Matkat Liperin ja
Vaununperän välillä jatkuivat talvesta kesään ja syksyyn. Paula
kävi Joensuun kauppaopiston toisella vuosikurssilla. Asuimme Jyrissä
kauniilla hiekkaisella rinteellä paritalossa. Varuskuntaelämä
painui rutiiniksi. Varusmiesten kouluttamista ja viemistä eteenpäin
ikäluokka kerrallaan. Mielellään varusmiehet koettivat voittaa
minut juoksussa, samoin kuin joukkueen varajohtajakin, kersantti
Tanskanen. Ennen saunomista tehtiin juoksulenkki. Menimme muutaman
kilometrin päähän kasarmista kevyttä hölkkää. Kääntöpaikalta
irrotin suitset ja laukkasimme täyttä karkua takaisin. Santatie
pöllysi kolmenkymmenen miehen askelista. Takimmaiset sitä
nieleksivät. Nopeimmat miehet pysyvät mukana yli puolen matkaa,
sitten alkoi loppukiri. Eivät meinanneet millään antaa periksi,
vaan muutaman kymmenen metriä jäivät.
Aloin kouluttaa
tulenjohtajia. Testasin varusmiesten syvänäkökykyä. Siinä
katsottiin vajaan metrin levyisen tulenjohtokiikarin läpi. Silmät
oli osattava lepuuttaa katsomaan kuin harittaen. Sen hoksanneet
kykenivät koulutuksessa saavuttamaan hyvän tarkkuuden tykistön
tulen johtamista varten. Kranaatin pöllähdyksestä piti ilmoittaa
etäisyys niihin tulenjohtopaikalta. Sen mukaisesti tulenjohtaja
komensi patteria.
Pohjois-Karjalan
pojat olivat vahvoja ja hyviä oppimaan. Motivoituneina he yrittivät
palveluksessa parhaansa, joten oli helppoa antaa heille säännölliset
lomat. Varikkopalveluksessa Kuopiossa vartio-osastossa meillä oli
leppoista. Kun pidin alkupuhuttelun, ilmoitin selvät säännöt
palvelukseen ja lomien pyörimiseen. Siihen ei tarvinnut toista
kertaa puuttua. Kävimme ampumaradalla polkupyörillä. Palatessamme
vilkasta päällystettyä tietä pysäytin jonon, tien ylitystä
varten. Komensin pyörät poikittain nokka suoraan tien yli. Kohotin
käteni suoraan ylös. Kaikki katsoivat minua ja odottivat käden
laskeutumista. Paitsi yksi poika. Hän säntäsi heti matkaan, kun
käteni nousi. Vasemmalta tuli linja-auto, helvetti. Kaikki
jähmettyivät. Kuljettaja jarrutti voimakkaasti, ja esti törmäyksen.
Pääsimme tappioitta yli ja kasarmille. Tuo onneton varusmies katsoi
minua niin katuvana, että tiesin hänen kyllä oppineen asiansa
ilman haukkujakin. Pudistin vain vähän päätäni.
Joka toinen
viikonloppu ajoimme Paulan kanssa Vammalaan. Matka oli niin
rasittava, ettei sitä voinut useammin tehdä. Olin hullaantunut
maanviljelykseen. Ravasin Lehtimäessä alvariinsa kyselemässä
viljelyksestä, metsästä ja eläimistä. Heikki oli hyvin
ystävällinen ja kertoili auliisti tietojaan. Siinä seinustalla
istuessamme auringon paisteessa tein päätökseni. Minä ostaisin
Innanmaan tilan Paulan kanssa ja siirtyisimme viljelijöiksi
tilaisuuden koittaessa. Olimmehan jo aiemmin keskustelleet siitä, ja
Valtteri otettiin mukaan suunnitteluun. Vanha isäntä oli vuokrannut
pellot, ja vuokraaja asui pihapiirissä talousrakennuksen päässä.
