Veneeseen kansiremontti

Veneremontti

Raumalta meni puuvene Savonlinnaan. Mikko ja Pekka sen veivät Jussille. Kaunis mäntylautainen kuusimetrinen fiskari pienellä keulakannella ja tuulilasilla. Kaunis kuin mikä. Pekka oli käynyt sen Raumalta ostamassa, katsellut samalla muitakin sopivia veneitä Jussin toimeksiannosta. Tämä oli ollut omakotitalon pihassa keväällä pukkien päällä. Keskimoottori, pieni japanilainen puksutti ja jäähdytysvesi virtasi puutarhaletkua myöten koneeseen. Siitä paikasta syntyivät kaupat, ja rahat täytyi hakea pankista. Sakot tuli, 350 markkaa, väärästä pysäköinnistä. Pekka ajeli kotiin, vene jäi Raumalle.

-          Voisitko tuoda veneen Savonlinnaan, se tulee just sun pihaan Sääksmäelle?
-          Millä ihmeellä se tänne tulee?
-          Myyjä vetää sen trailerin päällä traktorillaan.
-          Jaa sata kilometriä traktorilla, mitä se maksaa?
-          Tuli halvalla, 500 markkaa, sillä oli jotain menoa sukulaisiin Huittisiin.
-          Ja milläs minä sen sitten tuon?
-          Ajattelin, jos vuokraat trailerin.

Mikko kurvasi Sääksmäelle. Oli ottanut trailerin vuokralle Lahdesta.

-          On hieno vene, vetäistään vaan kärryille ja lähdetään.
-          Vaihdetaan ensin veturia.

Ohi Mikkelin, Juvan tiehaarassa kohti Savonlinnaa ja pian oltiin telakalla Savonlinnan itäpuolella. Jussi ajeli veneellään kesäisin luottaen paikallistuntemukseensa. Tämä kun selvisi Pekalle, lähetti hän merikartan avuksi.

-          Tulisitko keväällä tekemään veneeseen kansiremppaa, siinä on jotain pientä hommaa?
-          No voin tullakin, mutta mitä siinä sitten tehdään, ja mitä otan mukaani?
-          Kansi pitäisi pinnoittaa, siinä on ollut kangas päällä. Sitä olen maalaillut keväisin, mutta nyt    se on puhki.
-          No, se on otettava pois, siellä alla on faneri, ja senkään kunnosta ei ole tietoa?
-          Ei sinne vielä näy, katsot sitten, täytyykö kangas ottaa pois vai tehdäänkö siihen pieni remonttipaikkaus.
-          Kyllä siihen on laitettava uusi kansi päälle, jos se vanha vielä kestää sen. Minä ehdotan kahta mahdollisuutta. Joko laitetaan rimakansi, tai leikataan kokonaan uusi faneri päälle.
-          Se rimakansi voisi olla mukava.
-          OK. minä sahaan kotona rimat lehtikuusesta, ja katson Bauhausista, löydänkö sieltä tiikkiä tai mahonkia. Voisi siihen jokin muukin lauta käydä. Kuinkas sivulaidat ja peräkansi?
-          Peräkansi samanlaiseksi kuin keula. Mitä sinä olet mieltä sivukansista?
-          Sinne voisi sopia yhtenäinen fanerikansi, sitä varten vaan täytyy ensin tehdä luotat malliksi. Voisin sitten täällä kotona tehdä ne valmiiksi mallin mukaan.
-          Kyllä se vaan käy, minä piirrän mallit.
-          Niiden on oltava tarkat, osaatkos ne tehdä, paksusta pahvista tai kartongista?
-          Kyllä.

Posti toi ison kirjepaketin. Sinne oli taiteltu voipaperista sivukansien mallit. Ne olivat leikkaamatta, noin puolen sentin paksuisella viivalla piirretyt, yksi sivu aina kolmessa palasessa. Niihin palasiin oli merkitty epämääräiset merkit jatkoksien kohdalle. ”Voi perkele, mitäs nää nyt on? Eihän näiden mukaan mitään voi tehdä. Jos mä nyt leikkaan nää paperista irti, niin mistä kohtaa, kun viivoissa on tuollainen paksuus. Virhettä voi tulla senttikaupalla.” Pekka soitti heti Savonlinnaan. Ei se siitä parantunut, Jussi piti malleja hyvinä. ”Olkoon, minä leikkaan ja liitän nämä teipillä niin hyvin kuin osaan. Kumpiko näissä on päällipuoli, ettei vaan menisi puolikkaat sekaisin eri puolille.” Pirtin lattialle levitettiin voipaperit, leikattiin ja teipattiin. ”No voi piru, näistä tuli kuin mutkaset kuin kusimato, helvetti kun ei uskota, minä lähetän nämä takaisin.” Paketti kiiti Sääksmäen ja Savonlinnan väliä, edestakaisin. Jussista ne olivat ihan hyvät. ”Olkoon, minä teen sitten mallin mukaan, onneksi sain faneria Timolta. Sovitelkoot sitten niitä.” Pekka painui työhuoneelle, kiinnitti repaleiset voipaperit fanerin päälle, pienellä sovituksella ne mahtuivat. Kynä kädessä alkoi piirtäminen. Kynä ei voinut paljoa nojata ohueeseen voipaperiin, tai se meni ryppyyn. Liikkui se kuitenkin. Se olisi täytynyt liimata kiinni koko matkaltaan. ”Olisin liimannut, jos luotit olisivat olleet kunnolliset, ei tästä kyllä vieläkään mallia tule mahonkivanerille. Kokeilkoot Jussi sovittaa näitä, kait se selviää hänellekin. Paketti lähti Savonlinnaan.

-          Joo, ei nämä ole lainkaan sinnepäinkään.
-          Uskotko nyt, että en voi tehdä tarkkaa työtä epämääräisillä malleilla.
-          Uskon uskon, mutta kun Anitakin sanoi…
-          Anita, milloin hänestä venepuuseppä tuli?
-          Ei kun hän oli mukana piirtämässä, ja hän sanoi sitten että näin se tehdään. Minä olisin tehnyt toisin.
-          No nyt saat tehdä toisin. Malli on piirrettävä paksuun pahviin ja leikattava irti, sovitettava ja korjattava jos täytyy. Mallien pitää olla veneessä oikeilla paikoillaan, jotta näet sopivuuden.

Keväällä telakalla Pekka teki töitä kaksi viikonloppua. Vanha kangas otettiin pois, alla oli hieman itseensä ottanut faneri. Jussi käveli sen päällä ja sanoi sen vielä kestävän. Mikä siinä sitten, mahonkivanerista leikattiin keulan molemmille sivuille leveät aloituslaudat. Ne Pekka ruuvasi kiinni. Rimojen sovitus ja kiinnittäminen vei aikaa, tulos oli kuitenkin kaunis. Peräkansi sai myös rimansa. Rimat kiinnitettiin liimamassalla, niiden rakoon ruuvattiin paksu ruuvi, jossa oli prikka kannan alla. Rimat kiinnitettiin siten, että niiden väliin jäi kolmen millin rako. Siihen rakoon sitten puristettiin musta massa. Kansi oli vielä hiottava, jolloin tahriintuneet kohdat puhdistuivat. Prikka painoi riman kiinni kanteen, eikä niitä tarvinnut enää porata ja ruuvata sekä tapittaa. Sivukannet jäivät vielä ilman lopullista faneria, aikaa ei ollut sillä kertaa.

-          Nää on sitten lakattava vähintään seitsemän kertaa, vähempi ei riitä. Täs on pensseli ja lakka, senkus alotat. Mä kattelen, että menee tasaseen. Jussi aloitti, Katja katseli ja sai tehtäväkseen vahtia, että kerroksia tulisi tarpeeksi. Päivässä voi pensselöidä vain yhden kerroksen. Pekka ajeli Sääksmäelle.

