Pentin vuosien kulku

Vuodet vierivät

 

Pentti oli valinnut raskaan tien kuljettavakseen. Nuoruuden idealismi ei kadonnut, ei muuttunut. Työ oli hänelle keino toteuttaa uskoaan, tietämystään, harrastustaan. Usko ihmisen tuhoavaan vaikutukseen maapallon kehityksessä, tietämyksen kasvattaminen havainnoilla kotimaassa, naapurimaissa, keskisessä Euroopassa, rakkaimman harrastuksen lintujen tarkkailun ja vuosikymmeniä pitkien havaintosarjojen teko lukemattomilla lintujärvillä ja maa-alueilla. Pyörällä hän on polkenut jokaisessa Suomen kunnassa kiikarit ja havaintovihot mukanaan, täyttänyt sivu sivulta kymmenittäin pieniä vahakantisia vihkoja. Pekka niitä katseli keittiössä, jonne Pentti niitä kiikutti hänelle. Pieni käsiala, lyhenteet, ilmansuunnat, mistä lintu tuli ja mihin meni, tieteellisen tarkasti kaikki tallessa. Näitä vihkoja Pentti on nyt kirjoittanut puhtaaksi ikivanhalla kirjoituskoneellaan, päivästä toiseen. ”Sinulla on aika ohkainen tuo paperi, mille kirjoitat, eihän se pysy kauaa mapissa.” ”Minä olen hankkinut tällaisia pyöreitä reikäisiä vahvikkeita, jotka sitten liimaan paperin tueksi.” ”Eihän siitä mitään tule, hankin sinulle vahvempaa paperia, 80 grammainen on hyvä.” ”Mistä sinä sitä saat, en ole tiennyt sellaista olevan olemassakaan?” ”Älä huoli, kyllä se hoituu.” Seuraavalla kerralla Pentti sai paksumman paperinsa, useita paketteja. ”Hyvänen aika, näitähän riittää vuosikausiksi. Olen laskenut, että tällä vauhdilla minulla menee yli kolmesataa vuotta kaiken kirjoittamisessa.”

Pentti jäi edellisessä kirjoituksessa auton etupenkille Pekan suunnatessa Mäntyharjulle. Olivat menossa aina Rantasalmelle saakka, mutta ensin käytiin tervehtimässä Pentin tytärtä ja miestä sekä kahta lasta, Maijaa ja Mattia. Heillä on lähes omavarainen tila puron ja järven välisellä kannaksella. Yhtenä tuotantosuuntana heillä oli luonnonkasvipuutarha ja ansari. Hirsisessä pirtissä juotiin teetä ja katsastettiin isännän kirjoittamia luonnontieteellisiä kirjoja. Pekka osti kasveja mukaansa ihmetellen niiden monistamista kaupallisessa mitassa. Matka jatkui Juvalle, Savonlinnan tietä ohi kauniiden järvikannasten, kunnes Rantasalmen risteyksestä vasemmalle käännyttäessä he  saavuttivat tavoitteensa. Pentillä oli joitain karttoja mukanaan, ja Pekan ihmeeksi kohde tavoitettiin ja tarkastettiin. Ei ollut tästäkään paikasta suojelukohteeksi.

Kotona Sääksmäellä olivat taas koolla kolmisin, Anneli oli tullut käymään. ”Minä olen käynyt katsomassa myös myytäviä metsiä, mutta kun alkaa ostoneuvottelut ja Pena paljastuu ostajaksi, niin kaupat peruuntuvat,” Anneli purki harmiaan. ”No onhan kumma, vaikka muistan minä senkin, ettei Pentille ole myyty metsää edes kaksinkertaisella hinnalla.” ”Minulla alkaa aika loppua, haluaisin vielä voida tarkkailla metsän kehitystä ja iloita sen pelastumisesta ikuisiksi ajoiksi.” ”Kuuleppa, olen ajatellut yhdistää veden ja tulen. UPM:llähän on metsää yli 500.000 hehtaaria. Mitäs ajattelet, jos minä kysyisin sieltä?” ”Metsäyhtiöltä, ei se onnistu,” tuumi Pentti. ”Äläs nyt, kyllä siinä saumaa olisi, mikä valtava pr-voitto heille siitä tulisi, kun voisivat sitä käyttää maailmanlaajuisesti hyväkseen. Olen ajatellut mennä Antilan Hannun kanssa esittämään ajatuksen heille pääkonttoriin.” Lupa tuli ja niin tapahtui, miehet menivät pääkonttorille tapaamaan ympäristöpäällikkö Nilsseniä, hän neuvoi metsäpäällikkö Kivimaan puheille. Varovaisesti suhtautuivat asiaan molemmat, Kivimaa lupasi kuitenkin etsiä sopivia kappaleita. Kaksi tulikin tarjolle, Kuopion lähettyviltä ja toinen läheltä kotikontuja. Pentillä oli käytettävissään lähes 500.000 markkaa ostoon. Se oli kertynyt hänen kirjoistaan ja esitelmistään ympäri Suomea. Äkisti summa kuitenkin puolittui. Maa järähti, raha vilahti ja ensimmäiset kaupat syntyivät kuin ihmeenä. Kaunis koivikkoinen useamman kymmenen hehtaarin palsta, koivikkoa, hakkaamatonta metsää, talo, navetta ja vähäinen maatilkku. Pekka soitti Kivimaalle ja kertoi rahamäärän puolittuneen. Eipä tullut enää yhteydenottoa. Kääntyi kuitenkin voitolliseksi tämäkin tapaaminen teollisuusmiesten kanssa. Pentillä oli mainio kohde Pälkäneellä, Sappeen takana. ”Kuule, soita sinä Niemelälle, ja kysy siitä Pälkäneen kappaleesta.” Pekkaa hirvitti Pentin ehdotus. ”Ei kun soitat itse, mitä minä siinä välissä, en edes saa Niemelää ikinä puhelimeen. Toista se on kun Linkola soittaa.” Eihän se siihen jäänyt, tiedemiehen sitkeydellä kalastaja koetti saada avustajaansa soittamaan, turhaan. Palatessaan taas kerran tuohon suomalaisten hyvin tuntemaan keittiöön, kalanhajun leijatessa eteisessä, huomasi Pekka isännän istuvan hyväntuulisena pöydän ääressä. ”Minä soitin sitten itse.” ”Hyvä, miten kävi?” ”Sain ensin Niemelän sihteerin langan päähän, selostin haluni saada keskustella toimitusjohtajan kanssa. Sihteeri vastasi Niemelän olevan hyvin kiireinen, ja että hänellä on just matka edessä.” ”Minä kerron, ehkä huomenissa hän ehtii tähän asiaan,” oli sihteeri vastannut. ” Ei mennyt kuin muutama minuutti,  Niemelä soitti.” ”Just, mutta olisiko soittanut minulle, mitä hän sanoi?” ”Oli kovin kiinnostunut, kysyi sitten missä se palsta sijaitsee. Minä en sitä sanonut, johon Niemelä:” - Vakuutan, ettei tule aavistushakkuuta! Kävelivät heti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa kalastaja Pentti Linkola, toimitusjohtaja Juha Niemelä ja metsäpäällikkö Timo Kivimaa pälkäneläistä kangasmetsää arvioimassa. Kaupat syntyivät. Samoin seuraavat kaupat, jotka kuin ihmeeksi Anneli sai junailtavakseen Ikimetsän Ystävien tiliin. Suomalaiset havahtuivat todellisuuteen, aarniometsien häviämiseen Etelä-Suomesta. Tietoisuus levisi Pentin metsien suojelusta, ja lahjoituksia, testamentteja, sekä ehdotuksia metsäalueista tuli runsaasti.  Pian oli koossa yli kaksikymmentä palstaa ja yli kuusisataa hehtaaria, komeita pirstaleita aina Lappia myöten pelastettuina.

Virossa on Maatsalun luonnonsuojelualue meren rannassa. Se sijaitsee Haapsalun kaupungista 30 kilometriä etelään. Pentti oli siellä ajelemassa polkupyörällä, löysi olkikattoisen pienen maatalon piharakennuksineen, tilaan kuului myös muutaman hehtaarin pelto. Paikasta muodostui kokous- ja lintupaikka. Pekkakin kävi siellä talkoissa metsää istuttamassa. Matka alkoi Sääksmäeltä, Pentin ja Annelin kanssa. Juuri ja juuri ehtivät bussiin, Kampissa Pentti kysyi passiaan Annelilta. ”Ei minulla ole sitä.” Pikaneuvottelu, Pentti palasi Sääksmäelle bussilla, muut menivät laivaan ja Maatsaluun. Yön tullen pihaan ajoi taksi, josta nousi oviaukon valoon Pentti.  Palattuaan Sääksmäellä tutun keittiön pöydän äärellä Pena selosti: ”Kävelin sisälle Annelille ja pengoin kaikki paikat kahteen kertaan, enkä löytänyt passiani. Olin jo luovuttamassa, kun päätin vielä kerran katsoa pöydällä olevan paperipinon. Pläräsin sitä pohjaan saakka etusormella, ei mitään, mutta sitten otin alimmaisen kuoren ja kas, siellähän se oli.” Kaksi hehtaaria peltoa muuttui taimikoksi kahdessa päivässä. Vasta jälkeenpäin selvisi, että alue olikin luonnonsuojeluun määrätty. Eivät olleet virolaiset kovin pahana, pyysivät vain, että seuraavalla kerralla soitettaisiin ensin.

