Lintujen talviruokintaa

 

Rapolan harjun ja Huittulan harjun välisessä pienessä suojaisessa notkossa asumme kolmattakymmentä vuotta. Talvisin olemme ruokkineet lintuja ja seuranneet niiden syömistä. Samalla olemme havainneet joidenkin lajien häviämisen ja uusien lajien ilmaantumisen pihapiiriimme. Naakat ovat valtavina parvina kärkkymässä jokaista suupalaa. Sosiaaliset ja älykkäät linnut ovat mieluisaa seurattavaa, joskin niiden pelmahtaminen ruokintapaikalle häätää pienet siivekkäät sivummalle. Kärkkäästi ne hyppelevät oksistossa ja heti ovat takaisin pötköllä kunhan se on vapaana. Ruokinta-astiat ovat muuttuneet yhä helpompiin huoltaa. Sipilän kyläkaupasta Ritvalasta ostimme ensimmäiset maapähkinäsäkit. Niitä laitoimme puisiin talon näköisiin automaatteihin. Samoin ensimmäiset säkit auringonkukan siemeniä vajuivat samoihin astioihin. Jäin katselemaan aamusella, miten linnut reagoivat eri astioihin. Ensimmäisinä tulivat varpuset perässään talitiaiset. Hirmuinen menekki kulutti kahdessa päivässä astiat tyhjiksi. Katselin maassa olevia isoja auringonkukan siementen kasoja, potkaisin niitä ja otin käteeni. Kappas, täysiä siemeniä oli valtavasti. Täytin taas astiat, pähkinärouheella ja siemenillä. Jäin sitten katselemaan ikkunasta, miten linnut niitä niin kovin haaskasivat. Paikalle lennähti kymmenkunta naakkaa. Yksi niistä asettui mökin rappusille, muut katselivat maassa. Naakka alkoi kauhoa siemeniä maahan nokallaan. Haki peijakas seoksesta vain pähkinöitä.

 

 

Nikkaroin tuolle talon näköiselle pöntölle puisen kehikon sen ympärille. Kehikon väleistä pikkulinnut mahtuivat, mutta ei naakat, varikset tai harakat. Toiseksi astiaksi ostin muovisen pitkän pötkön, johon mahtuikin melkein viikon annos. Pähkinöitä ei siihen voinut laittaa. Kaupoissa myydään myös Tanskassa valmistettuja rasvapalloja, noita nyrkin kokoisia, toisissa ei ollut verkkoa, toisissa oli. Parhaiten menivät verkossa olevat pallot. Kyllä linnut söivät toisenkin pallon, mutta viimeisenä. Sitten kauppoihin tuli metallisia kehikoita palloja varten. Ne olivat käteviä, niihin mahtui useita palloja päällekkäin. Naakat oppivat pian tarttumaan jaloillaan kehikosta kiinni ja nokkimaan palloja hajalle.

Varpuset hävisivät kummallisesti. Niitä oli pesinyt talon tiilikaton jokaisessa räystäskolossa jo vuosia. Pikkuvarpunen ilmaantui harvinaisena varpusten joukkoon, ja niiden kanta alkoi lisääntyä. Talitintit olivat hyvin runsaslukuisina vilahtelemassa hyppiessään oksalta toiselle. Sinitiaiset alkoivat lisääntyä, kunnes niiden parvet ohittivat talitiaisen. Huiman taitavina lentäjinä tiaisille saattoi laittaa yksittäisen pallon roikkumaan sellaiseen paikkaan, johon isommat linnut eivät kyenneet tulemaan. Yhden ripustin keittiön ikkunan eteen kuistin kehikkoon. Tiaiset lensivät miten päin vain palloon kiinni, etuperin, takaperin, alhaalta ylös ja ylhäältä alas. Katselin, kuinka varpuset istuivat kuistin kehikossa nälkäisen näköisinä. Seuraavana päivänä varpuset yrittivät lentää pallolle, melkein onnistuivat, kurottivat varpaitaan palloa kohden, mutta putosivat alaspäin ennen osumista. Sitkeästi harjoittelivat, ja lopulta onnistuivat. Siinä niiden oli osattava lentää takaperin varpaat ojossa muutama siivenisku. Turhaan lintukirjat väittävät, että kolibri on ainoa lintu, joka osaa lentää takaperin. Varpusten onnistuminen osoitti sen, että pakon edessä niiltäkin löytyy uusia keinoja selvitä.