-          Morjens, vieläkö sinä jaksat ne kannet laittaa?
-          Kyllä, kunhan sinulla on ensin ne luotit malleiksi.
-          Olen ostanut oikein kartonkia. Veneen voisikin jo ottaa esille pressujen alta.
-          Jo vain se hyvästi käy. Osaatkos nyt sitten sovittaa kartongin sivusarjan laitaan.
-          Niin mihinkä?
-          No siihen istumalaatikon pystylautaan.
-          Joo siihen, kyllä, kartonkia täytyy ensin nostaa pystyyn…
-          Ei nosteta, se laitetaan kiinni laitaan ja sitten…
-          Eihän sitä saa siihen sopimaan, kun laita on kaareva.
-          Kuuntele nyt perkele kerrankin, minä selostan. Kartonki kiinni siihen laitaan niin hyvin kuin saat, se osuu vain yhdestä kohtaa kiinni. Sitten otat tikkuaskin kokoisen apupalikan ja kynän. Laitat kynän pystyyn palikan ulkoreunaan, sisäreunan kiinni sivusarjaan ja alat kuljettaa sitä palikkaa pitkin lautaa ja kynä piirtää merkin pahviin. Pahvi ei saa liikkua.
-          No eihän siitä mitään tule, kun pahvi on niin paljon irti laidasta, mihin se kynä piirtää.
-          Selostan uudelleen, kynän täytyy olla ulkolaidassa, palikan niin iso, että se kynä osuu pahviin koko matkaltaan. Piirros seuraa sisälaidan kaarevuutta palikan avulla, kuin suuntaispiirtämisessä.
-          Ai jaa, siis kynä, no nyt minä ymmärrän, tuleehan siitä sitten, minä mietin sitä kynää laitaan päin.
-          No ei, kynä on palikan toisessa päässä kuin se pää, mikä on kiinni laudassa. Oletko jo koettanut pihkavoidetta?
-          Siitä oli tv:ssä, minä kuuntelin sitä radiosta. Saatiin ostaa pohjoisesta, pihkapitoisuus 30 %. Sormesta lähti nirhama paranemaan heti.
-          Enkä minä ole vielä puhunut pihkasta kuin kolme vuotta. Olet sinä hirmuinen jääräpää. Samanlainen on Mikko, ei mitään vaikutusta minun puheillani.
Pekka jäi odottamaan uusia pahvisia malleja.

Jatkot Pentin päiville

Pentti ja pelimannit Kivipirtissä

Pentin 80 v. juhlat olivat raskaat. Väkeä satamäärin, kättely toivottoman pituinen tapahtuma, laulut, päälle puheet, viralliset ja epäviralliset. Pentti oli pyytänyt, että seitsemältä päästäisiin kuuntelemaan pelimannien lauluja ja soittoa, hän ei aikonut kuunnella sen pitemmälle paikallaan puheita. Heimon oli sopinut hommaavan soittajat paikalle, varmisti vielä moneen kertaan. Vasta yhdeksältä pelimannit pääsivät aloittamaan, ja silloinkaan ei Pentti päässyt alakertaan ja iltapalalle. Juhlien juontaja ohjasi jälleen portaista juhlakalun yläkertaan. Parikymmentä vierasta innostui jatkamaan iltaa Pentin toivomilla yhteislauluilla. Paikalle oli kutsuttu Kuhmoisista Pentille tuttu pelimanni Olavi Blåstedt. Hänellä kuitenkin oli toinenkin tilaisuus, eikä hän voinut tulla syntymäpäiville. Olavi oli saman tien ehdottanut: ” Emmekös voisi juhlia Pentin syntymäpäiviä toistamiseen ihan pelkän musiikin merkeissä.” Heimo ja Heljä olivat juonimassa tapahtumaa Olavin kanssa. Pentti vallan innostui, nyt hän saisi juhlat haluamakseen. Paikaksi sovittiin Tuomarlan kivipirtti, lauantaina huhtikuussa kahdelta aloitettaisiin.

Pekka ja Paula ajoivat pihaan. ”Keitähän tänne tulee, kyllähän pelimanneja, varmasti tuttujakin.” ”Niin, saas nähdä, tuleeko Pentti yksin, ja kenen kyydillä.” Autoja oli rivissä neljä, keula aitaa vasten, sinne veivät omansakin. ”Katsos, siinä oli Anneli, näytti tuntevan kun heilutti ikkunan läpi.” Ulos astuttuaan huomasi toisen kävelevän luokse kätelläkseen. Pekka koppasi Annelin syleilyyn, eivät olleet vuosiin tavanneet. Sisältä kaikui jo musiikki, oven avattuaan näkivät kolmen pelimannin olevan täydessä vauhdissa keskellä lattiaa. Päällään heillä oli mustat nahkasaappaat, mustat housut, punakirjava paita, mustat liivit ja mustat lierihatut. kaksirivinen, viisirivinen ja pimpparauta. Pelimanniyhtye Nytky johtajansa Antti Järvensivun vetämänä, sekä Veikko Lahtinen kaksirivinen ja Tero Elomaa pimpparauta. Keskilattia oli muutoin tyhjä, peräseinällä oli kolmemetrinen pirtinpöytä, sen takana pitkät penkit vuorattuna lampaantaljoilla. Keskellä pöytää istui Pentti villapaidassaan musta tukka töyhdöllä kuin Tintillä. Hänen vieressään istuivat lammasfarmari Äimälästä, Klemolan Olli vaimonsa Tuula-Marian ja kummityttönsä Mimosa Stenin kanssa. Toisella puolella olivat Nytkyn miesten naiset, yhdellä kitara polvillaan. ”Ei mitään, mennääs tervehtimään, Heimoa ensin, annetaan tuliaiset.” Isäntä käveli vastaan iloissaan, kyseli oliko lahjat Pentille. ”Ei, sinulle ne on, Paula teki tyrnihilloa ja minä väsäsin sinulle paistinlastan. Tässä kas saat vielä yhden kirjoitukseni, se kertoo lyhyesti kynnön vaikeuksista alkuaikoina.” Kävivät tervehtimään Penttiä ja muita pirtissä olijoita. Soittajatkin esittäytyivät ennen kuin jatkoivat esitystään. Anneli jutteli Pentin kanssa ja siirtyi sitten sivupöydän ääreen seuralaisensa kanssa. ”Nytkyllä on toinenkin keikka tänään, lähteä täytyy kai neljän aikaan. Soittakaa vaan, mitä soittaisitte seuraavaksi. Pääsevät sitten toisetkin kyllä esiintymään.”
 Kesken soiton ovi aukesi, vaaleaan pellavapuseroon ja hameeseen pukeutunut nuori nainen astui sisälle kantaen kahta isoa pakaasia. Minna Hokka Koski TL:stä, tuohitorventekijä ja soittaja, laulaja ja kanteleenrakentaja heläytti päivänsä ja istahti Pekan viereen. Tullessaan hän jätti yhden kassillisen tuohitorvia keinuun ja toi kantelelaukkunsa penkille. Heimo esitteli tulijan. Saman tien hän alkoi soittaa, kanteleistaan valitsi viisirivisen, näppäili ja laulu kiersi kiviseiniä. Nytky vastasi omalla esityksellään. Se tempaisi kuuntelijat rytmiinsä, alkoivat heilua ja taputtaa, tunnelmoivat, ja Pentti seurasi mukana. Minnalla oli myös meno seuraavaan esiintymiseen pienen päästä. Vielä hyppäsi pystyyn pitkä käyrä torvi kädessään keskilattialle ja varoittamatta hirveä hevosen hirnunta heilutteli kuulijoita. Vaihtoi pieneen ruokopilliin ja soitti sillä pienen kansanlaulun. Särisevän voimakas ääni raastoi korvia. Erikoinen oli.
Navetan vuokranneet kaksi sisarusta naapurista olivat keittäneet lihasopan Tuomarlan karitsasta. Hapanleivän oli Ollin vaimo leiponut, talon asujat sämpylät, laittaneet salaatit, voit, juustot, juomat. Olipa täysmaitoa, luomumaitoa omasta lehmästä. Pidettiin tauko soittamisesta, kaikki kävivät syömään. Pentti kauhoi soppaa, kun hänen viereensä tuli yksi paikallisista pelimanneista. Pekka katseli, miten Pentti alkoi äkisti nauraa, sieppasi kameransa ja koetti saada tästä harvinaisesta tilanteesta kuvaa. Pentti jäi yksin ja päänsä heilui ja suunsa avonaisena hyrisi. Syötiin ja juotiin, keitto oli sakeaa ja maukasta, leivonnaiset aivan makoisia. Hapanleivän kuori oli juuri osuvan sitkasta, maku riittävän hapanta, voi päällä, ah. Paula katseli Pentin lautasta. ”Tuonko sinulle haarukan, jotta saat perunat muusattua?” ”Ei tarvi, kiitos vaan, nämä menee hyvin lusikalla. Leipääkin otin, saan sitäkin purtua.” ”Otatkos maitoa, tämä on talon lehmästä?” ”Otan kiitos, lasi vaan on hieman pieni.” Heimo oli valuttanut pihakoivustaan mahlaa. Sitä tarjottiin pienistä laseista tervetulomaljana kaikille. Siihen lasiin Pekka kaatoi maidon. ”Haenko sinulle lisää keittoa, kun olet siellä keskellä?” ”Hae vaan, mutta älä laita sitä lihaa, sitä minä en saa purtua.” Lautanen tyhjeni, uusi haettiin. Ruoka painui taas entiseen malliin. Pekka istahti Pentin viereen juttelemaan. ”Kuinkas sinun Helsingin retkesi sujui?” ”Kyllä se. Äsken Reima tuli soppajonossa viereeni sanomaan, että nyt hän ymmärtää, miksi maaseutu on autioitunut, kun kuuli tuon ruokopillin soiton. Nauroivat vielä molemmat. Kahvi ja tee seurasi. Pekka pisteli kakkulapiolla annoksen itselleen ja kysyi Paulalta: ”Laitanko sinullekin?” ”Kyllä minä itse saan.” Samassa Pekka kuitenkin pisti lapiolla ison palan ja alkoi sitä nostaa tassille. Pala katkesi keskeltä, mäjähti pöydälle ja osin tassille. ”Onnistu, mutta sai siinä tarkkanakin hääriä.” Pientä motkotusta kuului korvaan.

