Kaksi kesää yksi talvi Sysmässä v. 1986

Vuosi Sysmässä

Judinsalon saaressa oli rauha. Naapureita ei lähietäisyydellä ollut. Vettä oli joka puolella niin paljon, ettei sinne yltänyt mikään ääni, ei ihmisen eikä veneiden tai laivojen. Useimmat seilasivatkin edes takaisin Tehin selän reitillä, edes aallot eivät yltäneet rannan kallioihin tai kaislikkoon. Edelliset omistajat olivat opettajia, olivat sijoittaneet korkean kallion puolelle männyn runkoon matalalle telkän pesän. Sorsilla ei siellä kivikoissa ollut pesiä, pikkulintujen pesiin ei Jukkis yltänyt. Kyllä se katseli rannoilla parvina kiertäviä poikasia emonsa ohjauksessa, ei ylettynyt niitä häiritsemään. Telkän pönttö oli tyhjä. Iltaisin Pekka aloitti lukemisen, pian oli sytytettävä kynttilä aivan sängyn viereen, pian toinenkin. Neljällä jo näki lukea vaikka läpi yön. Niinkin tapahtui joskus, kirja jäi kädestä vasta auringon jo noustua. Silloin ramasi niin toivottomasti, Jukkis äkkiä pissalle ja takaisin peiton lämpöön. Uni jatkui häiriintymättömästi puolille päiville. Silloin oli noustava aamuteelle. Ruokatarvikkeita oli mukana, vain säilyviä. Perunoita, kananmunia, suolaa, pippuria, kuivaa leipää, sulatejuustoa, voita. Kalat saatiin verkoilla, toisinaan ahvenet onkimalla. Kalakeitto tuoreista kaloista oli maukas, ei se maitoa kaivannut, eikä kermaa. Muutama säilykepurkki oli varana, samoin Jukka Kajavan nappularuoka. Soutuveneen Pekka kävi heti keväällä ostamassa isänsä kanssa Lahden Ankkurin satamasta. Venemestari Savosta oli sen tehnyt vanerista. Tervattuna ja hyvin tehtynä se tapasi heti ostajansa. Laiturissa oli kaksi alusta, kumpikin puolellaan, avonaisemmalla puolella konevene, kaislikon sisällä lastunkeveä kalastusvene. Sauna lämpesi miten sattui. Keskellä päivää, aamulla tai illalla. Aina oli sen syliin lohduttavan lempeää hakeutua. Onka nousi, hiki virtasi, aallot huuhtoivat, kuistin penkki palautti voimat.

Raumalta ja Helsingistä tulivat seuraavat vieraat. Kalastusmestari Matti oli usein ollut mukana, milloin Susikarilla yökunnassa sorsajahdissa, milloin isäntänä Hyrylässä fasaanijahdissa, milloin verkoilla merellä. Matilla oli kaksonen, Ari. Yhdessä he usein kulkivatkin. Eiväthän he olleet edes sukua, Pekan keksintöjä kaksosuus, vaaleita Hyrylän suomenkielisiä. Arilla oli Mirva kainalossaan tullessaan. Niihin aikoihin oli käytössä myös tuulilasivene lasikuidusta, kaksikymppinen Mercury perässä. Sen Pekka oli ostanut Raumalta Rytkösen Pekalta. Oli kysynyt onko vene ehjä, ja käykö moottori, Rytkönen sanoi näin olevan. Vene siirrettiin ensin Lahteen odottamaan muun pyyntijoukon tulemista. Hannulta ostettu auto pelasi vielä. Sen perään laitettiin tuo tupperkippo peräkärryyn. Auto täynnä, hirmuinen kuorma perässä kärry alkoi alamäen mutkassa heijata. ”Saatana, jos tästä selviän, jarrua, jarrua, varovasti, heilahduksen tahdissa.” Pekka pumppasi, heilahdukset vaimenivat. Enää nopeutta ei nostettu liikaa. Judinsalossa vene vesille, kaikki kyytiin ja saareen. Kulkihan se jotenkuten kyntäen ja savuttaen. Reissun jälkeen Pekka vei veneen Lahteen, laittoi ilmoituksen lehteen. Aamulla puhelin soi puoli seitsemän aikaan. Ostaja lupasi tulla heti. Tulikin ja osti samoilla jaloilla ja vei kotiinsa. Ari, Matti ja Pekka olivat myös  käyneet katsomassa venettä Helsingissä Mustikkamaan kupeesta. Pekka lupasi heti ostaa sen, jos se vaan saataisiin käyntiin. Masalla oli avaimet, avain lukkoon, bensapumpun puristelua ja hukkaperä. Virta kulki, bensaa oli. ”Koittaisitko katsoa hiukan kopan alle?” ”Minä tänne mitään remppaa tullut tekemään,” mutisi Masa, alkoi kuitenkin töihin. Hänen taidoillaan siihen meni puolitoista minuuttia, ja kone pärskähti käyntiin. ”Asia on selvä, kiitos. Anna avaimet minulle, ja lähdetään tekemään kaupat myyjän luo.” Savonlinnaan vene sitten päätyikin, vaikkei Mikko sitä ostanutkaan. Oli kuitenkin nostamassa sitä vedestä. Pekka oli päristellyt sillä pitkin Helsingin rantoja Arin ja Mirvan kanssa. Ajon jälkeen Pekka kysyi Mirvalta: ”Pelkäsitkö, että ajan karille, eksyn merelle, ajan kolarin, vai että putoamme mereen ja hukumme?” ”Niitä kaikkia,” hymyili Mirva.

