Moottoriteitä Pariisiin v. 1986

Pariisiin

Moottoritiellä Saksassa otettiin mersusta kaikki irti. Täydessä lastissa täydellä kaasulla sillä pääsi 300 kilometriä, ja taas oli tankattava. Kulutus oli sellaiset kaksikymmentä litraa sadalla, onneksi löpöä. Kenellekään ei ehtinyt tulla pissahätää, kun taas oltiin huoltoasemalla. Saksasta ei jäänyt mitään muistoja, aivan sama missä päin Eurooppaa olisi ajanut. Rekisterikilvet vaan olivat enimmäkseen saksalaiset, samoin ajotavat. Pekan ajaessa ohituksen jälkeen nelikaistaisella tiellä toista kaistaa, ohittava saksalainen näytti kädellään, että tuonnepäin, reunaan hitaat autot. Ero suomalaiseen kulttuuriin oli selvä, oli säännöt, ja niitä noudatettiin. Kaikki rekat ja pakettiautotkin saivat ajaa niin lujaa kuin pääsivät. Siinä sitten ajettiin oikeanpuoleista kaistaa rekkojen takana niiden edetessä 120 km tunnissa. Jonkun kerran niistä pääsi ohi. Silloin oli oltava tarkkana takaa tulevien suhteen, ne saattoivat tulla kolmeasataa. Alle ei passannut mennä, eikä myöskään olla niitten tulppana. Jos ei ehtinyt varmasti ohittaa rekkaa ennen kuin takana tuleva sai kiinni, ei parannut lähteä ollenkaan, mikäli ei ollut vielä vapaata kaistaa vasemmalla. Välillä taas oli ohituksia suorittaessaan Pekan loikkautettava auto takaisin oikealle vaikka kuinka ahtaaseen rakoon. Jos estit ohituksen sait heti torvet ja merkit niskaasi.

Karttaa seurattaessa huomattiin reitin menevän Kölnin ohi. Pekka ehdotti poikkeamista katsomaan kirkkoa. ”Mitä katsomista siinä on, mennään ohi vaan.” Arjaa halutti päästä nopeasti Espanjan aurinkorannalle makaamaan. ”No sano joku kuuluisampi paikka Euroopasta, niin minä heti ajan sinne.” Pekka harmitti moinen vähättely. ”Voimmehan me mennä siellä syömään jotakin,” ehdotti Jussi. Mainio ajatus, auto käännettiin sisääntulorampille. Kirkko näkyi mainiosti moottoritielle saakka. Kaupunkikartta kuitenkin puuttui. Pekka alkoi ajella tornit oppaanaan, tuosta käännös ja tuosta, ei saamari. Eteen tuli aina kielletty ajosuunta. Saksalaiset ilmeisesti eivät halunneet kirkolle ajettavan autoilla. Mutta Pekka ajoi, aivan kirkon eteen ja pysäytti ehdottomalle pysähtymiskieltoalueelle. ”Nyt ulos ja juoskaa kirkon ovelle katsomaan, voi mahdoton, miten korkealle torni nousee. Minä jään autoon.” Muut säntäsivät nähtävyyden pikakatselulle, Pekkaa hermostutti Saksan poliisit. Ne voisivat ottaa auton hinaukseen ja viedä ties minne, parempi oli istua kuskin pukilla. Muut ryntäsivät hetken kuluttua autoon, syönti jäi, haettiin taas ramppia moottoritielle. Sadat kilometrit jäivät taakse, tehtiin päätös poiketa Belgiaan ja kahville siellä. Kurvattiin pikkutielle ja ajettiin katsellen, missä olisi kahvipaikka. Sellainen löytyikin, ja Jussi sai tehdä tilaukset. Viehättävä kahvila sijaitsi pienellä mäellä, ulkona oli pöytiä, ja sieltä saattoi katsella alas laaksoon sievää hoidettua maisemaa ja peltoja. ”Jahas, Parriisin pikavuoro lähtee taas, nouskaa autoon.” Siinä se Belgia sitten olikin, edessä oli Ranska. Rajalla oli tulli ja kauhea jono. Pekka  pyysi kaikkien passit käteensä ja alkoi vilkuttaa sinistä passin kantta jonosta tullivirkailijoille. Heti kun huomasivat värin, viittoivat tulemaan jonon ohi ja ajamaan edelleen rajan yli samaa kyytiä. Tervehtivät iloisesti kättä lippaan vieden. Matkaajat vilkuttivat iloisina retken edistymisestä. Vallankin rekkajonot olivat  huomattavat.