Jätkäperinteeseen erikoistunut pelimanniyhtye Oksetti aloitti esiintyjä kerrallaan. Reima Ojala viisirivisellään soitti ja lauloi, Heimo kasirivisellään liittyi mukaan, Kyttälän Ilkkakäveli banjonsa kanssa samaan riviin. Hän esitti soolona kappaleen silakasta, silakala pilakala… kappale taisi olla Lavin Vepan kynästä. Taas nousi tunnelma, aloitettiin hakea kappaleita vihkosesta, kaikki pääsisivät mukaan laulamaan. Silloin pikkutauon paikalla Reima astahti eteen. ”Täällä on ollut syntymäpäivä vähän aikaa sitten, laulan siihen sopivan kappaleen.” Pentti nosti päätään, muut vaikenivat ja viisirivinen sekä laulu täyttivät sielut. Hyvin tunnelmallista ja kaunista. Kysyivät mitä laulettaisiin seuraavaksi. Vihossa oli niitä kappaleita, joita Heimo ja Pentti olivat etukäteen mielineet esitettävän. Voimakas soitto ja kaikuva laulu, rytmiset säkeet, kaihoisat kansansävelmät, reippaammat slaavilaiset. Paikalle oli tullut naiskaksikko Sahalahdelta. Suvi Puronen vetäisi muutaman säkeistön paikaltaan, Pentti vastasi laulaen soolona, kaikki taputtivat. Suvi lauloi parinsa Tuula Sivulan kanssa vielä muutaman laulun Oksetin ja Nytkyn säestämänä. Pekka oli varautunut pienellä tekstillä. Heimo oli pyytänyt soittamaan huilulla muutaman kappaleen. Siitä ei tullut vuosien tauon jälkeen mitään, harjoitteli edellisenä päivänä ja päätti olla esiintymättä. Totesi kuitenkin ratkaisun olleen väärän, kun oli kuullut ruokopillin vetelyä. "Minusta on aika päästää Pentti ääneen," sanoi Pekka poukahtaessaan keskilattialle, "minulla on tässä yksi puhelu, jonka kävimme toistakymmentä vuotta sitten." Pekka alkoi lukea, kuuntelivat ja Anneli terästäytyi

kuullessaan nimensä olevan mukana.

”Pidetään pieni tauko, Nytkyn ja Minnan täytyy kohta lähteä, niin voisimme käydä navettakierroksen, mitä siellä nyt sitten on, Leppäsen Liisalla ja Pelttarin Mikalla, kaneja, kanoja, viiriäisiä, lampaita, lehmiä. pari vuohta kileineen, länsisuomalainen sonnivasikka, riikinkukko, hevosia ja lampaita. Tehdään sitten illalla toinenkin kierros, kun kaikki eivät nyt mahdu kuulemaan ja näkemään.” Pirtti lähes tyhjeni. Eteisessä Pekkaa vastaan tuli iäkäs mies. ”Älä pelästy tällaista vanhaa miestä, olen tulossa soittamaan tänne.” ”Tässä ei pelätä mitään, tervetuloa vaan, astu sisään. Heimo on navetassa, tulee kohta.” Kättelivät, Olavi Blåstedt saapui. Näin oli väki hiljalleen vaihtunut. Palasivat pirttiin, soitto ja laulu jatkuivat. Heimo pyysi Olavia aloittamaan. Niin kaihoisan kauniisti soi Lokki, Sininen huivi, Elämää suomalaismetsissä ym. Pekan ja Paulan aika oli lähteä. Takun Heljä Toijalasta oli saapunut kaksirivisensä kanssa heidän jälkeensä, samoin naapureita ja kyläläisiä. Olavi, Heljä ja Heimo soittelivat. Tapahtuma venyi puolille öin, oli Pentin näköinen.

Sahti

Sahdin valmistus

Karjakeittiön pataan viriteltiin tuli. Vaari katseli vermeitään pöydällä. Suuri puinen saavi, sahtikouru, kuuppa, oljet ja katajat sekä muutama puhdas rätti sekä kalkki olivat valmiina tuottamaan kahdensadan litran panoksen kesäisiin iltoihin. Ovi pidettiin kiinni, työ jos ei nyt ollut aivan salaista, niin kumminkin yksin tehtävää, jotenkin samalla hohdokasta ja kaivattua. Kahdeksalta aloitettiin, vesi hiljalleen kuumeni ja alkoi kiehua. Ämpäriin pisteltiin kuupalla kuumaa vettä, ja sillä pestiin kaikki puiset kappaleet ja pytyt, jotka joutuivat vierteen kanssa tekemisiin.  Vaari myös siveli kalkilla kastellut pinnat ja pesi sitten kalkin pois. Vierre ei saanut ottaa vieraita hiivoja ja bakteereita ilmasta eikä käsistä. Puinen sekoituslusakin puhdistettiin. Eivät tarvikkeet likaisia edeltäkään olleet, pestyjä ja kalkittuja edellisen keiton jäljiltä, hyvin säilytettyjä. Varotoimet olivat kuitenkin tarpeen, ettei käyminen vaan pääsisi alkuun väärillä hiivoilla. Työ sujui tottuneesti, pöytä oli paikoillaan vasemmalla, sillä kuurna ja sen alla lattialla saavi. Oli aika laittaa maltaat veteen, vesimäärä oli mitattu, mallaspussit avattiin ja makea tuoksu levisi keittiöön. Lusaa käytettiin ahkerasti, tulen oli oltava padan alla, mutta keitos ei saanut kuumeta pohjaan. Lämmetessään maltaat alkoivat huumata tuoksullaan. Siitä alkoi irrota sokereita, jotka lisäsivät makeutta vierteeseen ja saivat sen käyttämisessä muodostamaan alkoholia. Nyt kyseessä oli vain mallasmehu. Katajat ja olki kuurnan pohjalle, tappi hieman auki ja vaari alkoi kauhoa mallasta padasta valumaan. Sitä oli kuumennettu tarkka aika sopivassa lämpötilassa, päivä oli kulunut jo pitkälle yli puoleen. Ruskea liemi soljui saaviin, rouhitut maltaat jäivät kouruun olkien ja katajien siilaamana. Täyttö jatkui, kunnes kuurna oli välillä tyhjennettävä. Saavi alkoi täyttyä, ja vierre hieman jäähtyä. Silloin sitä sopi maistaa, miten olikaan hyvää, makeaa ja lämmintä. Vaan aivan ilman alkoholia. Oli odotettava vierteen jäähtymistä. Vasta sitten siihen voisi lisätä hiivan käymisen aloittamiseksi. Vaari pääsi sisälle hetkeksi lepäämään ja syömään.

