alas suurmäkien kohdalla, ja alhaalla käännymme oikealle ja siinä puutavaraliike olikin. Kävin trukkimiehelle näyttämässä kuittia puhelimesta, hän muisti meidän erän. Trukki kurvasi ohitsemme ja toi nipun, kuljettaja kysyi, haluanko puut kärryn sivulle vai päähän. Ilmoitin että sivulle. Nostimme kuomun ja aloitimme lastaamisen. Kakkosneloset mahtuivat hyvin kärryn pohjalle, eikä takalautaa tarvinnut irrottaa. Kun nippu nousi laitojen tasalle hain takaluukusta kuormaliinan. Siinä oli iso silmukkakoukku, jota en vaan niin helposti saanutkaan kiinnitettyä kärryn lenkkiin. Täytyi ensin saada nippua hieman liikahtamaan keskellemmäs. Onnistui se, ensi kerralla tiedän laittaa koukun kiinni ennen lastaamista. Suljimme peräkärryn ja ajoimme takaisin Sääksmäelle.

Polttopuut tulivat, ja minä vein kottikärryllä klapit alustaan. Niitä oli niin paljon, ettäviimeiset kuormat tulivat kakkosnelosten päälle. Sinne ne hautautuivat, klapeja tuli lattiasta lähes kattoon pattinkien vierestä ja päältä.

Minulla alkoi katon korjaus aittaan. Laitatin siihen mustan peltikaton. Naapurit tulivat auttamaan. Minun piti vaan ensin sahata pattinkeista rivat vanhan pärekaton päälle naulattavaksi. Menin kellariin hakemaan kakkosnelosia. Heittelin klapeja pos niiden päältä, siihen kasaan alkoi muodostua kuoppa. Mahalla maaten yletyin ensimmäisiin pää ja hartiat alhaalla kuopassa. Kiskoit pattinkit yksitellen ylös ja sivulleni. Voimat olivatkäsistä vähissä, enkä saanutkaan työnnettyä itseäni pois kuopasta. Ahdisti, mutta ylös oli päästävä. Jotenkin matelemalla takaperin yläsuuntaan se onnistui.

Mökillä Matti oli kiskkonut villiviinit alas. Hän aikoi leikata ne maata myöten pois, mutta Paula vastusti. Lupasin naulata seinille rimat. Keväällä sitten voisimme naulata rivat. Kannoin kakkosnelosia Romulaan sahaamista varten. Mittasin leveältä sivulta kolme yhtä leveää ripaa ja aloitin sahaamisen. Sirkkeli huusi, pölynkerääjä huusi ja puru lensi silmiin. Hain metsurin kypärän päähäni, silmikon laskin alas ja kuulosuojat korville. Sahatuista paloista sain vielä kaksi ripaa kustakin, yhdeksän kaikkiaan yhdestä kakkosnelosen pätkästä.

Maanantaina hain peräkärryn talon toiselta puolelta. Lumen auraaja oli kasannut talvella niin korkean kasan lunta tielle, mistä olisin saanut kärryn pois. Ajoin kaupungin puistoa pitkin hiljakseen kierrellen roudan nostamia kohoamia. Pääsin hyvin kärryn luokse ja siirsin sen talomme eteen. Kuomu auki ja lastasin rivat kolaan. Minulla oli vielä pärekattonauloja kaksi laatikollista Romulassa. Siirsin sirkkelin pois tieltä ja aloin kaivaa alahyllyltä naulalaatikoita esiin. Ne olivat ainakin kaksikymmentä vuotta olleet siellä koskemattomina. Siellä viimeisessä kasassa alimmaisena olivat etsimäni naulat.

Paula keitti kahvit termospulloon, teki leivät mukaan. En uskaltanut perillä ajaa autoa mökin pihaan, kannoin sitten rivat alas takaseinälle. Aloitin harjauksella, pienet sammaleen kasvannaiset piti ensin poistaa, yksi seinä, toinen kuistin pääty, makuuhuoneen pääty ja vielä toinenkin sivu. Laitoin ensimmäisen rivan pakoilleen ja aloitin naulauksen. Nääpurin Paavo tuli katselemaan ja juttelemaan. Näytin hänelle naulaa ja kysyin, tietääkö hän mihin sitä käytetään. Ei arvannut. -Ovatko ne kalvanoituja? - Eivät, niiden pitää ruostue samaa tahtia päreiden lahoamisen kanssa. Silloin päreet on helppo lapioida katolta alas, eikä naula tökkää lapion osuessa.

Naula oli ohut, rivat olivat kovaa kuusta ja talon rivat kuin rautaa. Vasaroin melkein kaikki naulat vinoon. Ne vaan lenkahtivat kovaan vastukseen ja kait vasarakin hieman alkoi muljahdella kädessäni. Paula mittasi rivat suoraan, veti merkin kynällä seinään, minä asetin rivan paikoilleen ja naulasin. Paavo kysyi, että tuuleeko kovasti, kun naulat niin taipuvat.

Melkoisen urakan jälkeen rivat olivat paikoillaan, ja me ajoimme kotiin. Auton perässä oli kaksi litran maalipurkkia. Ne sekoitettiin rautakaupassa sopivaan värisiksi. Malliksi olin ottanut kaksi kuvaa kännykällä. Mökin seinässä olivat eri väriä kuisti kuin muu mökki.

