Yllätysten yö v. 2018

Pitkä odotus päättyi. Ajoin Tampereelle kauniissa ja kuivassa kelissä rauhallisessa liikenteessä. Moottoritien loputtua tuli ensimmäinen yllätys. Ajokaistat oli myllätty, oli ajettava mutkikasta, kapeaa ja möykkyistä kaistaa aina Viinikan risteykseen saakka. Siitä sitten pompimme totuttuun tapaan edes takaisin korkkiruuvikaistoja varoen vieressä pomppivan auton peilejä ja peltejä. Yliopiston ympäri pääsi melkein totutusti, Tampere talo näkyi ja jäi hieman vasemmalle. Liikennevaloissa oli totutusta enemmän jalankulkijoita, sama jatkuin koko matkalla yli sillan ja valoista oikealle. Katselin jalkakäytäviä tien toisella puolella. Siellä oli valtaiset aidat siirtyneet osin aivan ajokaistan reunaan. Yllätyksenä oli se, ettei siinä sitten voinut edetä lainkaan jalkaisin astumatta ajotielle. Huh huh, mitenhän tuostakin selviää. Jätin auton samaan parkkipaikkaan tien viereen kuin jo monen vuoden ajan olin tehnyt. Kuuntelin hetken musiikkia ja aloitin hitaan vaellukseni kohti talon pääovea. Kuljin vasenta katukäytävää, kuten jokseenkin kaikki muutkin, tulimme valoihin. Vihreällä yli, ja uusi yllätys edessä. Tien kulmaan oli laitettu mellakka-aitaa vahvempi kulkueste aivan ajotien laitaan. Siinä kohtaa ei edes ole suojatietä, joten emme voineet muuta kuin kuikkia autojen ja bussien seasta vapaan tilan etenemiseen. Tampere talon kohdalla jouduimme taas ajotielle. Jalkakäytävä vaan loppui. Loppumatka meni pysäköivien autojen ja jalankulkijoiden kalman tanssina.

Pääsin saliin, tervehdin tuttua pariskuntaa edessäni, samoin viereeni tulevia. Hiukan sosiaalista keskustelua ja tartuin ohjelmaan. Mihail Glinka, alkusoitto oopperasta Ruslan ja Ljudmila. Rouvali saapui, kumarsi, kääntyi ja löi samalla alkutahdin. Orkesteri seurasi tarkasti Neuvostoliittolaisen liikenneministeriön virkailijan säveltämiä nuotteja. Miellyttävän tunteen vallassa seurasin orkesterin työskentelyä. Kesäloma oli tehnyt hyvää. Rouvali eteni jousilla pomppien ja seuraava yllätys. Tiukassa kohdassa bassot aloittivat oman tanssinsa. Jouset ja sormet liikkuivat kuin sooloviulistilla encoressa. Musiikki muuttui pitsimäiseksi. Kaikki jouset soittivat kuin toistensa läpi, nuotit vuotivat seinälle bassojen taakse. Nopea ja energinen esitys.

Javier Perianes, Andalusialainen pianotaituri aloitti kuin omiaan soitellen itsekseen. Nuotit pulpahtelivat helposti, keveästi, suruttomasti. Rouvali viittasi orkesterin mukaan Ludwig van Beethovenin Pianokonserttoon nro 4 G-duuri. Nuotit tottelivat tuttua kulkuaan, mielihyvä kasvoi kuulijoissa. Musiikki palautui Venäjältä taitajan käsiin. Bassot soittivat tutun, turvallisen seinän selkänojaksi muille soittajille ja poukkoileville nuoteille. Sieltä ei enää vuotanut. Sama taattu kulku jatkui Beethovenin 8. sinfonian kohdalla. Aivan täydelliseksi ei musiikki taipunut kuulijan korvassa. Osat eivät antaneet dramaattista vaihtelua säveliin. Ne kulkivat jotensakin helposti, keveästi esiin ja haipuivat jälkiä jättämättä. Rouvali kyllä piiskasi rytmit ja eri soitinryhmät hämmästyttävään suoritukseen. Tampereen Filharmonia on loistava orkesteri rakastamamme kapellimestarin käsissä.

Palatessani autolle jouduin muiden seassa pomppimaan ajoradalle ja takaisin. Pakokaasu oli voimakas, ja ahnaasti astelimme vapaampaan ilmaan. Siellä se oli. Seuraava yllätys. Kaikkien tien varteen pysäköiden autojen tuulilasiin oli tulostettu 50 euron sakko.

