Ohjelmien nauhoittaminen Pentille

Videotallennukset

Pentillä ei ole televisiota. Hän on kuitenkin esiintynyt televisiossa enemmän kuin ehkä kukaan, jolla ei ole omaa ohjelmaa. Aivan alkuaikoina, kuvan ollessa mustavalkoinen, esiintyi laatikossa energinen, ehdoton luonnonsuojelija. Kuhmoisissa Päijänteen rannalla istuen lippalakkipäinen nuorukainen katsoi suoraan kameraan ja päästeli totuuksia ihmisen elämän vaikutuksista luontoon. Vaihtoi paikkaa tuvan rappusille, väitteli Arvo Salon kanssa. Tämä tapahtui 1973, ohjelma uusittiin 90-luvulla, jolloin Pekka sai sen tallennettua VHS kasetille. Näitä ohjelmia, Pentistä ja hänen toimistaan ja ajatuksistaan suoltui tasaisena  .virtana kokonaiset kaksi vuosikymmentä kansan ihmeteltäviksi ja kauhisteltaviksi. Ei ollut sanoma muuttunut 60-luvusta, jolloin ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehdessä ilmestyi Pentin kirjoittama artikkeli. Siinä hän voimakkaasti tuomitsi Afrikkaan suurille nälkäalueille annetun avun. ”Ei se ole kestävää, eikä edes mahdollista ruokkia kokonaisia väestöryhmiä ja kansoja alueille, joilla ei ole elämän edellytyksiä. Sellainen on kerta kaikkiaan vaan lopetettava, kyllä sukujen, heimojen ja kansojen on mahdollista elää vain oman tuotantonsa varassa. Jos maa ei sitä elantoa anna, ei sinne kannata resursseja uhrata.” Sanoma ei siitä muuttunut, se vain tarkentui ja levisi koko luomakuntaa koskevaksi. Osansa saivat kaikki nykyaikaisen taloudenpidon menetelmät ja suuntaukset. Pahimpana vihollisenaan Pentti tunsi metsäteollisuuden. Hurjimpana ajatuksenaan hän esitti tärkeimpien johtajien ampumisen. ”Itse en siihen kykene, mutta jos olisi joku muu, joka siihen kykenee, niin pitäisin sitä hyvänä tekona.” Tämä uhkaus ei onneksi koskaan toteutunut, päinvastoin hän on kyennyt luomaan lämpimät välit useihin metsäteollisuuden napamiehiin.

Pekka osti Sysmässä ollessaan videonauhurin. Siitä oli aluksi iloakin, ohjelmia saattoi ajastaa katseltavaksi jälkeenpäin. Nauhoittaminen kävi lopulta liialliseksi, pahvilaatikollinen kasetteja meni vuosia sitten vinttiin, ja pysyi siellä. Piirongin laatikkoon laitettiin vain tärkeimmät. Kerran niitä sitten tarvittiin. Pekka sopi Pentin kanssa katseluillasta. Hän ei ollut koskaan nähnyt omia haastattelujaan, niitä oli kolme ja puoli tuntia. Ne katsottiin putkeen. Sanaakaan ei vaihdettu. Sovittiin kuitenkin, että Pekka tallentaa joitakin mielenkiintoisia luonto-ohjelmia yhdessä katseltaviksi. VHS kasetit hävisivät tallentaville digibokseille. Satelliittiyhtiö teki halvan tarjouksen, antoi 50 eurolla boksin, lautasantennin ja asentamisen.  Tallennustilaa oli sen kiintolevyllä 500 gigaa, siis noin kaksikymmentä tuntia. Hyvin helppoa se olikin, saattoi katsoa toista ohjelmaa ja tallentaa kahta muuta kanavaa. Etenkin ohjelma sokeasta 80 v miehestä, Vennisestä, oli aivan uskomaton kertomus selviytymisestä, yksin. Hän teki ylös kalliolle puutarhan, vinssasi tekemällään vinssillä kottikärryt ylös, räjäytteli nimismiehen luvalla dynamiitillä kallioon luolaa, senkin kaiken ihan yksin, käsipelillä. Kaiken lisäksi Venninen souteli merellä mökkinsä edustalla kalassa pitkiäkin matkoja. Suunnan hän kuunteli matkaradiostaan, osui kotirantaan hämmästyttävän tarkasti. Pentti välillä kyseli, oliko tallentaminen käynnissä. ”Minulla on siellä talletettuna monia sinuakin kiinnostavia otoksia, kunhan vaan sovimme katseluajan.” Ei sitä aikaa heti löytynyt. Muisti oli täyttynyt puolilleen. Äkisti boksi kysyi salasanaa. ”Mitästä helvettiä, en minä ole sinne mitään salasanaa antanut, katotaas nyt,” Ei auttanut mikään, ei millään, kone oli itsepäinen, eikä avannut varastoaan. ”Kuules, ei voida nyt vielä katsella, kun kone alkoi hankalaksi, se salasi minulta kaikki ohjelmani.” Pentti alkoi nauraa. ”Tämä vaan osoittaa koneiden mielettömyyden ja vallan ihmisten yli. Sinullekin kävi niin, haahhaah.” ”Minä aloitajn uuden tallennuksen, on siellä tilaa.” Niin olikin, ja mahdoton määrä ohjelmia jäi koneeseen. Kunnes satelliittiyhtiö ilmoitti antavansa uuden boksin, jolla voisi katsella teräväpiirtolähetyksiä. Siinä ei vaan ollut tallennusmahdollisuutta. Lisäksi johdot oli laitettava uuteen koneeseen, joten vanhoja tallennuksia olisi vaikea katsella. ”Kyllä tästä varmaan läpi päästään, nythän voi jo kirjastoissa siirtää VHS sisällön DVD:lle. Minä käyn siellä istumassa. Tallennan ensin vanhimmat osat ennen kuin alan digiaineiston purkamista.”

Vaan niin ei tapahtunut, aina oli muutakin tekemistä kuin istuminen jossakin kopissa. Sitten LIDLi ilmoitti myyvänsä johtosarjanipun, jolla voisi yhdistää vanhan VHS tallentimen suoraan tietokoneeseen ja saada täten siirrettyä magneettinauhat digitaalisiksi. Niitä voisi sitten katsoa TV:stä Blue ray soittimella. Maksoikin vain parikymmentä euroa. Olisihan niitä laitteita voinut erikoisliikkeistäkin ostaa, mutta hinta oli kymmenen kertainen. Pekka istahti tuoliinsa, oli kantanut vanhan tallentimen autotallista lämpenemään, avasi läppärin ja alkoi katsella liittämisohjeita. Se osoittautui helpoksi, kasetti sisään, pieni ohjelma oli ladattu äkisti, play ja katsominen ruudulta, tulisiko sinne kuvaa. Tuli, mutta mustavalkoisena. Värit olivat hukassa. ”Voi hemmetti, en saa millään väriä tänne, no nyt välähti värit, ei häipyivät saman  tien. No, minä tallenna sitten ensimmäseksi maailman ensimmäisen luontodokumentin: ”Nanook Pakkasen Poika”. ” Siinä seurattiin eskimoperheen elämää ja selviämistä talvesta. Kohtaus, missä perhe ryömi igluunsa ja siellä nukkumaan meno oli ensimmäinen feikkaus luonto-ohjelmissa. Iglun sisällä ei riittänyt kuvaajien valo, joten otos otettiin ulkona, takana tekoseinä lumesta. Mutta väriä ei saanut Pekka esiin, vei nauhurin makuuhuoneen kaapin päälle. ”Olkoon siellä jäähyllä, jos oppisi sitten toimimaan kunnolla, joskus.”  Pekka enää kertonut uusimmista vaikeuksista, olisi vaan nauranut Pentti, makeasti.

Trion konsertti Pirkantie kuudessa

Konsertti Hiekan taidemuseossa

Sähköpostiin ilmaantui kutsu kuulemaan Ranskalainen Ilta, päivämäärä ja kellonaika. Lisäksi saattoi mennä tuntia aikaisemmin kuuntelemaan fagotisti Timo Jäntin esittely soittimestaan ja illan konsertista. Minähän lähdin, rauhallinen ilta, moottoritie, Tampere, Aleksanterin kirkko ja vastapäätä Hiekan taidemuseo. Ajoin ohi Pispalan torille, jokainen paikka varattu. Jatkoin musiikkikonservation ohi, ei paikkoja, ajelin Pispalan rinteitä, alas takaisin torin toista laitaa. ”Jaha, ei tästä mitään tule, olisikohan Amurin Helmen luona paikkoja.” Siellä olikin, pienellä sivukadulla muutama paikka. Sinne täytyi osata mennä parin korttelin takaa, Hämeen museon kohdalta vasemmalle ja pienelle mukulakiviselle päättyvälle kujalle. Aikaa oli vielä kaksikymmentä minuuttia. Hattu päähän ja uimahallin jälkeen Pirkankatua alas, kuutosen kohdalla ruskeanharmaan kaksikerroksisen kivitalon toisesta päästä raput ylös. Näytti muitakin olevan tulossa, napsuttelivat koroillaan tiuhaan. Raskas ulko-ovi, eteinen, oikealla naulakko, edessä hurjat kiviset raput kiersivät toiseen kerrokseen. Maksoin lipun ja katselin ympärilleni, mahtavia öljymaalauksia, veistoksia, matkamuistoja. Saliin olivat useat jo istuutuneet, hain tuolini toisesta rivistä harmaapään vierestä. Ajattelin esittelyn kohta alkavan. Vaan ei, kysyin harmaapäältä, huono suomi, heikko englanti, ei ollut tullut kuin konserttiin, vaimo oli löytänyt lehdestä ilmoituksen. Nousin, sanoin tuolini olevan reservadi ja kävelin kassalta kysymään. Ei tiennyt mitään, Jäntti kuuli ja tuli sanomaan, että tilaisuus oli ollut tunti sitten. ”No voi harmi.” ”Siinä oli ollut ilmoituksessa väärä aika molemmille tapahtumille.” Palasin paikalleni, samassa vaaleatukkainen hoikkeliini neito pitkässä vaaleansinisessä tiukassa hameessaan astui eteen ja kumarsi. Taputimme. Lily-Marlene Puusepp istahti harpun taakse, Faure: Impromptu maalautui saliin, seinille, toisiin huoneisiin.  Seppo Planman astui huilunsa kanssa viereen. Faure: Sisilienne, nyt tuli tuttu kappale, mukava kuulla miten taituri sen sai soimaan. Paksu, voimakas ja herkkä ääni huilusta kimalteli harpun soinnin seassa. Kumarrukset, taputukset, ja jatkossa Camille Saint-Saens: Sonata op 168. Nyt astui Jäntti mukaan. Fagotti osoittautui notkeaksi ja laajaskaalaiseksi soittimeksi. Huilu ja fagotti vuorottelivat vaihdellen johtoteemaa, harppu lisäsi äänikudosta. Vielä Andre Jolivet. Pastorale de Noel, neliosainen teos, siinä oli impressionalistinen tuntu, selviä erillisiä maalauksen osia, hurjasti ottivat yhteen soittimet koettaen saada hallittua kuvaa piirtymään korvien kautta. Tauko. Kävelin muissa huoneissa, katselin maalauksia, Juho Rissasen Istuva Tyttö, vesivärityö, henkilökuvia, maisemakuvia, eläinkuvia, veistoksia, vaatii uuden käynnin. Istuimme paikoillamme, huilu aloitti viereisestä huoneesta, yläaulasta. Debussy: Syrinx, yllättäen huilun ääni kantoi hienommin, ilman pieniä hengityksen ääniä, vielä lihavampana, ilmeikkäämpänä. Fagotti jatkoi Koechlin: Monodine, mahtava soitin, komea ääni kumisi ja humisi. Vielä tuli Bozzan ja Damasen kolmiosaiset sävellykset, Bozzan Sonatinen Andantino lähestyi dixieland tunnelmia. Viimeiseen kappaleeseen kaikki kolme lisäsivät tunnetta ja taitoa, huima yhteissoitto, vaikeita komppeja, iskulle ei soitettu vaan ikään kuin toiselle iskulle, Planman naputti jalkaansa varvaspuolella ja kantapäällä kuuluvasti, fagotti johti iskulla, yhteissointi oli saumatonta, harppu kutoi verkkonsa vieläkin tiheämmiksi, hurjemmaksi kohottavuudeltaan, löi kuin rumpua kielille. Nauttivat soittajat ja kuulijat.

Hajamuistoja suvusta

Aaltoset

Polkupyörät rahisivat tien hiekassa. Lapset istuivat tarakalla huolellisesti pitäen jalkansa poissa pinnoista. Pekalla oli pinnoista muisto, joka säilyi hänen mielessään elämänsä mitan. Kajaanissa kesällä, Ville oli tekemässä sijaisuutta postissa, Sirkka matkusti Lahdesta junalla lasten kanssa. Olivat menossa uimarannalle, isä ja poika. Pihasta päästiin tielle, silloin jalkaterä kääntyi pinnoihin. Onneksi vauhti ei vielä ollut kova, meno pysähtyi, Pekka parkaisi ja konttasi itkien takaisin pihaan.

Möysästä kohti Kymijärveä, matkalla iso alamäki ja ylämäki. Rautatie tuli lähelle maantietä, siitä tasoristeyksen yli oikealle ja tie pieneni, kapeni. Tuttua kovin, oli siitä menty Koivukalliolle Kymin rannalle. Oikealla väikkyi vesi, pihatie vei kallion sivusta rantaan kaksikerroksisen puisen huvilan luo. Täällä kaksi Sirkkaa alkoivat kovaäänisen tervehtimisen ja juttelun, Ville ja Sulo tervehtivät hymyillen. Aaltosten lapset tulivat rannasta juttelemaan. Jaakko hieman vanhempana ja kokeneempana oli rauhallisempi kuin veljensä ja sisarensa. Aikuisilla oli omat menonsa, asettautuivat sisälle keittiöön ja saunan lämmitykseen. Kitillä oli asiaa Anulle. Pojat istuivat rannan uima-altaan reunalle loiskuttelemaan jalkojaan. "Katos, tässä on tällaiset lasit, niiden avulla näkee veden alla hyvin." Jaakko näytti uimamaskia, musta kuminen ja lasinen silmikko. Pekka hyppäsi altaaseen ja alkoi sovittaa maskia naamalleen. Nopeasti lasi huurtui sisäpuolelta, sitä täytyi hinkata sormella puhtaaksi. "Tämä huurtuu, ei tällä mitään näe." "Tiedän kyllä keinon, mutta en taida sitä sanoa, se on sellainen hieman epähieno." "No mikä se sitten on?" "Sylkäise sinne lasin sisäpinnalle ja levitä sylki tasaisesti, niin lasi ei huurru." Sanoi Jaakko kuitenkin neuvonsa, joka ihme kyllä tepsi. Sauna oli lämminnyt tuliaiskahvia juodessa, sinne lauteille istuttiin katselemaan ikkunasta järvelle. Miehet vihtoivat, pojat kyyristelivät. "Minä rakenna omakotitalon tuonne kalliolle, piirustukset on jo, siihen eteen tulee autotalli." "On siinä kyllä hyvä paikka, millainen aikataulu sinulla on?" "Heti kun luvat ovat valmiina, niin aloitamme." Lähtivät uimaan, Ville hyppeli yhdellä jalalla taitavasti, sota oli vienyt vasemman säären puolivälistä. "Meidän moottorivene on tuolla ajokunnossa, mutta ei sillä paljon ole nyt ollut käyttöä. Keväällä sitä kunnostettaessa täytyi raapia pohjaa puhtaaksi uuden maalin tieltä. Kai siitä joitain hippusia sitten kulkeutui vastarannalle, kuului sieltä valitusta. Edellisenä keväänä emme olleet vielä tehneet sille mitään, tuuli kait levitti koivun roskia järveä ympäri, niin silloin kuului taas vastarannalta, että me sen saimme aikaan." Miehiä nauratti.

