Kuhan fileointi

Salmisen Unto soitti ja tarjosi kalaa. Hän on kalastanut koko ikänsä Mallasvedessä, ravustanut ja metsästänyt. Hänen siskonsa Niemisen Lahja sitä meille toimitti. -Otatteko kalaa, Unto tuo minulle, eikä ne kaikki mahdu meille? - Otetaan tietenkin, meille saa aina tuoda, ja kelpaa kaikki kalat, myös hauki ja lahna. Niin meillä ovikello soi. Iso mies ja iso kalalaatikko. - Tuossa nyt olisi, kelpaako nämä? - No tietenkin, me otamme kaikki, Pekka, tules katsomaan isoa kuhaa! Minä nousin aamuteeltä ja könysin verkkarihousuissani yläruumis paljaana rappusille. Tervehdin ja kurkkasin pussiin, jossa olikin useita kuhia ja yksi iso. - On valtava, mitä se painaa? - Kolme kiloa ja kahdeksansataa. - Onpa siinä kalaa, miten on sujunut järvellä, onko ollut levää? - Ei nyt ole, kyllä verkot on puhtaina saanut nostaa. - Eikö panssarilevää ole näkynyt? - Ei, mutta pari vuotta sitten se oli vallan mahdotonta kalastaa. Verkot nousivat aivan sotkussa mustina, eikä se edes lähtenyt pesussa. Niitä oli turha sinne laittaa, heti laskiessa mustuivat, ei siihen sitten mikään uinut. Ei maar, mun täytyy mennä.

- Perkaatko sinä ne heti?

- Kyllä vaan, kunhan juon ensin aamupalani. Paula alkoi siivota tiskipöytää, haki alustan kuistilta, toi kaksi teräsastiaa valmiille paloille. Nielaisin loput leivät, vielä matto pois ja muutama sanomalehti lattialle sekä laskiämpäri esille. Hain työkaluni pesuhuoneen naulasta, vihreästä kangaskassista. Siellä on tärkein, fileerausveitsi, jota ei saa käyttää muuhun työhön. Sen on oltava terävä, vastahiottu. Sitten siellä on teroituspuikko, pari kalapiikkiä, atulat ja apuveitsi. Sipaisin muutaman kerran puikolla ja astuin tiskipöydän ääreen. Kalapussin nostin toiseen altaaseen, ja aloitin ensimmäisestä kuhasta, noin 800 grammaa. Sen kokoiset ovat helppoja käsitellä. Pysyvät hyvin alustalla, ja ruodot ovat hentoja. Veitsi rintaevien takaa ja veto poikkipäin fileen läpi selkäruotoon saakka. Veitsen kääntö ja vetoja selkäruotoa pitkin pyrstöön saakka. Naps, ja siinä oli ensimmäinen puoli heilautettuna syrjään nahkapuoli alaspäin. Toinen file, käänsin kalan ja vedin taas selkäruotoa pitkin.

Paula tahtoi kaikki talteen, päät, selkäruodot, etuevien isot lihat. Ne leikkasin saksilla ja tongeilla, selkäruodon kahteen, kolmeen osaan. Ladoin ne toiseen astiaan.

Fileestä oli vielä poistettava kylkiruodot. Kuhassa ne tekevät rikoisen mutkan lähellä selkäruotoa. Siinä on veistä käännettävä syvemmälle lihaa kuin ahvenessa tai hauessa. Pieniä kuhia oli kolme, ja lisäksi sellainen kolmensadan gramman ahven.

Kuhassa on kovat, petokalan suomut. Ne helpottavat nahan irroitusta. Kalapuikolla pidin kiinni pyrstöstä aivän päästä, työnsin veitsen varovasti puikon vierestä fileen alle ja aloitin liuuttamisen päähän päin. Tässä kohtaa veitsen terävyys on kaikkein tärkeintä. Tuoretta kalaa käsitellessä liha hylkii veistä, etenkin hauki tekee näin. File helposti jopa katkeaa veitsen pompahtaessa ylöspäin voimakkaassa vedossa.

Jäljellä oli iso kuha. Nostin sen silmäkuopista pitäen alustalle, pyrstöpää taipui altaaseen, niin pitkä kaöla oli. Aloitus tehdään tällaisella kalalla selkäpuolelta. Työnsin veitsen kärjen kalan niskaan ruotoon saakka ja aloin vetää nylkyttäen pyrstöön päin. Siinä voi hyvin väistää aivan selkäevän vierestä. Fileen paksuus oli reilusti yli tuuman, pyrstössä vähemmän.

Seuraavaksi otin isot kärkipihdit, käänsin kalan selälleen ja aloin hakea pihdeillä ruotoja yksi kerrallaan ja napsaisin ne poikki. Aivan pyrstöön saakka niitä ei toinna katkoa, menevät veitselläkin.

Kuha kyljelleen, veitsi aivan kiinni selkäruotoon ja sormilla hieman filettä nostattaen selkäpuolelta vetäen pyrstöön saakka, ja file oli irti.

Kalaa ei saa kääntää, niinkuin pikkukalojen kanssa tehdään, nyt veitsi työnnetään selkäruodon ali ja vedetään sitä pitkin liuutellen pyrstöön saakka. 

Näin valtavat fileet olivat irti, kylkiruotojen poisto on hieman hankalaa, kuhalla kun kylkiruodot taipuvat mutkalle ulospäin aivan alussa. Veitsi on saatava kulkemaan mutkan suuntaisesti ja taas oienneiden ruotojen mukaan loppuun ja lihan läpi siitä, mistä ruodot loppuvat.