Keittiön lattian lakkaus v. 2018

Ajelimme Tampereelle. Nekalassa on rakentajille oiva kauppa. Käytettyjä ja uusia tarvikkeita talon rakentamiseen. Olen käyttänyt Uula-tuotteen maaleja ja lakkoja jo vuosia. Ne ovat pellavaöljypohjaisia ja luonnon hartseja sekä kilpikirvan peräpäästä saatavaa shellakan raaka-aineita. Olin kymmenen minuuttia etuajassa. Jonossa oli jo yksi auto, tuli toinen ja kolmas. Ensimmäinen hätäinen ukko kävi kiskomassa kahvaa. Siihen sitten muutkin kerääntyivät. Kymmeneltä ovi avattiin, ja minäkin könysin sisälle.

Keittiön lakka oli ollut jo kaksikymmentä vuotta kulutuksessa. Muutama paikka oli voipunut, ja minä aloin hakea sellaista lakkaa, joka olisi mattapintaista. Sellaisen pinnan voisi saada Le Tonkinois lakasta, kunhan siihen lisättäisiin gelkomat lisäainetta. Kyseessä on venelakka, joten se kestää vettä, ja muodostaa kovan kulutusta kestävän pinnan. Aikaisemmin olin hakenut samasta kaupasta myös venelakkaa. Se oli Uulan valmistamaa, olin sillä lakkaillut aiemminkin, joten tiesin sen käyttäytymisen lakatessa. Lakkasin sillä keittiön koivuiset aputasot. Niihin oli valmistaja laittanut kovan kaksikomponenttisen lakan, vaikka olin tilannut ne puupuhtaina. Meininki oli laittaa niiden pintaan pellavaöljyä. Sitä voisi aina tarpeen tullen lisätä edellisen päälle ilman ennalta tehtäviä toimia. Samalla kun pinnasta tulisi hohtavan himmeä, koventaisi käsittely myös puuta öljyn imeytyessä syvemmälle puun solukkoihin. Siklasin pinnat puhtaiksi, hioin hieman lohjenneita kohtia ja vetelin siveltimellä kahteen kertaan päivän välein. Pinnasta tuli loistava, mutta hieman pehmeäksi se jäi.

Paula oli tyytyväinen uuteen pintaan, mutta ei halunnut lattiaa yhtä kirkkaaksi. Siksi olin taas Tampereella. Kaupassa ei vaan ollutkaan hakemaani tuotetta. - Katson netistä, missä Sateenkaari kauppa on, josko sieltä sitten saisin tuon lakan. Selvisi, että liike oli muuttanut Pälkäneelle menevän tien varteen. Löytyihän se navigaattorilla, siellä vaan ei ollut Le Tonkinois lakkaa. Myivät omia tuotteitaan. Olin niitäkin käyttänyt, yhden veneen lakannutkin. Mutta tonkkaria tarvitsisi saada.

Kotona sitten hain tuotteen myyjät Suomessa. Lähin oli Nekalassa, Olli Koiranen, entisöijämestari.

Soitin ja sain vastauksen, hyllystä löytyi.

Navi ohjasi perille omakotitaloon. Isäntä oli pihalla keräämässä marjoja puskista. Menin tervehtimään. Siinä pihalla arvioimme toisiamme, juttelimme hieman linnuista ja marjoista. Pääsimme asiaan. - Mennääs työhuoneelle, minulla on siellä varastot. Laskeuduimme kellariin. Katselin hämmästyneenä täysiä huoneita, materiaaleja, puolivalmiita huonekaluja, lakkoja, siveltimiä, hyllyjä täynnään tarvikkeita.

- Tämä on ranskalainen tuote, suoraan Pariisista. Sitä valmisti vanha pariskunta, joka sitten myi tehtaansa veljen tyttärelle. Tehdas oli hyvällä paikalla Pariisin keskustassa. Tytär sitten myi tontin ja liikkeen, onneksi toiminta jatkuu. Meidän vaan täytyy tilata tuote Ruotsin kautta, eivät myy suoraan tänne. Onneksi minulla on tuttuja, jotka voivat tuoda lakkaa suoraan minulle. Ruotsista vaadittiin maksu ennakkoon, ja saattoi kestää kaksi kuukautta, ennen kuin sen sitten sai. Tällä on lakattu Monacossa olevat mahonkiset loistoveneet. Ainoa lakka, joka kestää naisten korkokengätkin. Mutta lakkaa onkin 17 kerrosta.