Asia oli puhuttu, tapasimme kolmisin Tyrvään Säästöpankissa.
Pankinjohtaja Heinonen katseli meitä, Paulalla oli asiaa. Olimmehan
sopineet hinnan jo etukäteen, 120.000 markkaa. Paula ja Valtteri
olivat puhuneet kaksin, ja Paula sanoi minulle. - Hinnaksi olemme
ajatelleet isän kanssa 140.000 markkaa, mitä sinä siihen sanot?
Hiukan päässä huippasi, vastasin. - Ei tänne ole tultu tinkimään,
kyllä se sopii. Heinonen alkoi kirjoittaa kauppakirjaa, rullasi
paperin koneeseen ja aloitti. Ensimmäinen kirjain kait jännitti,
kun paperille tuli KKKKKKKauppakirja. Katselin sitä ja ajattelin sen
olevan vasta harjoitus. En halunnut lopulliseen kirjaan moista alkua.
Vaan mikä siinä auttoi, kun Heinonen pyysi siihen kauppakirjaan
sitten allekirjoitukset. Niin alkoi taipaleeni Innanmaan isäntänä.
Varuskunnassa
kerroimme ostostamme. Palvelustoverit onnittelivat ja kertoilivat
omista suunnitelmistaan. Patterin päällikkö oli myös naimisissa
maatilan tyttären kanssa. Siitä sukeutui pitkiä keskusteluja
maanviljelyksestä. Jotensakin aistin hänellä olevan mieltymystä
samaan ratkaisuun, minkä me teimme. Hän lähti kapteenikurssille,
ja minä sain patterin komentooni. Nyt minulla oli varasuunnitelma,
tilalle töihin. Reissasimme Vaununperällä useammin kuin ennen.
Kesälomakin meni tilalla metsätöissä. Humalisjärven lohkolta
Sallin Antti leimasi meille ensimmäisen leimikon. Heikin ja
Markuksen kanssa menimme töihin. Moottorisaha oli minulle uusi, ja
kuuntelin tarkasti miesten neuvoja, ennen kuin aloitin kaataa
ensimmäistä mäntyä. Pihkan tuoksu ja lastut lentelivät. Vänkä
rakoon ja loppusahaus, luja nosto vänkästä yhdellä kädellä ja
puu alkoi kallistua. Sahaa pitelin toisella kädellä, ja tempaisin
sen sivuun ja turvaan aluksi hitaasti kallistuvan puun ja kannon
välistä. Karsintaa täytyi oikein opetella, ja varoa kärjen
takapotkua. Rungon vasemmalla puolella seisten aloin katkoa oksia
vastakkaiselta puolelta. Siinä ei saha juuri levännyt oksien
välissä. Vasen puoli oli tarkempi, siinä oli varottava omaa
jalkaansa ja takapotkua. Hyvin miehet opettivat, enkä saanut
telottua itseäni. Karsinnan jälkeen oli tukit katkottava. Siinä
taas tuli varoa, ettei saha jäänyt jumiin, mikäli puu notkahti
alas, kun sahaaja aloitti päältä. Siitä ei sitten omin voimin
tahtonut selvitä. Saha oli kuin tatti, tukkeja ei jaksanut nostaa.
Oli tehtävä kalju, tukeva vääntöpuu. Sen avulla saattoi sitten
päästä pinteestä. Tukit oli vielä saatava tien varteen, olin
tehnyt hankintakaupan. Matka oli lyhyt, kasasin tukit pankolla ja
kettinkeillä. Virtasen miehet sitten ajoivat puut lanssille Tähtisen
viereen.
Sain Rauma-Repolalta
ensimmäisen tilin. Aaltosesta tuli vakinainen ostaja. Kysyin kyllä
muitakin yhtiöitä, ja kerran myinkin Metsäliitolle. Vinkki ei
ostanut koskaan. Sen sijaan Ojala osti kerran koivutukkeja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti