Keskustelu Pentti Linkolan kanssa 23. 3. -17

Maaliskuussa kellon siirtämisen uhatessa rohkaistuin puhelimeen

PuheluPentille 23.3 -17

Syksyllä kävin Linkolassa viemässä valmistamani kuvakirjan lahjaksi Sirkalle. Sillä reissulla lupasin ostaa kaksi matalaa madeverkkoa. Ne olivat vielä pyynnin jäljiltä  sotkussa,joten ne olisivat haettavissa vasta selvityksen jälkeen. Lupasin tulla selvitykseen avuksi.

Terveyteni heikkeni nopeasti, kevätpuolella olin jo niin vetämättömissä, etten kyennyt muuhun kuin kaupassa käyntiin autolla ja tietenkin pakollisiin sairaalassa käynteihin. Marraskuun lopussa meitä vielä kohtasi suuri onnettomuus, Paulan veli liukastui metsällä, kaatui ja ampui vahingossa haulikon molemmat piiput vatsaansa. Elämän ja kuoleman rajalla hänet saatiin sairaalaan suolet sylissä. Useiden leikkausten ja kuukausien jälkeen hän alkoi hieman toipua ja pääsi lopulta kotiin.

Syksyn soitossa Pentille kerroin tästäkin tapauksesta.

Päästyäni lopulta hematologin vastaanotolle sain hieman huojentavia tietoja ja oikean lääkityksen, veren vuoto milloin mistäkin loppui. Sain tarmoa soittaakseni Pentille ja kyselläkseni hänen kuulumisiaan.

- Pentti Linkola puhelimessa.

Kuulostelin ääntä, reippautta ei ollut siinä.

- Turtiaisen Pekka täällä, terve. En ole sinullekaan saanut soitettua. Olen ollut aika huonossa kunnossa, mutta miten sinä jakselet? Kuinkas sokeriarvosi ovat?

- No huonosti, minulla on ollut parikin kertaa yöllä hypotuntemuksia ja heikotusta. Niistä olen onneksi selvinnyt suklaan avulla, niinkuin ennenkin.

- Älä, sehän on aikamoista. Miten sinun jalkasi ovat olleet?

- Huonosti, minä huojun eteenpäin, voimia ei jaloissa ole. Olen käynyt ruokakaupoissa Valkeakoskella, ja olen pelännyt että poliisit sakottavat minua juopumuksesta, kun horjahtelen mennessäni.

- Sellaista se on minullakin, kun tuntoa ei kunnolla ole kuin polvista ylöspäin. Kerkiää siinä jo huojahtaa, ennenkuin lihaksista tulee tieto asennosta.

- No et sentään ole kaatunut?

- Sitä varon aivan erityisesti. Kuljen polvet hiukan koukussa ja jalat levällään sellaista pingviinikävelyä.

Nauroimme molemmat toisillemme kuvitellessamme miltä kävelymme näyttää muiden silmissä.

Penttiä kiinnosti minun sokeriarvoni.

- Aamuarvot ovat kyllä hyvät, siinä 5 – 7 välillä, mutta päiväarvot ovat päin helvettiä. Minä kärsin verenvuototaudista, joka paheni tossa kuukausi pari sitten. Verestäni tuli niin ohutta, että se alkoi valua minne sattui, mustelmia tuli itsekseen, pienet verisuonet tekivät punaisia pisteitä rinnan täyteen, nenästä ja takapuolesta valui, joskaan ei aivan solkenaan.

- No hemmetti, mitenkäs sinä pärjäsit?

- Alkuun huonosti, kun sain lähetteen Valkeakoskelle, ja se meni väärään pinoon. Minulle annettiin aika kuukauden päähän. Silloin aloin itse soitella, ja sain lääkäriltä puhelinajan. Hän määräsi heti Marevanin pois ja hevosen annoksen kortisonia. Vuodot loppuivat, mutta sokeriarvot menivät hullumpaan suuntaan. Mutta mitenkäs sinä, oletkos yhtään päässyt käymään missään, konserteissa tai taidenäyttelyissä?