Oli vuorossa vierteen siirto käymisastiaan. Se oli suuri umpinainen astia, joka siirrettiin pois karjakeittiöstä rauhalliseen paikkaan käymään. Ilman lämpötilan tuli olla tasainen, ja tämän varmistamiseksi astia vielä vuorattiin ulkoa. Viimeksi vaari tuuppasi pieneen reikään lämpömittarin. Alkoi päiväkausien odottaminen ja mittarin tarkkailu. Poika kävi. Paineet poistuivat ilmalukon kautta, alustaan levisi makea tuoksu. Kaikki olivat hyvin kiinnostuneita panoksesta. Käydessään alustassa jokaisen oli kurkattava mittaria ja raportoitava lämpö mestarille. Peitteet olivat siten laitetut, että tarvittaessa niitä voitaisiin vähentää oikean lämpötilan pitämiseksi. Kellarissa oli menossa viimeisen astian tyhjennys. Edellisestä keitoksesta oli rippeet jäljellä. Vaari kulki sinne astian kanssa, kannun, joka mahtui jääkaappiin. Korkki auki, letkun pää varovasti sekoittamatta sahtiin, ei pohjaan, imaisu ja lappo alkoi valuttaa ruskeaa mallasjuomaa astiaan. ”Oliko siellä vielä jäljellä, jäikö vielä vai tuliko viimeiset?” Tavanomainen kysymys kaikilta sahdin hakijalle.

Lopulta päivien kuluttua ja käymisen miltei loputtua peitteet poistettiin ja aloitettiin sahdin siirto pienempiin astioihin. Niihin valutettiin sellaiset kaksikymmentä litraa kuhunkin, kymmenen vankkaa astiaa. Käymisastian pohjalle jäi tumma sakka, jonka vaari kaatoi maahan. Kärryillä kuljetettiin astiat kellarin eteen, jossa ne yksitellen vietiin kaksien ovien ja rappujen kautta perille. Jokaisen korkkia kieräytettiin hieman auki, paineen laskemiseksi, ja korkki taas kiinni. Tässä oli varotoimi päiväkausiksi. Käyminen saattoi hyvinkin jonkin verran jatkua, eikä astioita sopinut halkaista paineesta. Tuli aika ottaa maistiaiset. Kaikki kokoontuivat yhteen, katselivat kun vaari kantoi ensimmäistä kannullista uutta panosta pöydälle. Lasit täytettiin, jokainen nosti sen silmänsä eteen ja katseli sahdin väriä. Tottunut käyttäjä hyvin näki jo väristä, miten panos oli onnistunut. ”Siinä täytyy olla sellainen kultaisen läpikuultava väri, kuin konjakkia.” ”Kyllä on hienoa tavaraa.” Maistelivat ja ähkivät tyytyväisinä.

Kunniavartiossa sankarihaudalla -70 l

Jouluaaton vartio

Olin seurannut sankarihautausmaalla ja muistomerkillä tapahtuvaa  kunnianosoitusta kouluaikoina. Kävimme aattoiltana Jumalanpalveluksessa. Sillä välin reserviläiset olivat asettautuneet  muistomerkin kulmiin vartioon. Miehet seisoivat tyylikkäinä ja vaitonaisina, etummaisilla oli miekat paljastettuina olalla, takimmaisilla oli pistoolikotelot vyöllä. Vartion vaihto oli koruton ja mieliin painuva, puolen tunnin välein se tapahtui. Käytyäni armeijan ja Kadettikoulun palasin takaisin kotiseudulle, liityin reservinupseereihin, tuolloin kerhon puheenjohtajana oli Metsolan Eero. Pääsin mukaan toimintaan, ja edessä oli tietenkin aaton vartio. Jotenkin muutamien miesten varassa se oli ollut, eikä sitä illan mittaan juuri pitkälle riittänyt. Lupasin aloittaa kyselyt tuttujeni keskuudessa. Ensimmäisenä soitin Sianojan Harrille. Hän innostui heti. Poutasen Matin sain samoin mukaan, Jokisen Jyrki lupasi myös. Hiljalleen miesmäärä kasvoi, aikaisemmat miehet olivat edelleen mukana. Poliisitalolle kerättiin varusteet, manttelit, saappaat ja miekat sekä pistoolikotelot. Paikka oli sillan pielessä, kerrostalon naapurissa keltaisessa kaksikerroksisessa kivitalossa. Vartiointi saatiin usean tunnin mittaiseksi, ei siitä kukaan juuri kieltäytynyt. Pyhälahden Erkki oli vanhoja jermuja, olihan niitä useita, mutta nimet tahtovat jo uupua. Autolla ajettiin pihaan, kolisteltiin sisälle ja eteisaulassa puettiin varusteet ylle. Jouluaaton ilta alkoi hämärtää, komensin mieheni jonoon ulkona, miekka oli olalla ja tahdissa mars! Muutama ihminen käveli sillalle, jokunen auto ajoi edestakaisin. Hiukan täytyi katsoa, että pääsimme häiriöttä marssimaan kadun yli. Katulyhtyjen valossa saappaat kopsahtelivat, miekat välkkyivät, manttelit liehuivat. Kirkon aidan  sivua marssimme, pääportista sisälle ja edessä hautausmaa loisti valossa, katselijoita haudoilla odottamassa meitä. Sivuille vilkuilematta ääneti marssimme sankarihautojen eteen, komensin osasto seis! Käännös vasempaan päin! Huomio! Miekat nousivat tervehtimisasentoon kasvojen eteen, heilahtivat alas viistoon oikealle, kohosivat takaisin kasvojen eteen ja palasivat olalle. Toiset tekivät kunniaa kädellä karvalakin reunaan. Käännös oikeaan päin! Tahdissa mars! Lyhyillä töpöttävillä askelilla lähdettiin liikkeelle kaartaen oikealle kohti muistomerkkiä ja vartijoita. Asetuimme kukin oman miehemme viereen, komensin Vaihda vartio!, jolloin vartiomies astui askeleen eteen ja sivuun, me taasen askeleen sivuun edellisen miehen paikalle. Komensin Lepo!, jolloin taasen vanhan vartion johtaja komensi miehensä jonoon ja tahdissa marssivat ulos hautausmaalta. Katse suoraan ja sivulle vilkuilematta seisoimme paikoillamme. Kirkkokansa purkautui ulos, toiset tervehtivät vartiota pienellä nyökkäyksellä, jokunen aivan seisahtui ensin ja kumartui ryhdikkäästi. kaiken sen näimme, vaikkemme katselleet. Tuli siihen jokunen viereen saakka ja toivotti Hyvää Joulua. Vaihtomme tuli, ja pääsimme marssimaan kohti omia joulun viettojamme. Varusteet jätimme poliisitalolle seuraavia varten. Miehille tästä tuli tapa, jota ilman joulu ei edes alkanut, Harrikin ajoi Sammaljoelta monena vuonna edestakaisin hoitamaan perinnettä.  