Veljekset ajelivat sitten rantoja katsellen autolla, missä olisi nostoluiska, löytyihän se. Siinä vaan oli sellainen vika, että nosto olisi maksanut. Haettiin toista. Sen löydyttyä Mikko ajoi Pekan veneelle Mustikkamaalle, ja palasi takaisin luiskan luo. Siinä oli telakka, ei siellä ketään näkynyt. Vene peräkärryyn ja ensimmäinen yritys, ei noussut, luiskan jälkeen oli santaa, ja auto oli etuvetoisena kykenemätön kiskomaan kuormaansa irtosoran takia. Pekka kiskaisi peräkärryn jarrut kiinni, vielä kivet pyörien alle. Auto irti, ajo tasaiselle. Köyttä oli mukana tarpeeksi, auton koukkuun ja peräkärryyn kiinni. Mikko meni työntämään, Pekka kaasuttamaan. ”Nyt tai ei koskaan.” Sora lensi sutivista etupyöristä, Mikko hikosi työnnössään. Vene nousi hitaasti, pihaan tuli komeat ruopimat. Ylös päästiin. Sisältä tuli vanha mummeli katselemaan. ”Saitte sen sitten ylös.” ”Kyllä vaan, kiitoksia.” Pekka huikkasi avoimesta ikkunasta kaartaessaan vene perässään pihasta tielle, ennen kuin olisi keskusteltu maksusta.

Saarta lähestyttäessä Matti huomasi koivuissa, ”Teeriä perkele!” Alkoi sutina repun kimpussa. Sieltä hän kaivoi pistoolin tähtäsi ja ampui. Luoteja lähti sarjana, aseessa oli häiriö. ”Perkele, ei koiraton mies usein pääse teertä koittamaan.” Muut alkoivat holtittomasti nauraa, Matissa näytti olevan virtaa vaikka juoksemalla tavoittamaan lintuja. Ne vaan lensivät seuraavaan saareen. Illalla laskettiin verkot. Taas Matti ensin katseli merikorttia tarkoin. Kysyi sitten: ”Onko sinulla täällä varmaa paikkaa?” ”Tuolla on yksi vedenalainen santapenkka, molemmin puolin syvää.” ”Siitä voisi koittaa, ahvenia.” Veneeseen otettiin viisi metriä syvä muikkuverkko, kolme metriä syvä 45 millinen ja vielä 75 millinen puolitoistametrinen. Rannalta ongittiin kilpaa, ahvenia ja särkiä. Illan tyvenessä saattoi seurata kalaparvien tuikkeja pinnasta niiden kierrellessä laiskasti saaren rantoja. Sinne oli hyvä asettaa kapeakohoinen ja pikkukoukkuinen pyyde. Ilta-auringon puoleisella silokalliolla oli mukava perata kaloja kattilaan perunoiden päälle. Ei Pekka kyllä sanonut, missä käytössä kattila oli aiemmin ollut. Verkkojen saalis aamulla oli; muikkuverkko tyhjä, se nousi aivan pystysuorana köytenä, 45 millinen saalisti toistakiloisen lohen, hauenpuikkarin ja pari ahventa, hirmusilmäinen odotti vielä jättikalaansa.