Fileet olivat niin leveät, että minun täytyi halkaista ne ennen nahan poistoa. Siinä on kuin opasviiva, seläkkeen ja vatsalihojen välissä. Voimakkaalla vedolla suomutkin halkeavat. Jälleen piikki kiinni pyrstöön ja fileiden nahat irtosivat.

 Ne laitoin roskikseen, fileet astiaan ja otin paperia pyyhkiäkseni otsaani ja tippuvaa nenääni.

Tammisen talo -60 l

Hiekkapäällysteinen Vammaskosken silta vuonna 1954, komeat kiviset tolpat molemmin puolin ja paksut vaakasuorat rautaputket olivat ensimmäiset mieleen jääneet kohteet. Järvet oikealla ja vasemmalla ja sitten kirkko kiiltävine kuparikattoineen, ne huomasin seuraavaksi. Asettauduimme postitaloon asumaan, kirkon puoleiseen päähän. Kävellen ylös Puistokatua ja takaisin alas Marttilankatua Vammalan kauppala oli kierretty. Puisia taloja isoine pihoineen, muutama kivitalo pölyisten raittien varrella. Tyrvään Yhteiskoulu, komea nelikerroksinen rakennus Rautaveden puolella liki rantaa tuli myöhempinä vuosina hyvin tutuksi. Postille päin oli ensin Suvannon kirjakauppa, sitten tien yli ja Tammisten pitkä kaksikerroksinen hirsitalo aivan rantaan saakka ulottuvan tontin yläpäässä. Näitä näkymiä kuljen edelleen, mikään ei ole muuttunut, vain kioski Puukstaavin ja Herra Hakkaraisen talojen välistä on poissa. Tien toisella puolella osa puutaloista on jo purettu, mutta onneksi muutama on vielä jäljellä. Apteekin talo vastapäätä Tammisia on paikallaan, seuraavat kaksi komeaa puutaloa ovat poissa, Tyrvään Mantan ja hänen tyttärensä Huldan, samoin rivi puisia omakotitaloja Yhteiskoulua vastapäätä, viimeisenä Tähdön maalikauppa.

Siinä oli koulutieni vuodesta 1956. Kuljin aina tien vasemmalla puolella, mennen ja tullen, kait se oli hieman lyhyempi kuin Kosken sekatavarakaupan puoli. Tammisen lapset tulivat nopeasti tutuiksi, Raimon kanssa istuin samassa luokassa keskikoulussa. Hänen lempinimensä oli Jallu. Muut lapset olivat Marja-Liisa ja Kirsti. Kari syntyi Tammisille 1955. Hänen syntymisensä oli syynä minun vierailuun heillä jouluaattona. Tyrvään Metsänpojat perusti pukkipalvelun, keskuksena tietenkin Kolo kauppalantalon kellarissa. Olin saanut useita kohteita hoidettavakseni. Yksi oli Tammiset. Laitoimme pukin vetimet yllemme, punaisen kaavun, hiippalakin, saappaat, kepin. Kasvot peitettiin melkein kokonaan ja siihen sopi hyvin tekoparta. Kuminauhalla se asetettiin niskan taakse. Kauppalan kadut olivat aivan autiot, vain pukit liikkuivat. Illan hämärässä kapusin Tammisille talon toiseen kerrokseen, kaupan yläpuolelle. Kop kop oveen, ja Marja-Liisa tuli avaamaan. Myös Kirsti ja Raimo pyörivät siinä. Kuulin Kirstin kysyvän, kuka se on. Marja-Liisa tuijotti kasvojani aivan läheltä ja kuiskasi, Turtiaisen Pekka, tunnen isosta nenästä. Hieman se laski mielialaani. Ei nenäni, vaan tuntemattomuuden suojan katoaminen. Vein kuitenkin osani maaliin saakka. Jotenkin ajattelin klaaraavani, enkä kysynytkään kilteistä lapsista mitään. Töräytin sen sijaan äiti Hilkkaa katsoen, onkos äiti ollut kiltti. Ei hän kysymyksestäni pitänyt, mutta en minäkään.

Jallun kanssa kävimme usein pihan makasiineilla. Ne olivat mielenkiintoiset useine huoneineen ja tavaroineen. Punainen ja pitkä rakennus, jossa oli useita isoja ovia. Niistä tavarat saatiin hyvin sisälle ja ulos. Katselimme milloin mitäkin, yhden kerran olimme olevinamme valokuvaajia. Siellä oli punaisia pieniä rullia. Niihin oli pakattu filmit suojaan, ja näitä rullia sitten kääntelimme ja räpsimme kuvia mielessämme.

Kävin myös vaateliikkeessä Jallun kanssa. Siellä oli tuoreen vaatteen miellyttävä, kuin samettinen ilma. Liikkeestä näki ulos kahteen suuntaan, kirjakaupalle ja apteekille sekä Tohtori Heikkilän talolle. Sainko sieltä itselleni uudet housut, se on painunut jo hämärän puolelle.

Kasvoimme murrosikään. Kävimme Kaitasilla, Bio Sammon yläkerrassa. Meitä oli siellä iso joukko nuoria. Levysoittimella soitettiin kappaleita, ja me opettelimme tanssimaan. Siskoni Kiti oli myös siellä, ja meiltä tanssi jo sujui. Olimme kotona harjoitelleet. Uskalsin hakea muitakin tyttöjä. Tammisen Marja-Liisan kanssa tanssimme Moonlight Serenaadin soidessa. Niin se vaikutti minuun, että seuraavana päivänä soitin Marja-Liisalle ja kysyin, lähtisikö hän kanssani kävelylle. Sekös häntä nauratti, olihan hän kaksi vuotta minua vanhempi.

Salainen kahvipaikka

Soitin 7.8. iltapäivällä Heikkilöille. Olimme pitemmän aikaa koettaneet tavata, mutta esteitä oli.