Illalla hämy levisi, nuotio pihalla valaisi ja lämmitti. Pirkkokin oli paikalla, vanhin lapsista. Siinä istuttiin piirissä makkaratulella. Sulo lisäili puita, "Tässä on hieman liian pitkä, täytyypä katkaista se." Hän napautti kirveellä oksan kahtia. "Käy se katkaiseminen näinkin," sanoi Ville napatessaan karahkan käteensä. Hän löi sen poikki vasten vasenta säärtään, naps. "Voi kauheata, eikö se satu kauheasti?" hämmästeli Pirkko. Ei kukaan selittänyt Villen puujalkaa.

Ylätalo rakentui, keittiön pöydän ääressä näkyi hyvin matala autotallin katto. Se oli valettu betonista, ristikon siihen oli leikannut ja sidellyt Paavo. Hyvin se tehtävänsä täytti, taisi Sulo olla siitä työstä mielissään. Sirkka esitteli katkaisijoiden paikkoja oven pielessä. "Sain käydä sähkömiehen kanssa ottelun, ennen kuin hän suostui asentamaan katkaisimet näin alas oven pieleen. Minä selitin, että kun tulen kädet täynnä tavaraa, niin minun on helppo takapuolella sytyttää valot." Hän näytti ja nauroi, huvitti se muitakin. "Sähkömies valitti, ettei kukaan niitä niin alas asenna, uskoi lopulta." Koivukallio oli rakennettu. Talo kallion päällä, osin rinteeseen upotettuna oli pitkän urakan pääte. Sulo ja Sirkka olivat aloittaneet kuorma-auton lavalla yöt nukkuen ja päivisin tavaraa raijaten, alarakennus kohosi, kunnes siellä nukuttiin ja syötiin. Siirtyminen uuteen oli riemukas saavutettu tavoite. Tontti aidattiin verkkoaidalla, tielle tuli iso portti. Paavo sai koiran, Sarin. Sen kouluttaminen oli hänen työtään, tavoite oli verovapaus. Pekka kävi sitä katsomassa, koiraa ja kouluttamista. Pentu oli välillä riehakas, ei totellut Paavoa, kun tämä lapioi rannassa. Se hyppäsi santalapiollisen kimppuun leikkien. Salamana Paavo kuritti sitä ja korosti ei sanaa. "Tässä täytyy olla aivan johdonmukainen, ei voi sekä kieltää että sallia." "Hyvinhän tuo näyttää menevän, sinä olet kuulemma kouluttanut siitä jälkikoiraa. Miten se sujuu?" "Hyvin on mennyt, me voisimme lähteä koettamaan, niin näet." He kävelivät ulos portista kolmistaan, etenivät tietä mäen päälle ja siitä vasemmalle metsän ja pellon rajalle. "Minä menen ensin. Pidä sinä Saria niin, ettei se näe minne minä menen. Minä teen lenkin tuolla pellolla ja jään oikealle ojaan odottamaan. Lähetät sen, kun olen valmis." Pekka katseli Paavon etenemistä ja kaartelua. Viimein käsi heilahti ja Paavo kumartui näkymättömäksi. Käskyn saatuaan: "Hae Paavo!" syöksyi koira jäljelle kuono maassa. Ripeästi se eteni, välillä hieman kuonoaan nostaen, tarkalleen jälkijonoa tutkaten. Paavo löytyi helposti. "Tämä on tehtävä, jonka jälkeen koiran on saatava kiitos hyästä suorituksesta. Meillä on verokoe kohta, siellä tuomarit arvioivat sen selviytymistä, toivon mukaan se menee läpi."

Alkoi olla ilta, nuoret olivat lähdössä Lahteen iltaa viettämään. Koivukalliolta oli matkaa useita kilometrejä keskustaan saakka. Pekkaa oli kotona varoiteltu olemaan kunnolla. "Jaakko on sitten kasvanut herrasmieheksi, niin katso nyt ettet siellä riehaa." "Niin miten kasvanut, miten sitten, pitkät housut ja kravatti?" Pekkaa tuo askarrutti, lupasi tieten olla esiintymättä. Aaltosen Sirkka paimensi nuoria valmiiksi, Kiti, Pekka, Anu ja Paavo saisivat kyydin Jaakolta. "Ei tässä niin hätää ole, vaikka Jaakko on jo hieman myöhässä. Kyllä hän on Hilven kanssa niin pitkään ollut, ettei tästä eroa tule." Pääsivät matkaan, Jaakkokin tavoitti Hilven, eikä ole hänestä irrottanutkaan.

Laitoniemet

”Eino oli sodassa aivan peloton mies.”  Juttelivat Ville ja Pekka linja-autossa kohti Laatokan pohjoista rantaa. Apteekkarin huvilan luona pysähdyttiin katselemaan pulterilinnaa, jonka nykyiset omistajat taisivat olla oligarkkeja. Pihasta säntäsi musta Mersu, penkille hyppäsi mies konetuliaseen kanssa, ML pöllytti tietä kadotessaan itään. ”Rintamalla kaikki miehet olivat peloissaan, vaikka ei sitä aina niin ajateltu. Kun tuli tehtävän aika, piti lähteä etenemään vasten vihollista, niin Eino ei pelännyt. Meni mihin vaan tarvitsi.” ”Oli kyllä sitten aika puupää, kyllä minäkin joistain olen kuullut, mutten koskaan tuntenut.” Linjuri pysähtyi, Laatokka näkyi. Miehet poistuivat jalottelemaan. Aamulla oli lähdetty Valkeakoskelta, matkalla Vaalimaalle otettiin auto täyteen, pysähdyttiin missä tarvitsi, kierreltiin kotioville. Ville oli Möysän turistipysäkillä. Reinon piti myös tulla siitä, vaan ei näkynyt. Kymmenen minuutin päästä ajettiin seuraavalle pysäkille, ja siellähän Reino seisoi. Miehet sitten kinasivat oikeasta pysäkistä. Laatokanmeren rannat olivat vuonomaisia, pitkiä syviä lahtia, korkeita kallioisia vuoria, mäntymetsää koskemattomana. ”Eino oli täällä kalastajana ennen sotia, tunsi ja tiesi paikat.” ”Sepä olikin mukava tieto. Nyt ymmärrän hänen valtavan kiinnostuksen kalastamiseen, ja taitonsa siinä.”

Keskon paitatehdas Möysäjärven rannalla Lahdessa, komea monikerroksinen kivitalo. Tietä vastaan oli korkea lauta-aita, esti pölyn ja melun tunkeutumisen tehtaan ja maantien välissä olevaan lautarakenteiseen asumukseen. Eino asui taloa perheensä kanssa. Ida oli Aaltosten sukua, lapset Arto ja Ulla. Polkupyörillä Ville ja Sirkka ajelivat Mannermaankadulta kyläilemään tarakoilla lapset, Kirsti ja Pekka. Talon eteisestä tultiin keittiöön, oikealla ovi johti kamareihin. Keittiön pöydän ääressä istuivat korttia pelaamassa nelisittäin. Lapset saivat vain katsoa ja kuunnella. Arto ja Ulla olivat hieman vanhempia, kasvoivat vierailuiden välissä hiljaksiin aikuisemmiksi. Lauantai, alkuilta, kortit lapisivat pöydässä, raha hiljalleen liikkui. Lapset napittivat tiukemmin kuin ennen: Arto oli otettu pöytään mukaan. ”Kyllä se nyt rahansa häviää eikä pääse tansseihin,” Ullalla oli huoli veljestään. Ulos hän kuitenkin hämyyn hävisi.

Eino oli saanut osuman, hän haavoittui rintaan, kylkiluita poikki, kulku kävi hieman kammeten toiselle puolelle. Valokuvassa Vammalassa saunan edessä, kalakoppa kädessä pikkuisen Jussin kanssa katsoi suoraan kameraan selkä suorana, takin liepeet auki, lipallinen kesälakki päässä, onki kädessä. Hivenen toiselle lanteelle painuneena. Houhajärven saaressa oli Turtiaisilla mökki vuokralla, Laitoniemet vieraina, Ullakin mukana. Lapset painuivat vintille nukkumaan. Aamulla viideltä Eino kömpi rappuja ylös ja nujuutti Pekan hereille. ”Lähdetään ongelle.” Madot oli kaivettu jo illalla purkkeihin, onget seinustalta ja vene vesille. Karin kupeeseen Eino souti, katseli kaislikot ja tuulen. Vimmattu onginta, ahven ja särki söivät hurmoksessa, Einolla kaksi onkea. Jatkuvasti toista veti ylös, kala vatiin ja onki alas, toinen ylös, toinen alas. Syönti lakkasi, tuuli virisi lujaksi, ankkuri ylös ja rantaan perkaamaan. Muu väki vasta heräili, kun perattujen kalojen kanssa astelivat tupaan.

Pekka oli vierailulla, Arto ohjasi kulkua paitatehtaan pannuhuoneeseen. ”Minä olen pitänyt täällä lämpimässä pyörääni koko talven. Katsotaas, saanko sen käymään.” 250 cc Jawa, putsattuna ja punaisen kiiltävänä seisoi jalkatukensa varassa pannun vieressä. ”Täällä on ollut hyvä suorittaa huollot, eiköhän se lähde.” Bensahana auki, pyörän kääntö luiskan suuntaiseksi, muutama varovainen polkaisu oikean kuolokohdan löytämiseksi, sitten nousu kammen varaan ja voimakas polkaisu. Hirmuinen pruktutus kiihtyen vastasi kaasun kiertoon, pannuhuone täynnä savua Arto ajoi luiskaa ylös ja ovesta ulos paukkeen kimmotessa kivisistä seinistä. Oli se Pekan mielestä uljas näky, Arto oli pitkä ja hoikka, leveäharteinen ja kiharatukkainen nuorukainen. Hartiat vielä väkevöityivät ja johdattivat Arton melonnan Suomen Mestariksi. Tuo elämys johdatti vuosia myöhemmin Vammalassa Pekankin viemään moottoripyöränsä postin pannuhuoneeseen, 700 cc yksipyttyisen kovaperä Nortonin. Olihan sitä mukava rassailla talvella. Vaan työntämällä se tuli ulos keväällä, suoraan pajalle.

Valkoinen Oopplei -70 l

Valkoinen Opel

Levorannan autoliike torin laidalla oli monien käyntien kohde. Pobedaakin siellä korjailtiin. Ville ajeli sillä Morriksen jälkeen. Se oli myyty, Lahdessa sisarukset pitivät huutokaupan pesän selvittämiseksi. Sirkan teki mieli mustaa tammikalustoa. Isänsä Iivari Tuomisto teetätti sen Lahden puusepillä 1900 luvun alkupuolella. Se oli kannettu postin yläkertaan, Hauhonsalon veljekset olivat kantomiehiä. Barokkipöytä, valtava kaappi, kaksi leijonapäistä käsinojallista tuolia ja lisäksi pikkutuoleja. Helena, Iivarin vaimo oli ne tuonut mukanaan Pietarista. Iivari oli sitten teettänyt muun kaluston, kun puuseppä oli pyytänyt saada sen. Kaapin malli oli Berliinin museosta. Pekka oli korjaamolla mukana. Suuresta lauta-aidan portista pudoteltiin sisäpihalle, vasemmalla oli korjaamo, sinne pariovet. Kadun varrella jatkui liike kivisenä korttelin kulmalle saakka. Siinä seisoo nykyään kauppakeskus. Rosengrenin Timo oli työjohtaja. Hänen kanssaan aina neuvoteltiin tarvittavasta korjauksesta. Timo toimi siellä eläkkeelle saakka. Pekan saatua ensimmäisen moottoripyöränsä oli hänellä usein asiaa Timolle. Varaosia ei siihen mistään ollut saatavissa, oli korjattava rikkoutunut osa.  Moottoripyörät jäivät, opiskelu Santahaminassa vei lainatutkin rahat, vaikka siellä pientä päivärahaa maksettiinkin. Ensimmäinen auto hankittiin häärahoilla. 700 markkaa maksoi Itä-Saksan ihme peli, kovalevystä tehty Trabant. Mikään muu ajopeli ei ikinä savuttanut niin hirveästi kuin se peli. Vaihtui Mersuun ja seitsemänkymmentä luvun alussa Ooppeliin. Pekalla ja Paulalla alkoi kahdesti kuukaudessa ralli Vaununperän ja Liperin Ylämyllyn väliä.

Kevättalven pakkaset tuntuivat ajaessa. Sisätilan lämmittäjästä puhkui ensin haaleaa, ja sitten kylmää jaloille. Ikkuna pysyi jotenkuten läpinäkyvänä. ” Ei tästä mitään tule, ei edes viltti lämmitä. Minä pysähdyn seuraavalle huoltoasemalle tarkistamaan tilanteen.” Lyhyt talvipäivä oli jo pimeä Vammalasta lähdettäessä. Jyväskylän kautta kohti Suonenjokea, Kuopion Kallansiltoja pitkin pohjoiseen ja siitä Joensuun haarasta kääntyminen itään. Huoltoasema tuli eteen, sen pihalle auto parkkiin ja sisälle kysymään, saisiko hallia hetken käyttää. ”Mitä sinä tekisit?” ”Tarkistaisin lämmityslaitteen, se ei toimi kunnolla. Ajattelin, jos sen kennot ovat vallan ruosteessa ja siten sisään tuleva ilma ei oikein lämmitä.” Hallissa Pekka avasi konepellin ja katseli lämmityslaitteen letkuja, pumppaili niitä kädellään ja arvioi tilannetta. ”Kuule, kyllä minä huuhtelen tämän kennon, lasken sen tyhjäksi ja päästän sitten vesiletkulla vettä molemmista päistä sisälle. Käy sinä vaikka kahvilla sillä aikaa.” Ruuvimeisselillä letkunkiristimet irti ylhäältä ja alhaalta. Kenno oli aivan rintapellin vieressä. ”Aikamoista sammakon kutua näyttää tulevan, minä päästän paineella sisään.” Vähitellen molemmista päistä tuli kirkasta vettä. ”Hyvä, letkut kiinni ja sitten menen hakemaan Paulan ja pakkasnestettä.” Matka jatkui, tuntui mukavalta lämmin henki hetken. Pakkanen vaan oli niin kova, ettei pieni kenno selviytynyt työstään. ”Ei auttanut, minä korjaan tilanteen, kun päästään taas Vammalaan.”

