tiistai 22. lokakuuta 2013

Rakentamisen hurmaa v. 1991


Hei huminaa

Kemmolassa savisen pellon poikki tarponeet osuivat rakennetulle tielle. Ei ollut osunut silmiin sisääntulo alueelle. Viettävä rinne, peltona ollut, tonttien paikat kaapittuna mullasta paljaaksi suuriksi aumoiksi. Näkymä viehätti, laakea Huittulan peltoaukea, näkymä aina Valkeakoskelle saakka. Vähäjärvestä laskuoja notkon pohjalla lirutteli pieniä vesiään Vallonjärvelle. Puron reunoilla oli tiheitä pajupensaita. ”Tähän me rakennamme, loppui etsiminen. Rauhallinen paikka, eikä tänne paljoa asukkaita ole tulossakaan. Lähdetään kaupungintalolle.” ”Matkaa on hiukan keskustaan, kai siihen tottuu.”

Viljasen Matti sai urakan. Hirsitalo pystyyn anturasta alkaen. Määrä oli rakentaa talvella, eivät hirret pyörisi savessa. Perustaan Pekka valitsi betoniharkot, Matti oli samaa mieltä niiden kestävyydestä verrattuna siporeksiin. Marraskuussa 1990 toimitti Valkeakosken Betoni kiihdytettyä kuraa putkesta anturalaudoitukseen. Pakkasta oli 15 astetta, ja Matille tuli kiire. Sinne vaan kura taipui. Pekka asetteli päälle styrox-levyjä lämmöneristeeksi. ”Tjaa, en minä ennen ole pakkasella valanut, miten mahtaa tuo kiihdytin toimia?” ”Kyllä se kestää viidentoista pakkasen, siinä on kyseessä kemiallinen reaktio, mikä vapauttaa lämpöä.” Kyllä se sitten sulien aikaan näkyisi, painuisiko betoni velliksi.

Hirret tilattiin Rantasalmelta talopakettina. Oli kauppaa käyty Honkarakenteenkin kanssa, hävisivät kun eivät osanneet orsihirsiä pirttiin laittaa. Saattoihan siinä olla viitsimättömyydestäkin kyse. Pellopuu Pellossa oli myös katsottu, hävisivät hinnassa. Talon piirsivät itse, kävelivät rajat Kurisjärven pihamaalla, neliöitä tuli sellaiset sata. Paperille mitattiin tarkemmat osviitat. Talo rakennettiin talonpoikaiskaappien ja sängyn mukaan. Ikkuna-aukot pieniksi, vessa suureksi, samoin eteinen, siinä kuitenkin seistiin aina yhdessä vieraiden kanssa loppupuheilla. Molemmat kävivät töissä päivisin, myivät itsensä pakettiin siivoojina. Aina iltaisin ajelivat kaksin työmaalle, korjasivat työmiesten laudankappaleet ja sotkut, lakasivat paikat, ja katselivat edistymistä. Hirret tulivat rekalla, nupissa ja perävaunussa koko talo, suoraan uunista sopivassa kosteudessa. ”Nyt Matti sinulla on taidonnäyte edessä, tämä on saatava kahdessa päivässä pystyyn, kattovasatkin paikoilleen ja aluskate kiinni.” ”Minulle tulee apuvoimia, sellainen mies Kylmäkoskelta, joka on pystyttänyt yli kaksisataa hirsitaloa.” ”Sepä hyvä, muistakaa sitten, että seinän noustessa sitä ei saa kiipeillä niin, että mustasta kumisaappaasta jää kaameat jäljet.” ”Saako siellä päällä kävellä?” ”Toki, ne jäljet jäävät piiloon.” Tinki tuli valmiiksi määräajassa. Matti naulasi tiilikattoa varten kakkoskakkosesta ruoteet. Niille aseteltiin tiilet. Hiukan siinä oli hirvitystä, kun nosturi asetteli kaikki tiiliniput tasaisesti pitkin lappeita. Pistekuomat olivat hirmuisia, mutta kaikki kesti. Nipussa oli varmasti sellaiset kolme-neljäsataa kiloa painoa.

Viialasta Pekka haki lattialankut. ”Ne on höylättävä kuuden tuuman lankusta, ja uunista ulos juuri tuodessa.” Lupasivat, toimituspäivä sovittiin. Alkoi kädenvääntö lattian naulaamisesta. Matti halusi lattian paikoilleen, jolloin kaikki asennustyöt olisivat helppoja tehdä. Pekka väänsi vastaan. ”Kumminkin tallaatte lattian loville, tiputatte työkaluja  koneita raahaatte lankut urille.” ”Ei, minulla on levyt sitä varten, niiden päällä kävellään.” Tämä sovittiin, ja yhä tarkemmin nuolivat lattiat puhtaaksi iltaisin ja asettelivat siistit levyt paikoilleen paperin päälle. Lovia tuli silti, ei kirvesmiesten jäljiltä vaan muurarin. Vessan oven eteen lohkoi tämä jaloillaan tiilenpalasia klomps, klamps. Ei edes hionta poistanut syvimpiä.

 Yöksi painui ilta Paulan ja Pekan muuratessa leivinuunin pohjaa kellarista lattian tasolle. Muuraus oli tarkkaa, sillä sen oli noustava aivan lattian tasaan ja sen tuli olla aivan vaaterissa. Olivat edellisenä päivänä kantaneet kolme tuhatta kiloa vuolukiveä pirttiin, uuni päälle. Siinä ne seisoivat numeroituina odottamassa aamulla saapuvaa uunimestaria. Hän oli uhannut ottaa pohjan tasaamisesta huiman summan. ”Kyllä tämä tästä, pistellään vaan tiilet päällekkäin ja kuraa väliin. Annas nyt se vatupassi, niin mittailen tämän viimeisen varvin. Hyvä on, joka suuntaan on vaaterissa. Mennään nukkumaan.” Aamulla tuli tulikiven mies, mittaili ja alkoi tasoittaa pohjaa, laskutti myös aikanaan oikaisusta. ”Mikä mun auttaa, kun en ollut itse paikalla työtä aloitettaessa, mutta pikkasen piruttaa.” Kaksi päivää uunimuurari lateli kiviä pystyyn, pienet tulet tuikkasi perään, ja käski antaa kuivua vielä viikon verran ennen isompaa tulta. Silloinkin vain muutama puu aluksi pesään.  Sähkömies saapui urakan voittaneena, ihmetteli vetoja, kun vastassa oli valmis hirsiseinä. ”Pintaan ei saa mitään asentaa, kattele nyt ja tehdään sitten tarvittava, jos ei muuta keinoa ole.” Asennus eteni pääkeskuksen ruuvaamisella eteisen seinään. Siitä saatiin vintin kautta lamppujen sähköt vedettyä, samoin kellarista alustassa tarvittavia valoja ja pistorasioita varten. Muutama uraus onnistui ovien karmehin, johto jäi piiloon. Siihen se loppui. Kaikki huoneiden pistorasiat olivat johdottamatta. ”En minä vaan keksi, miten johdot näille vedetään, jos ei saa edes lattialistojen taakse laittaa.” TK sähkön omistaja pyysi neuvottelua. Pidettiin työmaakokous, Seppo, Tarmo ja Pekka. ”Kyllä se onnistuu, annan luvan porata hirrestä läpi sellaisesta kohtaa, jossa se reikä eikä johto jää näkyviin. Sitten vedät johdot ulkona seinää pitkin. Siihen tulee päälle villa ja sen päälle koolaus. Sen alta ei mitään näy.” Hetken aikaa työmaa oli merkillisen näköinen, kun sähköjohdot risteilivät pitkin ulkoseiniä.