- Paula täällä, moikka. Minulla olisi ehdotus tapaamisesta. Oletteko käyneet Pispalassa Finlaysonilla syömässä?

- Ei, mikä se sellainen paikka on? Maiju ihmetteli.

- Siellä on Neljä Vuodenaikaa niminen ravintola, sellainen robusti tehdassali, jossa on arkisin hyvä ja vaihtuva noutopöytä. Maksaa vaan 10.50. Se on sama kuin Kauppahallissa, mutta huomattavasti halvempi. Siihen kuuluu aina kaksi eri ruokalajia, huomenna siellä on ruskeassa kastikkeessa sianlihaa.

Kuulostaa hyvältä, odotas, kysyn Juhalta. Kyllä se sopii. Moneltako lähdetään?

- Siellä on aina alkuun ruuhkaa, kun ruokatuntilaiset käyvät, mutt5a kun menemme hieman myöhempään, niin siellä on jo tilaa. Me tulemme hakemaan teitä puoli kahdeltatoista. Siellä saa myös kahvia, mutta me olemme aina käyneet siellä museokahvilassa Amurin Helmessä. Tunnettekos paikan?

- Tunnetaan, me käymme siellä aina kirkkokahveilla, kun tulemme Viinikan kirkosta.

Olemme tänäkin kesänä käyttäneet useita vieraitamme Pispalassa syömässä. Poikkeuksetta ruoka on ollut hyvää, ja kävijät ovat ihmetelleet paikkaa. Ruoan päälle olen ajeluttanut heitä ympäri Pispalan kapeita katuja. Harva sielläkään on vuosikymmeniin käynyt. Mietin vielä sitä kahvipaikkaa, kun ajoimme Heikkilöitten kerrostalon pihaan. Maiju ja Juha siellä istuivat alaovella valmiina jutellen naapurien kanssa.

- Morjens, minä tulinkin väärää kautta, vaan hyvin tästäkin pääsi. Naiset halattiin ja miehet käteltiin. Nousimme autoon. Mennessämme eteenpäiun Juha näytti heidän autoaan seisomassa yksinään pihan ulkopuolelella.

- Auto vuotaa öljyä, ja laitoin sen tuonne häpeämään. Minä olen koettanut saada siihen varaosia ja korjaajaa. Nyt olen tilannut Venetmäeltä huollon ja korjauksen.

- Siellä minäkin vuosia kävin, ensin Etyk-mersulla, manne mallilla. Venetmäki aloitti kotitilallaan. Nyt sitä jatkaa hänen poikansa Viialassa nahkatehtaan tiloissa.

Tulimme Viinikan risteykseen. Lopultakin se oli tullut valmiiksi, vuosikausia siihen meni. Nyt siitä oli helppo ajaa kaistaviivojen opastaessa. Konserteissa käydessäni olen siinä monta kertaa tuskaillut, missä pitäisi ajaa. Ratikkatyömaa mylläsi kaiken.

- Olen ajatellut sitä kahvipaikkaa, josko menisimme Hiedanrantaan. Emme mekään ole siellä ennen käyneet, mutta Jakken kanssa ajellessamme huomasimme siellä Lielahden kartanon entisessä mahtavassa navetassa kahvilan. Olettekos siellä käyneet?

- Emme, mennään vaan.

- Navetan julkisivuun on rakennettu mahtavat kaksi tiilitornia, ne näkyvät jo kauas.

Alas Pyhäjärven rantaan, ohi kesäteatterin ja Rosenthalin. Tien oikeassa sivussa oli autoja parkkeerattu hyvin ahtaasti. Ne olivat tiessä ja rinteessä kiinni. Talvella on varmasti hankalaa päästä pois ja taas illalla takaisin. Finlaysonin tiiliset rakennukset, aivan tiehen kiinni rakennetut korkeat ja monikerroksiset seinät isoine ikkunoineen, ja siitä seinästä läpi oli ajettava. Kapea kuilu johti sisäpihalle. Siellä oli avara tila täynnään autoja. Löysin vapaan parkkiruudun. Kävelimme sisälle, kun huomasin unohtaneeni parkkikiekon. Palasin sitä laittamaan, muut odottivat pihassa.

- Varokaa portaita, niissä on erilaiset nousut. Muutama askel alaspäin, ja olimme metrin verran maan tasoa alempana. Kävelimme läpi eteisen, ja salissa oli tyhjiä pöytiä. Kaikin menimme tiskille, ja Juha ilmoitti maksavansa. Pitkä ruokatiski, kahden puolen lastaus, juomat toisella tiskillä, samoin voi ja leivät. Menimme ikkunapöytään istumaan. Veitset ja haarukat kopsasivat lautasilla, haimme lisää.

- Kyllä maistuukin hyvältä, sikakastike on kuin ennen vanhaan.

Tarjoilija haki käytetyt astiat pois, kyseli maistumista ja kiitteli avusta.

Juttelimme vielä syötyämme ja katselimme paikkoja. Seinillä oli tutuista henkilöistä tehtyjä isoja maalauksia. Siinä olikin kaikki ehostukset, tila oli kuin tehtaan jäljiltä, kuitenkin miellyttävä. Lähdimme, ja minä muistin ottaa hattuni mukaan.

- Minulla taitaa vieläkin olla Etelä-Suomen kapakoissa kipparinlakkeja naulakoissa. Aina ne tahtoivat unohtua illan päätteeksi. Olen niitä sitten poikkeillessani käynyt hakemassa, vaan en niitä enää löytänyt. Paitsi Sysmässä. Siellä oli vain yksi paikka, missä kävimme.

