Lahti 1945-1954, Vesijärvi, Pitkäruokonen, Vammalan kauppala, Aittalahden Kansakoulu 1954-56, Tyrvään yhteislyseo 1957-, Vammalan kauppala 1954-1968,Vaununperä 1967-78, Rauma 1980-86, Lahti, Sysmä, Santahamina 1969-1970, Niinisalo 1971, Liperi 1971-1972. Sääksmäki 1991-, kalastusavustajana Linkolassa 1994-2005. Elämän tarkkailija ja muistiin merkitsijä. Lukijoita kertynyt ympäri maailmaa yli 160.000 , juttuja on 450
keskiviikko 19. syyskuuta 2018
maanantai 17. syyskuuta 2018
Polttopuut 2018
Kolmenkymmenen
vuoden ajan olen lämmittänyt leivinuunia talvisin. Kylmäkosken
kunnalta ostin halkoja useamman motin. Ajoin autoni Tipurille niitä
katsomaan. Komea pino, minun täytyi itse pitää huoli ostamastani
määrästä. Aukaisin takaluukun ja kokeilin mahtuuko sinne halkoja.
Kas, hyvin mahtuivat. Latasin halkoja niin paljon kuin sain
tungettua, olisiko ollut neljännesmotti tai vähän enemmän. Kotona
kannoin halot alustaan, ja sahasin ne klapeiksi. Kirveellä löin
niitä hieman pienemmiksi. Valmiit puut kannoin kopassa sisälle ja
aloin lämmittämisen. Sain puuni ajetuksi talvea varten.
Seuraavaksi talveksi
ostin halot pihaan tuotuna. Sahasin ja pienin ne ulkona. Syksyn
tultua aloitin klapien kärräämisen alustaan. Ovi sinne on matala,
täytyy kumartua mennessä ja tullessa. Sisälle rakensin tukevat
portaat, alustan lattia on vajaan metrin maan pintaa matalammalla.
Kopalla kantaminen oli hidasta, kottikärryjä varten minun täytyi
rakentaa ajosilta. Siihen kävi hyvin paksu vaneri, sen alapään
laitoin portaiden alimmalle askelmalle ja naulasin kiinni. Alaporras
toimi kääntötasona, koska kottikärryt täytyi ohjata vasemmalle
parin metrin matka. Töyssy oli liian kova, joten laitoin portaalta
alas lattialle lankun.
Sitten vaan töihin, kottarit täyteen
klapeja, työntö kynnyksen yli. Silloin alkoi alamäki, painoin
vauhdissa kädensijoista alas, seisontatukien varaan. Minun oli
nopeasti kumarruttava, etten kolauttaisi päätäni. Siinä samalla
oli ohjattava kottikärryt askelman kääntötason vasempaan reunaan.
Sovitin raskasta kuormaa kohti lankkua. Oikealla on pakastearkku.
Minun täytyi taiteilla arkun ohi ja koettaa pysyä pystyssä
kärryjen kanssa. Välillä jalkani lipsahtivat askelman ohi, mutta
pystyssä pysyin. Seuraavaksi työntö lankkua pitkin. Joskus latasin
kärryt niin täyteen puita, että sieltä putosi klapi lankulle.
Suoraan pyörän eteen. Se oli haettava pois ennen kuin saatoin
tönätä kärryjä eteen päin ja oikealle ohi uunin perustuksen.
Perillä kippasin kuorman ja aloin latoa kauniita klapirivejä
lattiasta kattoon. Kun rivi kasvoi kärryjen korkeudelle, niin
saatoin ottaa siitä klapit suoraan pinoon. Kopalla taas kannoin
samat klapit sisälle, ja viimeiseksi sangolla tuhkana pihalle
lannoitteeksi kasveille.
Seuraavana kesänä
tilasin puut pilkottuna. Traktori kippasi ne lähelle ovea. Valtava
kasa levisi pituutta myyjän ajaessa lava ylhäällä alta pois.
Kiskoin kasan päälle pressun, ja aloin sieltä alta kulmasta taas
raijata klapeja alustaan. Voi mahdoton, työ näytti loputtomalta.
Pävässä jaksoin kärrätä vain pienen loven tuohon kasaan. Istuin
pallilla ja ladoin klapeja, siinä koetin kehittää sellaisen
latomuksen, jolla saisin suurimman määrän puita kuljetettua. Niin
kuorma kertyi korkeammaksi kuin laidat, varsinkin edestä. Tänä
syksynä annoin periksi, ja latasin vaan sopivan määrän
kerrallaan. Otin vaneriluiskan pois työn päätyttyä, työnsin
rappuset paikoilleen seinään kiinni ja aloitin koppaliikenteen
vastavirtaan. Aluksi kopassa oli sama kuin kärryissä, niin täyteen
kuin mahdollista. Käsi oikosena raahustin rappusille, heilautin
kopan kynnykselle ja nousin raput ja löin pääni kamanaan. Voi
h...vetti, miten monta kajausta siihen täytyi ladata. Kerran tulin
niin kovalla vauhdilla, että isku vei miltei tainnoksiin. Hampaat
meinasivat katketa. Kypärää tässä olisi tarvittu.