Olli kaivoi hyllystään kaksi puolen litran purkkia. Kävelimme ylös  toimistolle. Matkalla sain ihailla tonkkarilla lakattua pesuhuoneen pöytää. Olin varannut käteistä, mutta ei se riittänyt. Olin ostanut myös kaksi pulloa ohennetta ja mutlarin. Se on leveä pensseli, joka on lyhyessä puisessa varressa. Mutlarin sutiosa oli lyhyt, samalla taipuisa. En ollut sellaista sutia ennen nähnyt. Olin kuullut vanhojen miesten kyllä puhuvan siitä. Hauska sitä olisi kokeilla. Olli kaivoi maksupäätteen esille, laittoi sen piuhan päähän. - Kas, otti jo yhteyden Helsinkiin, jotta voivat laskuttaa minua. Vielä täytyy odottaa akun latautumista. Oletkos tulossa Habitare messuille? - No en, siellä on niin paljon väkeä, että liikkuminen on hankalaa. Sama tulos muidenkin messujen kohdalla. Maksu hoitui. Siinä odotellessamme olin ehtinyt hieman kertoa omista töistäni, entisöinneistä, korjauksista, maalauksista ja lakkauksista. Olli tuntui hyväksyvän minun tekemiseni ja ainevalintani. Hän kutsui katsomaan asuintilojaan. Oi, kaikki oli vanhaa, entisöityä, lipastot, lamput, peilit. Maalia, kultaa, lakkaa. Verhoukset, nahkatyöt, joka puolella mestarin töitä. Täältä saisin avun ongelmiini vastakin.

Kotona vein keittiön kalusteet syrjään, lakaisin lattian, hain varrellisen lastan. Siihen painelin paikoilleen havupuutärpättiin kastetun rätin ja aloin pyyhkiä pintaa puhtaaksi. Vielä konttasin lattian läpi ja pyyhin käsirätillä pinnan tarkemmin.

Olli oli neuvonut imemään pienellä muoviruiskulla lakkaa toiseen laakeaan astiaan, johon mutlari mahtui. Minulla oli korvaruisku terkkarista. Koetin sillä imeä. Nokka oli liian lyhyt, joten kallistin purkkia. Siellä tuntui olevan sihti. Otin puukon ja painoin sitä, se halkesi. Taisi sittenkin olla kuivunut tulppa. Pruuttasin lakkaa muovikippoon, kunnes päätin kaataa tarvittavan määrän. Purkki kyllä kuluisi loppuun. Olli oli varoittanut kaatamisesta. Sanoi korkin liimautuvan kiinni, niin että siitä tulisi sitten kallista lakkausta, kun purkkiin jäisi loput käyttämättä.

Sisälläkin oli melkein kolmekymmentä astetta. Olin alushoususillani. Aloitin. Mutlari oli kuutisen tuumaa leveä, sopi hyvin laudan leveyteen. Polvillani katselin työtäni. Hieman vaikea oli nähdä edellisen lakkauskerran lopetuskohta. Vetelin tonkkaria aina keittiön leveyden verran ja palasin kontaten takaisin. Hemmetti kuinka polviin koski, ja varpaisiin. Hiki meinasi väkisin tippua otsasta ja nenänpäästä. Minulla oli pyyhe niskassa, johon pyyhin päätäni. Pääsin eteenpäin, olin jo melkein siinä, mihin olin päättänyt lopettaa. Ensimmäinen purkillinen alkoi loppua. Se määräsi lakkauksen lopettamiskohdan. Seuraavana päivänä voisin huoletta taas kaataa purkista lakkaa.

Kävin mökillä syömässä ja nukkumassa. Aamulla ajoin taas työmaalle.

Lakka oli asettunut, kesti kävelyn ja kiilto oli huima. Aloitin toisen kerroksen levittämisen. Polvet olivat jo valmiiksi kipeät. Olin ostanut kyllä polvisuojat, niissä oli oivat pehmusteet, mutta pinta oli kovaa mustaa muovia. Niistä voisi tulla mustia naarmuja, en riskeerannut. Tuska ja valmis pinta lisääntyivät. Viimeiset vedot vedin poikkisuuntaan saadakseni selvärajaisen jäljen. Siitä voisin sitten jatkaa lakkausta edelleen pirttiin.

Paula tuli katsomaan tulosta. Ihastui kiillon loistoon. Ei puhunut enää himmentämisestä.

Mopo 2

 

 

Viikko kului kotona, puutarhassa hikoiltiin, samoin sisällä. Alkoi taas auton lastaus mökkiviikolle. On meillä peräkärrykin, sillä vein aina puutarhatraktorin maalle nurmikon leikkuuta varten. Sitä siellä piisasi, oli yläpiha ja alapiha. Minä hoipuin rinteessä ajellessani penkereen päällä. Matti sitten sanoi, että älä tapa ittees. Lupasi ostaa Paulan kanssa uuden vetävän leikkurin mökille. Hip heijaa, olin siitä puhunut jo useana vuonna. Komea punainen hirviö nostettiin liiteriin. Olin ajanut toistakymmentä vuotta traktori kärryllä edes takaisin, aina yhtä hankalaa. Aluksi ajosiltana toimivat kaksi kakkosnelosen pätkää. Hyvin meni niin kauan, kunnes putosin pukilta. Paula vaati ostamaan alumiiniset ajosillat. Hyvät ne ovatkin. Peräkärryn kuomu piti aina irrottaa ennen lastausta. Sain sen yksinkin pois, mutten sitten enää pärjännyt yksin takaisin laitossa. Hirmuisesti täytyi traktori köyttää lavalle, pomppuisa on Pälkäneen tie. Nyt on kärry käyttämättä, seisoo takapihalla ja haittaa ruohon ajoa.

