Susisaaren sorsastus v. 1983

Syyslinnustusta Susisaaressa

Matti oli tullut Hyrylästä. Hänellä oli mukanaan haulikkonsa ja metsästysasunsa sekä makuupussi. Ari oli jo Raumalla, samoin varustettuna. He tapasivat Pekan Sorkantiellä kuudennessa kerroksessa. Miehet lähtivät yhdessä merelle. Päivä oli illan puolella, sorsalintujen syysmuutto oli alkanut. Haahti oli Syvärauman satamassa laituripaikassa kahdeksan. Köydet irrotettiin, moottorilla tuupattiin ulos tuuleen ja nostettiin purjeet. ”Merikortista katselin reitin. Ajelemme sisäväylää Reksaaren ohi Eurajoelle ja atomivoimaloiden kohdalta ulkomerelle.” ”Tässäkö on minun sorvaamat ja koneistamat osat?” Matti oli autellut erilaisten metalliosien teossa, hän oli töissä Finnairin huollossa. Piirustusten mukaan ne oli tehty, rustiraudat ja vinssin kammet. Rustit oli kiinnitetty hyvin veneen sisäpuolen kylkiin ja kannesta läpi maston kohdalta. Niihin kiinnitettiin veneen kiinteä rikaus, vantit, jotka pitivät maston pystyssä. Rusteja oli myös keulassa ja kahdet perän kulmissa. Masto saatiin näin kiinnitettyä lujasti kiinni kannelle. Viimeistely tehtiin vanttiruuvien avulla ja tarkastettiin maston olevan suorassa sivusuunnassa ja hieman kallellaan taaksepäin. Matti oli tehnyt kaiken huolella haponkestävästä teräksestä, ne istuivat paikkoihinsa kuin hansikas. Lisäksi hän oli ne kiillottanut komeiksi, samoin vinssinkammet. ”Niitä on katseltu ja kyselty tekijää kaijassa maatessa, minä olen sinua kehuskellut ylpeänä.” Vene kulki kallellaan sivuvastaisessa, balanssi oli hyvä. Miehet nauttivat menosta ja tulevan metsästyksen jännityksestä. ”Ari, ota pinna, ajetaan tuosta salmesta läpi, lasken hiukan painetta purjeista. Matti sinulle on genua, hellitä jalusta hiukan, vielä, katso purjetta, ettei se ala lepattaa, siihen rajalle.” Ison jalusta Pekka itse hellitti, se oli helppoa, siinä oli pikalukko, jota saattoi käyttää jalusta nykäisten. Vene suoristui paineen pienetessä, kokka solisi ja perään muodostui aalto, Haahti kulki noin neljää solmua. Kauempaa katsottaessa näytti siltä, kuin vene olisi syöksymässä päin rantaa. Vasta läheltä saattoi erottaa kapean salmen, mihin Ari suuntasi. ”Jos on vastaantulijoita, niin me menemme oikeaa laitaa, moottorilla ajavat saavat väistää.” Komea santaharju repesi, mäntyjen ja tyrnipensaiden keskelle syntyi veneen mentävä aukko, mihin purjehtijat sujahtivat. Toisella puolella oli vähäinen selkä. ”Suoraan vaan aivan perälle, siitä kääntyy 90 astetta paapuuriin, linjataulut ovat edessä.” Tuuli hellitti hiukan saarten  suojassa. Purjeet tiukattiin ennalleen, vene kellahti takaisin styyrpuolen lanteelle ja lisäsi vauhtiaan. ”Tuolla edessä on kapea salmi suoraan, se johtaa moottoriveneilijöiden tukikohtaan, me käännymme juuri ennen kaislikkoa. Siinä on mentävä tarkkaan taulujen mukaan keskilinjalla, reitti on kapea.” Oli Ari tämän väylän ajanut, muistikin sen sekä taulut, kipparilla vaan oli vastuu aluksesta ja miehistöstä. Siksi hän kertoi tulevasta reitistä. Ari nousi seisomaan käännöksen lähestyessä, sai silmiinsä linjataulut vasemmalla. Tauluja oli kaksi, alempi ja ylempi. Molemmat olivat keltaisia ja niiden keskellä oli punainen raita. Oikealla reitillä taulut näkyivät päällekkäin, punaiset raidat muodostivat suoran linjan. Nyt ne olivat vielä erillään, lähestyivät toisiaan ja juuri kun ne olisivat olleet