Pentissä ei ikä ole näkynyt, askel joustavana, tukka tummana pehkona kiharoiden, vain parran vaalentuessa kulki hän pihamaassa, järvellä kesät talvet, bussilla ja junalla ympäri maatamme. Keskusteluissa hän saattoi tehdä aivan muuta ja puhua hukkaamatta lankaa. Kuunteli kyllä Pekan hulluja ideoita, torppasi niitä joskus hyvin kuivasti, ilmastonmuutos alkoi nousta esiin useasti. Yleensä olivat samalla puolella, välillä miettivät toistensa ajatuksia. Automatkalla Luopioisiin Mikkolan navetan taidenäyttelyyn nousi viimeinen jääkausi puheeksi. ”Minä en oikein ymmärrä tätä melua viimeisten jäitten sulamisesta. Ajattele nyt, jos eläisimme täällä ja jääkausi olisi seisahtanut Salpausselän harjuun. Pitäisimmekö sulamista katastrofina, vapautuisi hiljalleen Pohjanmaa ja Lappi? Nyt on huoli Alppien viimeisten jäätiköiden kohtalosta.” Pekka vilkaisi sivulleen puhumatonta Penttiä. ”Nukutko sinä?” ”En, minä vaan mietin meidän arktisen alueen eläimiä, minne ne joutuvat, naalikin, jos siellä vielä lämpiää?” ”Se on totta, ne häviävät tämän taistelun. Lapissa on kuitenkin aiemmin kasvanut mäntyjä, joita nyt tutkitaan tunturialueen järvien pohjista.” Mielenkiintoisia puheita ja asioita, välillä hauskojakin olivat kahdenkymmenen vuoden aikana käsitelleet. Pentti monesti nauroi, sanoi itse huvittuvansa kovin muiden vahingoista. ”Olimme talvella hevosella ja reellä matkassa, nousin kävelemään ja katselin kuinka ajuri suistui ojaan ja reki alkoi kaatua. Ajuri katsoi minua ja huusi: ”Älä naura!”

Sokeritauti iski talvella. Verkoilla avannolla Pentti joi lapiosta litramäärin. Sisällä lämpimässä häntä väsytti niin, että makasi silmät kiinni lattialla. Keskusteluun hän silloinkin osallistui. Lopulta Helsingissä kävellessään katuja huomasi hän kuntonsa romahtaneen totaalisesti, melkein tavallisen ihmisen tasolle. Lääkäri totesi  nuoruuden sokeritaudin. Pentti oli Valkeakosken Sairaalassa, Pekka kävi häntä katsomassa. ”Kuule, kun minun aikani käy täällä pitkäksi, niin olen alkanut täydentää näitä lintuvihkoja. Täällä ei kuitenkaan ole sinipuna kynää. Minulla on sellaisia keittiön pöydän päässä ikkunalla rasiassa. Voisitko sinä tuoda sellaisen ensi kerralla?” Kynä saapui, Pentti pääsi pois sairaalasta. Silloin oli vielä pakkasia, koti oli kylmänä, silloin tuli apuun Klemolan Olli, Pentti pääsi lämpimään lampurille Äimälään.

Aamuinen puhelu: ”Pentti täällä, hei. Minun täytyisi pistää aamupistos tällä saakelin kynällä. Ei siitä tule mitään. Minä vääntelin ja kääntelin sitä ja heitin sen raivoissani roskiin. Voisitko sinä auttaa?” Pekka ajoi Pentille, lähdettiin sairaalaan. Pääsivät heti sisään ensiapuun. kaikki hoitajat ja lääkäri parveilivat ympärillä avuliaana. Jälkeenpäin Pentti ihmetteli, kun ihmiset kertoivat olevan heikkoa hoitoon pääsyn. Pekka siihen: ”Sinulle on kuninkaan kohtelu.” Vielä oli opeteltava pistäminen. Pistoskynä oli suojattava pakkaselta. Lisäksi sen käyttö oli hieman hankalaa. Hoitaja alkoi epäillä Pentin osaamista. ”Minä kyllä lähden kotiin.” ”Kuulkaas hoitaja, opettakaa se kynän käyttö minulle, niin takaan Pentin sen oppivan, minä otan vastuun.” Pekka kirjoitti ylös ohjeet, ja lähdettiin. Keittiön pöydän ääressä alkoi opettelu. ”Odotas nyt, annas minulle ruutupaperia, minä kirjoitan sinulle ohjeet.” Niistä tuli kymmenen kohtaiset. 1. heiluta kynää edes takaisin kymmenen kertaa, 2. kierrä sinistä osaa puoli kerrosta, 3., 4., aina kymmeneen saakka. Kun se kaikki kävi Pentinkin tekemänä, niin Pekka kiinnitti listan seinään puhelimen viereen. Toisen listan hän taitteli Pentin lompakkoon. Tavatessaan Pekka aina muisti kysyä: ”Oletko pistänyt itseäsi?”

Tuli kutsu Pentin päiville. 80 vuotta oli kulunut. Synnyttyään Helsingissä professoriperheeseen sai hän kasvaa aivan ainutlaatuisissa oloissa, suuressa kivitalossa suurella tontilla keskellä Kaisaniemeä. Talo oli Suomessa kuninkaalle rakennettu asunto. Kun kuningashanke lopahti, jäi rakennus muuhun käyttöön, nykyään se on luonnontieteellisenä museona. Asui siellä kuitenkin kruunaamaton kuningas. Pentti lasketteli veljensä kanssa suksilla kasvitieteellisen puutarhan rinteitä, souteli kesäisin pitkin Helsingin rantoja, seikkailuilla mukana mäyräkoira Sissi,  kalasteli ja seuraili lintuja. Kalastuspäiväkirjan pito alkoi jo tuolloin, sen pito on jatkunut katkeamattomana ainakin 70 vuotta. Sinne on punnittu kaikki saalis, tarkasti ja säntillisesti aikaa ja paikkaa myöten. Luonnon tarkkailuun ei kai sopivampaa paikkaa helsinkiläispojalle voi kuvitella. Elon kaaressa Pentti on saanut aikaan tavattoman pitkän tieteellisen työn, suomalaisten mielen muutoksen luonnonsuojelulle myötämielisiksi, satojen ja tuhansien hehtaarien suojelualueiden perustamisen esimerkkinsä innoittamana. Kutsuilla oli väkeä mahdottomasti ympäri Suomea, suurlähettiläitä, filmitähtiä, kansanedustajia, eliitin edustajia, rahvaan edustajia. Yksi oli joukosta pois. Pentti toivoi musikanttien esityksiä, kansansoittajien, haitaristien, viulistien, yhteislaulua ja yksinlaulua. Tuomarlan Heimo järjesti myöhemmin sellaiset krymppäjäiset Kivipirtissä. Paikalla oli tietenkin oma orkesteri Oksetti, sekä Nytky, pelimanniyhtye Antti Järvensivun johdolla soittimina viisirivinen, kaksirivinen ja pimpparauta vielä tahtia iskemässä. Pentti istui keskellä seinän vieressä pöydän takana tukka korkealla hapsulla kuin Tintillä. Vieressään hänellä olivat lampurit Äimälästä, Olli Klemola, vaimonsa Tuula-Maria ja kummityttönsä Mimosa Sten. Soitto raikasi, esiintyjät lauloivat. Kansanmusiikki pääsi huimiin sfääreihin Minna Hokkasen saapuessa esiintymään useiden itse tehtyjen soittimien kanssa. Pienin oli tuohipilli, ja suurin miltei kaksimetrinen alppitorvea muistuttava hevosen nauruinen soitin. Minna esiintyi, lauloi, soitti kannelta ja truuttasi välillä hirmuisen naurun kimpoilemaan kivisistä seinistä. Ruokajonossa Pentti nauroi itsekseen vielä jatkoksi Reiman tokaisulle, että kyllä hän nyt ymmärtää miksi maaseutu on autioitunut, kun kuuli tuon parkaisun. Oksetti alkoi komppailla Minnaa, Reima viisirivisellään, Heimo kaksirivisellä ja mukaan käveli Kyttälän Ilkka banjonsa kanssa. Kuulijat alkoivat taputtaa rytmissä, Reima aloitti laulun. Mukaan liittyi kaksi naista Sahalahdelta, aloittivat kansanlaululla pari säkeistöä, johon Pentti vastasi soolona, esitys sai taputukset vuorostaan kuulijoilta, ilta kohosi ylemmäs. Lauloivat, taputtivat tahtia, yleisö lauloi yhteislauluja. Pirttiin saapui vanha pelimannimestari Olavi Blåstedt viisirivisensä kanssa. Osa joukosta oli katsomassa navetan moninaisia eläimiä, nyt  palailivat navettakierrokselta.  Olavi asettautui pirtin perälle istumaan, aloitti. Kaihoisan kauniisti soi Lokki, Sininen Huivi, Elämää Suomalaismetsissä. Väkeä tuli lisää, soittajia ja kyläläisiä. Juhlat venyivät puolilleöin.

Pentin keittiössä istuivat taas monet yhteiset retket kiertäneet miehet. Pekka katseli matikkaverkon selvitystä. Yhden verkon selvitykseen meni kaksi tuntia. ”Tämän minä jouduin keväällä irrottamaan toisesta päästä, kun jäät uhkasivat sen viedä. Mateet olivat päässeet vapaasti pyörittämään verkkoa. En minä ole näitä jättänyt selvittämättä, yhden verkon olen joutunut hylkäämään.” Pentti kumarassa havaksen päällä, niskan ja hartioiden linjan painuessa jo hieman luokalle, jatkoi työtään. Vielä jatkuisi kalastus, avantojen hakkaus, verkkojen uittaminen jään alle ja saaliin kokoaminen.

