Räystäskourut 2018

Meille on tullut kolme uutta naapuria. Erinomaisen mukavia ja erityisen avuliaita, ja valtavan ahkeria. Markku tekee vauhdilla pihahommia, puutöitä ja pikku korjauksia. Pekka istui koko kesän katolla ja lusalla kapsutteli kattotiilet puhtaiksi sammalista ja jäkälästä. Laittoi koko pihan uusiksi, ja innosti Ullankin kukkapenkkien laittoon. Ole siinä sitten laiskana. Hirmuisella tahdonvoimalla olen välttynyt isoilta töiltä. Kourut kuitenkin piti putsata. Myrky katkaisi vaahterasta jo toisen haaran. Kaatui sopivasti ohi talon nurkan. Menin tikkisahalla töihin. Pätkin koko valtavan oksiston ja lopuksi paksun rungon. Naapurin mies tuli siihen ja kysyi tarvitsenko parempaa sahaa. - En tarvitse, tästä saan hyvän kuntosalin. Olisi minullakin moottorisahasta alkaen. Naapuria nauratti.

Hain tikkaat ja sovitin niitä räystäälle. Myrsky olikin kasannut kouruihin valtavan määrän tavaraa. Paljain käsin niitä poistelin kattotiilien reunan nirhatessa käteni haavoille. Ei siinä mahtunut käsineitä käyttämään. Etupihan kourut sain siivottua, hain vesiletkun ja laskin kouruista lopun moskan ränniin. Laskin paineella vettä katollekin, jotta joka kohta tulisi puhtaaksi. Katselin sitten, kuinka vesi syöksyi yli ja ohi kourusta. Rakentaja oli tilannut työn kiertäviltä pohjanmaalaisilta peltisepiltä. Tarkasti työn varmaan katselemalla kiikarilla vanhainkodin pihasta, että paikoillaan ovat.

Seuraavana päivänä nostin tikkaat taas räystäälle. Olin ottanut porakoneen ja siihen sarjan hylsyjä. Sovitin sitten niitä kourua kiinni pitäviin ruuveihin. Ei sopinut mikään hylsy. Kitkutin ruuvimeisselillä ja tongeilla yhden irti, hyppäsin autoon aikomuksena käydä Koskista hakemassa sopivan, tuumakokoisen hylsyn. Jäteauto tukki koko tien. Istuin autossa odottamassa. Sieltä tulikin auto, pientareen kautta. Minä kanssa survoin menemään. Naapuri oli pihassa, huikkasin hänelle kysyen tuumakokoisia hylsyjä. Kävimme sitten hänen työkaluvarastonsa läpi, ei yksikään sopinut. Pohjanmaan peltiseppä oli varmaan saanut halvalla ison lastin tuumakokoisia ruuveja Englannista. Niitä sitten levitteli ympäri Etelä-Suomen.

IKH:n myymälässä katseltiin hylsyjä. Ei ollut tuumakokoja. Viimeiseksi koetettiin kaksitoista kulmaista hylsyä. Se istui kiinni. Naapuri tuli siihen tikkaiden juureen katsomaan. Minä laitoin hylsyn porakoneeseen ja koetin irrotusta. Ei onnistunut. Kourun etureuna vastusti porakoneen sopimista oikeaan asentoon. Sanoin hakeneeni myös joustavaa vartta kaupasta, mutta ne eivät taas sopineet erikoishylsyyn. - Minulla on sellainen, annas hylsy malliksi, niin haen. Kas ihmettä, uusi joustava varsi kiinni porakoneeseen ja ruuvaamaan. Hienosti aukesi. Laitoin kourun taakse palikan, vedin ruuvit kiinni. Käytin Torx ruuvia, se salli pienen heiton sivusuunnassa. No nyt työ eteni, kunnes tuli eteen niin vinossa asennossa oleva ruuvi, ettei hylsy saanut otetta. Laitoin porakoneen katolle ja aloin pihdeillä nitkuttaa. Liian ahdas väli ei mahdollistanut tarvittavan isoa liikettä. Porakone liukui yli räystään. Sain siitä hieman kädellä kiinni, mutta ote ei pitänyt. Putosi sentään ohi ison kiven, eikä särkynyt. Hikisenä otin ehtoon työstä.