Toinen veli Savonlinnasta, Jussi, saapui Arjan ja tyttärensä Katjan kanssa kesälomallaan saunomaan ja uimaan. Silloin oli jo fiskari käytössä. Pekka oli poikennut Raumalla venesatamia kierrellen. Merirauman laiturissa oli kaunis lakattu etuhytillinen fiskari, ketään ei siellä näkynyt. Rytköselle taas. Kyseli Eräveneen valmistajalta, sattuisiko tämä tietämään juuri sen fiskarin omistajaa. Tiesihän hän. Tiesi senkin, että omistaja oli jo iäkäs ukko, joka hyvinkin saattaisi myydä veneen. Puhuttiin hinnasta, millaiseksi se mahtaa muodostua. Arvelivat sopivan tuhatluvun, millä Pekka sen ostaisi Lahteen tuotuna. Rytkönen oli toimen mies. Hän soitti Pekalle, että vene on hänellä kärryssä aloittamassa matkaansa suolattomaan veteen. Matkalla kärryn laakeri kuumeni ja hajosi, Rytkönen soitti Hollolan huoltoasemalta, että kohta hän tulee, mutta minne. Pekka lähti vastaan. Ajoi aina huoltamolle saakka, ei ketään siellä. Ajoi sitten kotiin, jossa Rytkönen oli jo pudottamassa venettä pihaan pölkkyjen päälle. ”Morjens, sinä sitten osasit tänne.” ”Jos aikoo myydä, niin täytyy osata, katselin puhelinluettelosta.” Fiskari soljahti pukeille, laitoihin sopivat pönkät tueksi. Miehet kiipesivät ylös. ”Näytäs nyt, miten tämä lähtee käyntiin.” ”Voin minä sen käynnistääkin, tällainen vanha Wikström ei ota nokkiinsa pienistä.” Bensaryyppy kuppiin, pyöräytys kammesta ja put, put. Pekka maksoi pyydetyn ja sovitun summan. Sitä hän ei kysynyt, millä Rytkönen sen oli saanut.

Edellinen talvi Särkisalossa oli leppoisa, kylän lapset olivat kohteliaita ja kuuliaisia, opettaminen kävi kuin syöminen. Koululta oli lähtenyt johtajaopettaja eläkkeelle, Pekka oli kysynyt koulutoimanjohtajalta tätä paikkaa. Syksyn koittaessa vanhempi naisopettaja,Majlis, koululla ikänsä ollut, sai johtajuuden. Ei se paljon surettanut, voimat eivät olleet kaikki palautuneet. Kait hän muuten olisi ollut aktiivisempi asian suhteen. Syksyllä käytiin koko koulun voimin opiskelemaan, Pekka tutustui kyläläisiin. Taloissa oli vielä alkuperäisiä graniitista koottuja uuneja. Ne olivat valtavia lohkareita, joita isännät aika-ajoin vasaralla hakkasivat, jossa oli kuin kirveen terä, mutta puolen sormen vahvuinen ja sormen mittainen. Tällä terällä vedeltiin pieniä tasaisia naputuksia vieri viereen lattian rajasta kattoon saakka. Jälki oli kaunis, tasainen ja hiukan laineilla. Iskut olivat rytmisiä, kaksi iskua sekunnissa, aina hiukan paikkaa vaihtaen. Syksyllä pidettiin oppilaskerhoa kerran viikossa, tehtiin puutöitä, pelattiin palloa, käytiin leikkejä ulkona ja sisällä. Joulusta Pekka sen lopetti. Vanhemmat kysyivät, että voiko sen noin vain lopettaa. No voi, se oli vapaaehtoista. Oli siellä vielä kirjaston pito. Luokan peräseinä oli täynnä kirjoja. Kerran viikossa pari tuntia kerrallaan sieltä saattoi lainata. Katseltuaan kirjat läpi Pekka lähti kirkolle pääkirjastoon. Tuli takaisin pahvilaatikko täynnä uutuuskirjoja. Kyläläiset alkoivat käydä. Kerran viikossa vanhat kirjat pääkirjastoon ja uudet tilalle. Kirjat aseteltiin näyttävästi pulpeteille, haettiin myös toivekirjoja esille. Lumien tultua tulivat pakkasetkin. Ilma kylmeni totaalisesti. Mittari näytti yli kolmeakymmentä yli kuukauden ajan. Jäät vahvistuivat ajokelpoisiksi järvillä ja merellä. Oppitunnit pidettiin kaikki sisällä, kunnes kaikki olivat niin tottuneet kylmään, ja väsyneet sisäilmaan, että toivat liikuntatunnille suksensa. Opettajan johdolla hiihdettiin parin kilometrin lenkki hitaasti maisemia katsellen. Pekka tarkasti kaikkien poskipäät ja kädet. Hyvin olivat varustautuneet. Laskettiin sitten mäkeä lopputunti. Vesiputket olivat kovilla, eivätkä ne kestäneetkään. Ensin meni koululta päävesijohto puhki, sitten pamahti tulppa Pekan asunnon ulkoseinässä. Vesi lensi kaikella voimallaan pihaan leviten ja jäätyen isoiksi laatoiksi. Koulun loputtua asia vasta huomattiin. Siinä olisi voitu luistella. Keväällä Pekka aloitti Särkilahden jalkapalloseuran harjoitukset. Jukkis ja opettaja juoksivat maantien laitaa pari kilometriä kentän ja koulu väliä. Melkein kaikki pelaajat olivat oppilaita. Seuraavana oli urheiluseura, sinne kutsuttiin uusi opettaja sihteeriksi.