Muutto. Miten rentouttavaa olikaan istua pirtin sohvassa ja vain katsella, ja kuunnella äänettömyyttä. Pekan pää heilahti. ”Mistäs tuo suhina kuuluu, en saa selvää. Jostakin tulee kuin kaikuna. Perskules, rakennutinko kaikukammion.” Paikan vaihtaminen ei auttanut, hiljaa kun seisoi, niin kuului. Maate mennessään ei kertonut vielä Paulalle mitään. Pää tyynyssä havahtui unestaan ääneen, kuin joku olisi pulloon puhaltanut. ”Ei saamari, ovatko työmiehet jonnekin seinän rakoon jättäneet tyhjän pullon?” Pyjamassa ja tohveleissa hipsi isäntä hiljaa kellariin, istahti puukasan päälle ja pyöritteli päätään kuulostellen joka puolelta. Lopulta lähti konttaamaan makuuhuoneen alle, siellä oli ilmaventtiili. Siinä venttiilissä oli tyhjä litranen lasipullo. ”Haa, sainpas sinut, ja aivan sängyn alla.” Tyytyväinen mies palasi petiin. Päivä suhahti Kurisjärven lapsia kurittaessa, miten olikaan illalla nautinnollista vaipua uneen omassa kodissaan. Kunnes taas heräsi hurinaan. ”Perhana, onko siellä muitakin pulloja, ei auta, tutkimaan.” Taas paineli yöasuinen isäntä taskulamppu kädessään ympäri öistä pihamaata. Nosteli päätään, kallisteli ja kuunteli. ”No nyt se kuuluu tuolta autotallista päin. Mikä siellä hurisee.” Tien yli meni sähkökaapeli. ”Tuo se taitaa olla, hurisee erilaisilla ilmoilla venyessään ja supistuessaan. Sille en mitään mahda.” Palasi nukkumaan, nukahtikin siihen hiljaiseen hurinaan tietäessään äänen lähteen. Mutta voi kauhistus, seuraavana iltana hurina oli vielä kovempaa. Pekka ponnahti hiljaa ylös, käveli pyjamassaan ja tossuissaan etupihalle nostellen päätään. ”No piru, se taitaa kuulua tuolta katolta, mitäs siellä nyt on.” Tikarappuja ylös lappeelle, siitä hivuttautuminen vessan ilmanvaihtoputken viereen ja korva siihen miltei kiinni. ”Tässä se on, tuulessa tämä hurisee kuin moottorikelkka. Mikäs tähän auttaa, sahaan tämän pään vinoksi, haen sahan.” Kapusi alas, saha kädessä ylös, pitkin lapetta mustan humisijan luo ja kitkutusta, siihenkö Paula heräsi. ”Mitä hyvät ihmiset sinä siellä katolla yöllä kolmelta teet?” ”Taisin saada huminan loppumaan, tästä se kuului tulevan.” ”Alas sieltä ja nukkumaan.” Taas uni maittoi. Kunnes mökillä yövyttäessä sielläkin hurisi Pekan korvissa. ”Jahas, pakko kait uskoa, että hurina tulee omista korvista, olkoon sitten.” Arvoituksen ratkettua hurina ei enää valvottanut Pekkaa.   

tiistai 15. lokakuuta 2013

Kokemäellä kirpputorilla v. 2013


Tuohikontti kirppis Kokemäellä

Mainokset houkuttivat. Kokemäelle oli päästävä. Matka alkoi tiistaina, kun maanantaina oli tapeltu menoista ja vieraista. Eiväthän ne koskaan tasan mene. Pekka oli edellisenä päivänä vahannut auton, uusi vihreä oli valmiina, sisäpesu tapahtui ammattilaisten tekemänä Urjalassa. Osoite kännykkään, Rängintie, ja ohjaus vei Toijalan, Urjalan, Humppilan kautta Porin tielle Peipohjaan. Pekka valitsi toisen reitin. Aurinkolasit päässä suunnattiin Tampereen itäiselle ohitustielle Pirkkahallin vieritse, Nokialta Vammalaan ja Huittisiin. ”Tuossa Vipinä vainaa sai kuolettavan kallonpohjan murtuman.” Tie oli tuttu satojen reissujen takaa, tapahtumat milloin missäkin putkahtivat mieleen. ”Tuosta talosta kävin lainaamassa bensaa moottoripyörääni illalla.” Tie laski Sarkolan kuruun, nousi huomattavana mäkenä Kutalaa lähestyttäessä. ”Tuolla Sarkolassa asuu meidän kirkkomaalarimme kesäisin maatilallaan, Osmo Rauhala. Häneltä täytyy saada joku teos ostettavaksi. Kuutti-Lavosen työ meillä jo onkin.” Kärppälä jäi oikealle, Ellivuoren risteys ja Keihäsen huoltoasema. ”Emme ole vieläkään päässeet Marskin salonkivaunuun, se kun on talvisin kiinni, harmi.” Rekulan tilan maat näkyivät Vatajan risteyksen vasemmalla puolella. Juha oli rakentanut itselleen talon, poika piti tilaa. ”Katsos, olisiko Hukkasilla merkkiä myymälästä, ovat laajentaneet.” Paula luki kilpiä tehdasrakennuksen seinistä. ”Ei täällä näy sellaista.” ”Harmi, olisimme voineet poiketa. Satimuksen Kallellakaan ei ole tienhaarassa minkäänlaista opastetta. Heillä ainakin oli luomutuotteita, kerran saimmekin sellaisia ostaa.”

 Päivä oli pilvinen ja aurinkoinen, suojalasit päässä täytyi ajaa. Pekalle oli juuri äsken tehty jälkikaihin leikkaus Tampereelle. Hyvin onnistui ja näkö palasi terävänä vasempaan silmään. Viikossa tapahtui lääkärissä käynnin jälkeen. Itse sai tilata netissä ja varata sopiva päivä. Edellisellä kerralla kaihin turmellessa  silmiä, niin että kaikki näkyi jo kolmena, oli odotettava yli puoli vuotta. Leikkaukseen pääsi vasta muistutuskäynnin jälkeen, huutokierros hoitajille silmäklinikalla auttoi. Kuukauden sisällä leikattiin molemmat silmät. Täysin kivuttomasti. Stormissa Pekka alkoi taas selostaa: ”Tuolla on Lindströmin saha ja höyläämö. Sieltä hain meidän ikkuna- ja ovipielilaudat auton katolla. Vetelin mustekalalla kiinni hirmuisen kuorman. Ylitys oli eteen ja taakse varmasti laittoman iso. Työnjohtaja katseli lastaamista ja sanoi kyllä kummempiakin taakkoja nähneensä. Ennen Vesilahtea yksi lonkero katkesi ja pamautti peltikattoon. Pelästyin ja nousin katsomaan, kotiin pääsin varovasti ajellen.” Taakse jäi Ollilan talo, jossa Pekka oli aloittanut maanviljelijän koulunsa renkinä. Kairavirran Eskon rakentama talo siinä vieressä, nyt sielläkin poika asumassa, Esko osakkeessa vaimonsa kanssa, liikkui pyörätuolilla. ”Tästä leikkauksesta ennen käytiin hakemassa kiuaskiviä. Katso kuinka mustaa, siinä on nikkeliä. Ei sitä silloin tiedetty, kaivos tuonne sitten tulikin, tunnelit Kokemäenjoen alle saakka. Nyt se on suljettu.” Ensimmäinen tiehaara Vammalaan, risteyksessä entinen huoltoasema ja toisella puolella entinen automyymälä. ”Tuossa aloitetaan uuden elokuvan teko, nämä seudut ovat olleet hyvin suosittuja, Mouhijärveä myöten.” Paula huomasi Ketolan pelloilla joutsenet. Ne laidunsivat aivan tien laidassa. ”Katsos vaan, nyt voin yrittää kuvata niitä, jos vaan saan autoni tieltä pois.” Pieni santatie Nisun sikalan jälkeen oli hyvä paikka. Pekka seisautti auton, nousi takakontille, avasi ja otti kamerarepusta rungon. Siihen hän kiinnitti viisisataamillisen ja alkoi tähtäillä. ”Kas, automaatti päällä, no napsaisen muutaman ensin.” Joutsenet olivat säyseinä, auto kävi edelleen. Ehkä sekin hieman rauhoitti niitä. ”Nyt käsisäädöt manuaalille, valotus, hyvä, 2500, viisari keskelle ja tähtäys.” Kamera räpsi muutaman kymmenen kuvaa sarjatulella, sitten Pekka alkoi tarkkailla parempia kulmia ja asentoja saadakseen. ”Voimme jatkaa tästä, pieni koukkaus ja pääsemme takaisin pikatielle.” ”Siitä menikin äsken jokin auto aika kyytiä.” Tuossa maantien ojassa meinasi metsäteknikko Sallin Antti kuolla. Tuli rättisitikallaan Vammalasta mäkeä alas, vilkutti ja kääntyi vasemmalle. Takaa rekka jyräsi päälle, auto syttyi palamaan kimmottuaan ojaan. Kävin sitä seuraavana päivänä katsomassa, renkaatkin aivan hiiltyneet. Kaksi miestä siinä oli ollut, molemmat selvisivät.”  Tie nousi, edessä vasemmalla näkyi tuulimylly, ei nytkään pyörinyt. ”Tuolta minä ostin toisen autoni, Mersuun vaihdoin, Trabantin annoin, tappiolla tietenkin.” Roismalan risteys oli säilynyt ennallaan, sisään ajo teollisuusaluelle kävi oikealle rampista, sitten liikenneympyrästä Itsenäisyydentielle ja heti ensimmäisestä vasemmalle. ”Kas, tulimme liian aikaisin, mutta pääsemme tuosta pihojen läpi, mennään nyt kuitenkin tietä pitkin.” Pyymäen Leipomon pihassa oli autoja monessa rivissä. Sisään mennessään ja ovea avatessaan Pekka luki lapusta: Yksityistilaisuus. ”Paula, tule ulos sieltä, siellä on yksityistilaisuus.” Vastassa ollut pukupäällinen sanoi heillä olevan harjakaiset. ”Mennään sitte Lauttakylään kahville.” Uudelleen autoon ja kohti etelää. ”Tässä kuoli Tyrvään Sahan omistajan poika. Oli juuri saanut kortin, ja ajeli illalla pimeässä kotiinsa päin. Tiellä oli pysähtynyt valoton kuorma-auto. Henkilöauto silpoutui lavan reunaan.” Miten kaikki tapahtumat pulpahtivatkin esiin, ajot ja sattumukset tiellä. Junnilan kohdalla muistui Peltosen Raunon kanssa ajelu. Pekka otti isänsä Skodan salaa, lähtivät pikatielle. Pimeässä vastaantulevien valot häikäisivät, Pekka väisti oikealle. ”Älä päästä tännepäin, mennään ulos asfaltilta.” Rauno katseli sivulasista epävarmaa ajoa. Saavuttiin Kiikan risteykseeen. ”Tässä kuoli Kaukolan talollisen poika, oli kääntymässä Kiikkaan, rekka ajoi ylitse takaa. Ohituslevike saatiin vasta tuon tapahtuman jälkeen.”