Pekka soitti Virtasen Osmolle: ”Morjens, taas tarvis rempata vähän. Lähdekkö Vauranojalle?” Hetihän se sopi, ajo Pitkällemäelle ja portista sisään. ”Nyt haetaan Mossen lämmityslaitetta, kai niillä venäläisillä on tuntuma pakkaseen.” ”Kyllä vaan, siinä on melko suuri kenno. Sun tarvii laittaa se ohjaamoon, ei se sovi konehuoneeseen.” ”Jo vain, sinne se sopii keskikonsolin päälle, ei siihen sitten kohdistu kylmä ulkoilma suoraan.” Vauranoja oli miesten varaosakauppa, yleensä sieltä sai ainakin aihion, josta sitten kyettiin työstämään tarvittava osa. Olivat siellä moniaasti poikenneet. ”Kattos, tossa on yksi, meinaatko siihen myös puhaltimen?” ”Sitä olen miettinyt. Liperissä yks kessu oli laittanut luupää Datsuniin kapean keskuslämmityspatterin takapenkin jalkatilaan kiinni. Veti sinne moottorilta letkut. Hyvin toimi, mutta sellainen hidas se oli, kun siinä ei ollut puhallusta.” ”Ei tämä sitten käy, tässä on moottori rikki.” Moniaita kennostoja tarkastettiin, osui ehjäkin kohdalle. Osmo sitä käänteli katsoakseen, ettei siinä näy vuotoja. ”Kyllä tämä taitaa olla ehjä, täytyy sisällä saada johdot akkuun kiinni.” ”Me ostamme tämän, mikäli puhallin pyörii, onko sinulla noissa akuissa virtaa?” ”Katselkaa nyt, voi niissä jossain ollakin.” Osmo kytki johdot. Tämähän kyllä käy, mutta kuules, sinun autossasi on kuuden voltin sähköjärjestelmä, tämä on 12 volttinen.” ”No perkules, näin on, moottori kärähtää, mitäs nyt?” ”Kyllä se voi kestääkin, toisin päin taas ei. Täytyy nyt kokeilla, vai haetaanko suosiolla oikean kokoinen moottori?” ”Voi olla parasta, kunhan saadaan sinne se sopimaan.” Hakivat ja löysivät kuusivolttisen puhaltimen moottorin. ”Ei näitä niin hirveästi ole eri kokoisia, kyllä tämä saadaan sopimaan, onhan siinä konsolin päällä tilaa.”

Illalla syönnin jälkeen alkoi asennus. Pekka oli ostanut sopivaa mustaa letkua vajaan parimetrisen pätkän. Konepelti auki ja kumarrus lämmityslaitteen ylle. ”Tjaa, täytyy ottaa kierto tuolta alapuolen paluuputkesta, sitten rintapellin läpi jostain reiästä, täytyy kabiinin puolelta repiä jostain valmiista läpiviennistä letku sisään. Jahas, se taitaa sopia tuosta kytkimen vaijerin kohdalta.” Pekka sai letkun sisälle. Mossen lämppäri sopi mukavasti paikoilleen, parilla peltiruuvilla kävi kiinnitys. ”Nyt letku tähän yläpuolen putkeen kiinni, klemmari tiukkaan. Ei tule vesi jaloille. Paluu kiinni alapuolenputkeen. Nyt täytyy vetää letku taas moottoritilaan.” Löytyi sillekin paikkansa. Konehuoneen puolella letkun päähän täytyi kiinnittää kupariputki klemmarilla kiinni, ja sitten paluuletkun kupariputki kiinni moottorille menevään letkuun. ”Jumankekkula, tästä tuli hyvä, nesteet sisälle ja koeajolle Virtasille. Ai saamari, johdot vielä kiinni, no laitan ne tänne sulakkeen alle, noin, kokeillaan.” Kabiiniin puhalsi rajusti. Ensin auton oma puhallin, sitten Mossen puhallin. Pekka ajoi Vaununperän tietä edes takaisin. Moottori lämpesi, kennosta alkoi tulla lämmintä, ja Mossen puhallin alkoi pyörittää sisätilan ilmaa. Sekin lämpeni nopeasti, kuuma ilma kiesi ohjaamossa tehokkaasti, vesi kennossa pysyi lämpöisenä, kun siihen ei ohjautunut kylmää ilmaa ulkoa. ”Tulkaas nyt koeajolle, tuli hieno peli.” Rauni ja Osmo tulivat pihalle. ”Joko sinä sen sait, kattotaas ny.” Paula istui etupenkillä ja nauroi: ”Kattokaa  mitä se nyt teki!” ”Ei siinä mitään, jos vain on lämmin, nouskaas takapenkille, niin käydään Vammalassa nakeilla.” Ohi Vaununperän tiehaaran, läpi Nuupalan, sivuille jäivät entinen tiilitehdas ja ruukkutehdas, ennen asemaa rautatien yli ja sitten vaneritehtaan mutkaan ohi Liekorannan. ”Ompas lämmin, onko sulla säädöt täysillä” ”No on, joko täytyy hillitä?” Pekka käänsi Mossen lämppärin sisään virtaavan veden kuristinta. ”Tohon omaan säätimeen ei kannata puuttua ollenkaan, onko ny hyvä?”

Talven lumet tulivat kengissä sisään. Mattojen alle oli syksyllä laitettu sanomalehteä, kaikki vesi ei aina jäänyt kurakaukaloihin. Kahden lämmittimen puhallus sai kaiken lumen ja jään sulamaan ja höyrystämään ikkunat umpeen. Vallankin silloin, kun takapenkilläkin istui kyytiläisiä. Olisihan lasit pysyneet auki, jos auton oma puhallin olisi kyennyt puhaltamaan tarpeeksi. Vallankin takaikkuna meni huuruun. Tuli taas asiaa Vauranojalle. ”Kuules, kun minä tarviin nyt lämppärin puhaltimen paljaaltaan, propelli kyllä paikoillaan, kuusivolttisen, löydäkkös sellaisen?” ”Mennääs kattoon tolle hyllylle. Sinne niitä on kasailtu enemmänkin.” Siellä se olikin, ehjänä ja vanteet vielä ympärillä kiinnitystä varten. Pekka ruuvasi sen taakse hattuhyllylle, johdot vedettiin mattojen alta. Konsolin kohdalle sujautettiin katkaisin samaan paikkaan kuin edellinenkin, lämppärin kytkin oli. Hurina vaan lisääntyi, kun uusi kone alkoi pyöriä.

Posiot tulivat kylään. Paula laittoi nopsasti ruokaa keittiön pöydälle, lämmitti pieniin kuppeihin monenmoista herkkua. ”Tulkaas ny pöytään, minä olen tänne jotain väsänny.” Punaiset astiakaapit molemmilla sivuseinillä kuuntelivat tyytyväistä syömisen kulkua. Siellä ne näyttivät edelleen olevan paikoillaan, kun Pekka kolmekymmentä vuotta lähtönsä jälkeen siellä kävi.

Ukraina

Maan haltuunotto on valtaa. Putin on ilmaissut Neuvostoliiton hajoamisen olleen suurin geopoliittinen katastrofi Venäjälle. Hetken oli poissa NL:n kansallislaulu, sävel palautettiin. Sanoja kait vähän hävettiin, kuka nyt osaa uudet. Neuvostoliiton lopettivat Ukrainan, Valko-Venäjän ja Venäjän päämiehet. Muilta osallisilta ei mitään kysytty. Muutoksen kulkiessa laajan maan yli pystyivät monet äiti Venäjän helmoissa olleet maat itsenäistymään. Missä saatiin puisteltua vanhan vallan miehet harteilta, siellä alkoi nopea kehitys ja vaurastuminen. Siihen tarvittiin liittoutumisia, EU:hun ja Natoon. Jälkimmäinen turvasi myös maan itsenäisyyden jatkumisen. Hirmuisestihan Venäjä pelotteli, etenkin Viroa, ei kuitenkaan aloittanut takavuosien menestysliikettä, panssareiden marssia. Siellä, missä ei ollut tuota turvaa, Venäjä kykeni painostuksilla ja panssarimarsseilla tavoitteeseensa. Suoranaisia sotia Tsetseeniassa ja Georgiassa. NL taas vei panssarit Unkariin, Tshekkoslovakiaan, Prahaan. Sama valta kaihersi niin Stalinia kuin Putiniakin. Rautainen raja kulki halki Euroopan, aina Berliiniin saakka. Siitä on tultu miljoonia neliökilometrejä takaisin kohti Moskovaa. On menetetty Itämeren itäosat, vain pieni Kaliningrad, aiemmin saksalaisten ritarien tukikohta on säilynyt.