Seuraavana kesänä
Ilolan Mikko lupasi tulla apuun, hän toi meille mustikoita ja kuuli
murheeni. - Laita hyvä pressu päälle, tulen viikon kuluttua. Käyn
ensin etelän reissulla. Mikko toi sitten tullessaan Veikon. Hän
kärräsi puut alustaan nopeammin kuin me kaksi ehdimme pinota. Olin
lainannut Valosilta toisen kottarin. Ei helpottanut minun hikeni
vieläkään. Olimme kerran Paulan kanssa pinoomassa, kun Teppo
kärräsi. Hän lauleli ja toimitti puita meille sellaista vauhtia,
ettei se oikein ollut edes mahdollista. Voi sitä hikeä
tuulettomassa tilassa.
Mikon kanssa
aloitimme puiden heittelyn takaseinään saakka, siitä kasa
korkeaksi ja vasta kun se lähestyi meitä, aloimme pinota. Puita oli
niin paljon, ettemme niitä saaneet talvessa kulutettua. Saatoimme
ostaa seuraavana vuotena pienemmän määrän. Sen kaadatutin
kauemman ovesta, ettei kulku alustaan vaikeutuisi. Kaksi päivää
kärräsin, ja siellä ovat. Vielä ei ole alkanut lämmitys puilla,
eikä jokasyksyinen savun ja vedon kanssa ottelu.
Sitten vaan töihin, kottarit täyteen klapeja, työntö kynnyksen yli. Silloin alkoi alamäki, painoin vauhdissa kädensijoista alas, seisontatukien varaan. Minun oli nopeasti kumarruttava, etten kolauttaisi päätäni. Siinä samalla oli ohjattava kottikärryt askelman kääntötason vasempaan reunaan. Sovitin raskasta kuormaa kohti lankkua. Oikealla on pakastearkku. Minun täytyi taiteilla arkun ohi ja koettaa pysyä pystyssä kärryjen kanssa. Välillä jalkani lipsahtivat askelman ohi, mutta pystyssä pysyin. Seuraavaksi työntö lankkua pitkin. Joskus latasin kärryt niin täyteen puita, että sieltä putosi klapi lankulle. Suoraan pyörän eteen. Se oli haettava pois ennen kuin saatoin tönätä kärryjä eteen päin ja oikealle ohi uunin perustuksen. Perillä kippasin kuorman ja aloin latoa kauniita klapirivejä lattiasta kattoon. Kun rivi kasvoi kärryjen korkeudelle, niin saatoin ottaa siitä klapit suoraan pinoon. Kopalla taas kannoin samat klapit sisälle, ja viimeiseksi sangolla tuhkana pihalle lannoitteeksi kasveille.
perjantai 14. syyskuuta 2018
Autoilua ja musiikkia v.2018
Viisastuin
edellisellä Tampereen reissulla. Sain sakot paikasta, johon olen jo
vuosia parkkeerannut. Laitoin sen maksatukseen ja päätin olla
menemättä sinne päinkään ikinä. Tullintorilla on parkkitalo,
sinne suuntasin. Mistäs sinne pääsee, ai tuosta. Juuri ennen
suojatietä täytyi kääntyä vasemmalle. No ei näy luolastoa,
tulen justiinsa torille. Oikealla seinässä oli sininen opaste,
Tampere talon parkki. Kurvasin oikealle alas ramppia. Sain lipukkeen,
puomi aukesi ajoin sisään. Ensimmäinen kerros oli täynnä, ajoin
toiseen. Ahdas oli luiska, tuli auto vastaan. Pysäköin lähelle
ovia ja jäin kuuntelemaan musiikkia ja katselemaan ihmisiä, jotka
kiiruhtivat kaikki vasemman puoleisesta ovesta. Kahtakymmentä vaille
minäkin astelin sontikan kanssa ulos. Lyhyt matka, portaat ylös ja
aulatilat olivat täynnä väkeä. Siinä oikealla ennen narikkaa
istui Pentti. Tervehdimme ja istahdin sanalle. Miten jakselimme,
oliko uusia sairauksia, miten läheisemme voivat, miten elämä
onkaan vetänyt kuitiksi. - En voi enää kauaa elää, kun olen jo
niin raihnainen. - Nähtäväksi jää. Postuin Pentin kyytiläisen
saavuttua.
Rachel Harnisch,
sopraano asteli lavalle. Ääniala ei oikein sopinut saliin. Eliahu
Inbal, kapellimestari yritti parhaansa saada orkesterin soittamaan
hiljempaa. Kauneimmat kohdat kuulas lauluääni tavoitti orkesterin
ollessa hiljaa tai vain muutaman soittimen säestäessä. Tämä
Gustav Mahlerin sävellys Pojan ihmetorvi olisi soinut paremmin
kamarimusiikkina.