Seuraavana päivänä hain tikkaiden jatkon, vasaran, sorkkaraudan, pienen meisselin ja kärkirasian sekä säädettävät putkipihdit. Kapusin ylös ja työnsin tiiliä syrjään. Ei onnistunut. Työnsin ylempää tiiltä ja alemmassa tiilessä oli naula. Hiukan sorkkaraudalla avittaen sain tiiltä liikkumaan sen verran, että sain otteen naulasta. Kaksi tiiltä täytyi irrottaa. Sain ruuvin irti uudella kärjellä ja tongeilla nitkuttamalla. Seuraavat ruuvit irtosivat porakoneella. Tikkaita tarvitsi taas siirtää. Otin kiinni kaksin käsin ja nostin ylös sekä taaksepäin. Tasapaino oli liian alhaalla ja tikkaat läpsähtivät kohti ikkunoita. Viime hetkellä sain rempaistua niitä sivuun sen verran, että kopsahtivat pielilautaan. Astuin räystään alle nostaakseni niitä ylös. Porakone tuli katolta alas ja suoraan päähäni. Ei särkynyt kone vieläkään. Sain työn tehtyä, tempaisin vesiletkun ja suuntasin suihkun katolle. Hyvin vesi juoksi kouruun ja myös hiukan yli. Täytyy sateella katsella, miten kouru toimii.

Polttopuut 2018

Kolmenkymmenen vuoden ajan olen lämmittänyt leivinuunia talvisin. Kylmäkosken kunnalta ostin halkoja useamman motin. Ajoin autoni Tipurille niitä katsomaan. Komea pino, minun täytyi itse pitää huoli ostamastani määrästä. Aukaisin takaluukun ja kokeilin mahtuuko sinne halkoja. Kas, hyvin mahtuivat. Latasin halkoja niin paljon kuin sain tungettua, olisiko ollut neljännesmotti tai vähän enemmän. Kotona kannoin halot alustaan, ja sahasin ne klapeiksi. Kirveellä löin niitä hieman pienemmiksi. Valmiit puut kannoin kopassa sisälle ja aloin lämmittämisen. Sain puuni ajetuksi talvea varten.

Seuraavaksi talveksi ostin halot pihaan tuotuna. Sahasin ja pienin ne ulkona. Syksyn tultua aloitin klapien kärräämisen alustaan. Ovi sinne on matala, täytyy kumartua mennessä ja tullessa. Sisälle rakensin tukevat portaat, alustan lattia on vajaan metrin maan pintaa matalammalla. Kopalla kantaminen oli hidasta, kottikärryjä varten minun täytyi rakentaa ajosilta. Siihen kävi hyvin paksu vaneri, sen alapään laitoin portaiden alimmalle askelmalle ja naulasin kiinni. Alaporras toimi kääntötasona, koska kottikärryt täytyi ohjata vasemmalle parin metrin matka. Töyssy oli liian kova, joten laitoin portaalta alas lattialle lankun.

Sitten vaan töihin, kottarit täyteen klapeja, työntö kynnyksen yli. Silloin alkoi alamäki, painoin vauhdissa kädensijoista alas, seisontatukien varaan. Minun oli nopeasti kumarruttava, etten kolauttaisi päätäni. Siinä samalla oli ohjattava kottikärryt askelman kääntötason vasempaan reunaan. Sovitin raskasta kuormaa kohti lankkua. Oikealla on pakastearkku. Minun täytyi taiteilla arkun ohi ja koettaa pysyä pystyssä kärryjen kanssa. Välillä jalkani lipsahtivat askelman ohi, mutta pystyssä pysyin. Seuraavaksi työntö lankkua pitkin. Joskus latasin kärryt niin täyteen puita, että sieltä putosi klapi lankulle. Suoraan pyörän eteen. Se oli haettava pois ennen kuin saatoin tönätä kärryjä eteen päin ja oikealle ohi uunin perustuksen. Perillä kippasin kuorman ja aloin latoa kauniita klapirivejä lattiasta kattoon. Kun rivi kasvoi kärryjen korkeudelle, niin saatoin ottaa siitä klapit suoraan pinoon. Kopalla taas kannoin samat klapit sisälle, ja viimeiseksi sangolla tuhkana pihalle lannoitteeksi kasveille.

Seuraavana kesänä tilasin puut pilkottuna. Traktori kippasi ne lähelle ovea. Valtava kasa levisi pituutta myyjän ajaessa lava ylhäällä alta pois. Kiskoin kasan päälle pressun, ja aloin sieltä alta kulmasta taas raijata klapeja alustaan. Voi mahdoton, työ näytti loputtomalta. Pävässä jaksoin kärrätä vain pienen loven tuohon kasaan. Istuin pallilla ja ladoin klapeja, siinä koetin kehittää sellaisen latomuksen, jolla saisin suurimman määrän puita kuljetettua. Niin kuorma kertyi korkeammaksi kuin laidat, varsinkin edestä. Tänä syksynä annoin periksi, ja latasin vaan sopivan määrän kerrallaan. Otin vaneriluiskan pois työn päätyttyä, työnsin rappuset paikoilleen seinään kiinni ja aloitin koppaliikenteen vastavirtaan. Aluksi kopassa oli sama kuin kärryissä, niin täyteen kuin mahdollista. Käsi oikosena raahustin rappusille, heilautin kopan kynnykselle ja nousin raput ja löin pääni kamanaan. Voi h...vetti, miten monta kajausta siihen täytyi ladata. Kerran tulin niin kovalla vauhdilla, että isku vei miltei tainnoksiin. Hampaat meinasivat katketa. Kypärää tässä olisi tarvittu.