aivan suorana Ari komensi: ”Venda!” Samassa hän astui sitlooran laidalta toiselle vetäen pinnan mukanaan. Matti irrotti keulapurjeen jaluksen irti, kävi toiselle laidalle ja kiskoi nopeasti paapuurin jaluksen sisään, kiristi vinssillä ja kiinnitti knaapiin. Isopurje keinahti tuulen voimasta kääntäen veneen kallelleen. ”Tämä on lyhyt legi, käännös tulee styyrpuuriin, taulut ovat takana. Käännös on taas melkein 90 astetta, kapeaa on.” Miehet olivat tottuneita käsittelemään veneitä, kaikki kävi nopeasti ja varmasti. Uusi käännös heilautti taas takaisin, siitä vielä lyhyt legi, ja päästiin pidempään purjehtimaan samalla halssilla. ”Muistatkos Ari, kun kävimme Reksaaressa, se jää nyt tuonne oikealle se laituri ja mökit sekä sauna. Tämä saari on raumalaisten yleisessä käytössä, tuossa edessä on useita rantautumispaikkoja, kallioita ja hiekkarantaa.” ”Muistan minä, silloin oltiin Eräveneellä reissussa. Pilkittiin tuon kaislikon kohdalla. Hyvin ahvenia saatiinkin. Avomereltä tulee siihen salmen kautta virtaavaa vettä. Tuossa edessä on sitten merkillinen keppiviidakko, mites se menikään.” ”Katso kompassia, missä on pohjoinen, sitten katsot reimaria, mitä se näyttää. Ajetaan sieltä ilmansuunnan puolelta mitä reima näyttää. Eka on länsi, siis siltä puolelta, sitten on itä, siltä puolelta, sitten taas länsi ja eteläkin sotkemassa.” Ari tarkkasi silmänsä reimareihin, väänsi pinnasta, keula kääntyi nopsaan, purjeet paukahtivat, uusi käännös ison vetämänä. Reimareiden väli oli niin lyhyt, että Matti ehti vain irrottaa keulapurjeen, muttei ehtinyt sitä kiinnittää uudelle puolelle kun taas käännyttiin takaisin. Iso antoi vauhdin, kunnes keula saatiin taas jalustettua. ”Tuossa on rannalla kalastajatila, tai ei kait siellä enää kalasteta. Mukavat paikat kyllä on, matalaa silokalliota, ruovikkoja, talas rannassa ja mökki hiukan ylempänä suojassa.” Tuuli hiukan hellitti, vasemmalla oli korkearantainen saari.

Edessä aukeni entistä isompi selkä, oikealla saaren takaa alkoi näkyä Eurajoen atomivoimalat. Hirmuisen suuria olivat, aivan luonnottomia matalien mökkien jälkeen. ”On siihen rakennettu melkoiset merimerkit. Aika erikoinen työpaikka, minäkin olin siellä yhtenä kesänä vartijana seisokin aikaan. Olin kenkärajalla, siitä tarkastettiin kaikki sisään ja ulos voimalaan kulkijat. Jokaisella oli oma numeronsa. Laskujen oli täsmättävä vuoron päättyessä, aina tiedettiin montako ja keitä siellä oli töissä. Se kenkäraja oli säteilevän alueen alkamispaikka. Kaikki laittoivat siinä valkoiset haalarit ylleen. Takaisin tullessaan kaikki mitattiin säteilyn varalta.” ”Joka paikassa sinäkin Pekka olet ollut, oliko siellä säteilyä?” ”Joskus, silloin laitettiin mies suihkuun, ulos ei ollut asiaa ennen kuin mittarit osoittivat nollaa. Olettekos te koskaan olleet siellä vierailulla? Aikamoinen laitos, 1500 huonetta, puolitoistametriset seinät eikä yhtään ikkunaa, kerroksesta toiseen. Alkuun pamauttelimme päätä seinään oven jälkeen käännyttäessä. Siitä oli vielä otettava useampi askel, että käytävä aukesi eteen. Hitto kun siellä meinasi alkuun kierrettäessä eksyä, ja kait niin joskus kävikin.” ”Olihan siellä useita meidänkin opiskelijoita töissä, Mikkokin istui jossain putken päällä ja sai paleihin säteilyä, vai oliko vain huhua.” ”Kyllä minäkin sen muistan, ja Erkki joutui suihkuun kahdesti, ennen kuin pääsi ulos.”