Ukraina säilyi vielä Putinin suunnitteleman mahdin ja vallan vaikutuspiirissä, samoin Valko-Venäjä. Viro, Latvia ja Liettua oli menetetty, Georgia meinasi mennä, Suomi siinä vielä kiikkuu ilman puolustusliiton voimaa. Janukovits joutui tienhaaraan tasapainottelussaan, ja putosi aidalta. Venäjä on asuttanut Krimiä vasta Toisen Maailmansodan jälkeen, tataarit, tuhatvuotiset asukit pakkosiirrettiin pitkin Venäjän aroja. Laivastotukikohta kohosi Krimille, sen Ukraina vuokrasi Venäjälle. Sopimus meni rikki sillä hetkellä, kun Maidanin aukion oppositio voitti ja valitsi uudet vallanpitäjät, länsimieliset. Vankilasta pääsi tuo edellisen kumouksen sankari lettipää, vaan valtansa jo menettäneenä, oligarkkina. Putin oli suunnitelmansa ajoissa tehnyt, länsimielisten ja EU:hun haikailevien ja mahdollisten Nato-mielisten kanssa hän ei neuvottele. Maa on saatava omaan hallintaan. Sothsin kilpailut sysäsivät Ukrainalaiset liikkeelle, idässä ja Krimillä säilyi vuosikymmenien pysähtynyt tunnelma. Sotasuunnitelmaa noudatettiin tarkoin, nuoret miehet aseineen ja ajoneuvoineen marssivat hallintorakennuksiin, pystyttivät tiesulut, saarsivat Krimin ukrainalaiset tukikohdat ja valitsivat uusiksi vallanpitäjiksi ne henkilöt, jotka olivat jo kirjoitetut Putinin listaan. Miehet olivat kuin kuusta putkahtaneet, ei minkäänlaisia tunnuksia, arvomerkkejä, eivät edes puhuneet mitään. Kovin venäjän armeijan miehiltä vaikuttivat, jos olisi syntynyt aseellinen konflikti, heidät olisi uhrattu. Näin ikään kuin ilman Venäjän vaikutusta nuo nuorukaiset mahdollistivat armeijan marssin vieraaseen maahan. Kas kun tuo uusi vallanpitäjä sopivasti pyysi Putinilta apua järjestyksen säilyttämiseksi. Siis niitä laulavia ja hurraavia venäläisiä vastaanko? Historian kirjoituksen helpottamiseksi.

Riittääkö Putinille nämä vallatut neliökilometrit, rauhoittuuko Ukraina. Mustanmeren laivasto on turvassa, Krim on jälleen venäläisten hallussa. Jos Ukrainan liikkuminen kohti länttä saadaan padottua, saattaa tilanne jäätyä. Mitä mielivät Kiovan valtiaat? Ukrainan armeija on heikko, huonosti koulutettu ja aseet ovat aikansa eläneitä, ei minkäänlaista apua ole muualta tulossa. Sotimaan he eivät kykene. Neuvottelevat kyllä EU:n ja USA:n kanssa. Itä-Ukraina on venäläisiä täynnä, hallintorakennuksia on jo vallattu. Sinne Putin saattaisi vielä marssia ilman verenvuodatusta. Kokonaiskuvaa se ei muuta, vielä jäisi emämaa epävarmaksi alueeksi. Uhkavaatimus on jo esitetty, laivaston on antauduttava. Tämä näyttää sellaiselta, että yhteiselo ei ole vaihtoehto.

Pentin vuosien kulku

Vuodet vierivät

 

Pentti oli valinnut raskaan tien kuljettavakseen. Nuoruuden idealismi ei kadonnut, ei muuttunut. Työ oli hänelle keino toteuttaa uskoaan, tietämystään, harrastustaan. Usko ihmisen tuhoavaan vaikutukseen maapallon kehityksessä, tietämyksen kasvattaminen havainnoilla kotimaassa, naapurimaissa, keskisessä Euroopassa, rakkaimman harrastuksen lintujen tarkkailun ja vuosikymmeniä pitkien havaintosarjojen teko lukemattomilla lintujärvillä ja maa-alueilla. Pyörällä hän on polkenut jokaisessa Suomen kunnassa kiikarit ja havaintovihot mukanaan, täyttänyt sivu sivulta kymmenittäin pieniä vahakantisia vihkoja. Pekka niitä katseli keittiössä, jonne Pentti niitä kiikutti hänelle. Pieni käsiala, lyhenteet, ilmansuunnat, mistä lintu tuli ja mihin meni, tieteellisen tarkasti kaikki tallessa. Näitä vihkoja Pentti on nyt kirjoittanut puhtaaksi ikivanhalla kirjoituskoneellaan, päivästä toiseen. ”Sinulla on aika ohkainen tuo paperi, mille kirjoitat, eihän se pysy kauaa mapissa.” ”Minä olen hankkinut tällaisia pyöreitä reikäisiä vahvikkeita, jotka sitten liimaan paperin tueksi.” ”Eihän siitä mitään tule, hankin sinulle vahvempaa paperia, 80 grammainen on hyvä.” ”Mistä sinä sitä saat, en ole tiennyt sellaista olevan olemassakaan?” ”Älä huoli, kyllä se hoituu.” Seuraavalla kerralla Pentti sai paksumman paperinsa, useita paketteja. ”Hyvänen aika, näitähän riittää vuosikausiksi. Olen laskenut, että tällä vauhdilla minulla menee yli kolmesataa vuotta kaiken kirjoittamisessa.”

Pentti jäi edellisessä kirjoituksessa auton etupenkille Pekan suunnatessa Mäntyharjulle. Olivat menossa aina Rantasalmelle saakka, mutta ensin käytiin tervehtimässä Pentin tytärtä ja miestä sekä kahta lasta, Maijaa ja Mattia. Heillä on lähes omavarainen tila puron ja järven välisellä kannaksella. Yhtenä tuotantosuuntana heillä oli luonnonkasvipuutarha ja ansari. Hirsisessä pirtissä juotiin teetä ja katsastettiin isännän kirjoittamia luonnontieteellisiä kirjoja. Pekka osti kasveja mukaansa ihmetellen niiden monistamista kaupallisessa mitassa. Matka jatkui Juvalle, Savonlinnan tietä ohi kauniiden järvikannasten, kunnes Rantasalmen risteyksestä vasemmalle käännyttäessä he  saavuttivat tavoitteensa. Pentillä oli joitain karttoja mukanaan, ja Pekan ihmeeksi kohde tavoitettiin ja tarkastettiin. Ei ollut tästäkään paikasta suojelukohteeksi.