Mökillä mopo löytyi liiteristä. Kari kertoi purkaneensa kaasuttimen ja siellä oli vielä töhnää vanhasta bensasta. Henkka oli sitten ajanut sen perille, hyvin pelasi. Seuraavana päivänä kävin kotona lakkaamassa keittiön lattiaa. Paula hinkui mopoa pihalle. Kolmantena päivänä ehdin ottaa sen ulos. Starttasin, hienosti syttyi. Mutta sammui. Siirsin koneen jaloilleen, niin että takapyörä oli ilmassa ja starttasin uudelleen. Annoin hetken käydä, ja lisäsin hieman kaasua. Takapyörä alkoi pyöriä, kierrokset nousivat, hyvin pelitti.

Minulle tuli päiväunien aika. Paula halusi ajelemaan. Kuuntelin sängyssä, ei kuulunut mopon ääntä. Ovi kolahti. - Ei se käy. Nousin ja kävin katsomaan, mopo oli tiellä pystyssä. Starttasin hetken, käynnistyi. - Ota nyt kaasukahvasta kiinni ja varovasti anna lisää kaasua, jotta kone hieman lämpiää. Paula kaasutti, mutta käänsi tappiin saakka ja kone tukehtui. Uudelleen. - Katsos, näin vähän kerrallaan, opetin häntä käsi kaasulla. - Minä haen vielä puhelimen, jos jään matkalle. Mopo lähti hyvin liikkeelle ja minä palasin päiväunille.

Illalla kävimme laiturilla ruokkimassa kaloja. Vesi oli kristallin kirkasta, kalat tulivat kasapäin murujen kimppuun. Hauki käännähti kiivaasti, särki suussa lipui selvästi näkyvillä laiturin viertä rantaan päin. Käännähti laiskasti ulapalle päin meidän kävellessä laituria ylös mökille. Kävi siellä toinenkin hauki syötöllä, pienempi oli kuin vakituinen asujamme. Kovasti sekin syöksyi särkien perään.

Toisen kerran kaloja syöttämässä, lipui laiturin alta lokin poikanen eteemme. - Katsos tuota, miten peloton ja kesy. Onko joku jo kerennyt sitä syöttää? Poikanen oli kiinnostunut leivän paloistamme, nappasi niitä nokkaansa ennen kaloja, seilaili edes takaisin. Ei pelännyt edes kuvaamista.

Mopo lensi Laitikkalan santatiellä aina Kuisemaan saakka. Sunnuntaina työnsin sen taas liiteriin.

Mopo

 

Kaikenlaista kärsimystä mokomasta laitteesta. On sillä toki ajeltukin mukavia matkoja. Nyt se on ollut Kissalammella puuliiterissä useamman vuoden. Minä sen aina keväisin laitoin käymään, akun latausta ja bensan laittoa tankkiin, niin, ja tulpan vaihto. Paula sillä sitten ajoi veljelleen Kyllön joen rantaan, puolitoista kilometriä. Toissavuonna laitoin taas käyntiin, mutta ei sillä enää ajettu yhtään. Viimevuonna en sitten enää viitsinyt edes käynnistää sitä peitteiden alta.

Kuuma kesä, ja Paula halusi moponsa käyttöön. Veljensä Matti sitä sitten alkoi katsella, latasi akun ja starttasi sen tyhjäksi. Ei putputtanut kone. Minäkin kävin sitä liiterissä katsomassa. Yhdessä päädyimme siihen, että vanha bensa oli menettänyt syttymiskykynsä. Matti alkoi kaivaa kaasutinta katteiden alta esiin. Siihen meni viikko. Mopo oli palasina puupinojen päällä. Mutta ei vieläkään saatu kaasutinta esiin. Karikin tuli hätiin. Lupasi irrottaa ja putsata kaasuttimen kotonaan. Minä olin jo vähän sitä mieltä, ettei sitä enää toinna Paulalle kuntoon laittaa. Kaatuu vaan sillä santatiellä.

Kari kuitenkin sai kaasuttimen puhdistettua, toi sen Hämeenlinnasta mökille ja alkoi ropata mopoa kasaan. Soitti sitten minulle. - Mopo on nyt kunnossa, Henkka sillä ajeli puolisen tuntia, ja hyvin pelaa. - Mainiota, kiitos vaan vaivasta. - Ei se mitään, mutta uusi akku siihen täytyy ostaa.

Alkoi meidän mökkiviikko. Autoon lastattiin hallituksen suosittelema provianttimäärä, kaksi viikkoa, kasseihin ja kylmälaukkuun. Pipantallin kautta vei tiemme, ostin uuden akun. Siihen laitettiin nesteet sisään. Olisi parin tunnin kuluttua latingissa.