- No olen, kävin Kuhmalahdella katsomassa yhden kuvataiteilijan näyttelyä, pääsin sinne autolla. Ensin ajattelin sen olevan sellaista kubismia tai nykytaidetta, mutta yllätyin iloisesti. Se olikin kaunista esittävää taidetta.

- Kuulostaa mukavalta, taide aina virkistää. Ei vanhana oikein muita iloja enää olekaan kuin taide ja konsertit. No joskus hyvä ruoka.

- Niin on, minulle kävi sillä lailla huonosti, että minä ostin sieltä yhden taulun. Maksoin siitä 350 euroa. Se on paljon eläkeläiselle, kun en saa sitä kuin 720 euroa kuussa.

Minun oli pakko nauraa.

- Anteeksi nyt, mutta kun sinulle käy aina niin kuin minulle noissa näyttelyissä. Mukaan tulee ostettua edes jotakin pientä. Siinäkin suhteessa olemme samanlaisia. Oletkos saanut sen jo seinälle ripustettua?

- Ei, se on vielä siellä näyttelyssä, saan sen sitten tänne kun se loppuu. Lupasivat tuoda sen samaan hintaan kotiin saakka.

- Sepä hyvä.

- Nyt minulle tuli tänne vieras ovesta sisään,täytyy lopettaa, mutta kerro nyt vielä siitä Paulan veljestä, onko hän vielä hengissä.

Kerroin nopeasti kuulumiset.

Pentti vannotti vielä soittamaan uudestaan samana iltana. En ehtinyt. Taidan mennä käymään.

Kaija Saariahoa Tampereella

Tampere-talon Iso sali 17.3. -17

Tampere Filharmonia

Mei-Ann Chen, kapellimestari

Jennifer Koh, viulu

Aloituskappaleena oli täysin keskellä romanttista klassismia Fanny Henselin säveltämä Alkusoitto orkesterille C-duuri. Vaikuttava alku huilun, klarinetin ja jousten esitellessä teeman, kapellimesterin loistavan työskentelyn rentouttamana saimme nauttia tästä pienestä kappaleesta. Pienetkin viitaukset orkesteri toisti tinkimättä, voimakkuuden vaihtelut melkoisista lukemista hiljenivät sujuvasti antaen huilistille tilan jatkaa klarinetin ja oboen kesken koskettavalla soololla, johon jouset yhtyivät.

Illan solisti viulusti Jennifer Koh astui orkesterin eteen kuin sininen pilvi, hyvin kohteliaasti tervehtien. Kaija Saariahon Graal theatre, konsertto viululle ja orkesterille alkoi solistin hämmästyttävällä jousen käytöllä. Kuulimme niitä ääniä, joita Posion Ulla aina koetti saada pois minun soitostani, rahinaa. Taidokas viulun käsittely kyllä hämmästytti, toisinaan sävelet olivat mieleni mukaisia, tunnistettavan kauniita. Niihin lähti orkesteri mukaan, soittaen hekin juuri niin kuin kapellimestari tahtoi. Niistä äänistä ei vain m inun korvaani muodostunut mitään seurattavaa, ei teemaa, melodiaa, ei sointuja. Muutamissa kohdin, ehkä rumpuosaston ollessa pääosassa, sain kuulla joitakin miellyttäviä rytmien käsittelyjä. Patarummut, isorumpu ja pikkurumpu kun soittivat luonnollisia ääniään. Tunnelma oli kuin Liisalla Ihmemaassa, sävelet tippuivat kuin vesi räystäältä. Railakas jousen käyttö katkoi jouhia kuin Pekka Kuusiston soitossa.