Väliaika, Hannele tuli juttelemaan, samoin Liuhalat. - Miten onkaan mukavaa nähdä teidät molemmat noin hyväkuntoisina. Terveisiä Maxille.
Anton Brucnerin
kuudes sinfonia muutti kaiken. Orkesteri soitti sen osaamisensa,
mihin olimme tottuneet. Inbal johti vähäeleisesti mutta tarkasti ja
jotensakin lämpimästi. Toisen osan Adagio aloitti jousien
tunnelmoinnin. Vastakohta ensimmäiseen puoliaikaan oli valtava.
Kolmannen osan voimakkaat rumpukohtaukset ja vaskisoitinten tarkka
iskutus lumosi kuulijat. Viimeisen osan Finale jyskytti koko
voimallaan hienoon finaaliin.
Kävelin autolle
tutun parin perässä. Olin kysynyt heiltä maksuautomaatin
sijaintia, kun en ollut sitä sisään ajaessani huomannut. Menin
harhaan, kun rouva ohjautui oikealle luiskaan ja herra vasemmalle
alas ajoluiskaan. Arvelin herran maksavan ja kiiruhdin hänen
peräänsä. Siinä ne olivat, kaksi maksuautomaattia. Työnsin
lipukkeeni koneeseen, sitten pankkikortin läpeensä. Ohjeessa luki
debit tai credit, paina 1 tai 2. Minä painoin. Mitään ei
tapahtunut. Painoin uudelleen. Siinä se pahuksen kone vaan jumitti.
Painoin sitten OK nappia ja kone pyysi pinniä. Sen naputtelin, OK:n
perään, ja käsi ojossa odotin lipukkeeni ponnahtavan esiin. Ei
ponnahtanut. Lipuke pysyi sisällä ja kone toivotti uuden asiakkaan
tervetulleeksi. Jono takanani alkoi kasvaa. Heiluttelin
pankkikorttiani lähimaksun päällä, ei mitään. Työnsin taas
kortin koneeseen. Sama jumi. Pyysin anteeksi takana seisovilta.
Viereeni oli tullut toinen mies, hän vahvisti koneen temppuilevan.
- Kyllä sinä oikein teit, koneen vika. Minun täytyi kuitenkin
saada lipukkeeni voidakseni ajaa läpi puomin. Kaivoin lompakosta
setelin, työnsin sen aukkoon. Silloin vaihtorahat kilisivät
kuppiin. Aloin koota niitä ja selitin muille, että tarvitsen vielä
lipukkeeni. Siellä se seilasi aukossaan edes takaisin ja sain sen
näppeihini. Ajoin ulosmeno portille ikkuna auki ja lipuke kädessä.
Näytti siinä olevan vilautuskohta. Heiluttelin lipuketta sen
päällä, se vilkkui, mutta puomi pysyi kiinni. Työnsin sitten
pahvin palaseni sille sopivaan aukkoon, ja puomi kohosi. Lystistä
sain maksaa 9 euroa, ellei sitten pankkikortti vilauttanut rahojani
moninkertaisesti. En enää ikinä katso sinne päinkään.
Viisastuin edellisellä Tampereen reissulla. Sain sakot paikasta, johon olen jo vuosia parkkeerannut. Laitoin sen maksatukseen ja päätin olla menemättä sinne päinkään ikinä. Tullintorilla on parkkitalo, sinne suuntasin. Mistäs sinne pääsee, ai tuosta. Juuri ennen suojatietä täytyi kääntyä vasemmalle. No ei näy luolastoa, tulen justiinsa torille. Oikealla seinässä oli sininen opaste, Tampere talon parkki. Kurvasin oikealle alas ramppia. Sain lipukkeen, puomi aukesi ajoin sisään. Ensimmäinen kerros oli täynnä, ajoin toiseen. Ahdas oli luiska, tuli auto vastaan. Pysäköin lähelle ovia ja jäin kuuntelemaan musiikkia ja katselemaan ihmisiä, jotka kiiruhtivat kaikki vasemman puoleisesta ovesta. Kahtakymmentä vaille minäkin astelin sontikan kanssa ulos. Lyhyt matka, portaat ylös ja aulatilat olivat täynnä väkeä. Siinä oikealla ennen narikkaa istui Pentti. Tervehdimme ja istahdin sanalle. Miten jakselimme, oliko uusia sairauksia, miten läheisemme voivat, miten elämä onkaan vetänyt kuitiksi. - En voi enää kauaa elää, kun olen jo niin raihnainen. - Nähtäväksi jää. Postuin Pentin kyytiläisen saavuttua.
torstai 30. elokuuta 2018
Yllätysten yö v. 2018
Pitkä odotus
päättyi. Ajoin Tampereelle kauniissa ja kuivassa kelissä
rauhallisessa liikenteessä. Moottoritien loputtua tuli ensimmäinen
yllätys. Ajokaistat oli myllätty, oli ajettava mutkikasta, kapeaa
ja möykkyistä kaistaa aina Viinikan risteykseen saakka. Siitä
sitten pompimme totuttuun tapaan edes takaisin korkkiruuvikaistoja
varoen vieressä pomppivan auton peilejä ja peltejä. Yliopiston
ympäri pääsi melkein totutusti, Tampere talo näkyi ja jäi hieman
vasemmalle. Liikennevaloissa oli totutusta enemmän jalankulkijoita,
sama jatkuin koko matkalla yli sillan ja valoista oikealle. Katselin
jalkakäytäviä tien toisella puolella. Siellä oli valtaiset aidat
siirtyneet osin aivan ajokaistan reunaan. Yllätyksenä oli se, ettei
siinä sitten voinut edetä lainkaan jalkaisin astumatta ajotielle.
Huh huh, mitenhän tuostakin selviää. Jätin auton samaan
parkkipaikkaan tien viereen kuin jo monen vuoden ajan olin tehnyt.
Kuuntelin hetken musiikkia ja aloitin hitaan vaellukseni kohti talon
pääovea. Kuljin vasenta katukäytävää, kuten jokseenkin kaikki
muutkin, tulimme valoihin. Vihreällä yli, ja uusi yllätys edessä.
Tien kulmaan oli laitettu mellakka-aitaa vahvempi kulkueste aivan
ajotien laitaan. Siinä kohtaa ei edes ole suojatietä, joten emme
voineet muuta kuin kuikkia autojen ja bussien seasta vapaan tilan
etenemiseen. Tampere talon kohdalla jouduimme taas ajotielle.
Jalkakäytävä vaan loppui. Loppumatka meni pysäköivien autojen ja
jalankulkijoiden kalman tanssina.
Pääsin saliin,
tervehdin tuttua pariskuntaa edessäni, samoin viereeni tulevia.
Hiukan sosiaalista keskustelua ja tartuin ohjelmaan. Mihail Glinka,
alkusoitto oopperasta Ruslan ja Ljudmila. Rouvali saapui, kumarsi,
kääntyi ja löi samalla alkutahdin. Orkesteri seurasi tarkasti
Neuvostoliittolaisen liikenneministeriön virkailijan säveltämiä
nuotteja. Miellyttävän tunteen vallassa seurasin orkesterin
työskentelyä. Kesäloma oli tehnyt hyvää. Rouvali eteni jousilla
pomppien ja seuraava yllätys. Tiukassa kohdassa bassot aloittivat
oman tanssinsa. Jouset ja sormet liikkuivat kuin sooloviulistilla
encoressa. Musiikki muuttui pitsimäiseksi. Kaikki jouset soittivat
kuin toistensa läpi, nuotit vuotivat seinälle bassojen taakse.
Nopea ja energinen esitys.
Javier Perianes,
Andalusialainen pianotaituri aloitti kuin omiaan soitellen itsekseen.
Nuotit pulpahtelivat helposti, keveästi, suruttomasti. Rouvali
viittasi orkesterin mukaan Ludwig van Beethovenin Pianokonserttoon
nro 4 G-duuri. Nuotit tottelivat tuttua kulkuaan, mielihyvä kasvoi
kuulijoissa. Musiikki palautui Venäjältä taitajan käsiin. Bassot
soittivat tutun, turvallisen seinän selkänojaksi muille soittajille
ja poukkoileville nuoteille. Sieltä ei enää vuotanut. Sama taattu
kulku jatkui Beethovenin 8. sinfonian kohdalla. Aivan täydelliseksi
ei musiikki taipunut kuulijan korvassa. Osat eivät antaneet
dramaattista vaihtelua säveliin. Ne kulkivat jotensakin helposti,
keveästi esiin ja haipuivat jälkiä jättämättä. Rouvali kyllä
piiskasi rytmit ja eri soitinryhmät hämmästyttävään
suoritukseen. Tampereen Filharmonia on loistava orkesteri
rakastamamme kapellimestarin käsissä.
Palatessani autolle
jouduin muiden seassa pomppimaan ajoradalle ja takaisin. Pakokaasu
oli voimakas, ja ahnaasti astelimme vapaampaan ilmaan. Siellä se
oli. Seuraava yllätys. Kaikkien tien varteen pysäköiden autojen
tuulilasiin oli tulostettu 50 euron sakko.
maanantai 13. elokuuta 2018
Keittiön lattian lakkaus v. 2018
Ajelimme
Tampereelle. Nekalassa on rakentajille oiva kauppa. Käytettyjä ja
uusia tarvikkeita talon rakentamiseen. Olen käyttänyt Uula-tuotteen
maaleja ja lakkoja jo vuosia. Ne ovat pellavaöljypohjaisia ja
luonnon hartseja sekä kilpikirvan peräpäästä saatavaa shellakan
raaka-aineita. Olin kymmenen minuuttia etuajassa. Jonossa oli jo yksi
auto, tuli toinen ja kolmas. Ensimmäinen hätäinen ukko kävi
kiskomassa kahvaa. Siihen sitten muutkin kerääntyivät. Kymmeneltä
ovi avattiin, ja minäkin könysin sisälle.