Liiterissä laitoin akun paikalleen, ja kahden tunnin kuluttua työnsin mopon pihalle ja starttasin. Prum, ja moottori kävi. - Kas, tämäpä on iskussa. Näyttää bensa olevan varatankilla. Minä käyn täyttämässä tankin ja haen samalla kanisteriin lisää. Hain kanisterin liiteristä, laitoin sen mopon astinlaudalle jalkojeni väliin ja starttasin. Hieman vaikeasti käynnistyi, mutta tankille pääsin ajaen, noin 150 metriä. Lorottelin säiliön täyteen, ja loput kanisteriin, mitä kympistä nyt jäi, parisen litraa. Starttasin kotimatkalle. Hyvin jaksoi uusi akku pyörittää. Kone vaan ei käynnistynyt. Yritin uudelleen, kun tankille kaarsi nuori nainen Audillaan. Väistin tönäämällä toiselle puolelle ja aloin taas startata. No ei käynnistynyt, ei millään. Nainen tuli kysymään minulta lähintä pankkiautomaattia. Neuvoin hänet Pälkäneelle, ja aloin tönätä vastahakoista ajopeliäni jaloilla potkien. Nainen tarjosi työntöapua. - En tarvitse, kiitos vaan, asun ihan tuossa lähellä. Onneksi tie hieman vietti alaspäin, niin pääsin hurukyydillä liiterin eteen.

- Ei tämä käykään. Minä aukaisen tulpan ja katson tuleeko kipinää. No tuli. Tulpassa oli selvästi bensaa. Väänsin takaisn kiinni ja yritin uudelleen, ei toivoakaan. Paula huomasi bensaa tippuvan ruohikolle. Kävin kontalleni ja koetin katsoa, mistä sitä tulee. Pienestä mustasta letkusta sitä tiputteli, muttei katteiden takia näkynyt, mistä lirusi. Siirsin mopon varjoon, hain letkun pätkän ja kanisterin. Työnsin letkun tankkiin ja imaisin toisesta päästä. Inha bensa turskahti suuhuni, laitoin letkun pään kanisteriin ja syleksin suuta tyhjäksi. Ei alkanut lappo toimia. Imin uudelleen, nyt bensaa tuntui menevän keuhkoihinkin, mutta ei kanisteriin. Lopetin toivottoman yritykseni. Soitin Karille ja kerroin moposta. Hän epäili tankin tulleen liian täyteen, ja nyt sitten kylmä bensa tulvi lämmetessään. Viuh vain, ja hän tuli mökille ja alkoi startata. Ihmeen hyvin pieni akku kesti pitkät yritykset, mutta kone ei käynnistynyt. - Minä haen tämän mopon kotiini pakettiautolla, korjaan sitten omassa tallissa, missä on kaikki työkalut paikallaan. - No jos viitsit, minä en enää osaa mitään. - Nämä uudet koneet ovat minullekin outoja, katselen mielelläni mitä siellä on.

Sitten Kari soitti. - Olen täällä mökillä, ja mopo lähti heti käyntiin. Me olimme ajelulla maakunnassa. - Mutta sitten se ei enää uudelleen lähtenytkään käyntiin, ja ylivuotoputki alkoi taas tiputtaa. Se on varmaan työntänyt kammion täyteen, eikä kone käynnisty. Minä otan nyt tämän ja vien kotiini. - Oukkei, kiitos vaan.

Meidän mökkiviikko päättyi, palasimme Sääksmäelle puutarhaa kastelemaan ja istumaan ilmastoinilaitteen eteen. Uutta soittoa ei ole vielä kuulunut.

Heinäpoudat -70 l

Helteiden ihannointi

70-luvulla oli heinäpoutia. Isännät kaatoivat heinänsä pitkiin luokoihin vainio toisensa jälkeen. Traktorin kyljessä oli niittokone. Se säksätti tasaisesti, terälaput oli ajoissa vaihdettu uusiin ja teräviin. Kaadon jälkeen vaihdettiin uusi kone, heinäharava, nyt traktorin perään. Minulla oli kokeeksi hevosvetoiset laitteet sovitettuna uuden voimanlähteen taakse. Heinäharava oli isopyöräinen yhden ajettava laite. Siinä istuttiin korkealla lattajousitetulla satulalla. Heinät kasaantuivat sen puolipyöreisiin piikkeihin. Satulan sivulla oli vipu, joka nosti piikit ylös, jolloin ruko putosi maahan. Näin ajaja kokosi pitkät kaadetut luokot poikittaisiksi kasoiksi, koko saran leveydeltä. Heinäväki oli valmiina rautakangen, seipäiden ja pulikkakopan kanssa. Raskain työ oli seivästäminen. Kokeneet seivästäjät katselivat edellisvuotisia reikiä, mihin saattoivat seipään iskeä. Muutoin oli kangella hakattava uusi reikä seivästä varten. Perässä kulki koppapoika. Hänellä oli pärekopassa pulikoita. Ne olivat sellaisia parikymmentä senttisiä keppejä, jotka sopivat seipään reikiin. Vain alimpaan reikään työnnettiin pulikka.