Seuraavana kesänä Ilolan Mikko lupasi tulla apuun, hän toi meille mustikoita ja kuuli murheeni. - Laita hyvä pressu päälle, tulen viikon kuluttua. Käyn ensin etelän reissulla. Mikko toi sitten tullessaan Veikon. Hän kärräsi puut alustaan nopeammin kuin me kaksi ehdimme pinota. Olin lainannut Valosilta toisen kottarin. Ei helpottanut minun hikeni vieläkään. Olimme kerran Paulan kanssa pinoomassa, kun Teppo kärräsi. Hän lauleli ja toimitti puita meille sellaista vauhtia, ettei se oikein ollut edes mahdollista. Voi sitä hikeä tuulettomassa tilassa.

Mikon kanssa aloitimme puiden heittelyn takaseinään saakka, siitä kasa korkeaksi ja vasta kun se lähestyi meitä, aloimme pinota. Puita oli niin paljon, ettemme niitä saaneet talvessa kulutettua. Saatoimme ostaa seuraavana vuotena pienemmän määrän. Sen kaadatutin kauemman ovesta, ettei kulku alustaan vaikeutuisi. Kaksi päivää kärräsin, ja siellä ovat. Vielä ei ole alkanut lämmitys puilla, eikä jokasyksyinen savun ja vedon kanssa ottelu.

Autoilua ja musiikkia v.2018

Viisastuin edellisellä Tampereen reissulla. Sain sakot paikasta, johon olen jo vuosia parkkeerannut. Laitoin sen maksatukseen ja päätin olla menemättä sinne päinkään ikinä. Tullintorilla on parkkitalo, sinne suuntasin. Mistäs sinne pääsee, ai tuosta. Juuri ennen suojatietä täytyi kääntyä vasemmalle. No ei näy luolastoa, tulen justiinsa torille. Oikealla seinässä oli sininen opaste, Tampere talon parkki. Kurvasin oikealle alas ramppia. Sain lipukkeen, puomi aukesi ajoin sisään. Ensimmäinen kerros oli täynnä, ajoin toiseen. Ahdas oli luiska, tuli auto vastaan. Pysäköin lähelle ovia ja jäin kuuntelemaan musiikkia ja katselemaan ihmisiä, jotka kiiruhtivat kaikki vasemman puoleisesta ovesta. Kahtakymmentä vaille minäkin astelin sontikan kanssa ulos. Lyhyt matka, portaat ylös ja aulatilat olivat täynnä väkeä. Siinä oikealla ennen narikkaa istui Pentti. Tervehdimme ja istahdin sanalle. Miten jakselimme, oliko uusia sairauksia, miten läheisemme voivat, miten elämä onkaan vetänyt kuitiksi. - En voi enää kauaa elää, kun olen jo niin raihnainen. - Nähtäväksi jää. Postuin Pentin kyytiläisen saavuttua.

Rachel Harnisch, sopraano asteli lavalle. Ääniala ei oikein sopinut saliin. Eliahu Inbal, kapellimestari yritti parhaansa saada orkesterin soittamaan hiljempaa. Kauneimmat kohdat kuulas lauluääni tavoitti orkesterin ollessa hiljaa tai vain muutaman soittimen säestäessä. Tämä Gustav Mahlerin sävellys Pojan ihmetorvi olisi soinut paremmin kamarimusiikkina.

Väliaika, Hannele tuli juttelemaan, samoin Liuhalat. - Miten onkaan mukavaa nähdä teidät molemmat noin hyväkuntoisina. Terveisiä Maxille. 

Anton Brucnerin kuudes sinfonia muutti kaiken. Orkesteri soitti sen osaamisensa, mihin olimme tottuneet. Inbal johti vähäeleisesti mutta tarkasti ja jotensakin lämpimästi. Toisen osan Adagio aloitti jousien tunnelmoinnin. Vastakohta ensimmäiseen puoliaikaan oli valtava. Kolmannen osan voimakkaat rumpukohtaukset ja vaskisoitinten tarkka iskutus lumosi kuulijat. Viimeisen osan Finale jyskytti koko voimallaan hienoon finaaliin.