”Kasken Tapio asuu tuossa, siistissä kunnossa on pihapiiri.” ”Hänkö on Marjan veli?” ”Kyllä, näit hänet Raunon hautajaisissa.” Tapio oli kutsunut poikkeamaan, ajo kuitenkin jatkui, kunnes Hellänmäen tiehaarassa muistui mieleen moottoripyöräajelu. ”Olimme Jukan kanssa menossa Äetsään tapaamaan Laulikkia, koulukaveriamme. Emme mitään olleet sopineet, ajoimme vaan pihaan. Oli Laulikki kotona, kävimme riippusilloilla kävelemässä ja pääsimme sisäänkin.” ”Kummankos kanssa Laulikki sitten oli?” ”Ei kummankaan, me vaan käytiin katsomassa. No, pikkasen pussattiin.” Äetsän risteys toi taas   onnettomuuden pintaan. ”Niemelän Leipomon pakettiautolla tuli kuljettaja, omistajan veli, Lauttakylästä päin. Äetsästä tuli rekka, ajoi suoraan tien yli ja Niemelä kuoli tuohon ojaan.”  Kääntyivät Lauttakylään, kaikki liikkeet olivat muuttuneet, uusia rakennuksia oli niin, että vain kirkko ja tiet sekä sillat olivat paikoillaan. ”Katseles nyt kahvilaa, tuossa oli ennen Pyymäen konditoria. Täällä minä riiasin kouluaikoina Uolan Marjaa joitain aikoja. Sekin sitten loppui tuossa kirkon aidalla, Marjan äiti ei pitänyt siitä, että vietämme aikaa yhdessä kovin paljon. Opinnot kuulemma kärsivät. Minä päräytin Jawan käyntiin, Marja itkun.” ”Et ollut ainoa, sellaista se oli siihen aikaan. Hei, tuossa, Viialan Kotileipomo.” ”No ompas sekin, täällä saakka kotikulman kuppila, mennään sisään.” Tarjonta oli runsas, makeaa tai suolaista vitriinit täynnään. Kaksi kahvia ja omena-rusinaviinerit, viisi viisikymmentä. ”Onpa teillä halvat hinnat.” ”Niin ovat muutkin sanoneet,” myyjä oli mielissään.

Porin tielle keskustan läpi, Loimijoen yli, peltojen halki. ”Tuossa kävimme joskus kaljoilla, tien takan a on Mommolan Motelli. Siellä kävimme Harrin ja Jussin kanssa naistentansseissa” Monet lohkot oli kynnetty mustaksi mullaksi. Traktorien jäljessä lensivät lokit runsaina parvina. Koivut olivat vielä keltaisessa lehdessään, ne hehkuivat auringon osuessa niihin. Risteen valtava viljavarasto oikealla kohosi maiseman ylle. ”Tuolla kävivät Vammalan pojatkin töissä, Markuskin raudoittajana. Kovaa työtä se oli, yöksi ajo kotiin ja aamulla takaisin.” Kokemäki, tiehaarasta oikealle ja joen rantaan. Pyhän Henrikin Kappeli, oikeastaan sen suojarakennus, punaisista tiilistä muurattu, oli pelottavan lähellä jokea. Penkka oli monesti tulvien aikana murtanut maata virtaan aina Harjavaltaan saakka. Sinne oli uponnut omakotitalojakin. Hirsinen tammipuusta salanurkkatekniikalla veistetty tamminen kehikko oli tiilien suojassa säältä. ”Ajetaas nyt tästä vielä, minusta sen pitäisi olla keskustan jälkeen. Ei ole viittoja, toppaan tuohon pysäkille ja laitetaan gepsi töihin. Tuossa on edessä taas rautatiesilta, eikä meidän pitäisi kai sen yli enää mennä.” Pim, ohje oli näytössä, käänny vasempaan kuului tytön ääni. ”Ei, suoraan olisi pitänyt mennä, no nyt sininen viiva jatkuu eteenpäin.” ”Se on laskenut uuden reitin, mitä siinä sanotaan, kuusisataa metriä ja vasempaan. Se ohjaa meitä takaisinpäin. Tuosta risteyksestä meidän olisi pitänyt alkujaan kääntyä. Ajoimme kaksikymmentä metriä yli. Kas, tuolla se jo onkin, näkyy olevan autoja.” Suuri teollisuushalli, ehken myymälä, ovesta sisään, päivää. Hyllyjä ja käytäviä oli loputtomasti, huh. Pekka poikkesi heti alusta eri väliin kuin Paula. Molemmat halusivat rauhassa itse katsella ja arvioida tavaroita. Hyllyt ja tavarat olivat hyvässä järjestyksessä, lastenvaatteet ja lelut vasemmalla seinustalla. Olihan siellä kiinnostavaakin, ei Pekka kuitenkaan löytänyt ostettavaa kuin pari ristikkolehteä. Paulalla kävi parempi tuuri. Hän löysi muutaman kahvikupin, lautasen ja lasisia kynttilänjalkoja, Iittalalaisia. ”Joko mennään?” Kyllä vain, katsotaan poiketaanko Lauttakylässä syömään vaikka nakkikikkarille.”

lauantai 28. syyskuuta 2013

Koko kesä vedestä, myrkky ja bakteerit v. 2013

Kemmolan vesi

Juhannuksen aikoihin selvisi Valkeakosken vesilaitoksen toimittamassa vedessä olevan kasvinsuojelumyrkkyä nelinkertaisesti yli turvallisena pidetyn rajan. Mitään ei ole tapahtunut muutamaa pientä lehtijuttua lukuun ottamatta. Niistä on ilmennyt, että vesilaitos ei tee mitään muuta kuin mittaa vettä Kemmolan porakaivosta kerran viikossa. Veden myrkyllisyys ei ole vähentynyt. Myrkyillä, joita maataloudessa käytetään, on varoaika, jonka kuluttua myrkyn vaikutus loppuu. Miten meidän porakaivossa oleva myrkky ei ole vähentynyt? Edes kuukausissa. Jos vaikutus ei loppuisi, niin meille syötettäisiin kasvien mukana ko. myrkkyjä. Näin ei tapahdu, koska muuten myrkyt eivät saisi myynti- eikä käyttölupaa. Olemme saaneet juodaksemme ns. varavedenottamon kloorattua uimahallivettä. Klooraus suoritetaan varmuuden vuoksi? Mikähän se varmuus on? Vesihän otetaan Sääksmäen hautausmaan läheisyydessä olevasta kaivosta.