Seuraavana kulkivat hankomiehet. He kokosivat hankoonsa aikas kasan, iskivät sen seipään teroitetun pään läpi aina pulikkaan saakka. Kun heinät ulottuivat ylemmän reiän kohdalle huusivat seivästäjät: Pulikka. Kopasta se siihen nopsasti asetettiin. Vielä tämän jälkeen kasattiin seipäälle hattu. Heiniä hieman oiottiin kahdelle sivulle kuin lieriksi, josta mahdollinen sade sitten hyvin luisti molemmille puolille kastelematta sisustaa.

Aurinko paistoi pistävästi, paarmat iskivät hampaansa ikävästi uhriinsa. Vähenivät ne ilkiöt kyllä hevosten kanssa siirryttäessä konevoimaan. Kaikki toivoivat poudan jatkuvan, että saataisi heinät kuivaksi ja ajetuksi latoon.

Keväisin satoi aina roudan päälle, vesi kasteli pellot. Ne alkoivat siitä kuivua kylvökuntoon. Saattoi vielä joitain kuuroja tulla kylvönkin aikaan, ne eivät paljoa työtä hidastaneet. Siemenet itivät hyvin ja nousivat oraalle. Uudet vedet satoivat laariin.

Heinien jälkeen oli hetken aikaa hengähtää, puinnit alkoivat ohralla. Pitkät uuvuttavat sateet alkoivat usein vasta puinnin ja kuivatuksen jälkeen.

2000 luvulla sateiden ja poutajaksojen rytmi on muuttunut. Kevät toisensa jälkeen on ollut hämmästyttävän kuiva. Pellot ovat kuivuneet pulveriksi, johon kylväminen on kyllä onnistunut, mutta siemenet ovat itäneet huonosti ja epätasaisesti. Vettä ei ole tullut lainkaan tai sitten jokunen paikallinen kuuro on viljelijää ilahduttanut.

Tänä keväänä isännät ovat tuskastuneina katselleet kuivia peltojaan. Aurinko on muuttunut viholliseksi. Viimeisetkin kosteudet ovat kuivuneet. Heinämaista on saatu vajavainen kasa lehmän munia käärittyä peltojen laidoille. Uusi odelma ei ole lähtenyt kasvuun. Viljat eivät ole pensastuneet, jyvämäärä on tähkässä pieni, samoin on odotettavissa jyvän jäävän laihaksi.

Koko kevään ja kesän mittaan uutisten lukijat ovat ihannoineet aurinkoisia päiviä ja hellettä. Meteorologit ovat animaatioineen hymyilleet hyvien lomakelien takia. Sateita ei ole kukaan toivonut. Kukaan ei ole ollut huolestunut tästä kuivuudesta. Ihmisille on riittänyt, että ovat saaneet nahkaansa polttaa, ja ruokansa ostaa kaupasta. Nämä helteet ovat vähentäneet nyt jo maamme kokonaissadosta nelisenkymmentä prosenttia. Se tarkoittaa, ettemme enää pysty tuottamaan tarvittavaa ravintopanosta itse. Ruokaa on tuotava ulkomailta, maksettava se mitä pyydetään. Luulisi uutisten lukijoiden jo heräävän tähän tuhoon, mitä kuivuus meille aiheuttaa. Me kaikki elämme maaseudun tuotteista, auringon palvojatkin.

Taas Tampereelle v. 2018

Porakone ja hammas

Ei huolta huomisesta

- Mennään kahville. Päivä oli sateinen, ulkotyöt eivät luonnistaneet. Minulla oli mielessäni edelleen pistosahani. Se oli kulkenut takakontissa jo useita päiviä. Mitään sahaamista ei ollut, vaan koskas se tarve tulisi. Vanhaa tietä ohi Saarioisten hienoisessa sateessa, edessä ohituskaista, sen alussa nopeusrajoitus muuttui sataan kilometriin tunnissa. Takanani kauniisti ajanut autoilija alkoi nostaa nopeuttaan, ja minä tietenkin myös. Tuo toinen siirtyi ohituskaistalle ja me pöröttelimme rinnakkain satasta. Nosti vielä nopeuttaan ja puikkasi minun eteeni aika lähelle. Kuin mielenosoituksena. Mitä sitten protestoi. Eikö olisi antanut minun ajaa rajoitusten mukaan. Viinikan ympyrässä, siis nykyisessä selviytymisristeyksessä, katselin taas tarkasti ajouria, mutta selvisin kuitenkin. Yli Ratinan sillan ja heti Hämeenpuistossa ekasta oikealle. Laukontorilla kurvasin vasempaan ja kävin vielä kolmannen kerran katsomassa samaa korttelia, joissa hakemani liikkeen piti olla, muistini mukaan. Eipä ollut. - Olenko sittenkin väärässä, niin kuin Väyrynen kerran. Mennääs vielä eteenpäin, katson tuon seuraavan korttelin. Ai, siinähän on kielletty ajosuunta.