Kävelin autolle tutun parin perässä. Olin kysynyt heiltä maksuautomaatin sijaintia, kun en ollut sitä sisään ajaessani huomannut. Menin harhaan, kun rouva ohjautui oikealle luiskaan ja herra vasemmalle alas ajoluiskaan. Arvelin herran maksavan ja kiiruhdin hänen peräänsä. Siinä ne olivat, kaksi maksuautomaattia. Työnsin lipukkeeni koneeseen, sitten pankkikortin läpeensä. Ohjeessa luki debit tai credit, paina 1 tai 2. Minä painoin. Mitään ei tapahtunut. Painoin uudelleen. Siinä se pahuksen kone vaan jumitti. Painoin sitten OK nappia ja kone pyysi pinniä. Sen naputtelin, OK:n perään, ja käsi ojossa odotin lipukkeeni ponnahtavan esiin. Ei ponnahtanut. Lipuke pysyi sisällä ja kone toivotti uuden asiakkaan tervetulleeksi. Jono takanani alkoi kasvaa. Heiluttelin pankkikorttiani lähimaksun päällä, ei mitään. Työnsin taas kortin koneeseen. Sama jumi. Pyysin anteeksi takana seisovilta. Viereeni oli tullut toinen mies, hän vahvisti koneen temppuilevan. - Kyllä sinä oikein teit, koneen vika. Minun täytyi kuitenkin saada lipukkeeni voidakseni ajaa läpi puomin. Kaivoin lompakosta setelin, työnsin sen aukkoon. Silloin vaihtorahat kilisivät kuppiin. Aloin koota niitä ja selitin muille, että tarvitsen vielä lipukkeeni. Siellä se seilasi aukossaan edes takaisin ja sain sen näppeihini. Ajoin ulosmeno portille ikkuna auki ja lipuke kädessä. Näytti siinä olevan vilautuskohta. Heiluttelin lipuketta sen päällä, se vilkkui, mutta puomi pysyi kiinni. Työnsin sitten pahvin palaseni sille sopivaan aukkoon, ja puomi kohosi. Lystistä sain maksaa 9 euroa, ellei sitten pankkikortti vilauttanut rahojani moninkertaisesti. En enää ikinä katso sinne päinkään.

Yllätysten yö v. 2018

Pitkä odotus päättyi. Ajoin Tampereelle kauniissa ja kuivassa kelissä rauhallisessa liikenteessä. Moottoritien loputtua tuli ensimmäinen yllätys. Ajokaistat oli myllätty, oli ajettava mutkikasta, kapeaa ja möykkyistä kaistaa aina Viinikan risteykseen saakka. Siitä sitten pompimme totuttuun tapaan edes takaisin korkkiruuvikaistoja varoen vieressä pomppivan auton peilejä ja peltejä. Yliopiston ympäri pääsi melkein totutusti, Tampere talo näkyi ja jäi hieman vasemmalle. Liikennevaloissa oli totutusta enemmän jalankulkijoita, sama jatkuin koko matkalla yli sillan ja valoista oikealle. Katselin jalkakäytäviä tien toisella puolella. Siellä oli valtaiset aidat siirtyneet osin aivan ajokaistan reunaan. Yllätyksenä oli se, ettei siinä sitten voinut edetä lainkaan jalkaisin astumatta ajotielle. Huh huh, mitenhän tuostakin selviää. Jätin auton samaan parkkipaikkaan tien viereen kuin jo monen vuoden ajan olin tehnyt. Kuuntelin hetken musiikkia ja aloitin hitaan vaellukseni kohti talon pääovea. Kuljin vasenta katukäytävää, kuten jokseenkin kaikki muutkin, tulimme valoihin. Vihreällä yli, ja uusi yllätys edessä. Tien kulmaan oli laitettu mellakka-aitaa vahvempi kulkueste aivan ajotien laitaan. Siinä kohtaa ei edes ole suojatietä, joten emme voineet muuta kuin kuikkia autojen ja bussien seasta vapaan tilan etenemiseen. Tampere talon kohdalla jouduimme taas ajotielle. Jalkakäytävä vaan loppui. Loppumatka meni pysäköivien autojen ja jalankulkijoiden kalman tanssina.

Pääsin saliin, tervehdin tuttua pariskuntaa edessäni, samoin viereeni tulevia. Hiukan sosiaalista keskustelua ja tartuin ohjelmaan. Mihail Glinka, alkusoitto oopperasta Ruslan ja Ljudmila. Rouvali saapui, kumarsi, kääntyi ja löi samalla alkutahdin. Orkesteri seurasi tarkasti Neuvostoliittolaisen liikenneministeriön virkailijan säveltämiä nuotteja. Miellyttävän tunteen vallassa seurasin orkesterin työskentelyä. Kesäloma oli tehnyt hyvää. Rouvali eteni jousilla pomppien ja seuraava yllätys. Tiukassa kohdassa bassot aloittivat oman tanssinsa. Jouset ja sormet liikkuivat kuin sooloviulistilla encoressa. Musiikki muuttui pitsimäiseksi. Kaikki jouset soittivat kuin toistensa läpi, nuotit vuotivat seinälle bassojen taakse. Nopea ja energinen esitys.