Meidät sadat asukkaat on täysin jätetty oman onnemme nojaan. Edes poliisin aloittamista tutkimuksista emme ole kuulleet mitään, tehdäänkö niitä, onko mitään valmista tullut? Vähäisimmistäkin epäselvyyksistä asukkaiden terveyden suhteen hujauttaa terveystarkastaja paikalle kieltäen heti jopa itse leivottujen pikkupullien myymisen myymälästä. Varmaan hirveen tärkeetä. Lisäksi olen kuullut, että on olemassa jonkinlainen väestövastuu terveydenhoidossa, paikallisella tasolla. Tämän lisäksi ainakin ennen toimi lääninlääkäri, mitähän kyseisen henkilön työhön kuuluu? Ehkä hänelle on varattu muita toimia kuin valvoa asukkaiden terveyttä, pitää silmällä viranomaisten tehtäviä vahinkojen ennalta ehkäisyssä. Olisikohan hänellä mielenkiintoa myrkkyveden juojien tilanteesta. Siis tutkia ja sitten tiedottaa tulokset. Täällä on jo puhuttu hurjasti kohonneista maksa-arvoista. Maksahan alkaa heti koota myrkkyä itseensä koettaen sitten poistaa sitä. Onko ketään täällä asuvaa tutkittu, lasta tai aikuista tai vanhusta? Meillähän on täällä asukkaita vanhainkodista päiväkotilapsiin ja peruskoululaisiin. Kukaan ei tiedä sitä hetkeä, jolloin myrkky valui veteemme. Kukaan ei siis tiedä, kuinka kauan me sitä sitten joimme, kunnes rutiinitarkastuksessa se havaittiin. Edellinen mittaus oli tehty vuotta aikaisemmin. Mikäli meidän terveydenhoidollamme on, niin kuin luulen, vastuu mm. asukkaiden puhtaan veden ja ruuan saamisesta, lääkkeiden jakelusta ja oikeasta annostuksesta, niin pidän tästä vastuullisilla henkilöillä olevan rautaiset hermot. He kun täysin luottavat meidän elimistön kestävän nelinkertaisesti ylittyneen myrkkyveden juomisen ilman vaikutuksia. Ei kait sitä raja-arvoa ole huvin vuoksi asetettu? Kuka tästä tapahtumasta meille vastaa? Kait kunnan organisaatiossa jollain on aikaa ottaa tilanne kokonaisvaltaisesti haltuun, ja tiedottaa meille asiain etenemisestä, pitää vaikka Rauhalan koululla tiedotustilaisuus? Jos ei lääninlääkäri ehdi, niin lähettäisivät kentälle edes läänineläinlääkärin.


Tämä oli Valkeakosken Sanomissa, no nyt tuli terveysviranomaisilta ja vesilaitokselta tiedote kaikkien postilaatikkoihin, lauantaina iltapäivällä. Käyttämässämme vedessä on bakteereja. Vesi on keitettävä, vähintäin 5 min, tiskit on kuivattava, hampaita ei voi pestä, vihanneksia ei huuhdella. 29. pvä on lehdissä ja radiossa kuulutukset asiasta. Mitähän he nyt pelkäävät.

perjantai 27. syyskuuta 2013

Voitettu vaiva v. 2013


Hiiret ja myyrät

Syksyn tullen alkaa talossamme jokavuotinen metsästys. Pimeyden laskeuduttua pienet jyrsijät alkavat tutkailla talveksi sopivaa taloa asuakseen talven suojassa säältä ja pedoilta. Läheiseltä pellolta vaeltaa peltomyyriä, ehkä metsämyyriäkin. Kotihiiret ovat monilukuisimmat ja äänekkäimmät. Mennessäni nukkumaan herään jokaisena iltana trampoliinirapinaan yläpohjassa. Riemulla siellä painavat peräjälkeen välikatolla päästellen pieniä papanoitaan kaikkialle. Herätys on hirmuinen hiirillekin. Pomppaan ylös ja komuan keittiöstä leivänpalaa käteeni, palaan eteiseen ja avaan yläpohjan rappuset katosta pitkällä lukkoraudalla. Kiipeän niin pitkälle, että näen lattian ja siinä laudassa narulla kiinni olevat kaksi nakkia. Tyhjiä ovat, lauenneet kyllä. Laitan palasen leipää ansaan, viritän jousen tapporautaa kääntämällä ja pujotan liipasinraudan reikäänsä. Toinen perään ja luukku kiinni. Pää tyynyssä yritän nukkua, aamulla katsoisin ansat. Eipä, vaan kuulen räpsähdyksen ja heti perään mahdottoman räpätyksen. Päätä tiukemmalle tyynyyn, kyllä se hiiri siihen kuolee. Ei kuollut, räpinä jatkuu ja jatkuu. Nousen, avaan kattoluukun, nousen portaat ja katselen etujalastaan kiinni olevan kotihiiren pakokauhua. Kuoli kumminkin. Lataan nakit taas ja palaan nukkumaan. Hiiren heitän pellolle naapurin kissoille. Syksy kuluu, olen heittänyt jo kaksikymmentä hiirtä, kolme peltomyyrää ja ehkä metsämyyränkin. Niillä on lyhyt häntä, saisivat elää pelloillaan. Raivostuttaa, kun ravaavat seinää ylös aivan makuuhuoneen päädyssä, kilpaa alas, eivätkä käy nakkiin. Paula annostelee hiiribaariin myrkkylautasia kellariin. Menekki onkin hyvä. Mutta haju on kamala. Hiiribaarit tyhjennetään, taistoa jatkan nakkien avulla. Ylös nousut hiirien takia kyllästyttävät. Vaiva on riippuvainen lumien tulosta. Se jälkeen hiiret ja myyrät pysyvät paikoillaan. Toisen vaivan yhteydessä ratkaisen rapinan ongelman. Nukun yöni häiriöttä korvatulpat korvissa.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Fileointia ja raivoa keittiössä 1998


Kalan fileointi






Pentillä oli iltaisin aina mahdoton kiire kalojensa kanssa. Ne oli punnittava ja lajiteltava laatikoihin seuraavan päivän myyntiä varten. Sitä varten oli isoja laakeita styrox laatikoita, joihin asetettiin aina ensin ruskea voimapaperi pohjalle ja laidoille. Näin siksi, ettei kalan lima tahrisi laatikkoa, vaan olisi aina puhdas laatikko saatavilla. Paperi oli isolla rullalla keittiön seinustalla. Siitä sitä sitten repäistiin tarpeellinen pala. Kaikki fileet laitettiin omaan laatikkoonsa, johon oli pohjalle leivinpaperi.

Pekka oli jo fileoinut parina talvena, ja sai tehdä työnsä rauhassa. Karvasen Kalervo oli kiireinen omissa hommissaan, eikä enää käynyt auttelemassa Penttiä kuin satunnaisesti. Kumarassa lampun kirkkaassa valossa Pekka halkoi isoja haukia. Ensin vatsaevät pois, sitten sisälmykset ulos, kalan pyöräytys mahalleen, ja selkä halki niskasta pyrstöön saakka. Viilto piti vetää selkäruotoon saakka. Pläiskis, kala kyljelleen ja kiduskaarien takaa veitsi painaen kiinni ruotoon, veitsen kääntö ja vasemman käden sormilla selkäfileen halkaistu pala nostettiin veitsen kärjen päälle. Siitä alkoi veto kohti pyrstöä, samalla huolehtien siitä, että veitsi katkoi kylkiruodot tasaisesti vatsapuolelta. Tasainen veto painaen ruotoa vasten tuotti kauniin fileen. Jos veto pysähtyi, niin kuin isossa hauessa väkisinkin tapahtui, koska veitsi ei piisannut, vaan se oli uudelleen asetettava, niin fileeseen syntyi helposti pykälä. Eihän kukaan juuri kokonaista filettä ostanut, mutta pykälä samalla merkitsi ruotoon jääneen vastaavan kokoinen pala lihaa.
Molempien puolien irrotuksen jälkeen Pekka katkoi selkäruodon ja pään sekä evät eri kasoihin. Fileistä oli vielä irrotettava kylkiruodot ja evät. Se kävi terävällä taipuisalla veitsellä helposti. Välillä kala oli niin suuri, ettei veitsi ylettynyt koko fileen yli nahkaa poistettaessa, silloin oli vaan vedettävä file kahdessa osassa. Valmis haukifile oli kauniin punertava nahan alta. Ne Pekka nosti varovasti omaan laatikkoonsa piikillä.