Jätin auton parkkiin ja lähdin saha kädessäni nousemaan rinnettä. Kas, siellähän se liike olikin, sisälle vaan. - Päivää, keskeytinkö aterian? Myyjä kampesi takahuoneesta. - Jos joudun tilaamaan osia, niin se maksaa aina kaksikymmentä euroa ylimääräistä plus alvi. Mikäs sulla tässä on. - No katsos, tästä on pompannut terän kiinnitysvermeet tiehensä. Myyjä otti sahan ja katseli sitä. Veteli sivussa olevaa terän vapautinta ja klonksutteli sitä muutaman kerran. Häntä nauratti, - Kahdeksansataa euroa. - Äläs, annas vielä terä, niin koetetaan. Se napsahti paikoilleen ja asia oli selvä. - Myy minulle vielä teriä. - Kyllä sinulla niitä on, en myy.

Kahville ajelimme Amurin helmeen. Puraisin, ja hammas vihlaisi. Tietenkin, olinhan juuri ollut hammaslääkärissä. - Taisi tulla juurihoito. - Voi mahdoton, joko taas. - Siltä se tuntuu, katsotaas muutama päivä. Purin varovasti, tunnustellen, kipua oli. Nojasin hammaslääkärin ovesta sisään, pyysin päästä kipupotilaana Jarille kiireaikana. Ei ollut aikoja, tuli katsomaan minua ja lupasi tulla konsultoimaan Eeroa, pääsin taas heti. Paikka pois, oli haljennut. Hammas pois, oli haljennut. Mutta ei heti, uusi aika parin päivän päähän. Sain taas Kela korvauksen, nyt se ei ollut prosenttiakaan. En ollut tosin saanut tilinumeroakaan, mihin voisin tuon summan tilittää.

Eläimestä ihmiseen v. 2018

Ihmisen synty

Osmo Rauhala, näyttely

Meidän elinaikanamme on tietämys kaukaisesta menneisyydestämme lisääntynyt dramaattisesti. Voimme katsoa marssiamme ihmisyyteen kuin elokuvaa. Noin seitsemän miljoonaa vuotta sitten eläneen esiäidin tyttäret saivat pienen pienen eron perimäänsä. Toisen tyttären sukulinja johti nykyisten simpanssien ja bonobojen aikaan. Toinen sukulinja taas johti ihmiseen. Tässä asiasaa on paljon epätietoisuutta ihmisten kesken. Vakavin erehdys on väittää meidän polveutuvan apinoista. Jopa uutisten lukija kerran tv:ssä esitti asian näin. Hän sanoi Darwinia käsitelleessä jutussaan, että useat ihmiset eivät vieläkään usko ihmisen syntyneen apinasta. No ei usko, ei. Ajatushan on aivan hullu. Eihän viidakosta ole hiipimässä sen laidalle hiljakseen meiksi kehittyviä olentoja. No, hieman kärjistin.

Helena Telkänranta on oivasti kiteyttänyt kehityskulkumme evoluutiobiologi Richard Dawkinsin ajatusleikistä kirjassaan Eläin ja ihminen. Ajatellaan Somaliassa Intian valtameren rannalla seisovan kasvokkain yhden meistä, vaikka sinä, ja toisella puolella simpanssi. Sinä pidät vasemmalla kädellä kiinni äidistäsi katsoen pohjoiseen. Simpanssi katsoo siis etelään ja pitää emoaan oikealla kädellään kiinni. Äitisi vasemmalla puolella seisoo isoäitisi, ja simpanssin oikealla puolella sen emon emo. Ketju jatkuu ja jatkuu yhä kauemmas. Muistitieto edellisistä sukupolvista katoaa. Ketju jatkuu sukupovi sukupolvelta muuttuvissa maisemissa, savannilta metsään, kohti Keniaa ja Itä-Afrikan hautavajoamaa yhä kasvokkain seisten. Ketjuissa alkavat seisojien ulkonäöt muuttua, me muutumme heidelberginihmisiksi, sitten yhä lyhytsäärisimmiksi ja pitkäkätisiksi taitaviksi kiipeilijöiksi. Simpanssit muuttuvat samoin yhä varhaisemmiksi edeltäjiksi, joilla oli harvempi karvoitus ja pystympi kävelyasento kuin nykysimpansseilla.