Javier Perianes, Andalusialainen pianotaituri aloitti kuin omiaan soitellen itsekseen. Nuotit pulpahtelivat helposti, keveästi, suruttomasti. Rouvali viittasi orkesterin mukaan Ludwig van Beethovenin Pianokonserttoon nro 4 G-duuri. Nuotit tottelivat tuttua kulkuaan, mielihyvä kasvoi kuulijoissa. Musiikki palautui Venäjältä taitajan käsiin. Bassot soittivat tutun, turvallisen seinän selkänojaksi muille soittajille ja poukkoileville nuoteille. Sieltä ei enää vuotanut. Sama taattu kulku jatkui Beethovenin 8. sinfonian kohdalla. Aivan täydelliseksi ei musiikki taipunut kuulijan korvassa. Osat eivät antaneet dramaattista vaihtelua säveliin. Ne kulkivat jotensakin helposti, keveästi esiin ja haipuivat jälkiä jättämättä. Rouvali kyllä piiskasi rytmit ja eri soitinryhmät hämmästyttävään suoritukseen. Tampereen Filharmonia on loistava orkesteri rakastamamme kapellimestarin käsissä.

Palatessani autolle jouduin muiden seassa pomppimaan ajoradalle ja takaisin. Pakokaasu oli voimakas, ja ahnaasti astelimme vapaampaan ilmaan. Siellä se oli. Seuraava yllätys. Kaikkien tien varteen pysäköiden autojen tuulilasiin oli tulostettu 50 euron sakko.

Keittiön lattian lakkaus v. 2018

Ajelimme Tampereelle. Nekalassa on rakentajille oiva kauppa. Käytettyjä ja uusia tarvikkeita talon rakentamiseen. Olen käyttänyt Uula-tuotteen maaleja ja lakkoja jo vuosia. Ne ovat pellavaöljypohjaisia ja luonnon hartseja sekä kilpikirvan peräpäästä saatavaa shellakan raaka-aineita. Olin kymmenen minuuttia etuajassa. Jonossa oli jo yksi auto, tuli toinen ja kolmas. Ensimmäinen hätäinen ukko kävi kiskomassa kahvaa. Siihen sitten muutkin kerääntyivät. Kymmeneltä ovi avattiin, ja minäkin könysin sisälle.

Keittiön lakka oli ollut jo kaksikymmentä vuotta kulutuksessa. Muutama paikka oli voipunut, ja minä aloin hakea sellaista lakkaa, joka olisi mattapintaista. Sellaisen pinnan voisi saada Le Tonkinois lakasta, kunhan siihen lisättäisiin gelkomat lisäainetta. Kyseessä on venelakka, joten se kestää vettä, ja muodostaa kovan kulutusta kestävän pinnan. Aikaisemmin olin hakenut samasta kaupasta myös venelakkaa. Se oli Uulan valmistamaa, olin sillä lakkaillut aiemminkin, joten tiesin sen käyttäytymisen lakatessa. Lakkasin sillä keittiön koivuiset aputasot. Niihin oli valmistaja laittanut kovan kaksikomponenttisen lakan, vaikka olin tilannut ne puupuhtaina. Meininki oli laittaa niiden pintaan pellavaöljyä. Sitä voisi aina tarpeen tullen lisätä edellisen päälle ilman ennalta tehtäviä toimia. Samalla kun pinnasta tulisi hohtavan himmeä, koventaisi käsittely myös puuta öljyn imeytyessä syvemmälle puun solukkoihin. Siklasin pinnat puhtaiksi, hioin hieman lohjenneita kohtia ja vetelin siveltimellä kahteen kertaan päivän välein. Pinnasta tuli loistava, mutta hieman pehmeäksi se jäi.

Paula oli tyytyväinen uuteen pintaan, mutta ei halunnut lattiaa yhtä kirkkaaksi. Siksi olin taas Tampereella. Kaupassa ei vaan ollutkaan hakemaani tuotetta. - Katson netistä, missä Sateenkaari kauppa on, josko sieltä sitten saisin tuon lakan. Selvisi, että liike oli muuttanut Pälkäneelle menevän tien varteen. Löytyihän se navigaattorilla, siellä vaan ei ollut Le Tonkinois lakkaa. Myivät omia tuotteitaan. Olin niitäkin käyttänyt, yhden veneen lakannutkin. Mutta tonkkaria tarvitsisi saada.

Kotona sitten hain tuotteen myyjät Suomessa. Lähin oli Nekalassa, Olli Koiranen, entisöijämestari.

Soitin ja sain vastauksen, hyllystä löytyi.

Navi ohjasi perille omakotitaloon. Isäntä oli pihalla keräämässä marjoja puskista. Menin tervehtimään. Siinä pihalla arvioimme toisiamme, juttelimme hieman linnuista ja marjoista. Pääsimme asiaan. - Mennääs työhuoneelle, minulla on siellä varastot. Laskeuduimme kellariin. Katselin hämmästyneenä täysiä huoneita, materiaaleja, puolivalmiita huonekaluja, lakkoja, siveltimiä, hyllyjä täynnään tarvikkeita.