Avomeri näkyi, muutamia saaria, pieniä luotoja ja yksi hiukan korkeammalle kohoava, Susisaari. Lännessä kajotti, valtava keltainen pallo, vielä horisontin yläpuolella, taivas pilvetön. Tuuli alkoi asettua yöksi, kuljetti vielä purtta rauhallisesti, Pekka keitteli kahvit. ”Tässä teille kupit, otatteko sokeria, leivät tulevat perässä. Kaasuliesi kiehautti nopsaan litran vettä, leivät olivat jo kotona tehdyt, makkaraa välissä. Pekka vapautti Arin  pinnasta, ryystettiin ja purtiin. ”Sopiskos tässä kahvikermaa hieman?” ”Ei ennen ankkuroitumista.” Kielto oli ehdoton. Eräveneellä olivat olleet luotsiaseman luona kalassa, Ari, Masa, Ossi ja Pekka. Mukana oli muutama olutpullo, päivä kului kalliolla ja veneessä, aurinko paahtoi. Hämyssä takaisin ajellessaan Pekka könötti peräsimessä huolettomana ja katseli Rauman valoja. Väylä oli tuttu syväväylä, pienen luodon takaa alkoi näkyä outoja valoja. ”Mitäs perkelettä, ihan kuin kerrostalon valot, eihän tuossa sellaisia ole, ai saamari, hirmuinen laiva ja aivan lähellä. Nyt tarkkana, mennään tässä laidassa, millaiset aallot se nostattaa.” Pekka tuli yllätetyksi. Olisihan se laiva näkynyt huolellisella tähystyksellä, mutta ei huolettoman muutaman kaljan ottaneen könöttävän kipparin silmään osunut. Vielä aivan kotirannassa. Ei tapahtuisi toista kertaa.

Purren perässä vedettiin pientä kumivenettä. Sillä päästiin maihin asettamaan kaaveet paikoilleen aamua varten. ”Nämä asetellaan mielellään tyyneen paikkaan, täytyy katsella hiukan tuulia ennakkoon.” Matti oli tässä porukan kokenein. Maissa näkyi siellä täällä pieniä kivestä kasattuja valleja aivan rannassa. Ne olivat ampumasuojia, joiden varjossa oli hyvä odottaa kaaveille laskeutuvia sorsia. Kaaveet olivat kumista tehtyjä sorsan näköisiä houkutuslintuja. Ne ankkuroitiin narun varaan rantaveteen ampumamatkan päähän. Ohi lentävä parvi laskeutui helposti lajitoveriensa joukkoon syömään. Varustettiin kolme ampumapaikkaa, miehet palasivat purrelle. ”Tässä tulee kohta pimeä, olisimme voineet koettaa iltasyönnistä. On kuitenkin parempi hiukan katsella, eikä pimeään voi ampua, tunnistus on tehtävä varmaksi.” Matti tunsi etiketin ja säännöt sekä lait. Niitä noudatettiin. Oli odotettavissa telkkien lentoa enimmäkseen, ehkä heinureitakin ja sitten aina merihanhea. Se olisi kunnon saalis. Muutossa saattaisi vielä olla alleja, koskeloita, uiveloita, pilkkasiipiä, sotkia. Niiden erottaminen tottumattomalle hämärässä voisi olla hankalaa. ”Kerman aika on nyt. Vene on suojassa ankkurissa, haulikot pusseissaan ja kumivene sidottu perään.” Narahtaen aukesi ensimmäinen kossupullo, kajuutassa oli valoisaa ja lämmintä. Istuttiin sohvalla, juotiin kahvia, syötiin leipiä, otettiin naukkuja. ”Sidoitkos Matti kumiveneen niin, että se kestää?” ”Varmasti kestää, minä olen laivaston käynyt.” ”No sitten, minun ei tarvitse tarkistaa.” ”Ei tarvi, mennään sitten seuraavaksi Hyrylään lintujahtiin, minä otan koirani mukaan, siellä on fasaaneja. Voi siellä joessa sorsiakin näkyä.” ”Kiitos mielellään, olekkos siellä hirviä saanut?” ”En ole itse päässyt ampumaan, mutta seuralle on kyllä saatu kiintiöt täyteen. Olin viime syksynä passissa kaverin kanssa. Se on helposti huonoa, ensiksikin on oltava hiljaa, sitten ei saa haista millekään dödölle, hirvi on tarkka-aistinen saalis. No, kaveri oli kauhea tupakkamies, ei voinut olla polttamatta. Siinä se, ajattelin, emme näe edes vilausta. Sitten yhtäkkiä kaveri parahti: ”Hirvi, ei kun lyijyä kylkeen.” Tähtäsi ja hirvi seisoi, ampui ja siihen kaatui.” Kaikkia nauratti. Tarinoitiin kunnes valot sammutettiin ja käytiin maate.