Anneli oli tullut käymään. Hänellä oli energiaa eri lailla kuin Pentillä, ja naisten tapaan hän puhua pälpätti sekä kiusoitteli Penttiä kyselemällä hulluja. Puhelin soi tasaisesti pitkin iltaa. ”Pentti Linkola puhelimessa.” Taas oli poikettava eteisessä, verkkosaunassa, tuotava uusia laatikoita ja vietävä fileoinnista tulleita totkuja ulos jätesäkkiin. Anneli jatkoi pölötystään.
Pentti kumartui uunin eteen ja alkoi vetää tongeilla mateilta nahkaa tuppeen.
No saatana, mikä nyt on? Mateen nahka oli katkennut. Seuraavalta mateelta repesi maha. Pentti pomppasi pystyyn ja syöksyi eteiseen. Anneli kailotti oven läpi. Hetken kuluttua Pentti palasi ja alkoi taas nylkeä. - Saatana, enkö minä osaa enää nylkeä, kun kaikki hajoaa käsiin. Pekka vilkaisi taakseen ja näki tuskastuneen ilmeen Pentin kasvoilla ja kädessä katkenneen mateen. Se putosi siihen paikkaan ja Pentti ryntäsi ulos. Pekka ei osannut tehdä mitään ja Anneli vaan pölötti. Keittiön ovi aukeni, Pentti astui uunin eteen, otti mateenpirstan käteensä, paiskasi sen voimalla uunia vasten ja alkoi manata. - Saatana, saatana, saatana, saatana, saatana, saatana, saatana. Voimakas paino ensimmäisellä tavulla, katkeamatta. Punainen muoviämpäri meni pirstaksi Pentin jaloissa, hän polki sitä raivoissaan. Saatana, saatana, saatana, saatana, saatana, saatana, saatana, saatana, saatana, saatana. - Esimies saa nostaa verkot ylös, minä en enää kalasta. En nosta edes verkkoja ylös, kun en osaa. Saatana, saatana, saatana. Lattialla oli vielä liuta mateita, Pentti kumartui yksitellen nostamaan niitä, Hän paiskasi yhä kiihtyvällä raivolla mateet päin uunia ja hellan tulikuumaa liittaa. Sihahdus vaan kuului ja perään mätkähdys, kun made päsähti seinään. Anneli oli vaiennut, Pekka katseli veitsiään jakkaralla. Kumpikaan ei osannut tehdä mitään, tilanne oli niin äkkinäisen väkivaltainen. Loppuun asti väsynyt ja piinattu kalastaja raivosi järkevyyden ja itsehillinnän tuolla puolella. Katselijoita jännitti, mihin raivo purkautuisi seuraavaksi. Pentti painui pihalle, keittiössä olijat katselivat toisiaan ja kurkkivat ikkunasta hänen jälkeensä. Saunakamarissa syttyivät valot, sen loisteeseen ilmestyi miehen pää ikkunan taakse, käsissään kirja. Kuin mitään ei olisi tapahtunut.  - Mene sinä Anneli katsomaan, miten Pena jaksaa. - En minä uskalla, en ole ennen nähnyt noin kovaa raivoamista.
Pekka laittoi nopsasti työnsä loppuun, putsasi sanomalehteen veitset ja kätensä kalan limasta. Saman tien pihalle ja autolle. Siellä saunakamarissa lukija jatkoi istumistaan, auto survahti liikkeelle pimeään yöhön. 

Elonkehä lehden toinen jakso sekä matkaan lähtö -10 l

Taistelu lehdestä

Mersu kiiti moottoritietä etelään kyydissään Teppo ja Pekka. Olivat menossa viemään Elonkehän toimitukseen viestiä, oli maanantaipäivä. "Mitä me sitten perillä teemme" "Me vaan marssimme avaimillamme sisälle ja odotamme taivalsaaren ilmestymistä. Hänen pitäisi olla puolenpäivän aikaan toimituksessa." Anneli oli laatinut miehille lähtiessä Sääksmäeltä valtakirjan ja antanut toimituksen avaimet. Olipa vielä puhuttu lukkojen vaihtamisesta, mikäli Taivalsaari osoittautuisi hankalaksi, eikä luovuttaisi avaimia. Kiista lehden linjasta oli edennyt erottamiseen. Puolueen hallitus oli erottanut päätoimittajan, joka ei kuitenkaan piitannut erottamisesta, vaan toimi entiseen tapaansa. Merkillinen tilanne. Pekka oli Tepon kanssa viemässä irtisanomista kirjallisena perille. Asialla oli kiire, ei ollut muuta mahdollisuutta saada estetyksi Taivalsaaren häväistyskirjoitusta seuraavassa lehdessä. Pekka oli lupautunut viestinviejäksi, kun Pentti oli aikaisemmin illalla soittanut ja pyytänyt palvelusta.

"Minkälainen mies siellä on vastassa, on aika jääräpää, kun ei osaa lähteä, mitä hänkin sillä luulee voittavansa?" "Kyse on vallasta. Taivalsaari on jo saanut erotettua Pentin puoluehallituksesta, muutaman viikon kuluttua on puoluevaltuuston valinta, ja Penttiä koetetaan erottaa siitäkin. Jos Eero nyt antaa periksi ja lähtee, ei hän kykene enää masinoimaan kokousta ja mahdollisesti pudottamaan Penttiä. Taivalsaari haluaa itse määrätä kaikesta lehdessä ja ilmeisesti puolueessakin. Kun nyt viemme hänelle erokirjeen, saamme sen näin todistetusti perille ja irtisanominen voidaan saada laillisesti kiistatta voimaan todistajien läsnä ollessa. Siksi sinäkin olet mukana."

Auto ajoi maalaisten torin kupeeseen Esson huoltoaseman pihaan. Siitä lähdettiin kävelemään toimitukseen. Talo löytyi helposti. Ulko-ovi oli lukossa, avain sopi kuitenkin ja miehet astuivat eteiseen porraskäytävään. Teppo juoksi kerroksesta toiseen ja haki nimeä, jota ei löytynyt. Pekka alkoi sovitella avainta ensimmäiseen oveen. Se sopi, mutta ennen kuin ovi saatiin auki, sisältä astui nainen esiin ja sanoi ensi töikseen: "Tänne ei saa tuoda koiraa, tämä on monen ihmisen työpaikka." "Onko täällä Elonkehän toimitus? Minä pidän Lottaa sylissä ja me menemme toimitukseen ovi kiinni." Miehet astuivat toiseen eteisaulaan, nainen poksautti oven perässään kiinni eikä sanonut mitään. Kaikki ovet olivat kiinni, eikä kylttiä taaskaan missään. Avainta sovitettiin tyhjän tuntuisen huoneen oveen. Se sopi, sisällä oli selvästi lehden toimitus. Vieressä oli toinen huone, missä ilmeisesti puolueen toimittaja työskenteli. istuttiin tuoleille ja suljettiin ovi. "Nyt vaan istutaan ja odotellaan. Lukkojen vaihtoon me emme voi mennä, valtakirja on mielestäni puutteellinen. Katsotaan mitä Eero sanoo, kun tulee." Aika kului, Teppo käveli hermostuneena ympäriinsä ja tutki tapansa mukaan paikkoja katselemalla hyllyjen kirjoja ja tavaroita. Lotta makasi lattialla.