Pentin viimeinen hevonen Ypäjältä -90 l

Uusi hevonen

Roope oli talvet palvellut isäntäänsä Vanajan jäällä ja Hämeen maanteillä vuosikaudet. Kesäisin se pääsi lepäämään Kuhmoisiin tutulle tilalle tyttöjen hoiviin ja muiden hevosten seuraan. Myyntimatkoillaan Pentti usein pysähtyi Linnavuorentiellä, hevonen sai aina kuivaa leipää orresta. Se oppi pitämään kyläpaikasta niin, että se jo melkein portilla alkoi hörähdellä ja viskellä päätään. Hörähtelyt kaikuivat tallistakin, kun se vaan  kuuli tutun äänen pihalla. Silloinkin se monesti sai leipäänsä. Keväällä auton hakiessa Roopea laitumelle oli aika sen päästä eläkkeelle. ”Ei ole Roope enää apunani talvella, mistähän saisin uuden hevosen, osaisitkos sinä auttaa. Paljonhan sinä jo olet auttanutkin, mutta tietäisitkös ketään, jolla olisi sopiva hevonen minulle?” Pekka saikin hankalan tehtävän. Kyllähän hänellä hevostuttuja oli, niitä vaan käytettiin ravureina. Ei sellainen virkku kilpuri sopisi järvelle ja seisoksimaan avantojen vierelle ja talojen pihoille ja porteille. ”Annas kun minä mietin asiaa pari päivää ja soittelen vähän. Luulen kyllä asian olevan minun ulottumattomissani.” Siihen hevoset jäivät, aivoihin.  Pekka soittikin tutuilleen, tiesi kyllä vastaukset ennalta. Myynti-ilmoituksia ei lehdissä ollut, ei edes Maaseudun Tulevaisuudessa. Siskoltaankin Juupajoelta kysyi, miehensä hyvinkin tiesi ja tunsi hevosmiehiä. Eipä sekään lenkki pitänyt.

Kesä oli taipunut syksyyn. Miehet olivat Lehtimäen keittiössä. Pekka istui ja Pentti seisoi verkkojensa ääres sä selvitystyössään. ”Kuules, lähdetääs käymään Ypäjällä, haetaan sieltä se hevonen.” Kalastaja naurahti, ”kai meidän tarvitsisi ensin soittaa.” ”Mihinkäs me siellä osattaisi soittaa. Hypätään autoon ja mennään tiedustelemaan. Kyllä siellä hevosia piisaa, ajellaan tallilta toiselle.” ”No siitä nyt ei tule mitään.”

Aamulla lähdettiin, Mersun diesel jyrisi kuusien välistä santatietä Sääksmäen silloille ja etelään. Karttaa polvillaan pidellen koetti apukuski seurata matkan edistymistä. ”Älä siitä nyt huoli, kyllä me perille osataan.” ”Kyllä niin, mutta mihinkäs siellä sitten?” ”Nähdään me tien vieressä talli ja hevosia, tai luetaan tienviittoja.” Niin kuin näkivätkin, suuri punatiilinen maneesi ja tallirakennus putkahti esiin mäntyjen väleistä. Pysähtyivät pihaan ja lähtivät maneesiin sisälle. Muutama hevonen oli tarhassa ulkona, ihmisiä ei näkynyt. Valtava maneesikin oli sisältä aivan tyhjä. ”No jopas, missäs kaikki ovat, ei näin iso paikka voi olla ilman ihmisiä, kierrellääs vähän rakennusta.” Miehet menivät ulos ja alkoivat edetä pihaa seinustaa pitkin. Aukaisivat aina oven kohdallaan ja pujahtivat huutelemaan sisälle. Viimein yhdessä huoneessa oli pari nuorta tyttöä istumassa ja ryypiskelemässä teetä. ”Olemme hevoskaupoilla, ostamme kyllä, jos täällä vaan myydään, kärryjen eteen tulisi.” ”No sitten olette väärässä paikassa, tämä on ratsutalli. Meillä kyllä on täällä hevosia kymmenittäin, mutta ne ovat vallan ratsukäytössä. Ehkä yksi olisi sellainen, joka on kerran valjastettu ajoon. Ei silläkään kuitenkaan ajettu yhtään.” ”Kiitos vaan, me jatkamme matkaamme.” Hetken kuluttua oli edessä uusi valtava talli, ja kolmas. Hevosia kyllä oli, niitä katseltiinkin ja ihmisten kanssa juteltiin. Ei vain ollut miehille mieluista. Ajo oli ollut pitkä, tunteja oli koluttu talleja, alkoi olla nälkä. ”Mennääs syömään välillä, minä kyllä maksan. Löydätkös sinä sellaisen paikan, mistä me saamme ruokaa?” ”Kyllä varmasti, ajetaan keskustaan, kyllä siellä joku baari ainakin on auki.” Niin kuin olikin, sellainen Veijo Esson ruokala. Kävelivät sisälle ja tiskille. Sisällä oli muutamassa pöydässä kaljan juojia, tiskillä muutama pulla ja kahviautomaatti sekä kylmiössä kaljaa. Keittiöstä tuli mies myymään. ”Me söisimme, jos se olisi mahdollista, mitäs teillä olisi?” Kysymys oli kohteliaisuuden vuoksi, kyllähän sen tiesi, mitä täältä saisi. Pihvin ja ranskalaiset perunat. Tuli lautaselle vielä annos vihreääkin. Pentille maitoa. Kaljaseurue katseli tunteakseen, kun miehet kantoivat annoksensa pöytään. Hetken saivat istua rauhassa, kun ensimmäinen ponkaisi pöydän viereen ja aloitti. Pekka keskeytti. ”Me olemme vaan syömässä täällä, älkää häiritkö.” Pentti ei puhunut mitään, kumartui vaan tiiviimmin annoksensa ylle. ”Menkää pöytäänne, me haluamme olla rauhassa.” Mies menikin. Palasi kohta ja aloitti taas. Harmistus levisi, Pekka riisui silmälasit pöydälle, nousi seisomaan ja aikoi palauttaa tuon onnettoman omaan pöytäänsä. Silloin omistajamyyjä puuttui tilanteeseen ja käski tuon häiritsijän pois. ”No hyvä, ei tarvinnut käsiksi käydä.” ”Ei se olisi ollut hyväksi, saammehan nyt syödä rauhassa.”

Ajo jatkui, uusia hevostalleja ilmaantui molemmin puolin tietä, ilta alkoi saapua. Taas kysyessään neuvoja eteenpäin, saivat vinkin. Sen mukaan lähestyessään tallirakennusta kaikki näytti autiolta. Pihassa tuli vastaan kaksi ratsastajaa. He ohjasivat sisälle talliin ja lupasivat hakea hoitajan paikalle. ”Ei tästäkään mitään tule, ei tänne kukaan ole tullut.” ”Varrotaas nyt vähän, onhan se ihme, jos Ypäjältä ei hevosta saa ostaa.” Nuorehko nainen ilmestyi, kuunteli Pentin asian. ”Meillä olisi yksi sellainen vanha ravuri, joka voisi sopia.” ”En usko siitäkään mihinkään olevan,” nyt jo luovuttanut Pentti manasi. ”Me olemme käyttäneet sitä harjoitushevosena kaikilla oppilaille. Se on kyllä hyvin rauhallinen, nyt 13 v. Se antaa aivan rauhallisesti valjastaa ja tottelee ohjaksia hyvin tyttöjen opetellessa kärryillä ajamaan.” ”Kyllä minun täytyy ensin saada ajaa sillä, missä se on?” ”Otetaan nuo kärryt, minä haen hevosen.” Miehet vetivät kärryt keskemmälle, tallissa oli valot päällä, ilta alkoi hämärtää. Ohjaaja tuli taluttaen ruskeaa suomenhevosta, pitkätukkaa. Pentti istahti rattaille ja ohjasti ovesta ulos. ”Tuletko sinä mukaan?” ”En, yksin sinun on sitä ajettavakin.” Jäivät odottamaan Pentin paluuta retkeltään, tovi siinä menikin. ”Riisutaas äkkiä valjaat, meillä on vielä pitkä matka kotiin.” ”Vartoos nyt, minä puhun ohjaajan kanssa ensin.” Kalastaja sopi kaupat, Rimmo tuli taloon.