”Missäs kumivene on? Kukas sen sitoikaan illalla?” Kippari huuteli miehistölleen kajuuttaan. He vasta kömpivät ylös, vielä oli melkoisen pimeää. ”Äläs, eikö ole venettä?” ”Katso itse, rantaan täytyisi päästä. Se on tietenkin irronnut ja ajelehtinut myötätuuleen, siis tonne luodoille. Ei sinne pitkä matka ole, muttei viitsisi uidakaan.” ”Jokos sitä näkyy, pärskeet erottuvat vaaleina, no tuolla se killuu parinsadan metrin päässä.” Nonni, kattellaas hiukka, tuolla saaressa yöpyi yksi porukka teltassa, heillä on sopiva pieni moottorivene, kunhan nyt vaan ajaisivat tästä editse. Haukataan ensin aamiaista, minä paistan munat ja makkarat.” Istuksivat ulkona jotensakin vaisuina, hieman kahvi piristi, ei niin kovin maistunut ruokakaan. Saaren takaa alkoi kuulua moottorin ääni, vene sieltä kurvasi hiljalleen ajaen. Olivat miehet menossa aamuisille passipaikoilleen. Kippari otti airon ja nosti sen vaakasuorassa päänsä päälle, laski takaisin ja nosti uudelleen. Moottorimiehet huomasivat sen ja kurvasivat viereen. ”Huomenta, passille menossa.” ”Sitäpä hyvinkin, taitaa olla teillä sama juttu menossa.” Olisi kyllä, mutta veneemme purjehti tuulessa tonne luodolle, olisiko mahdotonta teidän ottaa yksi laivaston käynyt mies mukaan. Saisi soutaa veneemme tänne takaisin. Oppisi samalla tekemään pitäviä solmuja.” Matti laskeutui miesten veneeseen, pääsi perille, istahti kumiveneen pohjalle ja alkoi soutaa lyhyillä airon tyngillä vasten tuulta. ”Perse tässä kastui, olisi kait pitänyt olla polvillaan. Mitäs sen sanoit, että minun solmuni aukesi.” Olihan se niinkin, olisi sen voinut olla sanomattakin. Tilanne vaan oli liian herkullinen vaiti olemiseen. Valo lisääntyi, alkoi jo erottaa pilviä taivaalta vähäisessä kajossa. Aurinko oli vielä maillaan. Miehet pääsivät vuorollaan maihin, reppu selässä ja haulikko kädessä, painuivat illalla katseltuihin paikkoihin. Kaaveet juuri ja juuri erotti vedessä, jokainen asetteli olonsa hyväksi voidakseen istua hiljaa paikoillaan. Silmät tihrustivat taivaalle, joko siinä valossa näkyisi parvia. Mantereelta lähestyi telkkiä, parinkymmenen parvessa. Osuessaan tumman pilven kohdalle ne häipyivät ja taas taivasta vasten näkyivät. Kiersivät rannan kaukaa, siipien sointi soljui korviin tiheänä ja häipyi. Nyt alkoi parvien lento, mantereelta tulivat, kiivaasti räpyttävin siivin sivuuttivat saaren. Passimiehet istuivat hiljaa odottaen. Jo näkivät lennossa telkät kaaveet rantavedessä, parvi kurvasi lähemmäs, laskeutui alemmas, eivät istahtaneet veteen. Pohjoisesta lähestyi muutama parvi lentäen yli saaren. Pekka tarkkasi katseensa telkkiin, miesten teltta oli keskellä saarta tyrnipensaiden suojassa, aivan teltan yli matalalla lentäen menivät. Ei kuulunut laukausta, ehkeivät