Mennään käräjille v. 1974

Vaihtoauton harmit

Kuivurin viimeistely oli kesken. Pakkausteippiä kului valtavasti, kun Pekka tiivisti tuulikäytävän kovalevytaustat molemmin puolin. Kuumana päivänä teipin liima tarttui hyvin, ja silitys kädellä varmisti työn. Katon saumat olivat hankalammat huonon työasennon takia, kädet täytyi ojentaa suoraan pään päälle valmiiksi puraistu teipin kaistale käsissä. Teippi saattoi tarttua mihin vain pitkän vapaan pään liehuessa hiljalleen ympäriinsä. ”Perkele, taas se tarttui vinoon, vedän sen pois, no nyt, auh, olkoon, kelpaa.” Jos teippiä ei saanut kerralla suoraan, niin siihen tuli ryppy sitä pakotettaessa sauman päälle. Siinä oli silloin heikko paikka, mistä irtautuminen valtavassa tuulessa puhaltimen pukatessa 55.000 kuutiota ilmaa oli mahdollista. Ei siitä vielä olisi katastrofiksi, mutta ajan kanssa sellaiset nauhan riepottelut tekisivät tyhjäksi tiivistystä varten tehdyn työn. Teippirulla naukaisi irrottaessaan otettaan kerältä, nauha liittyi seinän nauhaan. Katto tuli valmiiksi. ”Kappas, pianhan tämä kävi, täytyyköhän käytävä tiivistää vielä ulkopuolelta.” Pekka käveli tikkaille, kapusi viimeisen laarin korkeudelle ja alkoi ylitellä lukuisia väliseiniä konkatessaan sähköpäätaululle. Hirsiseinässä olivat sulakkeet ja kolmivaihemoottorin kytkin. Ensimmäinen vaihe päälle, hetken odotus, että 11 kW moottori saavutti kierroksia, toinen kääntö ja kolme vaiheinen moottori pauhasi täysillä. Se oli asennettu seinään keskelle tuulikäytävää tehtyyn pyöreään reikään. Siipien halkaisija oli metrin verran. Moottori imi ulkoilmaa valtavasti kohisten. Ilma syöksyi käytävään aiheuttaen sinne melkoisen ylipaineen. Pekka konkkasi taas laarien yli tikkaille, laskeutui ja käveli vanhan riihen sisällä katsellen ja tutkien kättä liikuttamalla saumojen kohdalta josko olisi vuotoja. Tiivistä oli. Seuraavaksi hän nousi takaisin ja sammutti puhaltimen, laskeutui käytävään ja avasi viimeisen laarin kohdalla olevan työntöluukun. Se liukui kevyesti urassaan laarin pohjan alle. ”Täytyy vielä varmistaa ilman tulo laariin, puhallin käyntiin ja menen sinne katsomaan ja kokemaan ilman voiman.”

Auto ajoi pihaan. Konstaapeli Mangeloja saapui kaupoille. Hän oli tavannut isännän aiemmin, he olivat jutelleet maataloudesta ja soittamisesta. Konstaapelilla oli Sammaljoella vanha hirsitalo, jossa hän soitteli kavereidensa kanssa. Haitari oli hänen soittimensa. Puhe oli kääntynyt autoihin. ”Onko sinulla tietoa hyvästä käytetystä, halpa sen pitää olla ja ehjä? Minun täytyy päästä Vaununperältä Vammalaan välillä useita kertoja päivässä.”  On minulla Punkalaitumella tuttu kauppias, minä myyn hänen autojaan useinkin. Minä tutkin asiaa ja palaan sitten.” Mangeloja katseli autiossa pihassa ympärilleen, vanha auto näkyi olevan vajan nurkalla. Hän kurkkasi navetan ikkunasta sisälle, kanat kotkottivat vastaan. Silloin kuului valtaisa humina kuivurilta. ”Jahas, isäntä onkin tuolla töissä.” Käveltyään riihelle ja astuttuaan sisälle havaitsi hän sen tyhjäksi, näki tikkaat ja nousi niille. Hänen päänsä pisti laidan yli. Pekka säpsähti, ei ollut kuullut tulijaa. ”Moron, mä meen sammuttamaan puhaltimen!”

Pihassa katselivat keltaista Ooppelia. ”No, sievä peli, ei kuki ruosteet mahdottomasti. Onko se muutoin ehjä, moottori?” ”On varmasti, minä olen tämän Punkalaitumelta tuonut, hyvin pelasi.” ”Minä lähden sitten Osmon kanssa koeajelulle, vartoos vähän, minä soitan.” Eteisen hämärässä Pekka sai Osmon langan päähän. ”Moi, onko sulla aikaa tänään, mentäs vähän preistaamaan yhtä Ooppelia?” ”Moro, en nyt heti pääse, mutta soita muutaman tunnin päästä, tai tule tänne, niin katotaan sitte.” Mangeloja ja Pekka hyppäsivät autoon, ajoivat Vammalaan sillan pieleen poliisitalon ja rannassa sijaitsevan kerrostalon eteen parkkipaikalle. ”Minulla on tuossa toinenkin auto parkissa, jota voit katsoa. Aloita nyt tästä ensin.” Palattuaan Innanmaahan kävi isäntä syömään. Keittiössä oli eilisiä keitettyjä perunoita ja lihapullakastiketta kipossa. Hän nosti pannun kaasuliedelle. Se seisoi jakkaran päällä puuhellan päädyssä. Jakkaran alla oli kaasupullo. Käydessään aiemmin Tähtisillä Vaununperän perällä oli Manu tarjonnut sitä hänelle. ”Nyt saisit halvalla pullon ja kaasuntasaimen siihen päälle. Olisi minulla vielä siihen kaksiliekkinen poltin siihen päälle.” ”Sattuipas somasti, kyllä minä vaan teen kaupat, sanot vaan hinnan.” ”Neljäkymmentä markkaa kaikki, pullo on tyhjä.” ”Sulla on sitten sopuisat hinnat, kaupat syntyivät.” ”Siinä on sun hyvä keitellä pottuja. Mä olin käymässä Kiikasa kanalatyömaalla. Oltiin katolla ja minä näin silloin nopeimman perunan kasvun kuin koskaan.” Pekkaa nauratti jo valmiiksi, kysyi kumminkin: ”Mites siinä sitten kävi?” ”No, emäntä meni kylvään perunoita vakoon. Seuraavana päivänä hiukan ennen päivällistä kattelin, kun hän meni sama vati kainalossa pernamaalle ja poimi sieltä täysin kasvaneita mukuloita.”

Osmo oli metsäkoneen kimpussa. ”Moro, mitä sä nyt reiraat?” ”Katos kun toi nostovarren pään hydrauliikka petti. Mä näytin Hannulle, miten pinotavaraa ajetaan ja kasataan sievä pino. Tökkäsin vähän nostopäällä kapuloita tasaan, niin toi letku osui puihin ja hajosi. Siinä meni samalla hieman tuo kiinnityskin hajalle. Sitä tässä nyt teen.” Hannukin oli paikalla. ”Tietenkin, kun sen täytyi pelleillä, olisi vaan ollut työssä kiinni. Nytkin tulee rokulia sun tähden.” ”Äläs ny, kyllä vehkeet kestää ja vehkeet hajoo kun töitä tehdään.” Motkotti Hannu vielä, mutta lopetti. ”Mitäs nym meinaatte, sulla näkyy olevan tollanen keltuainen?” ”Jo vain, lähetääs koeajolle, tulisko siitä meille peliä.” Miehet ahtautuivat autoon, ajoivat Vammalaan, kääntyivät ennen siltaa Kallialan suuntaan. ”Mikäs tässä, annas kun mä ajan.” Vaihtoivat paikkoja, ajo jatkui. Vihattulassa käännyttiin paluumatkalle. ”Kaupat tästä täytyy varmaan tehdä, vaan minua hieman epäilyttää toi Punkalaitumen suunta. Siellä asuu paljon eri huijareita.” ”Korjataan sitten, jos jotain ilmenee.”

Ooppeli muutti Innanmaahan, palveli hyvin, kunnes kolmonen alkoi vaihdelaatikossa narautella. Mikään ei auttanut, meteli vaihdettaessa kolmoselle lisääntyi. ”No perkele, tässä se nyt on, tämän takia auto haluttiin myydä kaukana Punkalaitumesta. Voi olla vaan synkronirengas, voi olla hammasrattaissakin.” Pekka käveli hämärään eteiseen, veivasi seinäpuhelimesta Mangelojalle. ”Moro, myit mulle risan auton, otat sen takaisin.” ”En ota, sinähän koeajoit sen.” ”Kyllä vaan, sinä vakuutit sen olevan ehjän. Se on petos. Minä kävin Vettenrannalla ja Tapsa sanoi siihen tulevan laatikkoremontin, maksaa varmaan kaksi tonnia.” ”Ei kuule, ei mitään perumisia, vanha autohan se oli.” ”Nyt onkin kyse sinun petoksestasi, ei autosta, tämä on aivan selvä, on minulla todistajatkin.” ”Ei sinulla mitään ole, en ota takaisin.” Pekalla kiehahti. Hän lopetti puhelun ja alkoi saman tien laatia rikosilmoitusta. Henkilöt, aikamäärät, kohde, vikakohde muistilapulla hän karautti poliisilaitokselle, siellä työnnettiin lomake käteen. Lomake mukanaan hän ajoi asianajaja kivirannan puheille. ”On sinulla juttu, syytät poliisia petoksesta. No, en minä sitä syytöstä pelkää, kyllä minä tämän jutun uskallan ajaa.” Pekka mietti, että mitä uskaltamista siinä on, tekee vaan työnsä. Lomake täytettiin yhdessä, vienti poliisilaitokselle jäisi seuraavaan päivään.