Pispalan rantatietä eteenpäin, ohi tehtaan, ja vasemmalla oli Pyhäjärvi. Muutama kerrostalo aivan rannassa, parhaalla paikalla. Tie nousi hieman, käkkärät männyt tuulen vioittamat, nousivat kalliota pitkin kuhmuraisin sormin. Varalan liikuntaopisto jäi taakse, ja aloimme nousta Pispalaa sen korkeimmalle paikalle, mistä alkoi erilaisten rakennusten rinteet molemmin puolin tietä.

- Tässä on muutama ökytalo, tuokin tuossa, mutta sitten on korjattuja vanhoja rakennuksia alkuperäisillä paikoillaan. Edessä on Pispalan koulu. On se aivan mahtavalla paikalla. Tuossa on Lauri Viidan museo. Sitä emme ole käyneet katsomassa, onko siellä nyt Heikki Salo isäntänä?

Käännyimme Pyhäjärven puoleisella alatielle, ihmettelimme pultereita. Niitä oli pinottu rinteen valumisen estämiseksi mahtavia muureja.

- On tämä ihmeellinen paikka, tätä käyvät arkkitehdit ympäri maailmaa ihailemassa. Eritoten tämä moninaisuus, kyky rakentaa tarkoituksen mukaisia rakennuksia näin ahtaille tonteille ja huikeat näkymät joka talosta toinen toisensa harjan yli. Huikea taito, jota ei ole määräyksillä kahlittu.

Ajoin Pispalan valtatielle, ohi legendaarisen nakkikioskin, alas Vaasan tien ensimmäisen risteyksen, josta ei enää näin päin saanut ajaa. Valoristeyksestä oikealle, ja Paula muisti. - Tässäkö se oli, kun sinulle töötättiin joka puolelta?

- Niin oli, tulimme tuolta huoltoasemalta, ja minä en lainkaan tiennyt kuinka pitäisi ajaa. Ajoin varovasti ja koetin päästä kaupunkiin päin. Takana tulijat piippasivat, sivulla ajavat piippasivät ja minä pysähdyin. Muut menivät menojaan, eikä minulle selvinnyt piippausten syy. Ajoimme sitten ensimmäiselle pysähdyspaikalle syömään jäätelöä ja rauhoittumaan.

Hiedanranta ilmestyi oikealle, käännyin ostoskeskusten jälkeen Jänisaareen vievälle tielle.

- Minä kävin kerran Paulan kanssa katsomassa vanhaa venettäni pursiseuran satamassa. Siellä se huojui vedessä kannen tiikkirimat hieman irronneena, surullista.

Oikealle ohjasi kyltti, Kartano. Tempaisin sinne, ja ihmettelin hieman, sillä navetan torneja ei näkynyt. Ajoimme kuitenkin opasteen mukaisesti. Etuoikealla nousi tiilinen torni näkyviin, ajattelin sen olevan kirkon. Oli kuitenkin Lielahden kartanon päärakennuksen koriste. Valtava tiilipytinki, vierssä parkkipaikka, ja minä toppasin siihen.

- Käyn katsomassa tuota opastetta, kappas, ne navetan tornit ovatkin tuolla. Käänsin liian aikaisin. Katsotaan nyt mitä täällä on. Kahvilan opaste, seurataan sitä.

Kävelimme parkkipaikan ja sen vieressä olevan rakennuksen ohi ja kartano oli edessämme. Siihen loppuivat myös opasteet. Juha kysyi suuntaa siinä istuvilta pyöräilijöiltä. Oikeassa olimme, vielä kartanon nurkan ympäri, ja edessämme oli suuri puisto, Hiedanranta välkkyen, ja rakennuksen toisessa päässä korkea terassi ja siellä kahvittelijoita.

- Oikeassa olemme, vaikka en minä tänne aikonut tulla.

Ihmettelimme salaista paikkaa, sen rauhaa, tiilimuurareiden taitoa, vihreää puistoa ja vanhoja puita, graniittilohkareitten jylhyyttä. Sisältä ostimme kahvit, hyvin ystävällinen miesmyyjä auttoi meitä tuomalla kahvin erikseen pöytään. Hän laittoi pannuun uudet vedet ja pöönät meitä varten. Olimme puolivarjossa viileässä, nautimme kahvista ja pullasta, näkymistä ja onnellisesta sattumuksesta osuttuamme salaiseen kahvilaan.

Mopoko kunnossa

Epaalan miehen korjauksen jälkeen nostin ajokin Kissalammella talon pihaan ja starttasin. Hirveän startin jälkeen kone hieman köhi. Vääntelin kaasukahvaa ja sain houkuteltua koneen parempaan käyntiin. Ei sieltä täysiä irronnut, mutta uskalsin lähteä hieman ajelulle. Kypärä päähän ja visiiri ylhäällä prutkuttelin ja kiemurtelin kohti Kyllön siltaa. Hiukan paremmin alkoi kaasu vastata, kulku tasaantui, muttei suoristunut. Tuo pienipyöräinen kaltuainen on tehty asfaltille, sora on sille kauhistus. Vastaan alkoi tulla moldovialaisia mansikan poimijoita. Minä morjestin heitä kättä nostamalla. Ensin oikealla, mutta kone meinasi sammua, sitten vasemmalla kädellä. Vilkuttinvat takaisin. Mutkasta pelmahti iso joukko naisia. Moikatessani heitä alkoi moåpo kaartaa heitä kohti. En toki törmännyt viimeiseen naiseen, mutta kyllä hän päästi ilmoille kovan uihuijjuin. Palasin takaisin läskikaupan tiehaaraan, pujahdin päällystetylle tielle ja survoin koneesta kaiken ulos. Kuin ampiainen kiidin tasaisesti kala-Heikkilän tiehaaraan ja siitä takaisin kaupalle. Mielissäni laskettelin Kissalammintietä numero 69 pihaan. Nostin mopon seisontajalalleen ja annoin sen käydä tyhjäkäyntiä. Menin sisälle ja kerroin Paulalle seikkailustani. - Antaa sen nyt sitten käydä pitkään. Sammutan sen sitten ja koetan uudelleen starttia.