Keittiön lakka oli
ollut jo kaksikymmentä vuotta kulutuksessa. Muutama paikka oli
voipunut, ja minä aloin hakea sellaista lakkaa, joka olisi
mattapintaista. Sellaisen pinnan voisi saada Le Tonkinois lakasta,
kunhan siihen lisättäisiin gelkomat lisäainetta. Kyseessä on
venelakka, joten se kestää vettä, ja muodostaa kovan kulutusta
kestävän pinnan. Aikaisemmin olin hakenut samasta kaupasta myös
venelakkaa. Se oli Uulan valmistamaa, olin sillä lakkaillut
aiemminkin, joten tiesin sen käyttäytymisen lakatessa. Lakkasin
sillä keittiön koivuiset aputasot. Niihin oli valmistaja laittanut
kovan kaksikomponenttisen lakan, vaikka olin tilannut ne puupuhtaina.
Meininki oli laittaa niiden pintaan pellavaöljyä. Sitä voisi aina
tarpeen tullen lisätä edellisen päälle ilman ennalta tehtäviä
toimia. Samalla kun pinnasta tulisi hohtavan himmeä, koventaisi
käsittely myös puuta öljyn imeytyessä syvemmälle puun
solukkoihin. Siklasin pinnat puhtaiksi, hioin hieman lohjenneita
kohtia ja vetelin siveltimellä kahteen kertaan päivän välein. Pinnasta tuli loistava, mutta hieman pehmeäksi se
jäi.
Paula oli
tyytyväinen uuteen pintaan, mutta ei halunnut lattiaa yhtä
kirkkaaksi. Siksi olin taas Tampereella. Kaupassa ei vaan ollutkaan
hakemaani tuotetta. - Katson netistä, missä Sateenkaari kauppa on,
josko sieltä sitten saisin tuon lakan. Selvisi, että liike oli
muuttanut Pälkäneelle menevän tien varteen. Löytyihän se
navigaattorilla, siellä vaan ei ollut Le Tonkinois lakkaa. Myivät
omia tuotteitaan. Olin niitäkin käyttänyt, yhden veneen
lakannutkin. Mutta tonkkaria tarvitsisi saada.
Kotona sitten hain
tuotteen myyjät Suomessa. Lähin oli Nekalassa, Olli Koiranen,
entisöijämestari.
Soitin ja sain
vastauksen, hyllystä löytyi.
Navi ohjasi perille
omakotitaloon. Isäntä oli pihalla keräämässä marjoja puskista.
Menin tervehtimään. Siinä pihalla arvioimme toisiamme, juttelimme
hieman linnuista ja marjoista. Pääsimme asiaan. - Mennääs
työhuoneelle, minulla on siellä varastot. Laskeuduimme kellariin.
Katselin hämmästyneenä täysiä huoneita, materiaaleja,
puolivalmiita huonekaluja, lakkoja, siveltimiä, hyllyjä täynnään
tarvikkeita.
- Tämä on
ranskalainen tuote, suoraan Pariisista. Sitä valmisti vanha
pariskunta, joka sitten myi tehtaansa veljen tyttärelle. Tehdas oli
hyvällä paikalla Pariisin keskustassa. Tytär sitten myi tontin ja
liikkeen, onneksi toiminta jatkuu. Meidän vaan täytyy tilata tuote
Ruotsin kautta, eivät myy suoraan tänne. Onneksi minulla on
tuttuja, jotka voivat tuoda lakkaa suoraan minulle. Ruotsista
vaadittiin maksu ennakkoon, ja saattoi kestää kaksi kuukautta,
ennen kuin sen sitten sai. Tällä on lakattu Monacossa olevat
mahonkiset loistoveneet. Ainoa lakka, joka kestää naisten
korkokengätkin. Mutta lakkaa onkin 17 kerrosta.
Olli kaivoi
hyllystään kaksi puolen litran purkkia. Kävelimme ylös toimistolle. Matkalla sain ihailla tonkkarilla
lakattua pesuhuoneen pöytää. Olin varannut käteistä, mutta ei se
riittänyt. Olin ostanut myös kaksi pulloa ohennetta ja mutlarin. Se
on leveä pensseli, joka on lyhyessä puisessa varressa. Mutlarin
sutiosa oli lyhyt, samalla taipuisa. En ollut sellaista sutia ennen
nähnyt. Olin kuullut vanhojen miesten kyllä puhuvan siitä. Hauska
sitä olisi kokeilla. Olli kaivoi maksupäätteen esille, laittoi sen
piuhan päähän. - Kas, otti jo yhteyden Helsinkiin, jotta voivat
laskuttaa minua. Vielä täytyy odottaa akun latautumista. Oletkos
tulossa Habitare messuille? - No en, siellä on niin paljon väkeä,
että liikkuminen on hankalaa. Sama tulos muidenkin messujen
kohdalla. Maksu hoitui. Siinä odotellessamme olin ehtinyt hieman
kertoa omista töistäni, entisöinneistä, korjauksista,
maalauksista ja lakkauksista. Olli tuntui hyväksyvän minun
tekemiseni ja ainevalintani. Hän kutsui katsomaan asuintilojaan. Oi,
kaikki oli vanhaa, entisöityä, lipastot, lamput, peilit. Maalia,
kultaa, lakkaa. Verhoukset, nahkatyöt, joka puolella mestarin töitä.
Täältä saisin avun ongelmiini vastakin.
Kotona vein keittiön
kalusteet syrjään, lakaisin lattian, hain varrellisen lastan.
Siihen painelin paikoilleen havupuutärpättiin kastetun rätin ja
aloin pyyhkiä pintaa puhtaaksi. Vielä konttasin lattian läpi ja
pyyhin käsirätillä pinnan tarkemmin.
Olli oli neuvonut imemään
pienellä muoviruiskulla lakkaa toiseen laakeaan astiaan, johon
mutlari mahtui. Minulla oli korvaruisku terkkarista. Koetin sillä
imeä. Nokka oli liian lyhyt, joten kallistin purkkia. Siellä tuntui
olevan sihti. Otin puukon ja painoin sitä, se halkesi. Taisi
sittenkin olla kuivunut tulppa. Pruuttasin lakkaa muovikippoon,
kunnes päätin kaataa tarvittavan määrän. Purkki kyllä kuluisi
loppuun. Olli oli varoittanut kaatamisesta. Sanoi korkin liimautuvan
kiinni, niin että siitä tulisi sitten kallista lakkausta, kun
purkkiin jäisi loput käyttämättä.
Sisälläkin oli
melkein kolmekymmentä astetta. Olin alushoususillani. Aloitin.
Mutlari oli kuutisen tuumaa leveä, sopi hyvin laudan leveyteen.
Polvillani katselin työtäni. Hieman vaikea oli nähdä edellisen
lakkauskerran lopetuskohta. Vetelin tonkkaria aina keittiön leveyden
verran ja palasin kontaten takaisin. Hemmetti kuinka polviin koski,
ja varpaisiin. Hiki meinasi väkisin tippua otsasta ja nenänpäästä.
Minulla oli pyyhe niskassa, johon pyyhin päätäni. Pääsin
eteenpäin, olin jo melkein siinä, mihin olin päättänyt lopettaa.
Ensimmäinen purkillinen alkoi loppua. Se määräsi lakkauksen
lopettamiskohdan. Seuraavana päivänä voisin huoletta taas kaataa
purkista lakkaa.
Kävin mökillä
syömässä ja nukkumassa. Aamulla ajoin taas työmaalle.
Lakka oli asettunut,
kesti kävelyn ja kiilto oli huima. Aloitin toisen kerroksen
levittämisen. Polvet olivat jo valmiiksi kipeät. Olin ostanut kyllä
polvisuojat, niissä oli oivat pehmusteet, mutta pinta oli kovaa
mustaa muovia. Niistä voisi tulla mustia naarmuja, en riskeerannut.
Tuska ja valmis pinta lisääntyivät. Viimeiset vedot vedin
poikkisuuntaan saadakseni selvärajaisen jäljen. Siitä voisin
sitten jatkaa lakkausta edelleen pirttiin.
Paula tuli katsomaan
tulosta. Ihastui kiillon loistoon. Ei puhunut enää himmentämisestä.
Lakka oli asettunut,
kesti kävelyn ja kiilto oli huima. Aloitin toisen kerroksen
levittämisen. Polvet olivat jo valmiiksi kipeät. Olin ostanut kyllä
polvisuojat, niissä oli oivat pehmusteet, mutta pinta oli kovaa
mustaa muovia. Niistä voisi tulla mustia naarmuja, en riskeerannut.
Tuska ja valmis pinta lisääntyivät. Viimeiset vedot vedin
poikkisuuntaan saadakseni selvärajaisen jäljen. Siitä voisin
sitten jatkaa lakkausta edelleen pirttiin.
Paula tuli katsomaan
tulosta. Ihastui kiillon loistoon. Ei puhunut enää himmentämisestä.