”Mangeloja, oletkos täällä yksin, minä jätän tänne rikosilmoituksen sinua vastaan?” ”Yksin olen, anna tänne.” ”Pidäpäs huoli, ettet sitä hukkaa, se on kirjattava diaariin.” Ei siinä muuta puhuttu, erosivat ja miettivät kumpikin omiaan. Mangelojan päässä sytytti ensin. Pekka kutsuttiin tapaamaan nimismies Aaltosta. ”Päivää.” ”No hei, istu siihen. Minulle on tuotu tällainen hukkaamiskielto, sinulta Mangeloja vaatii 2000 markkaa takuuteen.” ”Jahas, mitä se sitten merkitsee?” ”Kyllä tässä ei oikein ole perusteita nostaa ja määrätä tällaista summaa, sinulla on tila takana, kait siinä aina sellainen rahasumma löytyy tarvittaessa. Nyt on vaan niin, että kun tämän on vaatinut minun mieheni, niin helpommalla päästään, jos sen teet.” ”No voi halvattu, kaikenlaista kiusaa. En siitä rettelöi, mitä täytyy tehdä?” ”Laitat pankkikirjalle sen summan ja tuot kirjan minulle.”

Käräjäpäivä oli määrätty. Pekka ja Osmo kävelivät Kauppalantalolle. Aulassa katselivat ovesta juttulistaa ja kyselivät omaa numeroaan. Heitä lähestyi outo mies, lykkäsi kättään: ”Olen Risto Tuori, minulle soitettiin ja pyydettiin ottamaan tämä juttu. Kiviranta on samaan aikaan Huittisissa istunnossa.” ”Perkele, kyllä hän tämän tiesi ennalta, no, mitäs sinä tiedät tästä jutusta?” ”Olen paperit lukenut, ajattelin tarjota sopua, mitä ajattelit?” ”Oikeuteen tänne on tultu, eikä tieltä käännytä. Koskas on meidän vuoro?” ”Se on seuraavana.” Ovi aukeni ja sisään huudettiin Turtiainen vastaan Mangeloja. Puheenjohtaja kysyi ja Pekka vastasi. ”Ei tässä ole kahta puhetta, minulle myytiin viallinen auto ehjänä. Auto oli kunnossa päivän, ja siinä oli vakava vaihdelaatikkovika.” Mangeloja vuorostaan kertoi: ”Sinullahan oli asiantuntija mukana.” ”Osmo hiiltyi ja vastasi: ”En minä ole mikään asiantuntija, olin kaverin mukana vaan katselijana.” Asia meni päätökseen, vastaajat kuuntelivat tuomion lukua. Petossyyte meni nurin, molemmille määrättiin oman asianajajansa lasku ja kulut. ”Nahkapäätös, piru täältä mitään oikeutta saa, ajellaan Vaununperälle.”

Hiehojen siirto jalkaisin Alangolle v. 1975

Siirto toiseen navettaan

Kesäpäivän kuumuudessa oli lähdettävä viemään Kunkulle hiehoa. Pekka haki traktorin suulista pihan perältä, ei ottanut siihen kärryä perään, vaikka ensin niin ajatteli. Kärry olisi ollut hyvä Ullan, se oli hiehon nimi, kuljetukseen, vaan ilmankin kait selvittäisiin. Ulla oli teuraaksi tarkoitettu vasikka, välityksestä se, niin kuin navetan muutkin vasikat, oli ostettu. Kunkku oli niiden vasikoiden kasvua katsellut, ja silmänsä oli tarttunut Ullaan ja Mantaan, aikoi niistä kasvattaa lypsylehmät . Oikeastaan Kunkku oli sellainen lempinimi, jota voitiin käyttää vain silloin kun Kunkku ei kuullut. Kyse oli Alangon Matista, pohjalaisesta, isänsä oli tullut Jalasjärveltä ja kotiutunut Vaununperälle. Kunkku oli itse syypää nimeensä, oli hakenut Kiikasta muutamia maatalouskoneita, ja kun oli ne saanut kotiin, oli sanonut Osmolle: "Minä olen sitten tämän kylän kunkku." Ei siihen muuta tarvittu, nimi pysyi kuin tervattuna.

Kaupat oli sovittu ja nyt oli siirtopäivä. Pekka ajoi traktorin pihatien alkuun, talon ja navetan väliin, pysäytti sen, hyppäsi kopista ja asteli pränniin hakemaan liekanarua ja Ullaa. Lieka oli naulassa navetan oven suussa, se kädessään Pekka astui navettaan Ullan vierelle.
Komea hiehohan sinusta on kasvanut, ruskeankirjava paksumahainen junttura, Pekka irrotti Ullan syöttöpöydän parresta, kiinnitti liekan kaulan alle ja alkoi taluttaa sitä pihalle. Syöttöpöydän päässä pihan puolella oli ovi, jota ei muulloin kuin karjaa tuotaessa ja teuraaksi ajettaessa käytetty. Kauniisti Ulla siitä käveli traktorin perään, missä Pekka sen kiinnitti nostovarren päähän, liekaa oli vapaana parisen metriä. Traktori käyntiin ja hitaasti ykkösellä liikkeelle. Pekka katsahti taakseen, huomasi Ullan astuneen sivuttain ja pysähtyneen. Samassa lieka osui takarenkaaseen ja Ullan vielä vastustaessa lieka kierähti tiukalle harkkojen väliin, alkoi nostaa hiehoa. Pää seurasi mukana tiukasti renkaassa kiinni. Pekka ei ehtinyt tehdä mitään, ennen kuin Ulla pyörähti renkaan vetämänä ilmaan ja vasemman kyljen kautta mätkähti maahan, pam. Helvetti, nyt se kuoli, Pekka hyppäsi kopista alas ja Ulla hyppäsi jaloilleen, vapisivat molemmat. Siinä se nyt oli, kun en laittanut sitä kävelemään kärryn perälautaan kiinnitettynä, ei olisi lieka tarttunut mihinkään. Pekka soitti Kunkulle ja pyysi häntä auttamaan siirrossa. – Viedään jalkaisin, ota sinä Manta ja minä talutan Ullaa.
Kunkku saapui Transitillaan pihaan, hiehot laitettiin molemmat liekaan ja miehet lähtivät taluttamaan niitä kilometrin päässä odottavaan uuteen navettaan. Päivä alkoi painua keskipäivän yli, oli heinäkuu ja pilvetön taivas. Kulku sujui mukavasti sorkkien kopistessa asfalttiin, ohitettiin naapuritalon, Santamäen, tiehaara. Siellä isäntä hoiti myös lypsykarjaa, lehmät olivat laitumella tien vieressä. Ulla ja Manta huomasivat rauhassa märehtivän lauman, muuuu. Laitumella nostivat päätään ja alkoivat lehmät hölkätä aidan viereen. Kuljetettavat innoissaan karauttivat eteenpäin Pekka ja Kunkku toppuutellen ja huutaen. Ei siinä mikään auttanut, hiehot olivat jo liian suuria ja väkeviä ihan pysäytettäviksi, eteenpäin mentiin kumisaappaiden savutessa, kun miehet hillitsivät minkä taisivat elikoiden vetoa. Laitumella pisteltiin myös jo laukkaa utareiden heiluessa holtittomasti, törmäsivät melkein aitaan, alkoivat juosta miesten ja hiehojen rinnalla. – Nyt jos nämä typerykset päättävät hypätä ojan yli, niin aita kaatuu ja on meillä sitten arpeetia korjata vahingot, koko lauma tietenkin karkaisi tielle ja meidän perään. Laidun onneksi loppui, ja lehmät jäivät.
Pekalla oli menossa kuivurin rakentaminen vanhaan riiheen. Töihin hän oli palkannut Virtasen Hannun. Työmaalta katseli Hannu hiehojen vientiä ja nauroi niin perkeleesti. Ohi kansakoulun, Saunanojan, Salon, ja oltiin perillä. Ulla ja Manta kiinnitettiin parteen. Tuletko kahville, kysäisi Kunkku. – Kyllä vain, vaimosi laittaa aina niin maistuvat kahvit. Astelivat sisälle keittiön pöydän äärelle. – Terve vaan, tuotiin hiehot, sanoi Pekka. Emäntä oli taas leiponut ihanaa pullapitkoa, sokeria ja maitoa kahviin, pala nisua suuhun ja kupista ryystäen tuota virkistävää juomaa. – Miten kuljetus sujui, uteli Marja. – Hyvin se meni, tuossa laitumen kohdalla vaan vauhti vähän nousi mutta pysyttiin mukana, Kunkku kertasi matkan vaiheita. Pekka sai sovitun maksun ja lähti klampsimaan takaisin.