- Tämä on ranskalainen tuote, suoraan Pariisista. Sitä valmisti vanha pariskunta, joka sitten myi tehtaansa veljen tyttärelle. Tehdas oli hyvällä paikalla Pariisin keskustassa. Tytär sitten myi tontin ja liikkeen, onneksi toiminta jatkuu. Meidän vaan täytyy tilata tuote Ruotsin kautta, eivät myy suoraan tänne. Onneksi minulla on tuttuja, jotka voivat tuoda lakkaa suoraan minulle. Ruotsista vaadittiin maksu ennakkoon, ja saattoi kestää kaksi kuukautta, ennen kuin sen sitten sai. Tällä on lakattu Monacossa olevat mahonkiset loistoveneet. Ainoa lakka, joka kestää naisten korkokengätkin. Mutta lakkaa onkin 17 kerrosta.

Olli kaivoi hyllystään kaksi puolen litran purkkia. Kävelimme ylös  toimistolle. Matkalla sain ihailla tonkkarilla lakattua pesuhuoneen pöytää. Olin varannut käteistä, mutta ei se riittänyt. Olin ostanut myös kaksi pulloa ohennetta ja mutlarin. Se on leveä pensseli, joka on lyhyessä puisessa varressa. Mutlarin sutiosa oli lyhyt, samalla taipuisa. En ollut sellaista sutia ennen nähnyt. Olin kuullut vanhojen miesten kyllä puhuvan siitä. Hauska sitä olisi kokeilla. Olli kaivoi maksupäätteen esille, laittoi sen piuhan päähän. - Kas, otti jo yhteyden Helsinkiin, jotta voivat laskuttaa minua. Vielä täytyy odottaa akun latautumista. Oletkos tulossa Habitare messuille? - No en, siellä on niin paljon väkeä, että liikkuminen on hankalaa. Sama tulos muidenkin messujen kohdalla. Maksu hoitui. Siinä odotellessamme olin ehtinyt hieman kertoa omista töistäni, entisöinneistä, korjauksista, maalauksista ja lakkauksista. Olli tuntui hyväksyvän minun tekemiseni ja ainevalintani. Hän kutsui katsomaan asuintilojaan. Oi, kaikki oli vanhaa, entisöityä, lipastot, lamput, peilit. Maalia, kultaa, lakkaa. Verhoukset, nahkatyöt, joka puolella mestarin töitä. Täältä saisin avun ongelmiini vastakin.

Kotona vein keittiön kalusteet syrjään, lakaisin lattian, hain varrellisen lastan. Siihen painelin paikoilleen havupuutärpättiin kastetun rätin ja aloin pyyhkiä pintaa puhtaaksi. Vielä konttasin lattian läpi ja pyyhin käsirätillä pinnan tarkemmin.

Olli oli neuvonut imemään pienellä muoviruiskulla lakkaa toiseen laakeaan astiaan, johon mutlari mahtui. Minulla oli korvaruisku terkkarista. Koetin sillä imeä. Nokka oli liian lyhyt, joten kallistin purkkia. Siellä tuntui olevan sihti. Otin puukon ja painoin sitä, se halkesi. Taisi sittenkin olla kuivunut tulppa. Pruuttasin lakkaa muovikippoon, kunnes päätin kaataa tarvittavan määrän. Purkki kyllä kuluisi loppuun. Olli oli varoittanut kaatamisesta. Sanoi korkin liimautuvan kiinni, niin että siitä tulisi sitten kallista lakkausta, kun purkkiin jäisi loput käyttämättä.

Sisälläkin oli melkein kolmekymmentä astetta. Olin alushoususillani. Aloitin. Mutlari oli kuutisen tuumaa leveä, sopi hyvin laudan leveyteen. Polvillani katselin työtäni. Hieman vaikea oli nähdä edellisen lakkauskerran lopetuskohta. Vetelin tonkkaria aina keittiön leveyden verran ja palasin kontaten takaisin. Hemmetti kuinka polviin koski, ja varpaisiin. Hiki meinasi väkisin tippua otsasta ja nenänpäästä. Minulla oli pyyhe niskassa, johon pyyhin päätäni. Pääsin eteenpäin, olin jo melkein siinä, mihin olin päättänyt lopettaa. Ensimmäinen purkillinen alkoi loppua. Se määräsi lakkauksen lopettamiskohdan. Seuraavana päivänä voisin huoletta taas kaataa purkista lakkaa.

Kävin mökillä syömässä ja nukkumassa. Aamulla ajoin taas työmaalle.

Lakka oli asettunut, kesti kävelyn ja kiilto oli huima. Aloitin toisen kerroksen levittämisen. Polvet olivat jo valmiiksi kipeät. Olin ostanut kyllä polvisuojat, niissä oli oivat pehmusteet, mutta pinta oli kovaa mustaa muovia. Niistä voisi tulla mustia naarmuja, en riskeerannut. Tuska ja valmis pinta lisääntyivät. Viimeiset vedot vedin poikkisuuntaan saadakseni selvärajaisen jäljen. Siitä voisin sitten jatkaa lakkausta edelleen pirttiin.