Moottoritie oli maksullinen, sinne johti monta kaistaa, joiden väleissä oli pienet kopit rahastusta varten. Saattoi antaa rahan virkailijalle, tai maksaa koneeseen. Pian opittiin koneiden käyttö, se oli huomattavasti nopeampaa. Viimein tuli sellaisiakin rahastuskoneita, joissa oli edessä verkkosuppilo, jonne saattoi heittää kolikoita. Kone imaisi ne sisäänsä, kolisi hetken ja sylkäisi lipun ja vaihtorahat kuppiin. ”Miten se noin nopeasti menee,” ihmettelivät tytöt. ”Siellä on vikkelä kääpiö laskemassa.” Pekka nauratti, mutta laite oli mainio, sinne saattoi heittää vaikka mitä hiluja, ei niitä tarvinnut laskea etukäteen niin kuin toisissa koneissa täytyi menetellä. Matkustamiseen tuli näin lisäkustannus. Ei siltikään mietitty ajamista moottoriteiden ulkopuolella, se olisi ollut hidasta etenemistä. Kävisi toisenlaisessa matkailussa. ”Nyt haetaan oikein ranskalainen kahvila, katsos Jussi kartasta, missä olisi kylä tässä lähellä tietä.” ”Katotaan, tuolla on vähän matkan päässä, ulos rampista oikealle ja sitten muutama kilometri sivuun. Valtava huuma jäi taakse, idyllinen pikkutie oli aivan äänetön ja vailla muuta liikennettä. Isot lehtipuut olivat molemmin puolin tietä, näkyi muutamia taloja, lehmiä, traktoreita, samassa oltiin kylänraitilla aivan keskustassa. Oikealla puolella oli kahvila. Astuessaan sisään huomasivat kyläläisten olevan siellä sipulin listimistalkoissa, tai olisiko ollut jotain muuta juuresta. ”Törmättiin työleirille, päivää!” Ei minkäänlaista vastausta, kyläläisten, pääasiassa naisten työ ei keskeytynyt, puhe jatkui samanlaisena, kukaan ei edes kääntänyt päätään. Oli kuin olisivat näytelmää katselleet. Istahtivat kuitenkin vapaaseen pöytään odottamaan. Kahvilan omistaja ilmeisesti huomasi, etteivät vieraat aikoneet lähteä pois. Hän pyyhki käsiään essuunsa, laittoi veitsen taskuunsa ja tuli kysymään, mitä vieraat täältä hakivat. Jussia taas tarvittiin. Kahvit ja croissantit tulivat hetken kuluttua, silvuplee, ja maksu käteisellä. Tunnelma oli erikoisen viehättävä, aivan kuin he olisivat katselleet kärpäsinä kyläläisiä. Vieläkään kukaan talkoolaisista ei päätään kääntänyt omistaan ja työstään. Yksi heistä pyyhkäisi pöydän puhtaaksi, sai kait työnsä valmiiksi. Hän nousi ja meni kulauttamaan viiniä lasillisen, ei katsettakaan. ”Jahas, näytelmä on taputeltu, takaisin autoon.” Pekka ajoi ja Jussi oli kartturina, moottoritie saavutettiin ja ajo kohti Pariisia jatkui. Suomesta ei saanut kaupungista kunnon karttaa, se päätettiin hankkia matkan varrelta. Sata kilometriä ennen poikettiin huoltoasemalle. Pekka jaloitteli hiukan ja meni kysymään karttaa. Ajatteli hän sen verran pärjäävänsä englannillaan. Sisällä tiskin takana oli lakki päässään myyjä. ”Good day, I need a charta from