Solisti joutui koville, nuotteja oli sävellyksessä, niin kuin Anton Salieri sanoi Mozartille: liikaa. Äänet kulkivat kahdesta kielestä yhtäaikaa yli kaikkien kielten, vaihtelivat normaaliotteesta huiluääniin huikaisevalla nopeudella ja tarkkuudella. Tätä jäin ihailemaan samalla kun huomioni kiinnittyi hänen paljaaseen jousikäteensä. Siinä oli habaa kuin Maarit Björgenillä tai keskiaikaisella pitkän jousen ampujalla.

Voimakkaiden aplodien jälkeen hän soitti ylimääräisenä romanttisen pienen kappaleen niin taitavasti ja tunnelmoiden, että se putsasi korvat hyvin illan sinfoniaa varten.

Sergei Rahmaninovin Sinfonia nro 1 d-molli op. 13 palautti meidät siihen äänimaailmaan, minkä tähden me salissa olimme. Yllätys oli ensimmäisen osan kiivas meno ja väliin aivan loppua enteilevän voimakas meno. Toisessa ja kolmannessa osassa keskityttiin hienovaraisempaan äänimaailmaan, ja neljäs osa palasi alun tempoon ja voimakkuuteen. Ilta päättyi onnistumiseen.

Benjamin Shwarts kapellimestarin ja Javier Periane pianistin huippuesiintyminen

 

Tampereen Filharmonian konsertissa 10.3.-17

Antonin Dvorakin Metsäkyyhky op. 110 aloitti illan konsertin kapellimestari Benjamin Shwartsin johtaessa toista kertaa Tampereen Filharmoniaa. Erinomaisen rauhallinen aloitus käyrätorvilla, mikä sopikin hyvin aiheeseen. Sointi nousi pikkolon äänestä ja herätti aiheen teeman eloon. Valssin tapaan liikahdellut kapellimestari sai salin soimaan, ja asettumaan virran uomaan. Siitä huilu ja oboe nostatti menon virran niskalle ja fagottien johdolla luiskahdettiin alavirtaan, jossa hurjempi virran juoksu odotti kuulijoita. Patarumpu soi rauhan, johon huilut, oboet, klarinetit ja 2. viulun ensimmäinen pultti yhtyi. Alun kaunis teema palautui sellon kantavaan lauluun, jonka kuuluvasti esitti Joonas Pulkkinen kuin esisoittajana. Huilujen linnunlaulu päättyi käyrätorvien hiljaiseen sointiin.

Camille Saint-Saensin Pianokonsertto nro 2 g-molli op. 22, solistina Javier Perianes. Herkkä aloitus, kunnes koko klavieri tuli käyttöön, musiikki rauhoittui kunnes orkesteri tuli taakse. Solistilla oli hyvin vähäeleinen mutta täysin mukaansa tempaava kosketus, kapellimestari piti hyvin orkesterin soiton taustalla voimakkaimmissakin kohdissa. Solistin soitto kuului yksityiskohtiaan myöten mainiosti saliin. Tempo Andante vei pianistin eteenpäin hyvin kauniiseen osaan, jonka valoon huilut ja sellot nousivat, piano johti kirkkailla yläsävelillä, kunnes kiihdytti kapellimestarin johdolla taiturilliseen osaan. Ensimmäisen osan loppu oli hieno yhtäaikaisuuden osoitus kaikilta soittajilta.

Toisessa osassa solisti ja orkesteri pääsivät toistensa rytmiin ja sykkeeseen. Nautinnollista kuultavaa ja nähtävää. Kolmannessa osassa solisti otti alarekisterin voimalla esiin sähköistäen orkesterin. Hetken suvanto ja kapellimestari kiihdytti uudelleen. Solisti vastasi tarkasti, sävelet ryntäsivät ja soittivat samaa teemaa, jonka lautaset lopettivat. Uusi alku hurjaan lopetukseen. Mahtavaa!

Ylimääräinen soi salissa niin hienovaraisesti, tunnelmallisesti ja taitavasti rytmien ja voimakkuuden vaihteluineen ettei ennen. Kosketus, ansatsi soittimeen oli illan kruunu.