Kotona Sääksmäellä olivat taas koolla kolmisin, Anneli oli tullut käymään. ”Minä olen käynyt katsomassa myös myytäviä metsiä, mutta kun alkaa ostoneuvottelut ja Pena paljastuu ostajaksi, niin kaupat peruuntuvat,” Anneli purki harmiaan. ”No onhan kumma, vaikka muistan minä senkin, ettei Pentille ole myyty metsää edes kaksinkertaisella hinnalla.” ”Minulla alkaa aika loppua, haluaisin vielä voida tarkkailla metsän kehitystä ja iloita sen pelastumisesta ikuisiksi ajoiksi.” ”Kuuleppa, olen ajatellut yhdistää veden ja tulen. UPM:llähän on metsää yli 500.000 hehtaaria. Mitäs ajattelet, jos minä kysyisin sieltä?” ”Metsäyhtiöltä, ei se onnistu,” tuumi Pentti. ”Äläs nyt, kyllä siinä saumaa olisi, mikä valtava pr-voitto heille siitä tulisi, kun voisivat sitä käyttää maailmanlaajuisesti hyväkseen. Olen ajatellut mennä Antilan Hannun kanssa esittämään ajatuksen heille pääkonttoriin.” Lupa tuli ja niin tapahtui, miehet menivät pääkonttorille tapaamaan ympäristöpäällikkö Nilsseniä, hän neuvoi metsäpäällikkö Kivimaan puheille. Varovaisesti suhtautuivat asiaan molemmat, Kivimaa lupasi kuitenkin etsiä sopivia kappaleita. Kaksi tulikin tarjolle, Kuopion lähettyviltä ja toinen läheltä kotikontuja. Pentillä oli käytettävissään lähes 500.000 markkaa ostoon. Se oli kertynyt hänen kirjoistaan ja esitelmistään ympäri Suomea. Äkisti summa kuitenkin puolittui. Maa järähti, raha vilahti ja ensimmäiset kaupat syntyivät kuin ihmeenä. Kaunis koivikkoinen useamman kymmenen hehtaarin palsta, koivikkoa, hakkaamatonta metsää, talo, navetta ja vähäinen maatilkku. Pekka soitti Kivimaalle ja kertoi rahamäärän puolittuneen. Eipä tullut enää yhteydenottoa. Kääntyi kuitenkin voitolliseksi tämäkin tapaaminen teollisuusmiesten kanssa. Pentillä oli mainio kohde Pälkäneellä, Sappeen takana. ”Kuule, soita sinä Niemelälle, ja kysy siitä Pälkäneen kappaleesta.” Pekkaa hirvitti Pentin ehdotus. ”Ei kun soitat itse, mitä minä siinä välissä, en edes saa Niemelää ikinä puhelimeen. Toista se on kun Linkola soittaa.” Eihän se siihen jäänyt, tiedemiehen sitkeydellä kalastaja koetti saada avustajaansa soittamaan, turhaan. Palatessaan taas kerran tuohon suomalaisten hyvin tuntemaan keittiöön, kalanhajun leijatessa eteisessä, huomasi Pekka isännän istuvan hyväntuulisena pöydän ääressä. ”Minä soitin sitten itse.” ”Hyvä, miten kävi?” ”Sain ensin Niemelän sihteerin langan päähän, selostin haluni saada keskustella toimitusjohtajan kanssa. Sihteeri vastasi Niemelän olevan hyvin kiireinen, ja että hänellä on just matka edessä.” ”Minä kerron, ehkä huomenissa hän ehtii tähän asiaan,” oli sihteeri vastannut. ” Ei mennyt kuin muutama minuutti,  Niemelä soitti.” ”Just, mutta olisiko soittanut minulle, mitä hän sanoi?” ”Oli kovin kiinnostunut, kysyi sitten missä se palsta sijaitsee. Minä en sitä sanonut, johon Niemelä:” - Vakuutan, ettei tule aavistushakkuuta! Kävelivät heti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa kalastaja Pentti Linkola, toimitusjohtaja Juha Niemelä ja metsäpäällikkö Timo Kivimaa pälkäneläistä kangasmetsää arvioimassa. Kaupat syntyivät. Samoin seuraavat kaupat, jotka kuin ihmeeksi Anneli sai junailtavakseen Ikimetsän Ystävien tiliin. Suomalaiset havahtuivat todellisuuteen, aarniometsien häviämiseen Etelä-Suomesta. Tietoisuus levisi Pentin metsien suojelusta, ja lahjoituksia, testamentteja, sekä ehdotuksia metsäalueista tuli runsaasti.  Pian oli koossa yli kaksikymmentä palstaa ja yli kuusisataa hehtaaria, komeita pirstaleita aina Lappia myöten pelastettuina.

Virossa on Maatsalun luonnonsuojelualue meren rannassa. Se sijaitsee Haapsalun kaupungista 30 kilometriä etelään. Pentti oli siellä ajelemassa polkupyörällä, löysi olkikattoisen pienen maatalon piharakennuksineen, tilaan kuului myös muutaman hehtaarin pelto. Paikasta muodostui kokous- ja lintupaikka. Pekkakin kävi siellä talkoissa metsää istuttamassa. Matka alkoi Sääksmäeltä, Pentin ja Annelin kanssa. Juuri ja juuri ehtivät bussiin, Kampissa Pentti kysyi passiaan Annelilta. ”Ei minulla ole sitä.” Pikaneuvottelu, Pentti palasi Sääksmäelle bussilla, muut menivät laivaan ja Maatsaluun. Yön tullen pihaan ajoi taksi, josta nousi oviaukon valoon Pentti.  Palattuaan Sääksmäellä tutun keittiön pöydän äärellä Pena selosti: ”Kävelin sisälle Annelille ja pengoin kaikki paikat kahteen kertaan, enkä löytänyt passiani. Olin jo luovuttamassa, kun päätin vielä kerran katsoa pöydällä olevan paperipinon. Pläräsin sitä pohjaan saakka etusormella, ei mitään, mutta sitten otin alimmaisen kuoren ja kas, siellähän se oli.” Kaksi hehtaaria peltoa muuttui taimikoksi kahdessa päivässä. Vasta jälkeenpäin selvisi, että alue olikin luonnonsuojeluun määrätty. Eivät olleet virolaiset kovin pahana, pyysivät vain, että seuraavalla kerralla soitettaisiin ensin.

Pentissä ei ikä ole näkynyt, askel joustavana, tukka tummana pehkona kiharoiden, vain parran vaalentuessa kulki hän pihamaassa, järvellä kesät talvet, bussilla ja junalla ympäri maatamme. Keskusteluissa hän saattoi tehdä aivan muuta ja puhua hukkaamatta lankaa. Kuunteli kyllä Pekan hulluja ideoita, torppasi niitä joskus hyvin kuivasti, ilmastonmuutos alkoi nousta esiin useasti. Yleensä olivat samalla puolella, välillä miettivät toistensa ajatuksia. Automatkalla Luopioisiin Mikkolan navetan taidenäyttelyyn nousi viimeinen jääkausi puheeksi. ”Minä en oikein ymmärrä tätä melua viimeisten jäitten sulamisesta. Ajattele nyt, jos eläisimme täällä ja jääkausi olisi seisahtanut Salpausselän harjuun. Pitäisimmekö sulamista katastrofina, vapautuisi hiljalleen Pohjanmaa ja Lappi? Nyt on huoli Alppien viimeisten jäätiköiden kohtalosta.” Pekka vilkaisi sivulleen puhumatonta Penttiä. ”Nukutko sinä?” ”En, minä vaan mietin meidän arktisen alueen eläimiä, minne ne joutuvat, naalikin, jos siellä vielä lämpiää?” ”Se on totta, ne häviävät tämän taistelun. Lapissa on kuitenkin aiemmin kasvanut mäntyjä, joita nyt tutkitaan tunturialueen järvien pohjista.” Mielenkiintoisia puheita ja asioita, välillä hauskojakin olivat kahdenkymmenen vuoden aikana käsitelleet. Pentti monesti nauroi, sanoi itse huvittuvansa kovin muiden vahingoista. ”Olimme talvella hevosella ja reellä matkassa, nousin kävelemään ja katselin kuinka ajuri suistui ojaan ja reki alkoi kaatua. Ajuri katsoi minua ja huusi: ”Älä naura!”