Joimme kahvit onnellisina, pääsisimme kauppaan emmekä kuolisi nälkään, koska auto oli korjauksessa Hämeenlinnassa. Oli maanantai ja meidän mökkiviikko, ja mersun saisin vasta perjantaina. Olen autossa pitänyt superkaskoa, hyvin ovat korjanneet ja korvanneet, nytkin lasku tulisi olemaan useita tuhansia. Maksan vain omavastuun. Pieni moka siinä vakuutuksessa oli. Luulin siinä olevan myös sijaisauton korvauksen, vaan eipä ollut. Täytyy asia korjata.

Menin ja sammutin mopon, starttasin ja kuin käskystä se käynnistyiheti. Koetin uudelleen, käynnistyi. Sammutin ja menin sisälle. Paula meni pihalle ja starttasi, heti hyrisi kone. Jätin mopon seisomaan hiljaisena jäähtymään. Menin muihin askareihin, tai taisin torkahtaa päivänokosille. Herättyäni menin katsomaan mopoa. Siinä se seisoi, uljaana valmiina uuteen taistoon. Kone ei käynnistynyt, millään. Olin ilman työkaluja, en saanut edes tulppaa auki, ja aasinpotku oli Kemmolassa. Mikä siinä auttoi. Akku tyhjeni. Menin lainaamaan Paavolta laturia. Hän nosti sen laatikossa autotallin hyllyltä. Hieman häntä jo hymyilytti.

Nostin mopon liiteriin, laitoin laturin kiinni ja odotin aikani. Uuteen starttiin. Iloisesti kone pyöri, muttei käynnistynyt. Jatkoin sinnikkäästi, ja kone käynnistyikin yskien. Väänsin täydet tehot, kone vastasi hienosti. Sammutin moottorin ja jätin laturin paikoilleen yöksi. Aamulla vein laturin Paavolle. Kone ei käynnistynyt uudelleen. Näyttää siltä, että tulee vielä jatkojuttu, neljäs, vai onko se jo viides?

Tansseja ja touhuja -60 l

Oppikoulussa 1960 luvulla oli kuumaa syksyisin. Siihen vaikutti kaksi asiaa, joihin kumpaankaan emme voineet vaikuttaa. Ensimmäinen oli auringon kuuma väreily järvien pinnoilla, toinen oli alkava murrosikä. Aloimme laajentaa elinpiiriämme tytöt mielessä. Ensimmäisen kerran menimme Ellivuoren suurlavalle polkupyörillä. Matka sujui mukavasti porukassa. Jätimme pyörämme kentälle lavarakennuksen alapuolelle. Tansseja olimme käyneet katsomassa aikaisemmin Vihattulan juhannuslavalla. Silloin meille riitti kiertely lavan ympärillä ja katselu, kuinka sulavakäytöksiset herrasmiehet pokkasivat tytöille lavan ulkopuolella, maksoivat sitten kappaleen noustessaan portaita. Siihen se johti, että aloimme tapaamisissamme harjoitella tanssia. Kutsuttuna olivat tytöt ja pojat. Minä saatoin onnekkaana harjoitella askelia sisareni Kitin kanssa. Polkupyörästä hyppäsimme linja-autoon lavalle mennessämme. Reviirimme laajeni mopojen ja moottoripyörien ansiosta. Päristelimme voiman tunteessa kymmeniä kilometrejä uusia teitä, aina Lauttakylään saakka.

Koulussa keksimme kaikkea muuta kuin opetuksen seuraamista. Kirjelappuset kiersivät kädestä käteen, suhisimme ja ilmeilimme. Opettajamme olivat varsin rauhallisia ja katsoivat sormiensa läpi touhujamme. Joskus kuitenkin kysyivät juuri siltä pulpetissa nurinpäin katselevalta veijarilta opetukseen liittyvän kysymyksen. Meille siunaantui melkoinen määrä sijaisia katederille kyselemään aluksi nimiämme. Piirsivät oppilaskartan, ja kyselivät sitten nimillä kartasta katsellen. Järvisen Pertin kanssa vaihdoimme nimiä, täydestä meni. Matematiikka meni joten kuten keskikoulussa Justuksen opettaessa. Tilanne muuttui lukiossa. Allan Friman alkoi meitä ohjata eteenpäin, mukaan tuli derivaatat, sinit, kosinit, laskutikku ja likiarvot. Pertti oli minua parempi matematiikassa, muutoinkin hulluttelimme vapaa-ajalla keskenämme, niin solahdin iltaisin tai vapaatuntisin hänen luokseen tekemään tehtäviä. Meitä oppilaita alkoi olla koulu täynnä, luokilla ei aina ollut omaa tilaa, vaan kiersimme reppujemme kanssa ympäri koulua. Tästä lukujärjestyksen tekemisen vaikeudesta kait sitten johtuivat nuo vapaatunnit päivällä. Yleensä niitä oli vain yksi, mutta muistelen joskus saaneeni kahdenkin tunnin vapaan. Menimme Pertin huoneeseen, avasimme kirjan ja aloimme pähkäillä vuorossa olevia tehtäviä. Hyvinhän siinä kävi, Pertti laski ja minä kopsasin. Joskus hän kurkkasi vastauskirjasta ratkaisun, ja se sitten johdatti maaliin.