Oveen työnnettiin avainta, kynnykselle ilmestyi vihreään takkiin ja housuihin pukeutunut maalaisen oloinen mies. Hänellä oli hyvin hämmästynyt ilme. "Keitäs te olette?" Pekka nousi, sanoi päivää ja käveli Taivalsaaren ja oven väliin. "Eipä ainakaan pääse pakoon", ajatteli Pekka. "Me olemme vain viestintuojia ja olemme laillisella asialla. istukaa olkaa hyvä, ja lukekaa tämä kirje." Taivalsaari otti jokseenkin typertyneenä sen ja alkoi seisaallaan lukea sitä. "Saanko ottaa tästä kopion?" "Ei tarvitse, se on teille tarkoitettu." "Miten olette päässeet sisälle?" "Valtakirjalla", sanoi Teppo. "Saanko nähdä sen?" "Totta kai, tässä se on." Teppo ojensi taskussaan valmiina olleen valtakirjan Eerolle. "Voinko ottaa tästä kopion?" "Totta kai", Pekka vastasi. Eero lähti huoneesta ja palasi kotvan kuluttua, istahti nyt tuolilleen hieman tasapainoisempana ja alkoi lukea viestiä uudelleen. "Oletteko ryhtyneet tässä mainittuun toimenpiteeseen?" Eero kysyi tarkoittaen lukkojen vaihtamista. "Emme, me olemme vain istuneet ja odottaneet. Aiotteko te tehdä kirjeen edellyttämällä tavalla?" Pekka puolestaan kysyi Taivalsaarelta tarkoittaen avainten luovuttamista. "En, tämä irtisanominen on laiton, yhdistyslain vastainen…" "Meitä ei kiinnosta ollenkaan asian selvittely, me olemme toimeksiantomme suorittaneet, näkemiin." Pekka ja Teppo lähtivät ulos. Helsingin kadut hohkasivat kuumina auringossa, miehet päättivät käydä kahvilla ennen kotimatkaa. Pekka koetti saada Annelia kiinni, mutta sieltä ei vastattu, ajelivat takaisin Sääksmäelle.

"Kuinkas juttu Taivalsaaren osalta on edennyt?" Teppo oli poikennut kylään Kemmolaan Pekan ja Paulan luo. Lotta hökelsi onnellisena ympäriinsä sisällä matot kasaan, hyppi ja nuoli. Teppo leperteli kultansa kanssa, silitti ja taputti. "Uskomattoman vaikea juttu. Eihän Eero uskonut vaan jäi paikoilleen. Toimitti uuden lehdenkin, en tiedä millä rahoilla. Hänen luottokorttinsa on peruttu, puhelin katkaistu, tilit jäädytetty. Kuitenkin mies vielä leikkii toimittajaa, ja saa lehdenkin ilmestymään, vaikka kirjapainoakin on varoitettu. Nyt ilmestyy siis kaksi lehteä. Taivalsaaren sikajuttu Pentistä ja koalitiotoimituksen selitystarinoita. Tällainen ei ole hyväksi. Mitätön puolue ja kaksi lehteä. Kuinka luulisi ihan, että tällaista voisi tapahtua vain Suomessa." "No jo on soppa, eikö lukkojakaan ole saatu vaihdettua?" "Ei, tiedätkös, se kettu oli mennyt tekemään vuokrasopimuksen omiin nimiinsä. Niinpä puheenjohtaja ja varapuheenjohtajakaan eivät saaneet lukkoja vaihdettua. Eero on tallentanut tietokoneille salasanan taakse puolueen aineistoa. Annelilla on tilaajista käsin kirjoitettu lista epätäydellisenä. Tästä tulee täysi farssi. Lisäksi Eero on vaatimassa vaikka millaisia korvauksia, ja koettaa siten käydä kauppaa puolueen kanssa. Pentti on lähtenyt kesäretkelleen. Hän on polkupyörällä Oulujärvellä. Taksoittaa siellä vanhoja lintureviirejään. Onneksi hän on säilyttänyt malttinsa, tuntuu kuin hänestä olisi yhdentekevää toisten riitely. Hyvä niin. Irtisanomiskiistansa Taivalsaari on hävinnyt, kuitenkin hän jatkaa. Nyt täytyy saada uusi vaihde päälle ja mies syrjään. Vahinko sinänsä, mutta itse on asiansa pedannut, ei renki voi sanella isännille töitään." "No on tapaus, vieläkö me joudumme siellä käymään?" "Ei, me olemme osuutemme suorittaneet."

Eipä tiennyt Pekka joutuvansa vieläkin seikkailemaan samoissa asioissa Helsingissä. Anneli oli järjestänyt Viroon, Maatsaluun luonnonsuojelualueelle ekologisen leirin. Se kiinnosti, hän ilmoittautui mukaan, hankki viisumin Helsingistä ja ihmetteli suurlähetystössä vallitsevaa venäläistä jonotusmeininkiä. Vielä oli Virossa paljon oppimista. Jonot olivat karmeat. Ulkona jalkakäytävällä ei vielä paljon koetettu etuilla, mutta sisällä alkoi uusien tulokkaiden hermot pettää. Varsin rankasti heidät kuitenkin osoitettiin jonon päähän. Luukulla palveltiin vain kymmenestä kahteentoista. Silloin luukku meni kiinni että pamahti, oli ulkona vaikka millainen jono. Käsittely oli erittäin byrokraattista ja hymytöntä. 50 vuotta länsimaita jäljessä.

Anneli ja Pekka menivät yhtä aikaa perjantaina aamulla Helsinkiin. Reijo, yksi osallistujista tuli autollaan Pohjanmaalta, oli yötä Toijalassa ja vei sitten heidät muassaan. Matkalla Anneli kertoi, että he kävisivät uudelleen lehden toimituksessa. Taivalsaari oli edelleen paikoillaan, olipa kieltänyt Tapolan Kirsiäkin, puolueen tiedottajaa käymästä työpaikallaan. Nyt oli tarkoitus viedä tietokoneet pois Eerolta. Nehän olivat kiistatta puolueen omaisuutta. Reijolle vaan selitettiin, että he hakisivat pari pakettia, neuvottiin häntä ajamaan toimituksen pihaan. "Odottele tässä hetki, me tulemme kohta takaisin." "Minun pitää vielä viedä auto Jollakseen, ja ehtiä laivalle." "Meillä ei mene kuin hetki, kyllä sinä kerkiät."

Juoksivat ovelle, avain lukkoon, syöksy käytävään, uusi ovi, toimistot olivat vielä tyhjiä. Edessä oli vielä yksi ovi, he olivat toimituksessa. Jännitys hieman laukesi, Eero ei ollut vielä paikalla. Anneli syöksyi tietokoneen kimppuun ja alkoi irrotella johtoja, Pekka auttoi. "Otetaanko modeemi myös?" "Tietenkin, ja tiedottajan huoneesta myös faksi." Sormet lipsuivat molemmilla, työ oli hieman outoa, kiire oli ja jännitys. Taivalsaari voisi tulla koska tahansa. Anneli juoksi ensimmäisenä vessaan, pakko oli käydä. Hetken päästä Pekka ryntäsi vessaan. Koneet saatiin irti, kopattiin ne syliin ja juostiin autolle. Siellä Reijo odotteli hermostuneena ähkien ja ihmetteli kantamuksia. Anneli selitti niiden olevan puolueen omaisuutta. "Mistä täältä pääsee rautatieasemalle, meidän on saatava nämä säilytykseen." Pekka alkoi neuvoa tietä, Reijo ajoi ja ähki. "Suoraan, sitten vasemmalle ja taas suoraan. Helvetti, tuossa oli opaste, ei voi enää kääntyä. No, kyllä täältäkin pääsee." Eipäs päässytkään, oli tehty uusia liikennejärjestelyjä, joutuivat kiertämään korttelin uudelleen. Reijo kaartoi aivan aseman eteen, tavarat, tietokoneet, modeemi ja faksi nostettiin jalkakäytävälle. Vielä kummankin matkatavarat. "Neuvokaa nyt miten täältä pääsee Jollakseen." Reijo oli aika lailla poissa tolaltaan. "Ajat tästä ensin takaisinpäin tuonne rautatietorin ohi, Kaisaniemen ohi, Pitkänsillanyli ja kohti Porvoota. Hyppää sitten perillä taksiin ja aja olympialaituriin. Laiva lähtee 9.15.

Reijo kaasutti tiehensä, Anneli ja Pekka raahautuivat sisälle halliin tavaroineen. "Tuolla on matkatavarasäilytys, sinne." "Lue ohjeet, mitä, vain vuorokauden säilytys, ai, tuossa on, että maksamalla saa lisäaikaa. Minne se maksetaan, tässä on vain vuorokauden maksu.?" "Kait se palatessa maksetaan, tungetaan nyt tavarat sisään ja lähdetään."

Olympialaiturilla oli jo väkeä. Ovisuussa seisoi joukkoa ja hieman edempänä toinen porukka Taivalsaaren ympärillä. "Hitto, Eero on täällä jakamssa vastamateriaaliaan, ei ole minua huomaavinaankaan. Hän ei puhu minulle mitään." "Minä haluan saada käsiini sen materiaalin, huomenta, saanko minäkin." Taivalsaari hetken epäröi tuntiessaan Pekan, tervehti sitten ja ojensi kirjekuoren. Tapolan Kirsi oli myös paikalla ja jakeli vielä viisumeita. Yhdelle ei sitä ollut, Matti Oulusta oli ilman. "Painutte heti lähetystöön, siellä se on valmiina, se aukeaa kymmeneltä. Tulette sitten kantosiipialuksella perästä. Se on miltei samaan aikaan perillä kuin meidän laiva." Anneli järjesteli kahden matkalaisen menoa. "Reijoa ei näy, kello on melkein yhdeksän. Olisipa se noloa, jos hän myöhästyisi meidän takiamme", tuumi Pekka. Tuli sitten aika nousta laivaan. Viimeisinä menivät Anneli ja Pekka. "Himskatti, minulla on vielä Reijon lippu, se täytyy viedä Kirsille." Anneli lähti juoksemaan takaisin. Kirsi seisoi ovisuussa Reijon passi ja viisumi kädessään. Laiva lähti, Reijoa ei näkynyt.

Matkalaiset olivat ottaneet hytin yhteisiä tavaroita varten. Joukko kerääntyi kannelle aurinkoon, alkoi vähittäinen tutustuminen. Osa tunsikin entuudestaan joitain, enin osa ei. Reijo ilmestyi kannelle reppu selässään. "No, uimallakos sinä tulit", kysyi Pekka. "Ei, kyllä minä ehdin, ja olen jo käynyt suihkussakin." "Miten ihmeessä, laivahan oli jo matkalla, eikä sinua näkynyt.?" "Minä tulin bussilla hakaniemen torille ja siitä juoksin tänne reppu selässä. Aikaa oli 25 minuuttia. Ryntäsin aivan hikisenä terminaaliin, sain passin ja viisumin, kello oli jo 15 minuuttia yli, tungin itseni laivaan läpi väkijoukon, kun huomasin olevani väärässä laivassa. Takaisin juoksin vielä hurjempaa vauhtia ja tähän laivaan. Köydet olivat jo irti, kun hyppäsin mukaan." Leiri saattoi alkaa.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Elonkehä Ekologisen puolueen lehti taistelu päätoimittajasta -10 l



Elonkehä



Pentti oli saanut polkaistua lehden Suomeen, Elonkehän, se ilmestyi kerran viikossa. Ekologinen puolue oli saanut eduskuntavaaleissa läpi kansanedustajan, Pertti Virtasen. Puoluetukiraha takasi lehden talouden. Päätoimittajaksi oli palkattu Eero Taivalsaari, vanha lehtimieskonkari. Tilaajia hankittiin ympäri maata, toistakymmentä tuhatta. Pekkakin oli tilannut sen. Lehti aiheutti Pentille paljon ylimääräistä työtä. Monet puhelut sen asioissa keskeytti kiireisen kalastuksen. Pentti oli kuitenkin hyvin tyytyväinen lehden olemassaoloon. Olihan se kokoavan foorumi samanmielisille ja erimielisillekin. Monesti lehden artikkeleista keskusteltiin työn lomassa. Pekkaa hämmästytti erityisesti Annelin selvät ja johdonmukaiset kirjoitukset. Marketta Horn oli kirjoittanut lehteen yksilönvapautta ihannoivan puheen vuoron, johon Anneli murskaavasti vastasi. Seuraavassa numerossa Marketta koetti vielä pullistella vastaukseksi, mutta voimat uupuivat. Penttiä nauratti kun Pekka referoi juttua.

"Erotetaan sitten, toimitetaan lehteä vaikka talkoilla. Emme me sellaista päätoimittajaa tarvitse, joka ei tee niinkuin sanotaan. Onhan se nyt sitten ihmeellistä, että toimittaja sanelee puolueen linjan." Pentti oli taas puhelimessa ja Pekka kuunteli toisella korvalla kaloja käsitellessään.
"Olkoon vaan vaikka miten hyvä toimittaja. Katsotaan nyt sitten, minä puhun vielä." Pentti kertoi Pekalle, miten hänellä oli erinomainen pakinoitsija, Emma-Liisa Päreenmäki, jolla oli suuri joukko mukavia aiheen mukaisia pakinoita. Hän halusi niitä lehteen painettavaksi ihan säännöllisesti. Se taas ei sopinut Taipalsaarelle. Linjaerimielisyys.
"Ei kai toimittaja voi sanella puoluelehden linjaa," tuumasi Pekkakin.
"Ei minustakaan. Hän on muutenkin sensuroinut kirjoituksiani, jotka eivät ole sopineet hänen linjaansa. Puolueen entisen puheenjohtajankin. Myös monen muun. He ovat kovin pahoittaneet mielensä."
"No jopas on kumma. Mies saa teiltä palkkansa, eikä osaa kuunnella kuusta, jonka juurella, pihalle vaan."
"Tilalle pitäisi saada pätevä. Niitä ehdokkaita ei oikein ole." Pentti mietti lehden kohtaloa. Olisihan se sääli, jos se lakkaisi, toimintakalenterikin osoitti, että lukijoita ja kokoavaa voimaa sillä oli. Talvella Pentti ei ollut juurikaan ehtinyt avustaa lehteä, joitain juttuja kyllä oli. Aloitti hän sarjan: Elonkehän linja. Kaksi ensimmäistä ilmestyi. Ne olivat tyypillistä Penttiä, iskeviä, yllättäviä ja selkeitä. Kolmas juttu jäi ilmestymättä. Päätoimittajan sensuuri.
"Katsos nyt, tuossa on se kirjoitus, jota ei hyväksytty," Pentti näytti kolme liuskaa käsittävän tekstin.
"Mitä, ei julkaissut, miten se voi olla totta, lehden perustajan ja omistajan juttua? Kuka sinne sitten saa kirjoittaa ellet sinä, ja mistä asiasta?" "Taivalsaari oli julkaissut ammattiyhdysnumeron (7/96) , tämä juttu kai hänen mielestään soti sitä vastaan."
"Tietenkin, niinhän pitääkin, eihän keskustelua synny, jos kaikki ovat samaa mieltä."
Pekka luki tekstin. Se käsitteli duunarin asemaa. Siitä on tullut liian vahva. Pahimpinakin lamavuosina palkat vaan kohosivat, etuihin ei saanut koskea, tai ammattiyhysliike uhkasi panna maan lakkoon.
"Vaikka ympäristön tila, maailman tila, maan tila (ja valtionvelka) huutaa kerskakulutusyhteiskunnan, kuormitusyhteiskunnan, itsemurhayhdyskunnan palkkatason puolittamista ja sitten vielä puolittamista."
"Tämähän on juuri niinkuin pitääkin, elonkehän suojelu voi alkaa toimia vasta massojen muuttaessa tottumuksiaan. Ei siihen riitä jotkut ekologit, kasvissyöjät ja luomutuottajat. Suuri yleisö on saatava liikkeelle. Muutokseen maassamme ei riitä jokunen kymmenen tuhatta tai edes jokunen satatuhatta ihmistä, niitä pitää olle jokunen miljoona. Mieluummin viisi. Kulutusta on laskettava ja paljon. Tätä Taivalsaari siis ei julkaissut, miksi?"
"No hän katsoo sen astuvan työläisten varpaille, on kai hänen vasemmistosuuntauksensa vastaista."
"Pakkohan hänen on se julkaista, kun työnantaja niin sanoo."
"Ei vaan ole julkaissut."
Äitienpäivänä jysähti pommi. Helsingin Sanomat julkaisi uutisen Ekologisen puolueen puoluekokouksesta. Olivat erottaneet Pentin puolueen valtuustosta. Pekka kuuli siitä Hauholla kahvilla poiketessaan. Kiti luki sen lehdestä. Kotimatkalla hän pohti ankarasti, mistä oli kyse. Erotettu, puolueen perustaja, henkinen isä ja ilmeisesti hyvin pitkälle rahoittajakin. Pentin puhelin ei vastaa, soitto Annelille, puhelin oli varattu. Pekalla oli muutakin asiaa, ja hän polkaisi Annelille ja alkoi veivata soimatonta ovikelloa.
"Hei, minä olen puhelimessa, tule sisään." Loikittuaan tavarakasojen yli Pekka alkoi kysellä erottamisesta.
"Se oli aivan kauheaa, Taivalsaari oli masinoinut paikalle uusina jäseninä edellisenä päivänä hyväksyttyjä jäseniä. Omassa puheenvuorossaan hän hyökkäsi Penttiä vastaan aivan kauheasti. Lehdistö ajettiin ensin ulos. Minäkin menin suostumaan siihen, kun ajattelin, ettei puolueen riitoja ole hyvä levitellä. Mutta se oli virhe. Olisi lehdistö heti saanut oikean kuvan siitä, mistä oli kyse. Taivalsaari oli uhannut erota, mikäli Pentti valitaan. Osa oli pelästynyt tätä uhkausta, ja äänestyksessä Pentti hävisi yhdellä äänellä. Taivalsaaren masinoimat osallistujat kyllä istuivat loppuun saakka."
"Vai niin, siellähän tapahtui aivan oppikirjanomainen puolueen valtaus. Kyllä vasemmisto-opistoissa on tämä opetettu. On aina vaaran merkki, kun viime hetken jäseniä ollaan hyväksymässä mukaan."
"Kyllä minä sitä ajattelin, mutten uskonut muutaman uuden jäsenen tekevän mitään tällaista."
"Juuri näin heitä on opetettu toimimaan. Nyt teidän on ehdottomasti saatava Taivalsaari erotettua. Sillä ei ole mitään väliä, jos lehti jää joksikin aikaa ilmestymättä. Kyllä maasta muitakin toimittajia löytyy."
"Niin varmasti, on sitä pohdittu. Olisiko sinulla joku ehdokas?"
"Ei nyt ole, mutta täytyy kuulostella."
"Kolmen viikon päästä on hallituksen valinta, siinähän Pena on kanssa ollut."
"Teidän täytyy nyt masinoida omat kannattajat. Sinun tärkein tehtäväsi on nyt olla puhelimessa. Asia täytyy varmistaa, sillä vastapuolikin varmasti toimii, nyt kun Taivalsaari on paljastanut karvansa."



Pekka pyöräili kotiin ja soitti siskolleen Kitille Juupajoelle. Hän oli myös tilannut Elonkehän, ja oli lukenut Pentin kirjoituksia. Kitillä olikin ehdokas, Kiviharjun Inkun mies. Koitettuaan taas soittaa Annelille pyöräili Pekka taas ovelle. Anneli tiesikin Kiviharjun ennestään, innostui asiasta ja pyysi puhelinnumeroa. Sitä ei ollut plakkarissa, mutta Kitin numeron hän antoi.
"Pentin voisi olla parempi erota kokonaan puolueesta, vallankin jos hänet syrjäytetään hallituksestakin. Hänen sanomansa kyllä menee tässä maassa läpi, mutta puolue ei tee mitään ilman Penttiä." Anneli oli ajatellut itsekin erota, mikäli Penttiä ei valita.

Pekka oli järjestänyt seuraavana päivänä talkoot kotiseutumuseolle. Se oli kirkonmäelle siirretty vanha talonpoikaistalo. Katto oli alkanut vuotaa, ja kotiseutuseura oli päättänyt laittaa siihen uuden pärekaton. Viisi urhoollista oli paikalla, aloitettiin esineiden siirto ja suojelu. Kun päärakennus oli saatu valmiiksi, katsottiin vielä aittaa. Avainta ei ollut kellään, olisiko aitta ollut auki vuosikymmeniin. Jussi lupasi hakea rautasahan.
"Tuo samalla uusi lukko!" huikattiin perään. Odotettaessa Eero lupasi saada oven auki,
"Tuo minulle vasara ja kirves, tämä on helppo särkeä." Jussin rautasaha ei purrut lukon metalliin. Pekka toi kiven. Eero löi, Jussi piteli kiinni ja Tapio nauroi.
"Tuo kirves." Pekka toi, sama peli ja naurut päälle.
"Tuo toinen kirves." Sama peli. Lopulta Eero sahasi lukon auki. Ovi aukesi ja miehet kömpivät sisään, siellä oli etupäässä kimpiastioita ja yksi lipasto, toinen kaappi ja maidontarkastajan rasvanmäärityslaitteet. Niitä kun miehet arvuuttelivat, astui Pentti sisään.
"Mistäs sinä tulit, Helsingin autoltako?"
"Ei kun Annelilta, Katriina kertoi teidän olevan täällä, ja minä päätin tulla katsomaan." Pentin pyörän takana oli valtava reppu Miehet vielä juttelivat rasvanmäärityskoneesta. Eero ja Pekka valehtelivat minkä kerkisivät ja muut nauroivat.

"Minulla on sinulle silakoita ostettuna. Olen monena päivänä käynyt, muttet ole ollut kotona, mennään hakemaan."
"Onko ne sinulla kellarissa tai jossain kylmässä, ovatko ne vielä hyviä?"
"Ne ovat aivan priimoja, polkaise pyörällä, minä menen Eeron kanssa autolla."
"Ette sentään ole kumpikin omalla autolla." Pekka ehti hieman ennen Penttiä.
"Olisi minulla jo kiire kotiinkin, tulen hetkeksi." Pentti oli jo Annelilta kuullut, Kiviharjunkin. Sanoi tämän tietävänsäkin. Mietti vain voisiko tämä lähteä, kun hän oli vihreitten kunnanvaltuutettu. Jääkaapista haettiin silakat. "Mitä nämä ovat, silakoitako?" Aivan silakan näköisiä ne olivatkin, Pentti otti yhden käteensä. "Suklaata," ähkäisi Pentti. Hän ei luvannut juoda teetä. Jääkaapista haettiin vielä suklaata ja palastettiin lautaselle.
"Tämä on aitoa kilosuklaata."
"Miten niin?"
"Kas kun minä ostin sitä sitä tasan kilon. Se on Kultasuklaasta Iittalasta. Sielläkin me olemme poikenneet. Minä ostin tässä välissä Fazerin levyn, enkä yhtään pitänyt siitä."
Pentti kertoili puoluekokouksen kulkua, ei häntä kovin ulosheitto tuntunut harmittavan. "Et sinä kyllä sitä puoluetta tarvitse. Siinä vaan joutuu aina kompromissin tekoon." Pentin ajatukset ovat kyllä levinneet ja leviävät vastakin ja hän saa seuraajia.

Tunnin he siinä istuivat ennenkuin Pentti alkoi tehdä lähtöä.
"Käydään vielä katsomassa sinun nurmikkoperunoitasi." Pekka oli laittanut siemenperunat suoriin jonoihin nurmikon pintaan, kantanut kompostia päälle ja väleihin katteeksi koivunlehtiä ja olkia.
"No nyt minä uskon tuohon, kun näen."
"Minulla on tarkoituksena hävittää tästä nurmikko. Samalla saan tästä nostella aivan puhtaita mukuloita suoraan pataan." Pentti nousi pyörälleen, "tavataan vielä ennen sinun Viron matkaasi, minä lähden nyt Kukkian kierrokselle." Pekka katseli kuinka Pentti kaarsi mäkistä mutkaa ylös polkien pään tahdittaessa vauhtia kuin kilpapyöräilijällä.