olleet vielä hereillä. Rantaa pitkin aivan matalalla lentäen lähestyi varpushaukka, reitti tuli aivan lähelle passia, metsästäjä istui siinä pienen pensaan suojatessa häntä linnun katseelta. ”Onpas sekin, ei näitä yleensä pääse näkemään näin läheltä. Aivan kohdalla, matkaa ehkä viisi metriä, no nyt se huomasi.” Pekka katseli haukan pään kääntöä kohti ja äkillistä lennon keskeytymista aivan liikkumatta. Haukka suuntasi ulos rannasta. Samassa takaviistosta kuului laukaus, toinen perään. ”Jahas, se oli Matti, mahtoiko se yli lentänyt parvi sittenkin laskeutua.” Pienen päästä kuului laukaus vasemmalta, Ari onnistui. Tuuli kuljetti saaliin sopivasti hänen eteensä rantaan. Aamu oli kirkastunut, kiivain lento oli ohitse. Lintuja kuitenkin vielä lenteli, välttivät vaan tulemasta saareen. Niillä oli ruohoisammat paikat muualla. Niin ne lentelivät muutaman viikon ajan, kokoontuivat meren rannoille lahtiin suuriksi parviksi, kävivät syönnöksillään, lihoivat ja olivat lopulta valmiita siirtymään etelämmäksi. Miehet kokoontuivat kumiveneelle. ”Saitteko mitään, ainakin laukauksia kuului?” ”Minulla on telkkäuros.” Ari esitteli ylpeänä saalistaan. Pekalla ei ollut kuin yksi haukkahavainto, Matti oli saanut myös telkän. ”Mennään veneeseen, syödään ja levätään hieman, muutama tunti ja katsotaan sitten jatkot.” Matti otti repustaan rautalangasta väännetyn kapean koukun. ”Tässä sinulle Ari, suolista lintu.” Ari otti koukun, työnsi sen telkän takapuolesta sisään, pyöräytti koukkua ja veti suolia ulos. Vielä pari kertaa, ja lintu oli suolistettu, samalla siitä laskettiin veri katkaisemalla kaulavaltimo. Linnut laitettiin varjoisaan paikkaan jaloistaan riippumaan pensaan suojaan.

Palatessaan veneelle Matti huomasi edempänä uivan koskeloparven. Soutuveneestä sai ampua, samoin paikoillaan olevasta moottoriveneestä. Purjeveneestä ei mainittu mitään, ei koneella tai purjeilla liikkuvasta. ”Olkaas pojat hiljaa, mennään täältä suojan puolelta veneelle, eivät ehkä huomaa meitä.” Jännitys kohosi, Matti valmistautui ampumaan. ”Älä sitten pamauta vanttia poikki,” kuiskasi Pekka metsämiehelle, päästi hänet nousemaan laidan yli ja lähti hakemaan Aria. Palatessaan purrelle pamahti laukaus. Nyt saattoi lopettaa hiljaisuuden. ”Osuiko?” ”Kyllä osui, mutta haavoittui ja sukelsi. Muu parvi lensi pakoon. Miehet alkoivat tarkkailla meren pintaa, mistä pää nousisi pintaan. ”Haavoittunut sorsa saattaa jäädä pohjaan, se puree kiinni ruohoihin ja kuolee sinne.” ”Muista vantit!” Matti seisoi laidalla maston kohdalla ja tähysti. Pieni pää, kuin piipun koppa, nousi pintaan, muu osa oli piilossa. Laukaus kajahti ja pää katosi jälleen roiskeiden sekaan. ”Osui, tuolla, se nousi pintaan.” ”Hyvä, jäi vielä vantitkin ehjiksi.”