Melkoiseen kiitoon 76. Ensimmäinen osa Allegro ma non troppo soi kirkkaasti. Sinfonian voima nousi esiin vasta toisen osan kauniissa sellojen soolossa, johon altot yhtyivät. Sellot palasivat teemaan, huilut toistivat kauniin teeman, tii-daaa- ti-ti lyhentyneenä, ja teemaa vaihdellen eri soitinryhmät tulivat mukaan. Kapellimestari loisti ja sai tarkalla johtamisellaan orkesterin loiston esiin. Neljännessä osassa orkesteri oli vauhdissaan, ja kapellimesteri osasi pitää jousien voiman sopivana muiden soittimien esiin nostamiseksi. Oboe aloitti uuden teeman, jonka pasuunat toistivat johdattaen orkesterin melkoiseen kiitoon kohti voimaa ja ylpeyttä, kunnes sellojen ja 2. jousten pizzicato vei suvantoon. Vaskien ja puupuhaltimien yläsävelmien johdattamana päästiin reippaaseen finaaliin.

Orkesteri osoitti hämmästyttävän taitonsa soittaessaan ensimmäistä kertaa Dvorakin sinfoniaa. Kapellimestari Benjamin Shwarts johti mestarillisen illan, jonka kruununa oli solisti, pianisti Javier Perianesin hurmaava taituruus.

Hannu Linnun ja Jouni Kaipaisen triumfi

Linnun ja Kaipaisen triumfi

Tampereen Sinfoniaorkesteri valmistautui hyvin Hannu Linnun johdolla Jouni Kaipaisen (1956-2015) Sinfonia nro 4 op. 93 kantaesitykseen Polyteknikkojen Kuoron, mieskuoro ja Pauliina Linnosaaren sopraano sekä Jaakko Kortekankaan, basso, kanssa. (3.3.-17)

Hannu Lintu esitti shamanistisen tanssin ja loistavan kapellimestarityöskentelyn Kaipaisen jättiläismäisen teoksen Commedia soidessa käsittämättömällä intensiteetillä, tarkkuudella, äänten voimakkuuden vaihteluissa, eri soitinryhmien säihkyessä ja solistien sekä ennen kaikkea kuoron alkukantaisen voiman välittämisessä kuulijoille. Jo aloitus oli jylhä, lyhyt ja vaikuttava. Siliskansin trumpetti tykitti lempeydellä alkutahdit, jotka sitten hetkeksi sammuivat tunnelman jatkuessa ja voimistuessa muiden soittajien mukana. Solistien esiintulo antoi lupauksen vielä enemmästä. Pauliina Linnosaari, vaaleana olkapäät paljaina kaulassaan hopeinen kaulakoru timanttien loistaessa yhdessä puvun hopeavärin ja kimalteen, lauloi eteerisesti ilman sanoja, hennosti ensin ja valtavaan voimakkuuteen yltyvänä yli koko salin ja orkesterin. Loistava esiintyminen, joka sai jatkossa sanojakin lauluunsa kantoi esityksen loppuun. Hän esitti tässä Kaipaisen runoelmassa Danten Beatricea, joka äänen kuuluessa kaukaisuudesta ensimmäisessä osassa Introduzionen jatkui viidennen osan Paradise terrestre, Maanpäällinen paratiisi ensimmäisessä osassa hänen lohduttaessaan Dantea, Jaakko Kortekangasta. Tämä aloitti kuoron kanssa alussa ensimmäisessä osassa, Johdanto, Introduzione. Hänen bassonsa täytti salin, voimaa ja jäntevyyttä äänessään hän lauloi kuoron kanssa vuorolauluna. Libretto oli jaettu kuoron ja Danten kesken, osassa, jossa libretto käsitteli koko ajan Danten ajatuksia.

Arkaainen tunnelma välittyi Linnun sormista orkesterin ja solistin sekä kuoron matkasta. Sinfonia piti sisällään aivan oman äänimaailmansa, joka selvästi nojautui aikaisempien vuosisatojen tukevaan perinteeseen. Erityisesti lyömäsoittajille sävelletty osuus väläytti sibeliaanisia välähdyksiä, patarummut Tiina Laukkanen ja Peter Fodor olivat taianomaisia, samoin muutkin lyömäsoittimet. Kaikki vasket ja puupuhaltimet loistivat, sävellys sai selvästi soittajatkin huippuvireeseen. Jonas Silinskansin johdolla trumpetti pystyi toistamaan säveltäjän tahdon hienovaraisesta soinnista. Ainoa pieni virhe kuului joskus ulostuloissa pienenä epätasaisuutena.

Koko salillinen kuulijoita nauliutui tuohon yli puolitoistatuntiseen esitykseenkuin huumautuneena. Hannu Linnun johtaminen oli parasta mitä olen nähnyt, hieman ahtaassa tilassaan hän hallitsi koko salia, johti kokonaisvaltaisesti koko kehollaan keinuen ja tanssien aivan uupumatta, hieman hikeä pyyhkien osien välissä.

Muutamat osat jouset soittivat sordiino tallalle asetettuna. Sitä efektiä ei olisi kaivattu, antoi se silti kaukaisemman tunnun, mutta kyllä jouset kykenevät samaan efektiin pelkällä jousen paineen säätelyllä. Erityisesti konserttimestari Pekko Pulakan soittaessa sooloa olisin mielelläni kuullut viulun kirkkaampana. Huilussa Annaleena Jämsä soitti terävät soolot vaihdellen suoran äänen ja laajan vibraaton välillä, erityisesti pidin vibraatosta. Kuitenkin muiden huilujen liittyessä soittoon, Nina Johnson pikkolo ja alttohuilu, Seppo Planman sekä Malla Vivolin huilu, kuului soitto kuin yhdestä puusta. Oboet kykenivät taas yllättämään hienovaraisella soinnillaan, klarinetit erottuivat hieman tummemmalla äänellään edukseen. Soinnin kääntyessä alttojen ja bassojen puoleen jouduin hieman ihmetellen hakemaan bassoa hieman terävämmän äänen alkuperää. No, olihan siellä bassojen takana flyygeli piilotettuna, ja vierellään klavieri. Muutos oli melkoinen edelliseen jousien esitykseen viikkoa aikaisemmin. Koko lava oli käytössä, tilaa olisi saanut olla enemmänkin.

Hannu Linnun laskiessa kätensä viimeisen osan jälkeen, kesti hetken, ennen kuin yleisö ymmärsi taputtaa. Sitten siitä ei meinannut tulla loppua, uudelleen ja uudelleen taputettiin solistit, kapellimestari ja kuoron johtaja Saara Aittakumpu kumartamaan. Lopulta koko sali nousi seisomaan.

Tampereen Sinfoniakonsertti 24.2 -17

Tampereen Sinfonian jousiston konsertti 24.2. -17

 

Oopperan lavastukset peittyivät estraadin puolesta välistä kankaiseen väliverhoon. Yksinkertainen syy puolitti orkesterin mahdollisen kokoonpanon. Tämän illan esittivät jouset. Pienellä kokoonpanolla aluksi kuultiin Rikhard Straussin Metamorfooseja 23 soolojouselle Trv 290.

Miten pehmeä olikaan aloitus, sellot ja kaksi bassoa, mukaan tulivat 2 alttoa. Miltei kuiskaava musiikki sai voimaa 1. ja 2. jousista, bassot lopettivat äänensä kunnes konserttimestari Pekko Pulakka sai jousensa laulamaan. Orastava hento kasvu heräsi hänen kuulaassa soitossaan. Santtu-Matias Rouvali ohjasi pehmeillä liikkeillään tuota pientä orkesteriaan, joka noudatti ihailtavasti hänen toiveitaan. Rytmi säilyi koko kappaleen ajan melko monotonisena, soitossa oli muutama huippukohta, viulu ja alttoviulu äänenjohtajansa Mihail Slobodjaniukin soittamana. Esiin nousi myös sello Joona Pulkkisen soittamana. Sävellys ei tarjonnut kuulijoilleen suuria nousuja ja laskuja, soitto oli kuin kamarimusiikkia. Luultavasti esityslavan puolittaminen esiripulla vaikutti sointiin vaimentavasti, eikä kappale noussut uppotukin hinaamisesta pintaan.