Paula tuli katsomaan tulosta. Ihastui kiillon loistoon. Ei puhunut enää himmentämisestä.

Mopo 2

 

 

Viikko kului kotona, puutarhassa hikoiltiin, samoin sisällä. Alkoi taas auton lastaus mökkiviikolle. On meillä peräkärrykin, sillä vein aina puutarhatraktorin maalle nurmikon leikkuuta varten. Sitä siellä piisasi, oli yläpiha ja alapiha. Minä hoipuin rinteessä ajellessani penkereen päällä. Matti sitten sanoi, että älä tapa ittees. Lupasi ostaa Paulan kanssa uuden vetävän leikkurin mökille. Hip heijaa, olin siitä puhunut jo useana vuonna. Komea punainen hirviö nostettiin liiteriin. Olin ajanut toistakymmentä vuotta traktori kärryllä edes takaisin, aina yhtä hankalaa. Aluksi ajosiltana toimivat kaksi kakkosnelosen pätkää. Hyvin meni niin kauan, kunnes putosin pukilta. Paula vaati ostamaan alumiiniset ajosillat. Hyvät ne ovatkin. Peräkärryn kuomu piti aina irrottaa ennen lastausta. Sain sen yksinkin pois, mutten sitten enää pärjännyt yksin takaisin laitossa. Hirmuisesti täytyi traktori köyttää lavalle, pomppuisa on Pälkäneen tie. Nyt on kärry käyttämättä, seisoo takapihalla ja haittaa ruohon ajoa.

Mökillä mopo löytyi liiteristä. Kari kertoi purkaneensa kaasuttimen ja siellä oli vielä töhnää vanhasta bensasta. Henkka oli sitten ajanut sen perille, hyvin pelasi. Seuraavana päivänä kävin kotona lakkaamassa keittiön lattiaa. Paula hinkui mopoa pihalle. Kolmantena päivänä ehdin ottaa sen ulos. Starttasin, hienosti syttyi. Mutta sammui. Siirsin koneen jaloilleen, niin että takapyörä oli ilmassa ja starttasin uudelleen. Annoin hetken käydä, ja lisäsin hieman kaasua. Takapyörä alkoi pyöriä, kierrokset nousivat, hyvin pelitti.

Minulle tuli päiväunien aika. Paula halusi ajelemaan. Kuuntelin sängyssä, ei kuulunut mopon ääntä. Ovi kolahti. - Ei se käy. Nousin ja kävin katsomaan, mopo oli tiellä pystyssä. Starttasin hetken, käynnistyi. - Ota nyt kaasukahvasta kiinni ja varovasti anna lisää kaasua, jotta kone hieman lämpiää. Paula kaasutti, mutta käänsi tappiin saakka ja kone tukehtui. Uudelleen. - Katsos, näin vähän kerrallaan, opetin häntä käsi kaasulla. - Minä haen vielä puhelimen, jos jään matkalle. Mopo lähti hyvin liikkeelle ja minä palasin päiväunille.

Illalla kävimme laiturilla ruokkimassa kaloja. Vesi oli kristallin kirkasta, kalat tulivat kasapäin murujen kimppuun. Hauki käännähti kiivaasti, särki suussa lipui selvästi näkyvillä laiturin viertä rantaan päin. Käännähti laiskasti ulapalle päin meidän kävellessä laituria ylös mökille. Kävi siellä toinenkin hauki syötöllä, pienempi oli kuin vakituinen asujamme. Kovasti sekin syöksyi särkien perään.

Toisen kerran kaloja syöttämässä, lipui laiturin alta lokin poikanen eteemme. - Katsos tuota, miten peloton ja kesy. Onko joku jo kerennyt sitä syöttää? Poikanen oli kiinnostunut leivän paloistamme, nappasi niitä nokkaansa ennen kaloja, seilaili edes takaisin. Ei pelännyt edes kuvaamista.

Mopo lensi Laitikkalan santatiellä aina Kuisemaan saakka. Sunnuntaina työnsin sen taas liiteriin.

Mopo

 

Kaikenlaista kärsimystä mokomasta laitteesta. On sillä toki ajeltukin mukavia matkoja. Nyt se on ollut Kissalammella puuliiterissä useamman vuoden. Minä sen aina keväisin laitoin käymään, akun latausta ja bensan laittoa tankkiin, niin, ja tulpan vaihto. Paula sillä sitten ajoi veljelleen Kyllön joen rantaan, puolitoista kilometriä. Toissavuonna laitoin taas käyntiin, mutta ei sillä enää ajettu yhtään. Viimevuonna en sitten enää viitsinyt edes käynnistää sitä peitteiden alta.