Järvisillä oli autoliike isossa hallissa, alakerrassa oli korjaamo, ja myytävät autot olivat siisteissä riveissä ylhäällä. Siellä me usein katselimme eri pelejä ja seurasimme joskus kauppojen tekoa. Tuomo oli armoitettu kauppamies, olihan hän sitä tehnyt ruokakaupasta alkaen. Lieni veren perintöä Järvisillä tuo myynti, Järvisen urheiluliike oli tien toisella puolella.

Minä sain ensimmäisen pyöräni, satapiikkisen venäläisen Tähden. Pertti sai myös pienimoottorisen pyörän. Me sitten päristelimme Ellivuoreen lauantai-iltana. Sinne johti Vammalasta katkeamaton autoletka. Hukkasen jälkeen tie oli santainen, ja pöly nousi pyörimään puiden lehvistöön. Se ei meitä haitannut. Pirunvuorelle johtavan polun ohi, Vitikan ohi, hetki järvimaisemaa ja Ellivuoren laakso avautui eteemme. Autot jäivät riveihin alamaastoon, ja sinne sivuun mekin pyörämme jätimme. Nousimme ylös lavalle jo kovinkin kokeneina. Huimaava määrä nuoria naisia ja teinejä täyttivät takaseinän. Siinä lavan keskellä sitten seisoimme me naisten rivejä tarkkaillen. Aina kappaleen alkaessa soida minä ponkaisin ensimmäisten joukossa hakemaan tanssiin ennalta katsomaani tyttöä. Minulta sujui jo valssi, tango, jenkkakin sekä chatchaa. Kävimme Pertin kanssa jäähdyttelemässä ulkona. Katselimme vanhempien poikien touhuja ja kuuntelimme heidän juttujaan. Jokunen heistä oli hieman maistissa, autossa oli pullo piilossa. Vammalan poliisit partioivat myös paikalla kahteen mieheen, hyvin rauhallisina. Me sen sijaan kävimme juomassa limpparit.

Pois lähtiessämme illan jo tummentuessa Pertin pyörä ei lähtenyt millään käyntiin. Minun pelini käynnistyi. Mietimme mitä tehdä.

- Voisithan sinä tulla minun takana.

- En haluaisi jättää pyörää tänne. Katsellaan tuleeko tänne tuttuja, joilta saisimme apua.

Näin kävikin, yksi tutuista sitten osasi avata tulpan, putsata sen, ja pyörä pärähti käyntiin.

Minä menin seuraavana maanantaina Järvisille. Tuomo seisoi keskellä pihaa ja nauroi ääneen.

- Vai luulitte te, että joku olisi kussut tankkiin.

Ihmeellinen mopo

Keltainen kaunokainen lepäsi talven Kissalammen liiterissä. Käytin sitä hiukan aikaa ennen peittämistä. Kari sitä aiemmin korjasi Hämeenlinnassa ja Henri ajoi sen lammelle. Paula pyysi minua katsomaan sitä ennen juhannusta. Menin liiteriin, riisuin peiton päältä, laitoin virta-avaimen paikoilleen ja starttasin. Hyvin pyöri, vaan ei käynnistynyt, ja akkukin simahti. Olin varautunut takaiskuun, toin mukanani laturin. Liiterissä oli valot ja pistorasia. Laturi höyrysi täysillä. Menin nukkumaan. Aamulla uusi yritys, akku oli latautunut täyteen virtaa. Annoin kaasua moottorin pyöriessä, ei käynnistynyt. Otan tulpan irti, ajattelin. Se on tiukassa paikassa katteen suojassa. Minulla oli tulppa-avaimessa ristikko väännön apuna. Onpas tiukassa, hitto, Kari on vetänyt tulpan tiukkaan. Kämmeneni meinasi haljeta, kun laitoin peliin kaikki voimani. Mutta tulppa pysyi kiinni. Kävelin kahville ja soitin Karille. - Millä sinä sen tulpan väänsit kiinni, kun en sitä millään saa auki? - Sinun avaimellasi. - Ok, koetan huomenna uudestaan.

Ajelimme kotiin yöksi, minä kasasin lisää työkaluja mukaani uutta yritystä varten. Liiterissä laitoin lenkkiavaimen ristikon jatkoksi ja pusersin. - No nyt heltisi. Koetin tulppaa, se oli edelleen tiukassa. Katselin sitten avaintani. Sen päässä oleva ristikko oli irronnut eräti poikki, sormen vahvuinen tanko. Paula tuli katsomaan, kun istuin rappusilla ja mietin seuraavaa siirtoa. - En saa tulppaa auki, oliskohan Paavolla parempia avaimia. - Menenkö minä kysymään? - Mene vaan.

Paavo tuli kantamuksellisen kera, tulppa-avaimia ja hylsy vääntövarrella. - No mitä se Pekka, eikö tulppa aukene? - No ei, minun avaimeni murtui. Paikka oli ahdas, sinne katsominen vaati erityisiä selfie taipumuksia. Käsin tunnustelemalla tulppa löytyi, vaan ei auennut. - Saisikos näitä katteita irti, tuossa ainakin on ruuvi, Paavo tuumi ja sovitti hylsyn taas paikoilleen tulpan ympärille. Vääntää ei mahtunut oikein millään. Lopulta Paavo onnistui. - No nyt se taisi irrota, juu tämä tulee käsin. Se pieni nytkähdys vaadittiin irrotukseen. Tulppa oli tieten aivan märkä. Putsasin sen, ja koetin tuleeko kipinää, tuli kyllä. Uudelleen tulppa kiinni ja uusi yritys. Irrotus ja kiinnitys ja moottorin pyöritys, kunnes akku alkoi tyhjetä. Menin sisälle. - Menen huoltoasemalle Pälkäneelle, ostan uuden tulpan ja pienkonebensaa. Soitan ensin Karille.