Paris.” Mitään ei tapahtunut. ”So I am going to Paris, I need the map.” Ingentingen. Hiki alkoi tursuta, Pekka näytti ajamista käsillään, “Paris” ja katseli sivulleen kuin karttaa etsien. Myyjä ajatteli vieraan olevan tavallista sitkeämmän, se ei ehkä lähtisi pois, jos hän ei jotain sille myisi, vaan mitä. Naama punaisena Pekka yritti taas, muisti Magna Chartan, alkoi tolkuttaa sitä, ja helvettiäkö se auttoi. Lopulta oli itse katseltava seiniltä, missä ukolla olisi karttoja. Sellainen löytyikin, Pekka aloitti taas: ”Parriisi perkele.” Ukko päätti myydä Pariisin kehäteitä esittävän kartan, levitti sellaisen tiskiin. Pekka katseli sitä aivan voipuneena, luki siinä Pariisi, oli siinä hirveä määrä teitä valtavalla alueella, näyttivät kortteleilta. Kartan kanssa takaisin autoon ja taas eteenpäin. Jussi alkoi tutkia karttaa, mistä löytyisi hänen varaamansa hotelli. Puolen tunnin kuluttua hän sanoi: ”Ei tästä näe, tämä on väärässä mittakaavassa, ei tämä esitä Pariisin katuja, nuo ovat kehäteitä. Täytyy saada uusi kartta. ”Selvä, sen saat sinä käydä ostamassa, minä en toista kertaa jaksa esittää aivotonta.” No nyt tuli kartta, jossa Pariisi levittäytyi kortteleittain ja kaduittain katselijan eteen, näkyi Seine ja Eiffeltorni. Jussi alkoi syventyä reittiin. ”Heipparallaa, tuossa lukee keskusta, ajanko sinne?” ”Hetkinen, joo, sinne.” Auto pudottautui tavalliselle monikaistaiselle tielle. Liikenne lisääntyi hurjasti, tuli liikennevaloja, ambulansseja, vilkkuvia poliisiautoja, rekkoja, linja-autoja ja toivoton määrä henkilöautoja sekä moottoripyöriä. ”Nyt tarkkana, on löydettävä tiehaara,” Jussi sanoi nimen. ”Kaikki naiset, lukekaa kylttejä.” Siirryttiin oikealle kääntymistä varten, vilkku päälle ja sekaan vaan, antoivat ihme kyllä tietä. ”Näillä on tähän ajamiseen aivan toinen kulttuuri. Tänne täytyisi lennättää sellainen tavallinen hesalainen kaistan tukkija. Ne kiilaa vaikka kuinka, ettei vaan hänen eteensä kukaan pääsisi. Nää on kohteliaita.” ”Täällä on niin paljon autoja, muuten ei kukaan pääsisi mihinkään.” Käännös löytyi, alettiin olla yhä keskemmällä, liikenne lisääntyi kännös käännökseltä. ”Punaiset edessä, pakko pysähtyä.” Pekka katseli risteystä, se oli aivan täynnä autoja ja moottoripyöriä. Liikenne kuitenkin eteni jatkuvasti. Toiset autot puikkelehtivat jalkakäytäviä pitkin ohi punaisten valojen. ”Hirmuista, minun on pakko ajaa päin punaisia,” Pekka painoi menemään muiden tahdissa. ”Tämä on yhtä keskustaa koko Pariisi, tämä ei lisäänny eikä vähene, pysytkö kartalla?” Jussi tarkasteli katujen nimiä, antoi rauhallisesti ohjeita kääntymisistä riittävän ajoissa, Pekka päästi menemään jo hiven rauhoittuneena. ”Nyt oikealle, siinä sen pitäisi olla.” Auto kaarsi oikean hotellin ulko-oven viereen.