Puoliajan jälkeen kuulimme Arnold Shönbergin Kirkastettu yö op. 4. Nyt oli lavalla koko jousisto, 8 bassoa aivan esiripun edessä, alttoviulut ykkösviulujen vieressä ja kakkoset alttojen paikalla oikealla sivustolla. Sellot soittivat bassojen edessä. Aloitus oli niin hiljainen, että ensimmäinen tahti jäi melkein kuulumattomiin, kun altot ja sellot aloittivat. Bassojen humahdukset olivat erinomaiset, hum ja hetken päästä taas hum. Eihän se tietenkään kunnon rummun paukahduksia korvannut. Orkesteri sai voimaa soittoonsa kaikkien jousien yhtyessä kudelmaan. Santun punaiset sukat tulivat esiin hänen laajakaaristen käsien liikkeiden nostaessa hieman puntteja nilkoista. Bassot saivat isomman roolin, mutta se ei auttanut kappaletta. Musiikki soi kokonaisuudessaan voimallisemmin, mutta edelleen kuin sordiino päällä. Oli huono ratkaisu esiintyä leikatulla lavalla. Harmonia oli kohdallaan, mutta orkesteri oli puolikas. Musiikki alkoi painua autoradiomusiikiksi. Kuuntelisin sitä hyvillä mielin vaikka ruohikolla piknikillä, jos ruoan antimet olisivat maistuvia. Musiikki oli kauniisti soljuvaa, mutta ilman intohimoa.

Kuorojen joulukonsertti

Valkeakoski Opiston kuorojen joulukonsertti 3.12.

Kolmekymmentä vuotta ja kymmeniä kertoja olen kuunnellut kuorojen esityksiä. Joululaulut kajahtivat aikaisemmin Kappelikirkossa, joka on hyvin tunnelmallinen esityspaikka illan hämärässä. Perjantai-iltana kuorot osoittivat kykenevänsä tunnelman luomiseen ulkoisista puitteista vapaana. Kuoron johtaja Ülle Valjakka kykeni jälleen saamaan äänet soimaan nautittavasti. Tokihan siitä oli varmuus jo aikaisempien esitysten perästä, silti hämmästelin aloituskappaleen Joulu tullut on hienovaraista ja täsmällistä sointia. Jo aloitus sekakuorolla, sisääntulo, napsahti paikoilleen. Miehet olivat rivissä yläorrella ja antoivat vahvoilla äänillään lujan tuen kuorojen kokonaisuuteen. Jaksan edelleen ihailla bassojen sointia pohjaväreenä.

Eskola-Sali kirkon kupeessa täyttyi lähes kokonaan. Uskollisien kuuntelijoiden seassa oli monia uusiakin kasvoja. Myös kuorot olivat saaneet uusia laulajia mukaan.

Kappaleet oli valittu riemullisen monipuolisesti. Tutut kappaleet saivat seurakseen harvoin kuultuja esityksiä, kuten Jääkukkia säv. Lauri Lindström, san. Martti Jäppilä sov. Ülle Valjakka. Kuorojen sopraanot ja altot, miesten tenorit ja bassot saivat aikaan ilhduttavan kuulokuvan. Sekakuoron alkukappaleiden jälkeen miehet saattoivat hetken huokaista naiskuoron jatkaessa väliaikaan saakka. Hauska Ding, ding, dong päätti yhteisen esityksen. Nyt olikin vuorossa tuntemattomampia kappaleita. Marin joululaulussa trio Terttu Paavolainen, Kirsti And ja Kirsti Elo kykenivät herkän tulkinnan lisäksi voimakkaaseen salin täyttävään esitykseen.