Kuuma kesä, ja Paula halusi moponsa käyttöön. Veljensä Matti sitä sitten alkoi katsella, latasi akun ja starttasi sen tyhjäksi. Ei putputtanut kone. Minäkin kävin sitä liiterissä katsomassa. Yhdessä päädyimme siihen, että vanha bensa oli menettänyt syttymiskykynsä. Matti alkoi kaivaa kaasutinta katteiden alta esiin. Siihen meni viikko. Mopo oli palasina puupinojen päällä. Mutta ei vieläkään saatu kaasutinta esiin. Karikin tuli hätiin. Lupasi irrottaa ja putsata kaasuttimen kotonaan. Minä olin jo vähän sitä mieltä, ettei sitä enää toinna Paulalle kuntoon laittaa. Kaatuu vaan sillä santatiellä.

Kari kuitenkin sai kaasuttimen puhdistettua, toi sen Hämeenlinnasta mökille ja alkoi ropata mopoa kasaan. Soitti sitten minulle. - Mopo on nyt kunnossa, Henkka sillä ajeli puolisen tuntia, ja hyvin pelaa. - Mainiota, kiitos vaan vaivasta. - Ei se mitään, mutta uusi akku siihen täytyy ostaa.

Alkoi meidän mökkiviikko. Autoon lastattiin hallituksen suosittelema provianttimäärä, kaksi viikkoa, kasseihin ja kylmälaukkuun. Pipantallin kautta vei tiemme, ostin uuden akun. Siihen laitettiin nesteet sisään. Olisi parin tunnin kuluttua latingissa.

Liiterissä laitoin akun paikalleen, ja kahden tunnin kuluttua työnsin mopon pihalle ja starttasin. Prum, ja moottori kävi. - Kas, tämäpä on iskussa. Näyttää bensa olevan varatankilla. Minä käyn täyttämässä tankin ja haen samalla kanisteriin lisää. Hain kanisterin liiteristä, laitoin sen mopon astinlaudalle jalkojeni väliin ja starttasin. Hieman vaikeasti käynnistyi, mutta tankille pääsin ajaen, noin 150 metriä. Lorottelin säiliön täyteen, ja loput kanisteriin, mitä kympistä nyt jäi, parisen litraa. Starttasin kotimatkalle. Hyvin jaksoi uusi akku pyörittää. Kone vaan ei käynnistynyt. Yritin uudelleen, kun tankille kaarsi nuori nainen Audillaan. Väistin tönäämällä toiselle puolelle ja aloin taas startata. No ei käynnistynyt, ei millään. Nainen tuli kysymään minulta lähintä pankkiautomaattia. Neuvoin hänet Pälkäneelle, ja aloin tönätä vastahakoista ajopeliäni jaloilla potkien. Nainen tarjosi työntöapua. - En tarvitse, kiitos vaan, asun ihan tuossa lähellä. Onneksi tie hieman vietti alaspäin, niin pääsin hurukyydillä liiterin eteen.

- Ei tämä käykään. Minä aukaisen tulpan ja katson tuleeko kipinää. No tuli. Tulpassa oli selvästi bensaa. Väänsin takaisn kiinni ja yritin uudelleen, ei toivoakaan. Paula huomasi bensaa tippuvan ruohikolle. Kävin kontalleni ja koetin katsoa, mistä sitä tulee. Pienestä mustasta letkusta sitä tiputteli, muttei katteiden takia näkynyt, mistä lirusi. Siirsin mopon varjoon, hain letkun pätkän ja kanisterin. Työnsin letkun tankkiin ja imaisin toisesta päästä. Inha bensa turskahti suuhuni, laitoin letkun pään kanisteriin ja syleksin suuta tyhjäksi. Ei alkanut lappo toimia. Imin uudelleen, nyt bensaa tuntui menevän keuhkoihinkin, mutta ei kanisteriin. Lopetin toivottoman yritykseni. Soitin Karille ja kerroin moposta. Hän epäili tankin tulleen liian täyteen, ja nyt sitten kylmä bensa tulvi lämmetessään. Viuh vain, ja hän tuli mökille ja alkoi startata. Ihmeen hyvin pieni akku kesti pitkät yritykset, mutta kone ei käynnistynyt. - Minä haen tämän mopon kotiini pakettiautolla, korjaan sitten omassa tallissa, missä on kaikki työkalut paikallaan. - No jos viitsit, minä en enää osaa mitään. - Nämä uudet koneet ovat minullekin outoja, katselen mielelläni mitä siellä on.

Sitten Kari soitti. - Olen täällä mökillä, ja mopo lähti heti käyntiin. Me olimme ajelulla maakunnassa. - Mutta sitten se ei enää uudelleen lähtenytkään käyntiin, ja ylivuotoputki alkoi taas tiputtaa. Se on varmaan työntänyt kammion täyteen, eikä kone käynnisty. Minä otan nyt tämän ja vien kotiini. - Oukkei, kiitos vaan.

Meidän mökkiviikko päättyi, palasimme Sääksmäelle puutarhaa kastelemaan ja istumaan ilmastoinilaitteen eteen. Uutta soittoa ei ole vielä kuulunut.