Manamansalon kassakaappi 1975

Kassakaappi

Vihreä pakettivolkkari oli matkalla Savonlinnaan. ”Mitähän sieltä nyt oikein tulee, mutta menen nyt kuitenkin katsomaan. Isä soitti ja pyysi tulemaan. Hänellä olisi jotakin lopetetun postin kalustoa hankittuna.” Ohi Lahden, Heinolan Jyrängönvirran ja Suomen korkeimman rautatiesillan, Lusin suoran, Mikkelin ja Juvalta kääntö itään. Auto oli hyvin palvellut maatalouden kaikkia ajoja. ”Mitähän sitä olisi sellaista, jota ei olisi kuljetettu. Lannoitetta, siemeniä, kiviä pelloilta, koiria, kuttuja ja raavaita miehiä. Oikeastaan tämä kulkeekin hyvin pienessä lastissa, on jousitus sen verran kova tyhjänä ajella. Olenpa kuljettanut Oopperajuhlille soittajiakin. Silloin pakoputkea en ehtinyt korjaamaan, ja Manta sai aika käsittelyn. Tuli kuitenkin takaisinkin aina Toijalan Ketunpesille saakka.” Mietteet vaihtelivat matkan edetessä. Mukava niitä oli pohtia, sujui kulku joutuisasti. Viimeiset 60 kilometriä olivat hyvin tuttuja, Sulkavan tiehaaran jälkeen jokainen mutka muistui etukäteen, Laitaatsilta, jäähallinmäki, alas mäkeä ja posti oli edessä. ”Terve, mihis minä ajan, ja mitä sinulla on?” ”Hei vaan, tuohon lastauslaiturille, siellä on kaappi valmiina.” Pekka ajoi oikea kylki laituriin päin ja pomppasi ulos autosta. Siihen tuli samalla neljä postin työntekijää katselemaan. Laiturilla oli puinen vankkarakenteinen kaappi, ruskeaksi petsattu ja sen vieressä kookas teräksinen kassakaappi. ”Hirmunen sentään, kyllä minä tuon puukaapin saan kyytiin, mutta tuota rumilusta en sitten millään.” ”Äläs huoli, pojat ovat sen tännekin tuoneet, kyllä he saavat sen autoonkin.” Miehet nostivat laiturilta kaksi vahvaa lankkua nojalleen avonaisesta sivuovesta sisään, tarrasivat kaapin kulmiin kiinni ja nostivat yhtä nurkkaa kerrallaan ilmaan ja kävelyttivät teräshirviön lankuille. Melkein liukumalla se lähestyi tavaratilaa, etureuna kopsahti lattialle ja taas alkoi kävelyttäminen. Keskelle autoa sen jättivät. ”Kävipäs hyvin, jouset vaan huojahtivat. Mitähän tuo oikein painaa?” ”Sellaiset kolme ja puolisataa kiloa.” ”No hyvä, ja millähän minä sen saan kotona pois autosta?” ”Älä sitä murehdi, kunhan saat sen ensin sinne. Kyllä teillä on kylässä vahvoja miehiä apuun.”

Laitaatsillassa oli katettu ruokapöytä, kahvit päälle. Saman tien matka jatkui Vaununperälle. Lähtiessä kaasua täytyi painaa hieman voimakkaammin kuin tyhjänä ajettaessa. Hyvin auto kuormansa kantoi. Kaupungin jälkeen nopeus kohosi kahdeksaankymppiin. ”Katohan, kuinka auto vakautui, meno on juoheaa, paljonpa kaappi vaikutti. Matkalla ei tarvinnut pysähtyä, Innanmaan pihassa moottori sammui. Pekka tempaisi takaluukun auki. Hyvin oli hirviö keskellä edelleen, puinen alaosa oli siirtynyt. Se sylissään käveli isäntä pirttiin, kopautti kaapin uunin kupeeseen seinän vierelle. ”Tules Paula katsomaan, tähänkö tämä laitetaan?” Hyvä oli paikka, puukaappia ei siirretty.

Työt ja ajot jatkuivat, teräksinen painolasti pysyi paikoillaan. Polttoainetta kului jonkin verran enemmän kuin ennen, mutta sen korvasi ajomukavuus. Vammalaan asioille ei ollut montaa kilometriä, Sianojille Sammaalle sen sijaan 25. Harri sitä kaappia sitten katseli. ”Kyllä tämä pois saadaan, ei se ole mikään ongelma. Sepältä saadaan nosturi, mutta minä luulen, että ei sitä tarvita. Sanot vaan koska sitä siirretään. Sisällekkös olet sitä ajatellut?” Kolme viikkoa oli kulunut, Tampereella oli konsertti. Takaisin ajellessaan Sarkolan ahdetta, siinä notkossa, Pekka tunsi tien heitoissa pientä myötäämistä. ”Vauhtia pitää olla, että pääsen mäen päälle, mitähän siellä nyt tapahtui?” Moottori vastasi nöyrästi kaasuun, päästiin ahteen päälle, ja matka jatkui samoillaan kotiin saakka. Pihassa autoa tutkittuaan ja alle kurkistettuaan huomasi isäntä rungon menneen poikki. Ei nyt aivan eräti, mutta revenneen kuitenkin. ”Morjens, nyt olen ajatellut sen kaapin pois ottoa kyydistä, sopisikos sinulle ens lauantai?” Harri lupasi tulla, samoin Osmo ja Hannu. Kun vielä Markuskin saatiin mukaan talkoisiin niin oli mahdollista saada hirviö pirttiin. Pekka haki vahvat köydet valmiiksi, tukevan lankun varoiksi ja puukaapin eteen pirtin pitkän penkin. ”Nonniin pojjaat, kattellaas nyt. Minä sidon tän köyden kahden kerran täältä alta ja solmin sen niin, että lankku sopii vielä yläpuolelta väliin. Pääsee sitten neljä miestä nostamaan, kaksi edestä ja kaksi takaa.” ”Eikös se tule ilmankin, painaakos tämä?” ”Kyllä sitä on turha koettaa sylissä tuoda, ei siitä saa kiinni reunoista.” ”Kävelytetään se ensin reunalle.” Miehet hyppäsivät tavaratilaan päät kumarassa, tarttuivat kulmista kiinni ja aloittivat. ”Meinasitkos suoralla nostolla täältä, siitä ei kyllä tule mitään. Laita nyt vaan lankut ensin maahan, luisutetaan kaappi aluksi maahan ja nostetaan vasta sitten.” Osmolla oli kokemusta monenlaisista raskaistakin nostoista ja koneiden siirtelyistä. Pekka antoi suosiolla työnjohdon hänelle. Köydet sidottiin siten kaapin alle, että saatiin kahdet kakkosviitoset syrjällään lenkkien väliin, kaapin takana ja kaapin edessä. Näin jokainen mies sai oman päänsä lankusta hoitaakseen. ”Hiioppia, nyt mennään, ovet auki!” Betoniset ulkoraput olivat hankalat, etummaiset olivat rapuilla kun takimmaiset olivat vielä maassa. Kaappi nousi kovin vinoon asentoon. Lankut olivat miesten hartioilla käsin tuettuina. Takamiehet tekivät hurjan tempun. Nostivat kaapin suoraan käsiensä varaan ja huusivat, eteenpäin. Kaappi suoristui eteisessä, samaa vauhtia pirttiin sisälle ja siinä hirviö laskettiin lankuille puukaapin eteen. ”Tästä ei kyllä tule mitään, emme jaksa nostaa sitä kaapin päälle lattialta, ei kädet piisaa, voimaa kyllä on.” ”Minä tuon toisenkin penkin, nousette niiden päälle ensin.” ”Kyllä minä nousen, mutta kun saan kaapin painon harteilleni, niin kestääkö penkki. Jos se pettää, niin jalat menee poikki.” Osmo katseli penkkien jalkoja. ”Kyllä penkit kestää.” ”Sitten vaan.” Hirmuinen humahdus ja kahahdus, hirviö nousi toiseen kerrokseen, miehet liikkuivat penkkien päällä puukaapin kohdalle. Kopsahdus, ja hirviö oli paikoillaan. ”Huhhuh, kiitos ja nyt kahville.”