Kappale Ilon hetkiä toi niitä saliinkin. Siitä tuntee joulun saattoi kuulijat tutuin sävelin väliajan tarjoiluun.

Kuorot olivat uusineet esiintymisasunsa, naisten lilan värisen tunikan piristeenä olivat hopean väriset taskujen vetoketjut. Miehilläkin oli lilaa, paidan täydensi solmio, saman vaalea kuin naisten huivi. Harmahtavat puvun takit olivat tyylikkäät. Yksitoista oli mieskuoron vahvuus, ja lauteilla näkyi uusiakin jäseniä. Miehet jatkoivat yksissä puoliajan jälkeen tutulla Hiutaleet maahan leijailee. Tenorit lauloivat varmasti, basso soi hyvin. Jossain on kai vielä joulu päätti miesten osuuden. Hannu Haaviston kirkas tenori solistina soi miehekkäänä. Kappale oli uusi, esitykseen miehet saivat varmuuden hyvin menneestä alkupuoliskosta. Sekakuorona laulettiin loput kappaleet. Valkea sade oli pelkkää nautintoa. Aikaisemmat esitykset antoivat varmuutta laulajille. Samalla intensiteetillä jatkettiin, Joulu, josta uneksin, Sydämeeni joulun teen yhteislauluna, ja herkkä Hei mummo, säv. Jussi Rasinkangas san. Vexi Salmi sov. Ülle Valjakka. Solistina Tiia Silvennoinen lauloi osuvasti mummolle tervehdyksen.

Viimeisenä kappaleena Näin joulun kellot soivat oli oikein iloittelu, laulu, hyräily ja nopeat pim pim pom pom saivat kaikki hyvälle mielelle.

Pekka Turtiainen

Sääksmäki

Loistava marimbakonsertto

Haydnin rummunpäristyssinfonian ainoa sävähdys tuli alun rumpusoolosta jo ennen kuin Santtu-Matias Rouvali astui esiin. Pilvenreunamusiikki solui jälkiä jättämättä.
Saliin tuotiin marimba, lasini olivat poissa, enkä onnekseni saattanut lukea esitettä. Eriko Daimo, nuori japanitar kultakengissään punaisessa kokopituisessa mekossaan perhosteli lavalle. Pius Cheung kiinankanadalainen marimbataiteilija oli säveltäjä, kappale Princess Chang Ping. Ja Ping ilmestyi mielessäni, miten tästä soittimesta saa näin huumaavia ja voimakkaan maalauksellisia tunnelmia. Neljällä pallopäisellä kapulallaan Daimo osoitti täydellisesti hallitsevansa soittimensa, kuljetti meitä pitkin Japanin hiekkateitä niin että pöly melkein näkyi ja maistui. Välillä mentiin Keltaiselle joelle kolmen rotkon retkelle, keisarin saattueen päivänvarjot välkähtelivät kantajien pyöräytellessä niitä. Äkisti seurue alkoi ylistää keisaria ja luonnon suurenmoisuutta kuorollaan. Osa soittajista yhtyi äänellään, sanattomasti marimban lauluun. Kohtaus oli niin täydellinen, niin mielihyvää tuottava kuin suinkin.  Orkesterin säestys oli lopullinen osoitus marimbasäveltäjän taidoista. Edes huumaavimman voimakkuuden aikana marimba ei häipynyt, Daimo löi soitintaan shamaanimaisen keskittyneenä kultakenkien vilahtaessa helman alta hänen liikkuessaan soittimen takana. Itämainen, kiinalainen sävellystaide otti kuulijansa, pomppasimme pystyyn, uudelleen ja uudelleen sain Eriko Daimo palata lavalle. Ylimääräisenä tuli vielä yllätys. Daimo, Rouvali ja Cheung soittivat kolmisin viihdyttävän ja näyttävän kappaleen kuin pikkujouluissa.
Harvoin näin tuntematon musiikki pystyy yllättämään kuulijansa täysin.