Kylvön taksa v. 1973

Vuokrakylvö

Peltoja muokattiin vauhdilla kylvökuntoon ympäri kylää. Tavan mukaisesti isännät aloittivat äestykset samassa järjestyksessä vuodesta toiseen. Käveltiin pellolla kumisaappaissa, kouraistiin maata, puristettiin sitä nyrkkiin ja katsottiin mulloksen muovautumista. Savisilla alueilla ei voinut aloittaa muokkaamista, jos saappaaseen tarttui savea. Hätäilystä olisi seurannut saven tilttaantumista  ja painumista kasaan. Tällainen pellon pinta olisi kuivuessaan muodostanut läpitunkemattoman pinnan, kokkareisia kappaleita. Niihin ei olisi minkäänlainen kylvö ollut mahdollista. Kourassa puristettu humus taas ei saanut jäädä palloksi, silloin se oli liian märkää. Vaivihkaa katseltiin muitten isäntien valmisteluja. Ensimmäisen ajettua traktorinsa pellon laitaan äes perässä sai muutkin ryntäämään suureen keväiseen pyöritykseen. Saunanojan Valto oli useasti tuo ensimmäinen, Lehtimäen Heikki perässään. Heikin pellot olivat viettäviä rinnepeltoja, ja siten aikaiseen kuivuvia, Valtolla taasen pellot olivat kyläaukean tuulisella laidalla. Viimeisenä kylvöt suoritti tavan mukaan hätäilemätön Lehtisen Unto. Pellot olivat hänellä sarkaojissa, tuiki rauhallinen isäntä.

Innanmaassa oli alkanut koneellisen viljelyn kausi vanhaisäntä Valtterin luovutettua tilan hoito tyttärelleen ja tämän miehelle. Ensimmäinen traktori, Fordson Major, veti perässään Potilan äestä ja Juko tehtaan kylvölannoitinta. Väriltään kaksimetrinen hirviö oli punakeltainen, vientiväri kuuli Pekka konetta Hankkijalta ostaessaan. Ohjekirjaa täytyi pihassa selata, kylvömäärien säätö täytyi aluksi opetella. Perusteet tällekin toimenpiteelle hankittiin Hyrkin tilan renkiaikana. Pehtoori Martti Posio oli tarkka kaikissa toimissaan, laittoi Taunon, tilan vakituisen työmiehen, kuivurin nurkalla veivaamaan käsiveivillä kierrokset laskien sekä apulannalle että siemenelle. Ne tippuivat vantaista maahan muovin päälle, josta ne koottiin punnitusta varten. Kierroksien määrä katsottiin kirjan taulukosta, saatiin vastaavuus hehtaaria kohti. Apulannan syöttö oli isännästä riippuen 200 – 400 kiloa, kauran noin kaksisataa. Innanmaan pihassa suoritettiin nyt tuota tärkeää tointa. Koneen säiliöihin oli nostettu apulanta etupäähän ja kaura takasäiliöön. Säätämällä pohjan läppiä saatiin tavaraa menemään läpi enemmän tai vähemmän. Lopuksi punnitus varmisti tuloksen. Pekka nosti säiliöt täyteen. Lannoite oli 50 kilon säkeissä, säkit peräkärryssä sopivalla korkeudella, neljä säkkiä vajui laatikkoon. Kuivurin nurkalta taas aloitettiin, tarkka tähtäys yläpäähän, koneen varovainen laskeminen pellon pintaan ja samaan aikaan kytkimen nosto pehmeällä liikkeellä. Apulanta ja siemen alkoivat soljua maan sisään. lantarae hieman syvempään kuin siemen. Vilja kylvettiin yleensä kolmen, neljän sentin syvyyteen. Tähän toimeen olivat kaikki tilan toimet keväällä tähdänneet. Peltojen oikea-aikaiseen kylvökuntoon saattamiseen. Pekka katseli tasaista höyryävää peltoaan, multa tuoksui muhevalta, valmiilta ottamaan siemen syliinsä ja kasvattamaan siitä uuden sadon. Kosteus ja lämpö loivat tuon parahultaisen yhdistelmän vuosi vuodelta viljelijälle saattaa vuoden kierto liikkeelle.

Lehtimäen Heikki pyöräili taloon, laittoi navetan seinää vastaan ajopelinsä, käveli tervehtien isäntää kohti. ”Oletkos saanut jo kylvettyä?” ”En vielä, Sydänmaa on aloittamatta, kotona alkaa olla valmista. Laitan sinne ohraa, kerkiää se vähemmälläkin. Mennääs kahville.” Astelivat raput, Pekka kiskaisi ulko-oven auki ja antoi Heikin astella ensin eteiseen. Sen perällä oli toinen ovi välieteiseen. Sieltä johtivat ovet vasemmalle vanhan isännän kamariin, oikealle pirttiin ja suoraan keittiöön. Tuttu oli tie, valoja ei tarvittu, välieteiseen ei johtanut ulkovalo mistään suoraan. ”Olen ajatellut, tulisitkos minulle kylvöön? Ei montaa hehtaaria olisi, metsänrajan lohkolla olen äestänyt, siihen puron rajaan saakka.” ”No tietenkin tulen, joko heti mennään?” Heikki ponkaisi pyörällä edellä, Pekka tyhjensi säiliöistä loput pressun päälle, vähäiset kasat. Ilmi olisi halunnut heti keittää kahvit, mutta työt ensin, miehet menivät pellon laitaan. Koneeseen laittoivat siemenet ja lannoitteen. ”Aloita tästä laidasta ja tuonne sitten Ylöniemen rajaa kohti.” Kone maassa ja traktori vedossa, lyhyet olivat ensimmäiset kaistat. Pekka kävi tarkastamaan pellosta kylvöä. ”No perkele, missä apulanta on.” Siemen löytyi vaostaan, mutta lantaraetta ei. ”Saamari, tässä on eri asetukset, kun mittailin valmiiksi ohran määriä, apulantaraot ovat kiinni.” Sähäkästi 200 kilon säädöt, siemen kiinni ja Pekka aloitti alusta saadakseen lannoitteenkin peltoon. Montaa kaistaa siinä ei ollut, mutta tapahtuma harmitti. Kelloa hän oli katsonut työtä alkaessaan, nyt tuli päällekkäisyyttä. Maaseudun Tulevaisuus oli kirjoittanut tuntivelotuksista, miten paljon olisi soveliasta ja tarpeellista pyytää mistäkin työstä. Hinnat olivat traktorikaivuusta äestykseen, kylvöön, auraukseen ja talvitöihin. Kyseessä oli viljelijän palkka, siitä ei sopisi kovin poiketa. Käydessään hautausmaalla Roismalassa katsomassa konekaivuuta oli hän käynyt kysymässä Torran isännän tuntitaksaa, mitä seurakunta maksoi tunnilta. Oli muistuttanut, että taksa on korkeampi. Taisi olla samanlaista oppimattomuutta kuin Tähtisen Maunon kanssa, silloin vain asia meni toisin päin. Kylvö tuli valmiiksi, juosten oli käyty säkkien nostoon ja viiltämään mahat auki apulannalta. Ei voisi moittia hidastelusta. Kahvikupin äärellä Heikki kysyi hintaa. Pekka katsoi kelloa ja määräsi kolmesataa kaksikymmentä markkaa. Lompakko oli maksajan kädessä, aataminomena liikahti, rahat asetettiin pöydälle. Seuraavana keväänä Lehtimäkeen tuli oma kylvölannoitin.

Uusi äes v. 1976

Lautasäes

Kotilohkon pellot oli kynnetty yhteen. Kuivat vuodet houkuttivat siihen, ja seuraavana vuonna alkaisi salaojitus. Pellonojat olivat suurimmaksi osaksi jo matalat, virtasi niissä kuitenkin vesi, sarkojen päiden aukot olivat kunnossa. Pekka päätti nopeuttaa seuraavan kesän töiden sujumista. Viisitonniseen Fordiin kytkettiin kolmesiipiset automaattiaurat, nostovarret kiinni ja työntötanko. Kiinnikkeitä oli näin kolme, niiden varassa auroja kyettiin säätämään kyntöä varten. Junttilan tilan mailla Roismalassa oli ollut traktorikynnön Suomen Mestaruuskisat. Siellä olivat isännät joukolla katsomassa komeaa kyntöä. Jokaiselle kilpailijalle oli annettu saman suuruiset sarat. He aloittivat keskeltä viiltämällä ensin matalan viilun auki viivasuoraan pitkittäin. Alku ja loppupää oli tarkkaan mitattu ja merkitty. Ajaessaan kilpailija tähtäsi merkkikeppiin. Traktorit liikkuivat hyvin hitaasti, viilu kääntyi katkeamattomana nauhana kyntämättömän maan päälle. Takaisin ajaessaan miehet sitten käänsivät viilun vähän syvemmältä siten, että tuo viilun päällensä saanut kyntämätön kappale tuli myös käännetyksi. Tämä oli myös arvostelun alainen kohta. Varsinainen kyntö aurat maassa alkoi, kahdella siivellä kilpailtiin. Pekka käveli pitkin sarkaa katsomassa edessä ja takana traktorin menoa ja viilujen tasaisuutta. ”On hienoa kyntöä, viilut istuvat toistensa lomaan niin tarkasti saman paksuisina ja levyisinä, ettei voi nähdä jäljestä siipien määrää.” Posion Marttikin oli paikalla, jutteli miesten kanssa ja esitteli Pekkaa tutuilleen. ”Tässä on Innanmaan isäntä! Katselee oppiakseen.” Muut miehet myhäilivät, mitähän siitäkin tulee. Eivät sitä ääneen sanoneet.