- No jopas, osta sitten samalla jarrujen puhdistusta varten tehtyä kaasua, se on paukkupullo. Ruiskauta sitä imuaukkoon samalla kun starttaat. Se on siellä mopon sivulla.

Jäätelöjuna Aapiskukkoon lähti. Paula tuli mukaan. Minä hain hirmuisen kahden pallon rommirusina jäätelöannoksen. Kysyin jarrujen puhdistukseen paukkupulloa. Myyjä ei tiennyt, mutta paikalla ollut rahtari tiesi. Nappasi pullon hyllystä. - Tämä on siihen parasta. - Kyllä varmaan, mutta kun minä tarviin sen starttiavuksi. - Kyllä se varmaan siihenkin käy. Istuin autossa lusikoimassa jäätelöä. Kieleni jäätyi jäätelön edessä, ajoimme nukkumaan.

Päivä alkoi taas kotireissulla. Koskissa poikkesin Masan autotarvikeliikkeeseen. - Morjens, mitä nyt saa olla? - Aasin potkua mopoa varten. - No sitä on täällä. - Sitten vielä käsien puhdistusainetta. Sain tarvitsemani tuotteet ja karautin uuteen otatukseen mopon kanssa. Päivän valossa kurkkasin tuohon imuaukkoon. Siinä oli muoviritilä neljällä ruuvilla kiinni. Aloin irrotta ruuveja ja keplottelin sen irti. Ahdas paikka, päätin seuraavaksi irrottaa katteita. Katsoin sitten ihmeen puhdasta tuuletuspyörää, se oli alumiininen tuuletin koneen jäähdytykseen. Jarrujen puhdistusainen oli toiminut hyvin. Kampesin mopon seinän vierestä vähän irti, että pääsin mopon toiselle puolelle. Saunasta hain matalan pallin, istahdin sille katselemaan, missä imuaukko olisi. Musta pitkänomainen muovikotelo päässä aukko, osittain katteen suojassa, odotti löytäjäänsä. Tällä kertaa päätin voittaa taistelun. Aloitin irrottaa katteita, ensin keltainen ovaalinen muovisuoja, sitten sininen sivusuoja, osittain lattiakin täytyi irrottaa. Ilmanpuhdistin imukotelo oli kiinni kahdeksalla ruuvilla. Tiputtelin ne lasipurkkiin. Muut ruuvit asettelin pesuvatiin. Kansi irtosi ja pääsin aivan kaasuttimen aukolle.

- Tules Paula taas starttaamaan, nyt löytyi oikea aukko. Odotellessani sidoin etujarrukahvan narulla kiinni. Se oli tappokytkin, ilman sen vetämistä kone ei satrttaa. Paula tuli ja painoi starttia, moottori pyöri ja minä riuskaisin aasin potkua kaasariin. Pruut prööt ja mootori pärähti käyntiin ja sammui. Uudelleen ja sama tulos vaikka kuinka yritin. Tulppaa ostaessani otin myös kaksitahtista bensaa neljän litran kannullisen. Päättelin mopon tankissa olevan sakkaumia, katselin muoviletkuja, joita oli kaasarin vieressä. Yksi niistä tuli tankista. Keplottelin sen irtyi ja työnsin sen päähän toisen paksumman letkun ja toisen pään kanisteriin. Parisen litraa siellä oli. Kaadoin sitten ostamaani kaksitahtista bensaa muutaman lorauksen tankkiin ja aloitin taas starttaamisen ja potkun ruiskuttamisen. Kone kävi sytytysnesteellä, mutta ei saanut lainkaan bensaa, eikä siten käynnistynyt kunnolla. Menin sisälle. - Kuules, minun konstini ovat käytetyt. En ala kaasutinta enää irrottelemaan. Vien mopon korjaajalle. - Mistä sellaisen nyt saa. - Katsellaan netistä, kyllä sieltä löytyy. Soitin ensimmäiselle, aikoja olisi vasta heinäkuun puolivälin jälkeen. Lähdimme Pälkäneen torille ostamaa kalapojalta savulohta. Minä istuin autossa ja Paula kävi juttelemaan savustajan kanssa. Hän osasi neuvoa Kaukkosen Epaalasta päättyvän tien päässä. Löysimme netistä paikan. Soitin ja Pekka sieltä lupasi korjata mopon. Vein sen kyljellään katteen alla peräkärryssä. Vähän se vuoti bensaa. Katselimme navista mihin se nyt meitä ohjaisi. Käänny ja käänny, opasti aivan oikein. Touhusin hevostilan pihassa mopon lavalta maahan, ja talosta tuli Pekka ja lupasi korjata sen samana päivänä. Lupasipa vielä soittaa kun tulisi valmista.

Ajoimme kotiin Kemmolaan, tv:stä tuli puoli yhdeksän uutiset, ja minä soitin. - Kyllä, mopo on valmis, sen kaasutin oli aivan tukossa ja se savutti kovasti. Vaihdoin tankin bensat. Kaasarissa oli yksi suutin ihan toimimaton.

Taas lähti auto Kemmolasta. Hirmuinen oli toiminnan määrä yhdelle päivälle. Korjasin iltapäivällä postilaatikkotelinettä. Vetelin porakoneen teräsharjalla isoimmat jäkälät pois päällilaudoista. Naapurikin tuli siihen ja alkoi autella. Irrotimme laatikot ja minä aloi maalata. Rytköseltä olin ostanut mustan ja sinisen paukkupullon ja kaksi mustaa muoviämpäriä. Jätimme telineen kuivumaan, ja ikkunasta huomasin Mikon kiinnittäneen laatikot paikoilleen, niinkuin puhe oli.