Savustus -90 l

Huoneessa oli kylmä

Se tuntui kuitenkin lämpimältä. Olin juuri tullut sisälle, ulkona oli käynnissä kalojen savustaminen, pakkasta oli yli kaksikymmentä astetta. Kahdenkymmenen minuutin välein juoksin pihan perälle lisäämään savustusuuniin hiukan puita, samalla tarkastin kalojen savustumista. Uunissa oli päällekkäin neljä ritilää, niille mahtui yhteensä seitsemisenkymmentä noin kilon painoista kuhaa.
Istahdin tammisen suuren pöydän ääreen. Pitkänomainen pöytä oli ikkunassa lyhyeltä sivultaan kiinni. Toinen ikkuna oli takanani, pienen syvennyksen perällä, antaen näkymän pihaan. Ikkunan alle oli kasattu puinen kaksihyllyinen säilytystila, täynnään lehtiä, lattialla kehikon edessä lehtiä, kasojen päällä kirjoja neljä viisi päällekkäin. Päätyseinällä oli sohva, täynnään lehtiä ja kirjoja, selkänojan päällä oli lehtiä ja kirjoja, kirjeenvaihtoa ja muistiinpanoja. Sohvan yläpuolella seinään oli naulattu lauta ja siihen nauloja vieri viereen puoliksi sisään lyötyinä. Rivin päässä roikkui verkko, lattialla puisia kalalaatikoita, täynnään sekaisia verkkoja. Siitä Pentti otti yhden selvitettäväkseen, ensin yläpaula puikkarille, puikkari naulojen taakse ja sitten verkon selvitys alapaulaa käteen keräten ja havasta selvittäen. Kuva, joka minullakin oli mielessäni, lukemattomien kuvien ja tv-ohjelmien ansiosta, jo vuosia ennen kuin sen itse näin. Sisäseinällä oli pahvilaatikoista ja laudoista kasattu vähän yli metrin korkuinen hyllystö, tiiliskivet pystyssä hyllyjen välissä. Pursuavan täynnä tavaraa. Seinällä vihreä puhelin, analoginen, valintakiekolla varustettu. Vuosia toimineena ja huimalla käytöllä rasittuneena valintakiekko ja sen palautusmekanismi alkoi takkuilla. Puhelinta ei oltu ikinä putsattu, siinä oli vahvasti likaa aivan mustanaan niissä paikoissa, jonne Pentin kädet eivät tavallisesti yltäneet. Kalanrasva, suomut, pöly sekä kaikenlainen vuosia kertynyt lika oli tunkeutunut valintakiekonkin taakse hidastaen sen paluuta määränopeudella. Nopeus taas määräsi kellon tarkkuudella tarvittavien releiden avautumisen ja sulkeutumisen keskuksessa. Nyt puhelimella pääsi minne sattui. Pentti manasi ja koetti sormella kiertää kiekkoa takaisinpäin tasaisella nopeudella, päästäkseen haluamaansa numeroon. Joskus se onnistuikin. Seurasin sitä kerran ja sanoin Pentille hänen tarvitsevan uuden puhelimen. Sovittiin, että minä sen hankin, sen piti olla seinälle sopiva ja analoginen. Hälytin veljeni Mikon Lahdesta apuun, hankittuani Lylyn viestivarikon myymälästä mustan pakeliitisen toimivan koneen. Mikko tuli ja avasi vanhan vihreän, putsaili sitä ja suihkutti aineitaan ja ja tiskasi sen pesuvadissa puhtaaksi, asensi paikoilleen ja antoi puhelimelle kahden vuoden takuun.
Olimme molemmat jo poissa asunnosta kun Pentti palasi. Hän ihmetteli tiskipöydällä olevaa pesuvatia ja sitä, mitä oli tiskattu. Kävin seuraavana päivänä kertomassa tiskauksesta.
Hyvin kiekko palautui ja kone löysi taas Pentille oikeat numerot.

Pihan perällä oli verkkosauna, sen vieressä savustusuuni. Edessäni vasemmalla oli ikkuna, metsään päin. Ikkunan edessä oli kaasupullo ja pöytätasolla kaasuhella, kaksiliekkinen. Siitä vasempaan oli puuhella, seinänvieressä kasa puita, hellan kyljessä tiiliuuni. Sitä uunia en koskaan ole nähnyt lämmitettävän. Sen sijaan puuhella oli jokapäiväisessä käytössä antaen lämmön huoneeseen ja erilaisiin keitoksiin ja paistoksiin. Keittiöksi huonetta kait voisi kuvata. Uunin vierustalla vasemmalla oli pieni syvennys, ja siinä seinällä naulakko, täynnään vaatteita ja päähineitä ja kintaita. Uunin päälle oli naruilla hilattu suorakaiteen muotoinen puinen kehikko, jossa aina oli joitain vaatteita tai sukkia ja kintaita kuivumassa Pihaseinällä oli ovi välihuoneeseen, oikeasti kait komeroon. Se toimitti ruokavaraston virkaa talvisin. Suoraan johti ovi kuistille ja edelleen ulos, oikealle johti ovi olohuoneeseen. Siellä ihastelin Pentin joulukuusta kerran pääsiäisenä. Paljon siinä oli vielä neulasia, paljon niitä oli lattiallakin, vihreänä renkaana.
Kaloja olin usein tuona talvena savustanut. Pentti veti Roopella kalaa iltaisin reessä kotiin. Kalat lajiteltiin, osa perattiin ja suolattiin. Siitä minä sitten aamulla jatkoin. Suolan huuhtelin ensin pois, sitten asettelin kalat ritilän päälle, sen koko oli noin 70x80 cm, ritilöitä oli neljä päällekkäin. Monesti kaloja oli niin paljon, että niitä täytyi oikein tupata, että mahtuisivat kerralla uuniin. Savustaminen kesti sitten koko päivän. Kaloja oli kymmenittäin kerralla. Pentti sai vastaansa illalla huumaavan kalojen savuisen tuoksun.

Katselin edessäni pöytää. Se oli aivan täynnä. Aloin ajankuluksi katsella tavaroita, ensimmäiseksi siinä oli Triumph merkkinen kirjoituskone, ikivanha ja aikoja loppuun kirjoitettu, täynnä pölyä roskia, suomuja, rasvaa. Aina vaan toimi. Olisin jo hakenut jostain kirpputorilta toisen, mutta ei se käynyt niin helposti. Triumphissä oli vanha nappulajärjestys, eikä Pentti enää halunnut opetella uutta sormijärjestystä. Koneen päällä oli kaksi arkkia lintuhavaintoja käsin kirjoitettuna, vieressä sinikantinen vihko Vanajanselältä v.-72, uskomattoman täyteen kirjoitettuna, havainto toisensa jälkeen pienellä Pentin käsialalla. Vihkon takasivu oli täynnä lukuja, kaikki yliviivattuna. Kirjoituskoneen vieressä oli reiityskone ja radio. Pentti kirjoitti puhtaaksi vuosikausien, vuosikymmenten aikana tekemiään lintuhavaintoja, vihko toisensa jälkeen, tiedemiehen ja tutkijan täsmällisyydellä.

Seuraavana pöydällä oli kannellinen savivuoka, kirjevaaka ja Fazerin puisia suklaarasioita kolme kappaletta, 18 w säästölamppu ja videokasetti kalastuksesta. Mitähän siinäkin oli, ei sitä täällä voinut katsoa, kun Pentillä ei ole televisiota. Tästä syystä Pentti ei yleensä ollut nähnyt ollenkaan niitä lukemattomia tv-lähetyksiä, joissa hän oli vieraana. Minullakin on niitä tallessa nelisen tuntia, ensimmäiset jo 70-luvulta. Voi miten nuori ja kaikkivoipa kalastaja Päijänteen Kuhmoisista silloin esiintyikään. Oli Pentti ne nähnyt, meillä käydessään olimme sopineet noiden nauhojen katsomisen. Ei toki kaikkien, mutta vanhimpien ja joidenkin uudempien ohjelmien. Vaiti oli Pentti ollut ja vakavana seurannut, uutta katsomiskertaa emme olleet sopineet.