Viisitonninen ajettiin kuivurin kupeessa toisen puolen pyörät ojaan. Siitä laskettiin aurat maahan ja viilun kääntö ojan päälle alkoi. Ensimmäinen viilu painaltui ojan pohjalle, seuraavat kääntyivät aivan ojan penkalle. Saran päässä käännyttiin takaisin päin ja viillettiin ojan toinenkin puoli. Näin ojaan kaatui kaksi viilua, ja pelto tasoittui yhtenäiseksi kentäksi. Päivä kului puoleen, lyhyen ruokatauon jälkeen ajo jatkui Ojansivun rajalta kotiin päin. Siihen käveli katselijoita. ”Mitä ihmettä sinä nyt teet?” Santamäen isäntä ensimmäisenä kysyi. Oli ikkunastaan nähnyt Pekan vetelevän viiluja harvakseltaan pitkin peltoja. ”Otan tässä tietoisen riskin, on ollut kuivaa, ensi kesänä Ojansivun Mikko tulee salaojittamaan. Saan pellot tasoitettua ainakin osaksi.” ”Minä ajattelin sinun suunnittelevan kylvöjä kesäksi ja merkkaavan lohkot valmiiksi. Voi olla hyväkin, riippuu ensi vuodesta, ja syksystä.” ”Onhan syksyssä mittaa, kunhan joskus pitää poutaa.” Aurat vaihtuivat jousipiikkiäkeeseen, kolme metriä leveään Potilan tehtaitten tuotteeseen. Ensin Pekka veti äestä poikkisuuntaan. Lata siinä edessä kasasi mullosta eteensä, joka sitten ojien painauman kohdilla tasasi edelleen. Yläkappale oli tarkoitus saada ensimmäisenä kylvöön. Komean piiriojan vuoksi yläpuolisten maitten vedet juoksivat norjasti päin Saunanojaa ja Ojansivua, sieltä suorana muutamia satoja metrejä ja tien alitse Vaunujokeen. Aikaisemmat sarkaojat olivat vetäneet pellolle sataneet vedet selässään alajuoksulle. Pekka oli jo edellisenä vuonna kyntänyt joka toisen sarkaojan umpeen. Nyt olivat vuorossa loput. Alkoi hirmuinen jauhaminen, Ylöniemen tontin kupeesta Saunanojalle. Traktori huusi kuumana, ajo poikki sarkojen pomputti, ojien ja kyntöviilujen ylityksessä. Kerran saatuaan ensimmäisen suunnan vedot tehtyä, pelto oli jo kovin pehmennyt ja tasoittunut. Toiseen suuntaan ajo, poikki edellisten ajojen, oli huomattavan helppoa. Hiljakseen traktori siirtyi alas viettävää rinnettä, kunnes saavutti kuivurin. Nyt oli koko kappale äestetty kahteen kertaan. Pekka pomppasi alas kopista, siemaisi vettä kaivolta ja käveli katsomaan jälkeä. Saappaan veto pinnassa ja mulloksen kouriminen osoitti, että työtä on jatkettava. Traktori ja mies hyökkäsivät kolmanteen erään.

Kylvöjen jälkeen alkoi sataa, siemen sai tarvitsemansa lisäveden, juuret painuivat suoraan multaan. Sirkkalehti ja viljan varsi kasvoivat vahvana. Kiri herne alkoi kasvattaa lehtiään, kukki huimasti, mehiläiset alkoivat pölyttämisen. Kaikki kasvoi, palot paisuivat ja pitenivät. Satoi. Ei siitä ollut haittaa herneelle. Toisin oli alalohkolle kylvetyn ohran. Tähkä paisui raskaaksi, yli kuusikymmentä jyvää yhdessä. Sade piiskasi korret maahan. Sydänmaalle oli kylvetty kauraa, maahan painui. Satoi. Ei onnistunut puinti, kone upposi pehmeään maahan, eikä edennyt. Ylälohkot saatiin pelastettua, herneestä osa viikatteella, 1300 seivästä. Satoi.

Viisitonninen ei kyennyt kiskomaan syksyn auroja, mahdotonta. Pekka käveli Lehdolle. Jussilla oli hieman samoja vaikeuksia pehmeillä tien alapuolisilla mailla. Sai kuitenkin kynnöt tehtyä. Pellot olivat je ennestään salaojassa. ”Sulla taitaa noi aurat olla jotensakin  keveämmät kuin mulla, hyvin tuo on näkynyt käyneen. Minä en etene, täytyy odottaa pakkasia ja kuivumista.” Jussi tokaisi maan jäätyvän nopeasti näin märkänä. Kävelivät kahville, Anneli keitti. Pöydässä kaikin ihmettelivät kesän sateita. ”Ei Punkalaitumella näin ole satanut, meillä miehet ovat saaneet työt tehtyä.” ”Täällä kyllä jäi valtavat määrät viljaa peltoon. Kaikki metsien keskellä olevat raiviot lakosivat. Aallon Irjaltakin useita hehtaareita.” ”Kun nyt saisi edes kynnettyä vainiot, ettei olisi heti tappiot niskassa ensi kesän sadosta.” ”Kysys Pekka Pakariselta, niillä on kimpassa kaksikymmentä tuumainen uudisaura. Se voisi kulkea sun traktorin vetämänä märässäkin pellossa.” ”Mahtaako, mutta katsotaan nyt, voin soittaakin.”

Aura oli haettava aukean toiselta laidalta, Liuhalasta. Se teki juhlallisen vaikutuksen, siipi oli kuin valaan selkä, vannas vahva ja ohjaslautanen suuri. Kuivurin nurkalta alkoi koetus. Varovaisesti aura maahan, hiljainen veto ja vantaan kärki upposi maahan. Leikkuri pyöri edessä, painui peltoon ja leikkasi suoran kunttaan, jota pitkin sitten vannas ja siipi käänsivät viilun ympäri. ”Kas, ehkä tästä tulee jotain. Pinta on jo muutaman sentin jäässä, mutta hyvin näkyy leikkaavan. Siitä tämä onkin kiinni, kyllä voima muutoin hyvin riittää, ja vannas painuu kyllä. Pian tuli eteen kovempi paikka. Aura pyrki väkisin kääntymään sivuttain kynnetylle puolelle. Pekka kävi säätämään auroja, kiskoi nostovarren tiukempaan, tiukkasi hieman vetotankoa ja yritti taas. Sujui, ja ei sujunut. ”Sian sorkkima tästä tulee, jos laitteet kestävät.” Leikkuri oli kovimmalla. Se leikkasi maahan itsensä ja pyöri suorassa kunnes vältti takana kampesi sivuun. Leikkuri taipui sivuttain, ei mahtanut mitään jäiselle maalle. ”Helvetti, ei voi kauaa kestää tätä menoa. Nonni, nyt on parku jo sen verran kova, että präsähtää.” Leikkuri, suuri teräslautanen joutui antamaan periksi mahdottoman edessä, se taittui, repesi osittain ja suuri kappale irtosi siitä. Äkäisesti Pekka nosti auran maasta ja päräytti kotiin. Pihassa työkalujen kanssa irrotti leikkurin ja hyppäsi Volkkariin. Hankkijalta Vammalasta sai uuden. Sille kävi samoin. Pekka osti toisen, kiinnitti sen ja täryytteli auran takaisin Pakariselle. Kynnöt jäivät tekemättä. Keväällä komeat roihut ja savut nousivat hehtaarien alalta. Pekka poltti sadon pois tieltä.

Eläinlääkäri Nurmi oli tilaltaan Urjalasta tuonut äkeensä Vammalaan. Oli sen vaihtanut. Hankkijalla se seisoi pihassa komeana leväällään Pekan taas poiketessa ostoksille. ”Sullahan on tuossa lautasäes, minä saatan tarvita sitä, jos hinta on sopiva.” Menivät katsomaan, se oli raskas, kolmiosainen äes, jossa oli piikkien sijaan suuret lautaset, hieman vinottain asetellut runkoon. näitä rivejä oli useita peräkkäin. Pekka puntaroi mahdollisuuksiaan. Peltoja ei ehtisi kyntää keväällä, jousipiikkiäes ei jaksaisi pienentää kyntämätöntä peltoa, rahaa ei ollut. Paula oli ehdottomasti kieltänyt uusien koneiden oston. Miehissä kiinnitettiin uusi äes traktoriin, letku kiinni, ja hydrauliikka nosti sivukappaleet pystyyn. Pienessä hiessä ajeltiin tilalle takaisin. Huuto kuului jo ennen pihaa, koivukujalle saakka.

Kuivurin kohdalta taas aloitettiin. Pekka jysäytti äkeen maahan, vaihtoi pienempään ja painoi mustat savut pakoputkesta. Äes aloitti työnsä, mullos jauhaantui jo ensi vedolla. ”Haa, tässäpä kone, ei taida kevään kylvöt hävetä syksyn kynnölle.” Traktori jauhoi soikiota, ensin pitkittäin, sitten poikittain, uudestaan ja uudestaan, jälki miellytti kovin. Tuli siihen Santamäen isäntäkin katsomaan. ”Sinulla taitaa olla siinä oikea mullantekokone.”