Sokeritauti iski talvella. Verkoilla avannolla Pentti joi lapiosta litramäärin. Sisällä lämpimässä häntä väsytti niin, että makasi silmät kiinni lattialla. Keskusteluun hän silloinkin osallistui. Lopulta Helsingissä kävellessään katuja huomasi hän kuntonsa romahtaneen totaalisesti, melkein tavallisen ihmisen tasolle. Lääkäri totesi  nuoruuden sokeritaudin. Pentti oli Valkeakosken Sairaalassa, Pekka kävi häntä katsomassa. ”Kuule, kun minun aikani käy täällä pitkäksi, niin olen alkanut täydentää näitä lintuvihkoja. Täällä ei kuitenkaan ole sinipuna kynää. Minulla on sellaisia keittiön pöydän päässä ikkunalla rasiassa. Voisitko sinä tuoda sellaisen ensi kerralla?” Kynä saapui, Pentti pääsi pois sairaalasta. Silloin oli vielä pakkasia, koti oli kylmänä, silloin tuli apuun Klemolan Olli, Pentti pääsi lämpimään lampurille Äimälään.

Aamuinen puhelu: ”Pentti täällä, hei. Minun täytyisi pistää aamupistos tällä saakelin kynällä. Ei siitä tule mitään. Minä vääntelin ja kääntelin sitä ja heitin sen raivoissani roskiin. Voisitko sinä auttaa?” Pekka ajoi Pentille, lähdettiin sairaalaan. Pääsivät heti sisään ensiapuun. kaikki hoitajat ja lääkäri parveilivat ympärillä avuliaana. Jälkeenpäin Pentti ihmetteli, kun ihmiset kertoivat olevan heikkoa hoitoon pääsyn. Pekka siihen: ”Sinulle on kuninkaan kohtelu.” Vielä oli opeteltava pistäminen. Pistoskynä oli suojattava pakkaselta. Lisäksi sen käyttö oli hieman hankalaa. Hoitaja alkoi epäillä Pentin osaamista. ”Minä kyllä lähden kotiin.” ”Kuulkaas hoitaja, opettakaa se kynän käyttö minulle, niin takaan Pentin sen oppivan, minä otan vastuun.” Pekka kirjoitti ylös ohjeet, ja lähdettiin. Keittiön pöydän ääressä alkoi opettelu. ”Odotas nyt, annas minulle ruutupaperia, minä kirjoitan sinulle ohjeet.” Niistä tuli kymmenen kohtaiset. 1. heiluta kynää edes takaisin kymmenen kertaa, 2. kierrä sinistä osaa puoli kerrosta, 3., 4., aina kymmeneen saakka. Kun se kaikki kävi Pentinkin tekemänä, niin Pekka kiinnitti listan seinään puhelimen viereen. Toisen listan hän taitteli Pentin lompakkoon. Tavatessaan Pekka aina muisti kysyä: ”Oletko pistänyt itseäsi?”

Tuli kutsu Pentin päiville. 80 vuotta oli kulunut. Synnyttyään Helsingissä professoriperheeseen sai hän kasvaa aivan ainutlaatuisissa oloissa, suuressa kivitalossa suurella tontilla keskellä Kaisaniemeä. Talo oli Suomessa kuninkaalle rakennettu asunto. Kun kuningashanke lopahti, jäi rakennus muuhun käyttöön, nykyään se on luonnontieteellisenä museona. Asui siellä kuitenkin kruunaamaton kuningas. Pentti lasketteli veljensä kanssa suksilla kasvitieteellisen puutarhan rinteitä, souteli kesäisin pitkin Helsingin rantoja, seikkailuilla mukana mäyräkoira Sissi,  kalasteli ja seuraili lintuja. Kalastuspäiväkirjan pito alkoi jo tuolloin, sen pito on jatkunut katkeamattomana ainakin 70 vuotta. Sinne on punnittu kaikki saalis, tarkasti ja säntillisesti aikaa ja paikkaa myöten. Luonnon tarkkailuun ei kai sopivampaa paikkaa helsinkiläispojalle voi kuvitella. Elon kaaressa Pentti on saanut aikaan tavattoman pitkän tieteellisen työn, suomalaisten mielen muutoksen luonnonsuojelulle myötämielisiksi, satojen ja tuhansien hehtaarien suojelualueiden perustamisen esimerkkinsä innoittamana. Kutsuilla oli väkeä mahdottomasti ympäri Suomea, suurlähettiläitä, filmitähtiä, kansanedustajia, eliitin edustajia, rahvaan edustajia. Yksi oli joukosta pois. Pentti toivoi musikanttien esityksiä, kansansoittajien, haitaristien, viulistien, yhteislaulua ja yksinlaulua. Tuomarlan Heimo järjesti myöhemmin sellaiset krymppäjäiset Kivipirtissä. Paikalla oli tietenkin oma orkesteri Oksetti, sekä Nytky, pelimanniyhtye Antti Järvensivun johdolla soittimina viisirivinen, kaksirivinen ja pimpparauta vielä tahtia iskemässä. Pentti istui keskellä seinän vieressä pöydän takana tukka korkealla hapsulla kuin Tintillä. Vieressään hänellä olivat lampurit Äimälästä, Olli Klemola, vaimonsa Tuula-Maria ja kummityttönsä Mimosa Sten. Soitto raikasi, esiintyjät lauloivat. Kansanmusiikki pääsi huimiin sfääreihin Minna Hokkasen saapuessa esiintymään useiden itse tehtyjen soittimien kanssa. Pienin oli tuohipilli, ja suurin miltei kaksimetrinen alppitorvea muistuttava hevosen nauruinen soitin. Minna esiintyi, lauloi, soitti kannelta ja truuttasi välillä hirmuisen naurun kimpoilemaan kivisistä seinistä. Ruokajonossa Pentti nauroi itsekseen vielä jatkoksi Reiman tokaisulle, että kyllä hän nyt ymmärtää miksi maaseutu on autioitunut, kun kuuli tuon parkaisun. Oksetti alkoi komppailla Minnaa, Reima viisirivisellään, Heimo kaksirivisellä ja mukaan käveli Kyttälän Ilkka banjonsa kanssa. Kuulijat alkoivat taputtaa rytmissä, Reima aloitti laulun. Mukaan liittyi kaksi naista Sahalahdelta, aloittivat kansanlaululla pari säkeistöä, johon Pentti vastasi soolona, esitys sai taputukset vuorostaan kuulijoilta, ilta kohosi ylemmäs. Lauloivat, taputtivat tahtia, yleisö lauloi yhteislauluja. Pirttiin saapui vanha pelimannimestari Olavi Blåstedt viisirivisensä kanssa. Osa joukosta oli katsomassa navetan moninaisia eläimiä, nyt  palailivat navettakierrokselta.  Olavi asettautui pirtin perälle istumaan, aloitti. Kaihoisan kauniisti soi Lokki, Sininen Huivi, Elämää Suomalaismetsissä. Väkeä tuli lisää, soittajia ja kyläläisiä. Juhlat venyivät puolilleöin.

Pentin keittiössä istuivat taas monet yhteiset retket kiertäneet miehet. Pekka katseli matikkaverkon selvitystä. Yhden verkon selvitykseen meni kaksi tuntia. ”Tämän minä jouduin keväällä irrottamaan toisesta päästä, kun jäät uhkasivat sen viedä. Mateet olivat päässeet vapaasti pyörittämään verkkoa. En minä ole näitä jättänyt selvittämättä, yhden verkon olen joutunut hylkäämään.” Pentti kumarassa havaksen päällä, niskan ja hartioiden linjan painuessa jo hieman luokalle, jatkoi työtään. Vielä jatkuisi kalastus, avantojen hakkaus, verkkojen uittaminen jään alle ja saaliin kokoaminen.