Teatterissa

TTT:ssä on meneillään melko nostalginen esitys: Vanhoja poikia: Taneli Mäkelä, Esko Roine, Puntti Valtonen ja Tuomas Uusitalo. Ajelimme sinne sunnuntain päivänäytökseen. Kadut olivat jo melkein kunnossa meidän reitillä. Kauppakeskus Ratina jäi tälläkin kertaa kiertämättä. Helppo on sinne luiskahtaa vasempaan ja alas ihan kohdalta, näkyi sinne autoja ajavan alamäkeä. Ratinan sillalle vievä tie on saanut vihdoin uuden pinnan. Stadionilla olin viimeksi yleisurheilun SM kisoissa kuusikymmentä luvulla. Ajoin sinne Vammalasta viisisataa kuutioisella Jawalla. Nelitahtisella tykillä. Niitä ei montaa Suomessa ollut. Paula istui takana.

Ajoin Satamakadulle seksiliikkeen kohdalle parkkiin, ja laitoin kännykällä Parkmanin mittaamaan aikaa. Vaivaton järjestelmä, mutta lähettipä eilen emailin, jossa ilmoitti palvelun katkeavan minulta, koska minulla on väärä käyttöjärjestelmä. Sillain sitten. Lopettavat yhteistyön vuoden vaihteessa.

Kävelymatka teatterille oli lyhyt, muutaman korttelin mittainen. Edessämmä tuikkasi menemään vetävämmällä askeleella meidän ikäinen pariskunta.

- Katsos noita, menevät varmasti samaan paikkaan kuin mekin.

- Niin varmaan. He pääsivät ennen meitä Hämeenpuiston liikennevaloista, kaarsivat puistoa ylös teatterille. Meidän päästessä yli puiston teiden näin heidän pysähtyneen vanhan teatterirakennuksen ovien eteen. Siinä seisoi joukko muitakin ihmisiä. Vedin raskaan oven auki ja astelimme shakkikuvioista kivilattiaa pitkin narikkaan. Kaksi euroa ottivat yhdeltä, sain lapun, jossa oli luku kuusi. Kävelimme ylös toiseen kerrokseen Eino Salmelaisen näyttämön lämpiöön. Meillä oli liput kolmanteen riviin vasemmalla, pääsimme sisään. Istuin numerot olivat melkoisen hämärässä. Minun täytyi laittaa melkein nenäni kiinni lappuun, ennen kuin erotin numerot, 59 ja 60. Istahdimme odottamaan.

Esille astelivat neljä soittajaa, basso, mandoliini, viulu ja haitari. He aloittivat reippaan soitannan, ja näyttelijät tulivat lavalle viisi metriä korkeiden kalaverkkojen väleistä. Muutama hauska vuorosana, ja laulun aloitti Esko Roine. Varma valinta, konkari edellä, laulu sujui ja tunnelma alkoi nousta. Teemana oli Saimaan saaressa elävien neljän vanhanpojan elämä ilman naisia. Taneli Mäkelä esitti kauppias Latia mainiosti, lauluosuudetkin olivat viihdyttäviä.Kaikki taisivat olla Junnu Vainion kynästä, vaikkemme ihan kaikkia tunteneet ennalta. Yleisö oli alusta alkaen mukana taputtaen jokaisen laulun tai hieman koomillisten tanssiesitysten jälkeen. Eivät kait olleet saaressa eläessään ja kalastaessaan juurikaan tanssineet, ainakaan itsekseen. Puntti Valtonen teki suurimman työn ja sai ansaidut suosionosoitukset, häne liikkeensä olivat jymäkät, ja sielu mukana.

Lavasteet olivat minimalistiset, muutama naamioitu kivi jotka muodostivat nuotion. Sitä tosin ei kertaakaan käytetty siihen tarkoitukseen, mutta savua se koko ajan tuprutti. Hiljalleen koko teatteri täyttyi sinisen harmaaseen usvaan.