Purjehdus Pentille

Peräpurjeella Pentille

Lotta uskoi, ja istui kauniisti keulatuhdolla haistellen tuulen tuomia hajuja kilometrien takaa. Keskustelussa Pentin kanssa oli Pekka maininnut tulevansa sopivalla tuulella veneellään kylään. Päivä oli perjantai keskikesällä. Veneen kotisatama oli muuttunut Tarttilasta Huittulan lahdelle matonpesupaikan viereen. Siinä oli jyrkän törmän alla paikka parille autolle, musta lieju ja komeat ruovikot molemmin puolin aallonmurtajaa muuttuivat santaan ja isoihin kiviin. Parikymmentä metriä pitkän aallopin päässä oli kaupungin matonpesupaikka, Rantavainionlahti. Molemmin puolin oli veneitä rannan kainalosta alkaen. Siellä oli myös kyläläisten paikka veneille. Se sijaitsi vasemmalla puolella ruovikon sisällä, ei aallonmurtajalla. Se oli kaupungin rakentama ja yleinen kaikille Valkeakoskilaisille. Pekka raivasi itselleen paikan muutaman pajun välistä viimeisen veneen viereen. Paikka oli suojaisalla puolella ulapalta puhaltaville tuulille. Rakensi hän siihen pienen lankkulaiturin, paalu veneen perän paikkeille mutaan, toinen viereen ja poikkilankku niiden väliin. Sen varaan sitten pitkälankku, jota pitkin saattoi kävellä veneeseen. Kauemmas vielä yksi paalu, johon sitten saattoi sitoa veneen perän kiinni. Näin vene saattoi keinua kuin sorsa aalloilla, kokka oli toisella köydellä kiinni rannan pajussa. Hyvin tuo paikka palveli käyttäjäänsä, kunnes seuraavana keväänä joku huittulalainen toi siihen oman veneensä. Luuli siinä olevan hänen paikkansa nautintaoikeuden mukaan. No Pekka siirtyi veneen verran rantaa päin, raivasi uuden sijan, mutta ei enää alkanut laiturin tekoon. Hyvin palveli tuokin paikka kesän. Seuraavana kesänä siinä paikalla oli maahan isketty parit rautapylväät, joihin oli vielä hitsattu nimikin: Pietola. Eipä alkanut Pekka peräämään oikeuksiaan, jotka kyllä oli ottanut tarkkaan selville kaupunginpuutarhuri Järventaustalta. Pietolankin paikka olisi ollut samassa rutakossa kuin edellisenkin paikan ryöstäjällä. Pekka vaihtoi puolta, meni tuulen syötiksi. Raivasi taas uuden paikan viimeisen veneen rannan puolelle. Siitä oli alkanut tämänkertainen matka. Lotalla oli pelastusliivit yllään. Kauniisti se niitä piti, tottunut kun oli monenlaisten vaatteiden pitoon kylminä talvina.

Pihaan tuli kerran kesällä pieni Sopu teltta. Pystyyn keskipihaan siten, että ohikulkijat huomasivat sen. Pekka oli Tampereella käydessään poikennut urheilutarvikekauppaan. ”Päivää, koiran pelastusliivit.” Lotta oli kainalossa mallina. ”Voi kun ei ole, yhtäkään, saati noin pientä. Mutta meillä on sen sijaan sopiva teltta. Se on ollut messuilla mallina, se on telttatehtaan tekemä aivan aito pienennetty malli. Koiranne sopisi siihen mukavasti.” ”Minä ostan sen, jos saan sen sopivasti, mitä se maksaa?” ”Viisikymmentä markkaa.” ”Voi maksaakin, mutta minä tarjoan kolmekymppiä.” Kaupat syntyivät ja Lotta sai telttansa. Liivit löytyivät toisesta kaupasta. Tuli Lotta telttaansa, kun Pekka ensin työnsi päänsä sinne sisälle ja kutsui. Ei muutoin siellä käynyt. Teltta kyllä oli joka kesä pystyssä ohikulkijoiden iloksi.

Tuuli heikosti, aurinko paistoi, vene liikkui hiljalleen kohti Kinttaankärkeä. Se oli Ritvalan ja Huittulan santaharjun viimeinen sormimainen uloke. Tie johti sinne kärkeen saakka, ja sielläkin oli maatila ja laiduntavia lehmiä luonnonkauniilla aholla. Vene pujahti kärjen ja pienten luotojen välistä viimeiselle aukolle. Lotta oli saanut luvan pissata veneeseen tarvittaessa. Pekan oli heitettävä laidan yli. Ei se uutta ollut, mutta soutuveneessä se olikin yllättäen vaikeaa. Tuuli ei painanut purjeeseen sen vertaa, että siitä olisi saanut tukea toisella laidalla. Vene  heilahti parras vedenrajaan hieman liian aikaisin. Tasapainoili siinä vedenheiton ja –ryyppäyksen rajalla. Onnistui kuitenkin. Koskisten saari jäi oikealle, avautui näkymä viimeiselle osuudelle venelahteen. Lotta kirmasi tyytyväisenä rannassa vapaana ja alastomana. Kulkivat vähäisen pellon laitaa pienelle metsälölle. Sieltä ei puita ollut kaadettu, se kuului Pentille. Ainoastaan hevosen ura polveili koivujen väleistä. Vastassa oli Pentin kenttä, pikkula, verkkosauna, puuvarasto ja tallirakennus. Oikealla peruna ja kasvimaa, edessä vähäisellä kummulla keltainen vähäinen asumus. Tyhjältä näytti. Piha oli kuuma, hyttyset kävivät kiihkolla kiinni, pihalinnut tirskuttivat. Kop kop, ei vastausta, eteiseen ja pimeään välieteiseen, kop kop, ei vastausta. Ei Pentti kaukana ollut, kun ovet olivat auki. Pekka katseli ympärilleen, otti lehdenkulman esille ja kirjoitti siihen terveisensä ja kellon ajan. ”Meidän on palattava samoin askelin, ei täällä ketään ole ennen iltamyöhää, jos silloinkaan. Mennään. Oli alkanut hieman tuulla, valitettavasti vaan vastaiseen. Vene oli huono luovimaan, sen sorto oli niin suuri ilman kunnon köliä. Koskisten saaren toiselta puolelta keskelle selkää, siitä käänsi halssin takaisin tulorannalle. Taas takaisin toiselle rannalle ja takaisin lähtörannalle. Matka eteni tuollaisen luovin jälkeen kolmisensataa metriä eteenpäin. Ilta alkoi viiletä, aika juoksi, aallot kasvoivat. Lotta ei tahtonut pysyä tuhdollaan. Kova kiljaisu sai sen ymmärtämään, että uiminen voisi seurata tottelemattomuutta. Helkavuori tuli vastaan, siellä näytti väki olevan saunassa. Kirmasivat alastomana laiturin päähän ja hyppäsivät veteen. Hyvä oli hypätä. Siinä oli hiekkaranta, samaa Ritvalan santaa, jota kaikki pellotkin siellä olivat. Veneen kulku kävi hieman hullusti päin polskijoita, ylemmäs tuuleen ei päässyt. Pakko oli taas vaihtaa puolta. Von Konovin Lahisten kartanon maat olivat toisella rannalla. Sielläkin oli rantasaunat kuumina, ihmiset polskivat pitkin rantoja. Sääksmäen kirkko näkyi jo ja Tiirikan ranta. Pappilanlahdelle tullessaan Pekka olisi piankin päässyt perille, jos olisi ottanut purjeen alas ja soutanut. ”Minä menen purjeilla perille saakka.” Kello läheni kymmentä, Lotta katseli kysyvänä, tunsi kotirannan tuoksun veneen kääntäessä viimeiselle kryssille. Siitäkään ei vielä olisi päässyt soutamatta. Pappilanlahti täytyi luovia pitkälle yli Pappilanniemen ja sieltä käännös takaisin ja suoraan kohti kotisatamaa. Mattoja pesi siinä kaksi naista, eivät päätään kääntäneet veneen suhahtaessa vauhdilla purjeen vetämänä muutaman metrin päästä.

Purjehtimassa Vanajalla

Peräpurje

Vanajan laineet kuljettivat tervattua soutuvenettä myötätuulessa.  Viidennumerolle ja Sääksmäen silloille oli vähäinen matka, Jylhänkärki näkyi jo yhdestä aukosta. Purjehtija oudoksui ajamista näin, masto ja purje olivat hänen selkänsä takana, vain peräsinpinna ja plokin kautta kulkevat jalukset olivat näkyvissä. Seilin näki vain taakse katsoessaan. Hyvin se veti, vene kulki suorassa, työntö ja vääntö kohdistui suoraan perälaudasta kölipuuhun, laineet hieman kohosivat. Oikealle jäi viidennumero, vasemmalla oli Sääksmäki ja Valkeakoski. Silta-aukoista Vanaja purkautui kohti Rauttunselkää jonkinlaisena virtana, joka nostatti tuulen tuomia laineita hieman jyrkemmiksi. Liikenne jyräsi siltaa pitkin, autojen kumit kumahtelivat maapenkereen ja sillan yhtymäkohdissa. Vene solahti keveästi sillan ali, tuuli jaksoi kantaa edelleen, vaikka osa siitä siltaan jäikin. Vasemmalla auringonottajat Valkeakoskelta olivat vallanneet silokalliot, päitä hieman nousi huovilta ihmettelemään outoa valkopurjetta veneen takana. Tuuli yllättäen hieman puuskahti Pekan painaltaessa Vohlisaarta kohti, pakotti uusi halssi venettä kallelleen ja purjehtijaa veneen laidalle tasapainottamaan purjeen äkillistä painoa. Vene loikkasi, kuohu voimistui, parras painui miltei upoksiin. ”Haa, kulkeepa tämä vilkkaasti, eloisaa touhua, kierränpä Jylhänkärkeen aluksi, halssi vaihtuu.” Pinna kääntyi paapuuriin, purje heilahti yli puomin Pekan selän takana ja alkoi heti vetää. ”Myötätuulessa ja aallokossa venettä on parempi ajaa siksakkia, eikä suoraan tuulen mukaan, ei keikuta ja rullaa niin paljon. Eipä nämä laineet nyt mitään maininkeja ole, ei ole venekään merelle tarkoitettu.” Kärki oli aivan veneen kokan edessä, siinä oli paikka, missä olivat käyneet uimassa, ja polku johdattamassa kärjen huipulle. Olivat siellä käyneet, komeita mäntyjä, jäkälää ja mustikkoa laajat alat.