Vielä oli harrastustoiminta, Pekka alkoi tapailla vapaasti kokoontuvia kuntalaisia ja lehtimiehiä, oli siellä muutama muukin opettaja. Kokoontumiset olivat leppoisia keskusteluja, kunnes. Sovittiin pidettäväksi seuraavalla kerralla istunto. Pekka ei ollut aivan varma istunnon aiheesta, saattoi kyllä aavistella aikaisemmista puheista. Istuttiin ringissä, kynttilät paloivat, yksi alkoi kysellä lääkäriä. Äkisti eräs osanottajista alkoi puhua murtaen saksaa, hän ilmoitti olevansa lääkäri Friz, elänyt 1800 luvulla. Kyselijä saavutti vastaukset, joita haettiin, Fritz oli valmis aloittamaan Pekan kanssa. Heidät ohjattiin kahden toiseen huoneeseen. Kyselijä tuli vielä napsauttamaan kasettinauhurin päälle, Fritz ei osannut. Sen sijaan hän alkoi kysellä Pekalta, mitä hän haluaisi tietää. Tilanteen äkillisyyden vuoksi Pekalla ei ollut valmiita kysymyksiä, alkuun kuitenkin päästiin. Meedio, lääkäri Fritz aloitti kertoa Pekan edesmenneistä sukulaisista ja vaimosta sellaisia asioita, joita ei meedio voinut tietää. Ne tulivat talteen nauhalle, myös ohjeet kipeän selän hoitamiseksi, liikkeet mitkä oli lattialla maaten tehtävä. Pekan istunto loppui. Kysyttiin, haluaisiko joku muu kysyä Fritziltä. Halusipa tietenkin. Fritz antoi myös ennustuksia. Meedion palattua Fritzin hahmosta takaisin muitten joukkoon, asioista keskusteltiin. Meedio kertoili aikaisemmista toimistaan. Hän oli kuuluisa koko Etelä-Suomessa, oli pitänyt jäähallissa massakokouksiakin. Niissä hän oli pystynyt uskomattomiin suorituksiin, tiennyt nimiä, sairauksia, oli antanut ohjeita hoitoihin. Pekka mietti, että kuulostaa uskomattomalta, muttei kumminkaan uskonut. Ihmiset olivat mukavia ja järkeviä, tehtiin sieniretkiä, käytiin kansanparantajan luona, keiteltiin teetä ja sienisoosia. Taloon ei johtanut kuin polku pellon laitaa. Talo oli kaukana Liipolan perillä.