Seuraavan päivänä ajoimme maalaamaan rivat. Minulla oli kaksi pitkävartista sutia mukana. Paula aloitti alaripojen maalaamisen, minä maalasin kaksi ylempää ripaa. Työ sujui hyvin ja oli melkoisen helppoa. Joimme kahvit kuistilla.

Illalla mietittiin, ettemme viitsi lähteä seuraavana aamuna sitomaan villiviinejä, jos sataa.

Yöllä olikin satanut, mutta se oli jo poissa, kun minä nousin. -Mennään vaan, niin saamme sen työn valmiiksi. Kävin hakemassa porakoneen ja kaksituumaisia normaaleita nauloja. Katselin vielä löytäisinkö vihreän narurullan, jonka luulin olevan työhuoneella. Eipä sitä näkynyt. Ajoin rautakaupalle, Paula kävi hakemassa sidosaineita. Vihreä muovinaru, jonka sisällä oli rautalankaa, kaksi rullaa, yhteensä kaksikymmentä metriä. Sivuleikkurilla siitä sai hyvin napsaistua sopiav pätkän. Paula suori ja ojensi minulle sopivan nipun. Kiedoin narun rivan takaa ja edessä sitten kiersin narun päät yhteen. Työ oli taas vaivatonta. Kuistin seinällä ylin ripa vaati vielä pari naulaa. Asetin naulan rivan päälle ja aloin vasaroida. Mutkalle meni naula. Hain porakoneen ja porasin rivasta läpi, laitoin naulan reikään ja nyt sujui vasarointi.

Kävimme vielä juomassa kahvit, Paula otti kuvan ja ajoimme kotiin.

 

Aina ei voi onnistua

Dieselin hinta on kohonnut yli kahden euron. Katselin asemien hintoja, halvinta näytti olevan Lempäälässä kolmostien varressa vanhalla muovi Gulfilla. Siinä join kolmenkymmenen vuoden ajan kahvia ja kaakaota Koskin autokorjaamossa käydessäni. Miehet kävivät siellä lounaallakin. Poissa on muovitalo, mutta polttoaineen jakelu toimii vielä. Kuinkahan monta eri yhtiötä on siinä myynyt öljyjohdannaisia, nyt siinä myy Mika Anttosen sT1. Viikko sitten ajelimme kotiin Juupajoelta, siskoni mies oli kuollut ja me veimme kukkia. Surullinen ja samalla helpottava tapaaminen, Pertti oli ollut kolme vuotta vuoteessa riutuen hiljalleen, kunnes pääsi pois. Ajoimme Oriveden tietä Tampereelle ja kohti Helsinkiä. Siirryimme kolmostielle Ideaparkin liittymästä. Katsoin huoltiksen hinnat, sT oli halvin, 2.177 euroa. Tankki alkoi olla tyhjä, mutten jaksanut ajaa tankkaamaan. Varoitusvalo ei vielä palanut. Lapin reissulla ajoin hiukan alle 100 kilometriä valon palaessa, kunnes Kuhmossa sain tankattua. Auto oli tallissa monta päivää, kun lähdimme kruisailemaan Toijalaan, ostimme Luomalta kalkkia ja lannoitetta, sekä kolme kaulusta kasvimaalle. Olisin ottanut peräkärryn mukaan, mutta se on niin ison lumikasan takana, ettei se sula vielä juhannuksenakaan. Eiväthän kaulukset mahtuneet takaluukkuun, niiden pituus oli 120 senttiä. Avasin apuhenkilön puoleisen etuoven, laitoin selkänojan vaaka-asentoon. Myyjä työnsi kaulukset yksi kerrallaan takaovesta ja minä otin ne vastaan. Laitoin Paulan istuintyynyt lavojen alle, Paula meni istumaan takapenkille minun taakseni.
Päätin ajaa muovigulfille tankkaamaan. Yksi auto siinä oli, ja minä kiersin pumput, että sain auton oikein tankkausta varten. Työnsin asiakaskorttini automaattiin, se tunnisti minuut, sitten pankkikortin. Automaatti ilmoitti, että oli vain maksimimäärä 150 euroa valittavana. Niin tein ja aloin tankata. Eurot kiisivät kaksinkertaisella nopeudella litroihin nähden. 50 euroa, 100 euroa, satakaksikymmentä euroa. Katsoin samalla litramäärää, se nousi yli 60. Sataviiskymmentä alkoi lähetä, ja silloin tankissa oli jo 68 litraa. Katsahdin pistooliin, ja se pumppasi polttoainetta loiskumalla pitkin auton kylkeä ja minun saappailleni ja maahan. Automaattinen pysäytys ei ollut toiminut. Laitoin pistoolin pois, hain auton perästä paperia. Kuivasin auton kylkeä ja tankkauksen kotelon. Vasen saappaani oli saanut puolivarteen saakka dieseliä. Kuivasin saapasta ja lähdin viemään roskikseen suttupapereita. Se olikin lukossa. Tungin kuitenkin paperit kannen rakoon ja ajelin kotiin. Ei oikein tullut rabattia tältä tankkausreissulta, maahan valunut kaksi litraa söivät alennukseni.