Hurjimmillaan oltiin silloin, kun koko orkesterikin hyppäsi mukaan laulamaan ja soittamaan Antti Paalasen johdolla. Väliajalla osasivat monet katselijat jäädä maksetuille paikoilleen istumaan. Lämpiössä oli varmasti aika kuhina ja töniminen, kun koettivat saada kahvia tai terävää tiskiltä.

Jatkoimme samoissa lavasteissa. Nyt miehet alkoivat tehdä mielikuvitusmatkaa naisiin. Tai ainakin Tuomas sinne halusi. Kipupisteet tulivat kaikilta esille lopulta, suhde naisiin, entiseen puolisoon tai saavuttamattomaan ihanteeseen.

Miehet nostivat pöllin pätkää aina uuteen paikkaan, joivat nokipannukahvia teräsmukeista, ja taisivat vallan omissa vaatteissaan esiintyä, no, Tanelin jatsarit saattoivat olla teatterin puvustosta.

Tuomas lauloi viimeisenä miehistä, luulin jo, ettei hän esiinykkään laulaen. Oli hänellä kovastikin lauluja vallankin toisella puoliajalla. Mukavan viihdyttävä ja muistoisa matka.

Me olimme päättäneet mennä Amurin Helmeen kahville teatterin jälkeen. Ensin istuimme paikoillaan, kunnes lähes kaikki olivat jo poistuneet salista. Hiljalleen astuksimme kohti naulakkoa. Se edessä oli vielä sankka joukko tiukkaan pakkautuneita kiireisiä. Minä menin edellä ja Paula asteli ihan jäljessäni. Katsoin taakseni ja Paula oli jäänyt jonkun korston taakse.

- Iso mies sanoi minulle, että älä etuile, ja tuuppasi itsensä meidän väliin.

- Voi saamari, tarttis oikein motata.

En ehtinyt, sillä mummulauma meni kuin sarvikuonot seinän puolelta ohitsemme saavuttaen sillä taktiikalla tiskin. Siinä sitten pukivat omahyväisinä takkeja päälleen ja asettelivat hattujaan kallelleen harmaille kutreilleen. Loppu jonottaminen sujui häiriöittä. Vieressäni oli nuorehko vaaleahiuksinen nainen, narikka meinasi ottaa minu lappuni, kun osoitin kädelläni daamin suuntaan.

- Kiitos. Hän hymyili minulle.

Puimme päällemme vasta aulan väljässä tilassa. Siinä katselin erästä nahkatakkista harmaahiuksista miestä ja hänen daamiaan. Mies muistutti kovin yhtä englantilaista näyttelijää. Köpöttelimme autolle ja starttasimme kohti Helmeä. Pyynikin kautta ajaessamme juutuimme liikennevaloihin useaan kertaan. Ajoin Satakunnan kadulle ja alamäkeen kääntyen pääsimme aivan Helmen oven eteen. Kävellessämme jonoon ja valitessamme ostoksia näin tuon saman englantilaisen näyttelijän näköisen miehen ja daaminsa meidän edellämme. Viisas valinta oli heilläkin, Amurissa oli hyvin tilaa. Minä söin pannarin ja Paula voipullan. Ostimme vielä kauraleivän ja muutamia pahvisia kilipukkeja. Paluumatkalla poikkesimme vielä Cittariin, se oli auki kuuteen saakka. Niin vaan Paula jäi oven taakse, kun rullaportaat oli sammutettu. Takaisin ylös pääsi hissillä, mutta siinä oli iso jono. Lopulta hän pääsi ylös ja joutui vielä kävelemään käytävän päähän päästäkseen ulos. Minä torkuin autossa, avasin aina välillä oikean puoleisen silmäni ja tarkkailin ovea. Paula pääsi yllättämään oikealta, ajoin autoni hänen viereensä.

Aah, kotona olin niin väsynyt, etten jaksanut mennä nukkumaan, vaan nuokuin tuolissani yhdeksään. Silloin puhelin hälytti lääkkeitten ottoon. Terästäydyin toimeen ja killuin vielä kymmeneen. Painuin nukkumaan. Maanantaina heräsin sitten vasta puoli kahdeltatoista syömään aamiaista.