Miten pitkälle on mentävä, jotta lopulta ketjut yhtyvät. Siellä 500 kilometrin päässä seisoo esiäitimme pidellen kahta tytärtään molemmissa käsissään, toinen oikeassa kädessään, meihin johtavalla puolella ja toinen vasemmassa kädessään, simpansseihin johtavalla puolella. Olemme kulkeneet näin vasta kymmenesosan Afrikan leveydestä, silti aikaa on kulunut 7 miljoonaa vuotta.

Hyvin kaunis ajatuskulku, samalla havainnollistavia nämä asiat ovat.

Mikä sitten on tehnyt mahdolliseksi meidän kehityksen, mitkä ovat erot meidän ja eläinten välillä. Nämä asiat ovat moneen kertaan muuttuneet ja tarkentuneet 60 vuodessa. Ensin väitettiin työkalujen käytön olevan se ratkaiseva ero, kunnes tarkempi tutkimus osoitti useiden eri eläinlajien osaavan työkalujen sekä valmistamisen että käytön. Linnut ovat ilmenneet olevan sekä älykkäitä että taitavia tekemään välineensä, joilla ratkoa ongelmia. Useimmat oppivat katsomalla ja tarkkailemalla vanhempiensa tekemisiä. Monet taidot opitaan vasta useiden vuosien harjoittelun tuloksena. Jokin siinä taitojen kasvattamisessa on ollut ratkaisevaa meidän hyväksemme. Usein olemme ajatelleet sen olevan puhetaito. Nykyinen tutkimus on osoittanut, ettemme ole siinäkään ainoat maapallolla. Yksi selvä etu meillä on, tiedon kumuloituvuus, kasaantuminen entisen päälle. Sen aiheuttaa kykymme tallentaa edellisten sukupolvien keksinnöt, joten voimme aina aloittaa uudistamisen jo valmiiden asioiden päältä ponnistaen. Meillä tiedon tallentaminen on saavuttanut huimat mitat, samalla tieto on jokaisen lukutaitoisen saavutettavissa, kirjoissa, lehdissä, arkistoissa, yliopistoissa ja internetissä.

Esiäitimme 7 miljoonan vuoden takaa aloitti tuon valtaisan työn, hitaasti. Ensimmäiset kivikirveet ovat noin kahden ja puolen miljoonan vuoden takaa, Olduvain kulttuuriksi ristitty tapa pilkkoa kiveä tietyn muodon saamiseksi. Mitä muuta oli sitä ennen, on tietymätöntä, ainoastaan kivet ovat säilyneet. Taidokkaat kivisepät kehittivät uuden tavan saada kivestä tarkoituksen mukaisia työkaluja. Niitä kirveitä käytettiin seuraavat miljoona vuotta. Näinä aikoina opittiin tulen käyttö, ehkä puolitoista miljoonaa vuotta sitten. Meidän sukuhaaramme oppi käyttämään vaikeampia materiaaleja ja työstämään niitä yhä tarkemmin. Puhetaitoa ei ehkä vielä tarvittu. Sen sijaan keksinnön leviäminen ja juurtuminen useille yhteisöille mahdollisti sen säilymisen vuosisatojen halki.

Kuljimme keräilijä ja metsästäjä ryhminä, heimoina laajoja alueita ilman pysyviä asuinpaikkoja. Tämä mahdollisti ruoan riittävyyden ja rauhanomaisen rinnakkaiselon. Lähi-idässä ja Indus joen laaksossa Intiassa aloitettiin samoihin aikoihin järjestelmällinen villivehnän ja muiden kasvien kylvö. Tästä vaativasta menetelmästä, joka tarvitsi kalenterin kehittymisen ja auringon sekä tähtien tarkkailun alkoi ihmiskunnan valtava harppaus. Väkimäärä alkoi kasvaa, kauppa tarvitsi kirjureita, alkoi kirjoitustaidon huima kehitys ja leviäminen yli maan piirin. Matematiikka kehittyi, se mahdollisti insinöörien armeijan innovaatiot ja teollisen vallankumouksen. Kemia, lääketiede, biologia, arkeologia, geologia, avaruustiede, kaikki tämä mullistava on saanut meidät luulemaan, että olemme älykkäämpiä kuin edelliset sukupolvet. Tämä on harhaa, ainakin 200.000 vuotta aivomme ovat pysyneet samanlaisina, entisajan kivikauden ihmiset olivat yhtä älykkäitä, ellei älykkäämpiä kuin me. Heidän kulttuurinsa ponnistuspohja vaan oli kapeampi. Mihin meistä olisi, jos joutuisimme edes 1000 vuotta aikaamme edelle. Emme osaisi edes puhua sen ajan ihmisten kanssa heidän keksinnöistään. Sanat puuttuisivat.