Uutisten jälkeen soitin Pekalle. Mopo oli valmis. Peräkärrystä irrotin kannen ja otin kiinnitysliinat mukaan. Ajoimme Epaalaan. Mopo ja Pekka olivat pihassa, hän starttasi, hienoa, kone kävi hyvin.

- Tämä on tuorevoitelukone, bensaa tankkiin ja oljyä toiseen. - Kyllä minä sen nyt opin.

Ohraa ja heinää -70 l

Pellot alkoivat kuivua. Posion Martti opetti, kuinka piti kävellä kumisaappaissa sarkaa pitkin. Jos saappaisiin ei tarttunut savea, oli maa kiimassa. Silloin viljelijä alkoi sitä siementää. Ajoin pakettiautollani Kaukolan myllylle. Nostin säkkini myllyn lastauslaiturille ja nousin muutaman rapun myllyyn sisälle. Siellä oli Hohkon tilan isäntä. Juttelimme kevään tulosta ja kyselin kuinka maat ovat kuivuneet.

- Ei vielä pääse pellolle, menee ainakin kuukausi.

Minä sitä hieman epäilin, mutten sanonut mitään. Kotona menin pelloille katselemaan ja kokeilemaan saappaillani ja käteen kouraisemalla saven märkyyttä. Kyllä Hohkon isäntä oikeassa oli, ei sinne vielä ollut asiaa. Savi linttaantui. Minulla se kiima oli, mutta vielä oli maltettava. Hankkijalta olin tilannut lannoitteet, ne tuotiin kuorma-autolla. Navetan päädyssä oli sopiva paikka, lastasin 50 kg säkit isoksi kasaksi. Olin tehnyt kylvösuunnitelmat eri lohkoille. Lähinnä pihaa olerville lohkoille kylväisin ohraa. Niiltä kynnin syksyllä nurmimaat nurin. Hyvin heinä siinä kasvoi, mutta nyt oli laitettava tuottavampi kasvusto alulle. Heinämaita jäi vielä sellaiset kolmisen hehtaaria kotilohkolle.

- Jokos sinulle kuume nousee, Paulaa hymyilytti minun kevään touhuni.

- No kyllä, käyn taas huomenna katsomassa, josko saisin lannoitteet ajettua pelloille valmiiksi.

- Ei pellot vielä kestä, uppoat sinne.

- Ajattelin viedä lannoitteet tanhuan tien varteen, ja sitten ratastietä riihen ohi niin pitkälle kuin tie kestää.

Aamulla joimme kahvit keittiössä. Valtterikin tuli siihen juttelemaan ja kahvittelemaan.

- Kylvöjäkös suunnittelet?

- Niitä, muttei nyt vielä. Vien hieman lannotteita valmiiksi.

Paula lähti töihin Vammalaan, ja minä aloin lastata säkkejä tavaratilaan. Ensimmäiset säkit pinon päältä tuntuivat kevyiltä. Tila alkoi täyttyä ja säkit tulivat raskaimmiksi. Viimeinen säkki maassa oli littaantunut levyksi. Sisus oli kovettunut, eikä säkin reunoista saanut enää kunnolla otetta kouraan. Työnsin käteni pitemmälle säkin alle ja nostin tuon lannoitelevyn ilmaan. Sen nostamiseen autoon täytyi taas ponnistaa varpailleen ja työntää säkkiä pallealla ja rinnalla ylöspäin. Puuh, olkoon tässä, ajattelin, haen sitten lisää. Kunhan saan nämä ensin vietyä.

Iltasella Paula katseli pienentynyttä kasaa navetan päädyssä. Kaksi kolmannesta siitä oli pellolla neljässä paikassa.

- No sinulla kävi työt kuitenkin.

- Kävi hyvin, en mennyt ollenkaan pellon päälle, siellä ne nyt ovat, kaksi kasaa Tanhualla ja kaksi ratastiellä. Sydänmaalle en vielä mennyt, kuivuu hitaammin. Siellä täytyy kaivattaa piiriojat auki ja salaojittaa lohkot, jotta sinne hyvin pääsee. Melkoinen raivaus on pajupuskista, niitä kasvaa sarkaojissakin. Olen jo soittanut Ojasen Mikolle, aloitamme ensi vuonna urakan.

Hyrkin tilalla oli kaksi traktoria keväällä kylvöillä. Tauno ajoi kylvinkonetta, renki kylvi ensin toisella traktorilla apulannan. Hyvin kävi työ niinkin, mutta minulla ei ollut toista traktoria, eikä olisi ollut varaakaan palkata ajuria. Ostin Hankkijasta koneen, jolla kävi molemmat yhdellä ajolla. Siinä oli kaksi erillistä kaukaloa, toinen lannoitteelle, ja toinen siemenelle. Näin pääsin yhdellä ajokerralla kylvön osalta. Potilan jousipiikkiäkeellä pienensin pellot.

Ohraa tuli suulin takaiselle lohkolle, siitä riihen taitse heinämaan laitaan. Riihen ja tien väliin tuli samaten ohraa. Metsäsaarekkeen ympärille kylvin kauraa aina Saunanojan rajalle asti.

Heinäkuussa oli kuuma, aurinko paistoi päivä toisensa perään. Heinätyöt odottivat. Avuksi sain kylän poikia ja Heinot, Raunon ja Mervin. Seivästimme heinät viimeistä kertaa Innanmaan pelloilla. Aamuisin pellolle kävellessä ilma melkein ritisi kuivuuttaan auringon räkityksessä. Minulta paloi kalju, aivan tulipunaiseksi ja kipeäksi. Hain sopivaa hattua suojaksi. Kaikki olivat liian karkeita palaneelle iholle. Lopulta löysin keltaisen sydvestini. Sen sisus oli niin pehmeää kangasta, että sitä saatoin pitää. Raunoa nauratti hattuni, ja ehkä muitakin.