Aamulehdessä oli ilmoitus myytävästä peräpurjeesta. Luettuaan sen Olivat lähteneet kaksin Ikaalisiin sen ostoon. ”En ole sellaista nähnytkään, mutta lukenut olen. Jos se on ehjä ja kaikki vermeet tallella, niin ostan sen.” ”Älä nyt vielä innostu, katsotaan ensin.” Tuttuja teitä myöten, ensin Tampereelle, Ylöjärvelle Vaasan tietä, ohi Hämeenkyrön ja Kyröskosken, siellä yli paperitien ja Osaran aukeiden yli, mäki nousi korkeana ja toisella puolella oli Ikaalinen. ”Onkos tässä kaikki, puomi kiinni peräsimessä, jossa on perämoottorin kiinnitysteline. Masto, purje piirapuomi, jalukset ja plokit.” Jotenkin kasa tuntui pieneltä Pekan miettiessä miten kaikki saadaan veneeseen oikeisiin kohtiin niin että se kokonaisuus toimii. ”Kyllä siinä on kaikki.” Kaupat tehtiin. Hieman jäi kaivelemaan spiirapuomin kiinnitys, alapäässä purjeen silmukkaan ja yläpää neliöpurjeen renkaaseen. Kävivät kahvilla ja ajoivat Tarttilaan. Vene oli siellä kylän rannassa aivan Alftaanin sillan pielessä. Paulakin oli lähtenyt ensimmäiselle  purjehdukselle, kun oli nähnyt osien sopivan paikoilleen. Lyhyt lenkki Visavuoren kärjen vieritse ja takaisin. Kerran puuska kallisti, Paulakin joutui hieman siirtymään kohti laitaa. ”Kulkeehan tämä, mutta on minulle liian jännittävää. Saat mennä seuraavalla kerralla yksin.”

 Pekka pakkasi selkäreppuun tavaransa, muonaa, varavaatteita, köysiä, puukon ja kahvia termokseen. Reppu  keikkui keulatuhdolla vapaana. Jylhänkärjen jälkeen kaksi melojaa kajakeissaan saavuttivat purjehtijan. Mies ja nainen aivan ääneti, ei käden heilausta, ei hei huutoa, mela vain solahti vuoroon toiselle ja toiselle puolelle veteen. ”Tjaa, no katsotaan, minä kiristän hieman jalusta, solina kasvaa ja vauhti.” Vene suuntasi melojien perään, sopivasti tuuli, melojat olivat hetken kuluttua rinnalla. Pekka ei puhunut, ei heiluttanut, ohjasi vaan tyynesti toiselle halssille kohti Vohlisaaren toista kärkeä. Siellä Joel Lehtonen piti kesäisin majaansa. Kirjoitteli ja hoiteli kanojaan sekä kestitsi vieraitaan. Veneellä souti heidät Huittulan rannasta, jos niin oli sovittu. Tulipa saareen vieraita uidenkin, vaatemytty pään päällä. Vohlisaaren ja pienen luodon välistä matka jatkui Pohjan rantaan katsomaan sataman veneitä. Kyläläiset pitivät siinä veneitään, olipa siinä jokunen moottoripaattikin. ”Koukkaan takaisin päin, uusi halssi ja tuota pikkuista luotoa kohti. Katsopas kuinka taivas synkkeni Hämeenlinnasta päin, nousee ehkä ukkonen. Kävipä se nopeasti. Näkyy nousevan suoraan tuon luodon yli. Ajan sinne hetkeksi suojaan, jos myteri nousee.” Kahdella halssilla tervavene kohisti kohti käyviä laineita. Aurinko jäi pilvien taakse, vesi muuttui harmaaksi, ja vaahtopäät kiitivät pilvien reunan alla. ”Nyt on päästävä tuonne suojan puolelle. Edessä taitaa olla aikamoinen karikko, mutta on mentävä niin pitkälle kuin uskaltaa. Seuraava käännös on sitten päin suojan rantaa.” Karikon kohdalla aallot paljastivat pinnan alla olevat kivet. Niiden editse käännös, purjeen tiukkaaminen ja istuminen heti styyrpuolen laidalle sai veneen kuivana muutamalla loikalla rantaan. Siinä oli vähäinen laituri muutaman isomman kiven kainalossa. Siihen laituriin vene kiinnitettiin, purje laskettiin ja kippari nousi verryttelemään ja katselemaan ympärilleen. Keskellä saarta oli kaksikerroksinen huvila, hyvin kasvillisuuden peitossa. ”Kukahan merikapteeni tämän on rakentanut, yläkerran ikkunat kohti laivaväylää.” Vähäisen saaren rantoja oli yritetty laajentaa, yhdellä sivulla oli käytettyjä auton renkaita, taisi joku olla traktoristakin. Ne oli puolestaan täytetty kivillä ja maalla. Istuessaan taas veneessä kippari alkoi nauttia evästä. Tuuli riipoi saaren puita, aallot löivät rantaan ja kiersivät aina suojan puolelle venettä keikuttamaan. Löi salama. Äkisti jyrähti, Pekka katsoi kelloa. ”Kesäiset ukonilmat tulevat nopeasti ja menevät nopeasti. Kerran Saimaalla palatessani kohti Lappeenrantaa jouduin samanlaiseen ilmaan. Suoraan edestä nousi ärhäkkä ukkonen. Kiinnitin veneen kokan lähimmän saaren suojan puolelle puuhun kiinni ja killuin siinä, kunnes rajuilma oli ohi. Olisin jatkanut, jos minulla olisi ollut gasti köysiin. Yksin en viitsinyt taistella ukkosessa.”

Kolme tuntia, ja ukkonen oli ohittanut Vanajan. Tuulen laannuttua sopivaksi Kippari nosti purjeen ja suuntasi takaisin Sääksmäen silloille. Keskellä selkää taipunut tuuli painoi äkisti venettä, oli hypättävä laidalle ja päästettävä purjeesta hieman tuulta pois jalusta löysäämällä. Siinä kohtaa olikin peräpurjeen kovin voitettu puuska. Lähtiessään rannasta Pekka kiinnitti repun valjaista keskituhdon ympäri, kiilasi airot tiukkaan veneen pohjalle varautuen näin siihen, ettei pahassakaan kohdassa varusteet katoa. Silta lähestyi, auringonottajia ei näkynyt, Viidennumero jäi taakse. Tuuli kääntyi puhaltaen nyt Toijalasta, mustia riekaleita seilasi taivaalla, edessä oli kummeliluoto. Siellä olivat monesti olleet ja kahvitelleet hyvällä kelillä. ”Taidan päästä luodon vasemmalta puolelta, tiukka keli, mutta hallittavissa.” Istuen aivan tuhdon tuulenpuoleisella laidalla sai kippari vaivoin veneen kokan nousemaan ohi luodon. Siinä rannassa oli karikko, joka näkyi aaltojen loiskeessa. ”Pahuksen karikko, mutta taidan onnistua, tiukka halssi aivan päin ja sitten pieni hellitys ja pyörähdys karikon ohi.” Vene veti hyvin, karikko lähestyi, tuuli voimistui kovaksi äkkiä, paine purjeeseen oli niin suuri, että laita hörppäsi pitkältä matkalta vettä. Pekka istui laidalle koettaen tasapainottaa venettä, ei onnistunut, löysäsi hieman jalusta. Paine purjeesta loppui äkisti, laidalta ei kerinnyt veneen keskelle, se alkoi kaatua toiselle kyljelleen. Kaatumista auttoi veneeseen jo tulleen veden paino, kun se hulahti Pekan vielä istuessa jaloille ja laidasta yli. Vene kaatui Pekan päälle. ”Saamari, olipa äkänen pyllähdys, no, ei tässä hätää, ranta on äärellä, masto haraa pohjaa, täytyy saada se ensin pois.” Ei sitä saanut, mutta veneen sai niin kyljelleen, että masto oli pinnan suuntaisesti. Vasemmalla puolella mantereen rannassa oli moottorivene, viettivät siellä kesäänsä. Katsahtaessaan sen suuntaan Kippari näki veneen irronneen äkäisesti rannasta ja kaartavan täydellä vauhdilla apuun. Aallot ja tuuli löivät päin luodon rantaa, Pekka veti veneen kalliolle, irrotti maston ja purjeen kalliolle. Airotkin olivat tallella ja reppu. Mutta molemmat tuhdot, perästä ja keulasta olivat vedessä. ”Älkää tulko lähemmäs, siinä on kari!” Kippari huusi apuun tulleelle veneelle. ”Miten me voisimme auttaa?” ”Kiitos vaan, mulla on täällä kaikki paitsi pari tuhtoa, jos näette niitä siinä jossain.” ”On tuossa yksi, minä tuon sen.” ”Älä, voit ajaa kiville, siirry sen verran, että voit laittaa sen aaltojen tuomaksi, kyllä minä pärjään.” Keulatuhto keikkuikin rantaan. Enää puuttui perätuhto. Sitä ei löytynyt. Purjehtija riisui vaatteensa kalliolle, siinä ne kuivuivat samalla, kun termospullosta vielä riitti kahvia. Tapahtunutta miettien työnsi hän tyhjennetyn veneen varusteineen veteen, laittoi airot hankaimiin ja alkoi soutaa Visavuorta kohti. Kärjessä sai hän purjeen ylös ja soljutteli veneen satamaan. Puukolla veisteli uuden perätuhdon.