Pöydällä hyasintin vieressä oli puinen Tuomaanristi. Kukkia oli Pentillä useinkin, muistan kalanmyyntimatkan Iittalaan, jolloin pienestä kukkakaupasta Pentin matkaan tuli kaksikin ruukkukukkaa. Joskus kukat viihtyivät viikkojakin hyvinvoivina, mutta talvella ne yleensä paleltuivat kaikki, kun Pentti oli luentomatkoillaan useampia päiviä ja talo kylmeni.Taas oli kipaistava savustamolle, saappaat jalkaan ja pipo päähän, täyttä karkua painelin mäen alas ja tallin vieritse uunille. Puita, leppää, pieninä paloina hiilloksen päälle vähäinen keko, suuluukku pienelle raolle, ja taas juosten sisälle lämmittelemään. Lepät olivat eri saarista ja luodoilta Vanajalta. Ne oli kerätty sieltä lintujen, lähinnä lokkien ja erityisesti selkälokin pesinnän onnistumiseksi. Eivät päässeet varikset niiden suojissa yllättämään.Pöydällä oli omenakori, jossa kuusi punaista omenaa, alumiinifolio, heijastin, kyniä kaksikymmentä kappaletta, luontaislääkkeitä, valettu uudenvuoden tina, kolme kirjoituskoneen nauhaa, aurinkolasit ja joululiina. Tavarat olivat pöydän ikkunanpuoleiseen päähän tullessa päällekkäisissä, ei vielä kuitenkaan kaatuvissa kasoissa.
Kerran Pentillä käydessäni, vuosia jälkeenpäin, kerroin tallentaneeni tuon lukemattomissa kuvissa ja tv-ohjelmissa näkyneen pöydän tavarat. "Roisto, käytät sitä tietenkin jossain minua vastaan", myhäili hän hymyillen.

Eräänä talvilauantaina –05 meillä tuli puheeksi pöytien ja tuolien, hyllyjen ja lattioiden itsejärjestäytyminen tavaroilla. Pentti sanoi silloin yhden kerran kymmeneen vuoteen löytäneensä sen, mitä silloin haki. Aina muulloin oli löytynyt muuta tarpeellista ja tärkeää.
Pöydällä nahkapussi, ikkunalaudalla suoraan pöydän jatkeella postikortteja, aikakausilehtiä, sanomalehtiä, pöydällä karttoja, muistiinpanoja ja esite Ritvalan Köörin joulukonsertista. Ei siinä silloin ollut mitenkään ylettömän paljon tavaraa, melkeinpä päinvastoin. Ikkunanpielessä oli vielä pannunalusia, 2 kpl kahvipannun myssyjä, yhdet lahjavillasukat, neljät sakset, kuusi tiskiharjaa, seitsemäs pöydällä.
Huone alkoi jäähtyä, sillä sitä ei lämmitetty uudelleen ennen kuin illalla, silloin Pentti sytytti hellaan tulet.

 Savustusuuni v. 2013

Hetki nykyisyyttä, pujahdus vanhaan v. 2013

Elämä tuli kylään

”Terve, muistakkos, olen tässä tulossa mäkeä ylös, onko sulla aikaa?” Osmo oli työreissullaan päättänyt poiketa taloon. ”Herranen aika, totta kai.” Pekkaa alkoi naurattaa. ”Missä mäessä sinä olet, tule tänne vaan, kerro mitä näkyy edessä.” Kuultuaan selostuksen hän katsoi ulos ikkunasta. ”Ei näy vielä, ajas eteenpäin ja seuraavasta risteyksestä oikealle, se on Linnavuorentie, mä olen kympissä.” Tulija piti puhelintaan auki, isäntä laittoi saappaat jalkaansa ja pujahti pihalle. ”Mä taisin ajaa liian pitkälle, kun tässä on…” ”Ei, mä näen jo sun punaisen auton perän.” Ulos astui pitkä mies, hymyillen yritti tarjota kättään tervehdykseen. ”Ei tässä nyt mitään kättelyjä.” Isäntä koppasi syliotteen tulijasta, kopistelivat toistensa selkiä. ”Olipas mukava, mistä sä tulit?” ”Vähän sellaista hommaa tuolla Toijalan puolella, niin päätin tulla ennen kuin kuollaan.” ”Se oli oikein, minä olenkin ollut saamaton, mennääs sisälle.” Pihamaan poikki asteli kaksi kaverusta, heidän elämänsä olivat sivunneet kymmenen vuoden verran toisiaan. Valtava oli se työmäärä, minkä olivat yhdessä tehneet, onnistuneet ja epäonnistuneet. Koskaan ei lannistuneet. ”Mä otan nää kengät pois, tulin kun aattelin, että täytyy vielä nähdä.” ”Erinomaista, olen kyllä iloinen, mees peremmälle ja istuun, ni tai kattele ny ympärilles, juokkos kahvia?” ”Kyllä mä vaan, kus et o poikennu.” ”Kuule, se oli mulle niin vaikeaa vuosikymmenet. Usein kyllä koetin, mutten päässyt Kutalaa pitemmälle, siitä täyty kääntyä takaisin.” ”Kyllä mää sen ymmärrän, oikein hyvin. Me oltiin sillo liian nuoria.” ”Joo, ja ajateltiin voivamme tehdä mitä vain, hirveässä voiman tunnossa, minä siinä olin oppimaton elämän edessä.” Kuinka olikin tullut voimakas ja väkevästi puhuva vieras. Alkoi hillitön muistelu, ihmisten ja tapahtumien, tilojen ostot ja myynnit, kohentumiset ja luhistumiset. ”Muistakkos sitä, kun Heikki, tiedätkös sitä kuinka Matti, olikkos sää sillon, kävi moottoripyörällä kun Hannukin…” Juotiin kahvia, Pekalla jäähtyi aamutee kuppiin, lehdet olivat kasalla pöydällä, lukematta jäivätkin. Osmo kumartui taaksepäin tuolissaan, rentoutui ja katseli ympärilleen. ”Töitä tehtiin, mutta aina siinä oli huumori mukana. Jos sitä ei ole, niin ei sellaisesta tule mitään.” ”Kyllä vaan, voi saamari, kuinka me touhuttiin ja naurettiin. Ookkos sää ottanut nettiä käsiisi?” ”Kyllä vähän, Rauni sitä enemmän käsittelee, kattelen mäkin sitten joskus. Oon sun juttujas lukenu. Kyllä minusta saat kirjoittaa niinkus haluat, ei mulla mitään, mutta toiset ovat ymmärtämättömiä.” ”Se on minulle tullut eteen kans äsken, olin eilen Pentillä just tästä kirjoittamisesta, kun sain moitteita niskaani. Onneksi se selvisi, Pentillä ei mitään ollut, vaan siinä olivat muut asialla. Yllätyksenä se kuitenkin minulle tuli, en ollut osannut varautua moiseen. Olen kirjoitellut mielestäni vain hauskoja juttuja, mutta kun käytän oikeita nimiä, niin se tietenkin saattaa joskus sellaista harmitusta aiheuttaa.” ”Kirjailija kirjoittaa niinkus haluaa, kirjoittamisen vapaudella, jokos sinä kirjaa tästä meinaat?” ”Ei ole mielessä.” Arvasihan Pekka kiinnostuksen teksteihinsä, mutta lukijamäärä oli jo niin suuri, ettei sellaista ikinä olisi voinut uskoa. Tieto sivuista oli levinnyt Vaununperälle, mukavaahan se. ”Kyllä minä heti korjaan tai poistan tekstin, jos tulee palautetta.” ”Ei mitään, senkus kirjoitat. Mä kävin töissä Ruotsissa, ninkuin varmaan muistat. Sieltä jäi minulle yksi hyvä ystävä, vähän kuin sinä. Olen häntä käynyt joskus katsomassa. Olen ajellut Haaparannan kautta, kun tykkään katsella paikkoja.” ”Sehän on mukava, minäkin ajelen mielelläni.” ”Tuo kaveri vaan kuoli jokunen vuosi sitten, jäi sinne vielä yksi tuttu.” ”Sepä tässä onkin, Raunokin kuoli vuosi sitten. Mun täytyy nyt lähteä, vaimo odottaa kaupungissa.” Olihan siitä puhetta heti vierailun alussa, astelivat pihalle. Osmon käsi oli suuri ja voimakas.