Mopo 2
Viikko kului kotona,
puutarhassa hikoiltiin, samoin sisällä. Alkoi taas auton lastaus
mökkiviikolle. On meillä peräkärrykin, sillä vein aina
puutarhatraktorin maalle nurmikon leikkuuta varten. Sitä siellä
piisasi, oli yläpiha ja alapiha. Minä hoipuin rinteessä
ajellessani penkereen päällä. Matti sitten sanoi, että älä tapa
ittees. Lupasi ostaa Paulan kanssa uuden vetävän leikkurin mökille.
Hip heijaa, olin siitä puhunut jo useana vuonna. Komea punainen
hirviö nostettiin liiteriin. Olin ajanut toistakymmentä vuotta
traktori kärryllä edes takaisin, aina yhtä hankalaa. Aluksi
ajosiltana toimivat kaksi kakkosnelosen pätkää. Hyvin meni niin
kauan, kunnes putosin pukilta. Paula vaati ostamaan alumiiniset
ajosillat. Hyvät ne ovatkin. Peräkärryn kuomu piti aina irrottaa
ennen lastausta. Sain sen yksinkin pois, mutten sitten enää
pärjännyt yksin takaisin laitossa. Hirmuisesti täytyi traktori
köyttää lavalle, pomppuisa on Pälkäneen tie. Nyt on kärry
käyttämättä, seisoo takapihalla ja haittaa ruohon ajoa.
Mökillä mopo
löytyi liiteristä. Kari kertoi purkaneensa kaasuttimen ja siellä
oli vielä töhnää vanhasta bensasta. Henkka oli sitten ajanut sen
perille, hyvin pelasi. Seuraavana päivänä kävin kotona
lakkaamassa keittiön lattiaa. Paula hinkui mopoa pihalle. Kolmantena
päivänä ehdin ottaa sen ulos. Starttasin, hienosti syttyi. Mutta
sammui. Siirsin koneen jaloilleen, niin että takapyörä oli ilmassa
ja starttasin uudelleen. Annoin hetken käydä, ja lisäsin hieman
kaasua. Takapyörä alkoi pyöriä, kierrokset nousivat, hyvin
pelitti.
Minulle tuli
päiväunien aika. Paula halusi ajelemaan. Kuuntelin sängyssä, ei
kuulunut mopon ääntä. Ovi kolahti. - Ei se käy. Nousin ja kävin
katsomaan, mopo oli tiellä pystyssä. Starttasin hetken, käynnistyi.
- Ota nyt kaasukahvasta kiinni ja varovasti anna lisää kaasua,
jotta kone hieman lämpiää. Paula kaasutti, mutta käänsi tappiin
saakka ja kone tukehtui. Uudelleen. - Katsos, näin vähän
kerrallaan, opetin häntä käsi kaasulla. - Minä haen vielä
puhelimen, jos jään matkalle. Mopo lähti hyvin liikkeelle ja minä
palasin päiväunille.
Illalla kävimme
laiturilla ruokkimassa kaloja. Vesi oli kristallin kirkasta, kalat
tulivat kasapäin murujen kimppuun. Hauki käännähti kiivaasti,
särki suussa lipui selvästi näkyvillä laiturin viertä rantaan
päin. Käännähti laiskasti ulapalle päin meidän kävellessä
laituria ylös mökille. Kävi siellä toinenkin hauki syötöllä,
pienempi oli kuin vakituinen asujamme. Kovasti sekin syöksyi särkien
perään.
Toisen kerran kaloja
syöttämässä, lipui laiturin alta lokin poikanen eteemme. - Katsos
tuota, miten peloton ja kesy. Onko joku jo kerennyt sitä syöttää?
Poikanen oli kiinnostunut leivän paloistamme, nappasi niitä
nokkaansa ennen kaloja, seilaili edes takaisin. Ei pelännyt edes
kuvaamista.
Mopo lensi
Laitikkalan santatiellä aina Kuisemaan saakka. Sunnuntaina työnsin
sen taas liiteriin.
maanantai 30. heinäkuuta 2018
Mopo
Kaikenlaista
kärsimystä mokomasta laitteesta. On sillä toki ajeltukin mukavia
matkoja. Nyt se on ollut Kissalammella puuliiterissä useamman
vuoden. Minä sen aina keväisin laitoin käymään, akun latausta
ja bensan laittoa tankkiin, niin, ja tulpan vaihto. Paula sillä
sitten ajoi veljelleen Kyllön joen rantaan, puolitoista kilometriä.
Toissavuonna laitoin taas käyntiin, mutta ei sillä enää ajettu
yhtään. Viimevuonna en sitten enää viitsinyt edes käynnistää
sitä peitteiden alta.
Kuuma kesä, ja
Paula halusi moponsa käyttöön. Veljensä Matti sitä sitten alkoi
katsella, latasi akun ja starttasi sen tyhjäksi. Ei putputtanut
kone. Minäkin kävin sitä liiterissä katsomassa. Yhdessä
päädyimme siihen, että vanha bensa oli menettänyt
syttymiskykynsä. Matti alkoi kaivaa kaasutinta katteiden alta esiin.
Siihen meni viikko. Mopo oli palasina puupinojen päällä. Mutta ei
vieläkään saatu kaasutinta esiin. Karikin tuli hätiin. Lupasi
irrottaa ja putsata kaasuttimen kotonaan. Minä olin jo vähän sitä
mieltä, ettei sitä enää toinna Paulalle kuntoon laittaa. Kaatuu
vaan sillä santatiellä.
Kari kuitenkin sai
kaasuttimen puhdistettua, toi sen Hämeenlinnasta mökille ja alkoi
ropata mopoa kasaan. Soitti sitten minulle. - Mopo on nyt kunnossa,
Henkka sillä ajeli puolisen tuntia, ja hyvin pelaa. - Mainiota,
kiitos vaan vaivasta. - Ei se mitään, mutta uusi akku siihen täytyy
ostaa.
Alkoi meidän
mökkiviikko. Autoon lastattiin hallituksen suosittelema
provianttimäärä, kaksi viikkoa, kasseihin ja kylmälaukkuun.
Pipantallin kautta vei tiemme, ostin uuden akun. Siihen laitettiin
nesteet sisään. Olisi parin tunnin kuluttua latingissa.
Liiterissä laitoin
akun paikalleen, ja kahden tunnin kuluttua työnsin mopon pihalle ja
starttasin. Prum, ja moottori kävi. - Kas, tämäpä on iskussa.
Näyttää bensa olevan varatankilla. Minä käyn täyttämässä
tankin ja haen samalla kanisteriin lisää. Hain kanisterin
liiteristä, laitoin sen mopon astinlaudalle jalkojeni väliin ja
starttasin. Hieman vaikeasti käynnistyi, mutta tankille pääsin
ajaen, noin 150 metriä. Lorottelin säiliön täyteen, ja loput
kanisteriin, mitä kympistä nyt jäi, parisen litraa. Starttasin
kotimatkalle. Hyvin jaksoi uusi akku pyörittää. Kone vaan ei
käynnistynyt. Yritin uudelleen, kun tankille kaarsi nuori nainen
Audillaan. Väistin tönäämällä toiselle puolelle ja aloin taas
startata. No ei käynnistynyt, ei millään. Nainen tuli kysymään
minulta lähintä pankkiautomaattia. Neuvoin hänet Pälkäneelle, ja
aloin tönätä vastahakoista ajopeliäni jaloilla potkien. Nainen
tarjosi työntöapua. - En tarvitse, kiitos vaan, asun ihan tuossa
lähellä. Onneksi tie hieman vietti alaspäin, niin pääsin
hurukyydillä liiterin eteen.
- Ei tämä käykään.
Minä aukaisen tulpan ja katson tuleeko kipinää. No tuli. Tulpassa
oli selvästi bensaa. Väänsin takaisn kiinni ja yritin uudelleen,
ei toivoakaan. Paula huomasi bensaa tippuvan ruohikolle. Kävin
kontalleni ja koetin katsoa, mistä sitä tulee. Pienestä mustasta
letkusta sitä tiputteli, muttei katteiden takia näkynyt, mistä
lirusi. Siirsin mopon varjoon, hain letkun pätkän ja kanisterin.
Työnsin letkun tankkiin ja imaisin toisesta päästä. Inha bensa
turskahti suuhuni, laitoin letkun pään kanisteriin ja syleksin
suuta tyhjäksi. Ei alkanut lappo toimia. Imin uudelleen, nyt bensaa
tuntui menevän keuhkoihinkin, mutta ei kanisteriin. Lopetin
toivottoman yritykseni. Soitin Karille ja kerroin moposta. Hän
epäili tankin tulleen liian täyteen, ja nyt sitten kylmä bensa
tulvi lämmetessään. Viuh vain, ja hän tuli mökille ja alkoi
startata. Ihmeen hyvin pieni akku kesti pitkät yritykset, mutta kone
ei käynnistynyt. - Minä haen tämän mopon kotiini pakettiautolla,
korjaan sitten omassa tallissa, missä on kaikki työkalut
paikallaan. - No jos viitsit, minä en enää osaa mitään. - Nämä
uudet koneet ovat minullekin outoja, katselen mielelläni mitä
siellä on.
Sitten Kari soitti.
- Olen täällä mökillä, ja mopo lähti heti käyntiin. Me olimme
ajelulla maakunnassa. - Mutta sitten se ei enää uudelleen
lähtenytkään käyntiin, ja ylivuotoputki alkoi taas tiputtaa. Se
on varmaan työntänyt kammion täyteen, eikä kone käynnisty. Minä
otan nyt tämän ja vien kotiini. - Oukkei, kiitos vaan.
Meidän mökkiviikko
päättyi, palasimme Sääksmäelle puutarhaa kastelemaan ja istumaan
ilmastoinilaitteen eteen. Uutta soittoa ei ole vielä kuulunut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)