Pähkinöitä kului säkki talvessa, auringonkukkaa meni kaksi. Uutena kaupan valikoimassa tuli pitkä rasvapötkö. Se oli muovilla päällystetty. Sitä oli erinomaisen vaikeaa poistaa, saksilla ei onnistunut, puukko piti hakea, että sai muovin rikki. Sitä sitten repelin pois ja tahmasin käteni niin rasvaisiksi, ettei pötkön sitominen puuhun ollut helppoa. Pötkö luiskahteli, ja narukin kirposi otteesta, ennen kuin sain solmun tehtyä.

 

 

Joitakin vuosia sitten lakkasin tarjoamasta pähkinöitä ja siemeniä. Rasvapalloista ja etenkin siitä pitkästä pötköstä tuli lintujen suosikkeja. Sirkut jäivät ruokinnalta pois. Syksyisin niitä kyllä näkyi, kunnes punarinta jäi viimeiseksi. Viherpeipot kävivät syksyisin silloin tällöin, mustarastas pyöri pensasaidan alla aronian marjoja hakien.

 

 

Tilhet ja rastaat kävivät tyhjentämässä pihlajan marjat ja pensasaidat. Punakylkirastaskin näyttäytyi.

Tulin autolla pihaan. Yleensä pikkulinnut lensivät auton edellä tirskuttaen aidasta toiseen. Nyt niitä ei näkynyt. Pihaan kävellessäni näin varpushaukan nyppimässä mustarastasta aidan alla. Ei hätkähtänyt minua, höyhenet vaan pöllysivät. Hain kameran, ja sain kuvata haukkaa, kunnes se lensi koivun oksalle.

Pitkät rasvapötköt alkoivat kulua parissa päivässä. Syykin oli selvä.

Naakat. Niitä katselen mieluusti, mutta nyt ne veivät kyllä pikkulintujen eväät.

Menin kellariin uuden pötkön kanssa. Otin talipallon tyhjän muoviämpärin, ja kaiversin sen pohjaan puukolla pienen reiän. Ujutin pötkön narun reiästä, pötkö jäi ämpärin sisälle. Vein tämän uuden ruokintaviritelmän omenapuun oksalle. Sanka jäi puolikaareen orreksi linnuille ämpärin alle. Pötkö ylettyi melkein esille. Menin sisälle katselemaan. Tintit olivat ensimmäisinä kiinnostuneita. Nokkivat ensin vanhan pötkön rippeet ja ensimmäinen lensi sangalle katsomaan pötköä. Siitä se ei ylettynyt, siirtyi ylemmäs sangalle, mutta liukui taas alas. Lennähti muualle ja palasi tarmokkaana, ohitti sangan, tarttui pötköön jaloillaan ja alkoi nokkia. Odottelen vielä naakkojen paluuta ja niiden reagointia.

Ympyrä sulkeutuu

Olemme vuodessa 2018, tammikuuta. Olemme tunteneet toisemme kaksikymmentä kahdeksan vuotta. Tapaamisemme harvenivat kirjani ilmestymisen jälkeen, muuttuivat virallisemmiksi. Nauroimme vähemmän, kerroimme sattumuksistamme vähemmän, ystävyyttä oli vähemmän.

Pentin täytettyä 80 vuotta pyysin häneltä lupaa saada julkaista juhlista jutun Valkeakosken Sanomissa. Olihan Sydän-Hämeen lehtikin niistä kirjoittanut. Istuin iltaa tutussa keittiössä. Tiesin Pentin antaneen Wallin kirjoittaa hänestä, toimittajan Valkkarissa. Niinpä esitin, että kirjoittaja olisi hän. Varmasti hänellä juttu siitä olisi jo valmiina. Katselin Pentin vanhentunutta , kumaraa asentoa pöydän päällä. Uurteita hänen poskillaan, silmiään, joista palo oli poissa.
”Kirjoittakaa sitten, jos haluatte.”
Aamulla soitin Wallille. ”Minä en koske tikullakaan siihen juttuun. Hannu soitti minulle aamulla. Pentti oli soittanut hänelle ja pyytänyt Hannua estämään poikien kirjoitukset.” ”Tämä on sitten selvää, antaa olla.”
Jotensakin sekavaa. Siis Pentti antoi minulle luvan, ja pyysi Hannua estämään kirjoituksen. Miksi sitten antoi luvan? Miksei soittanut minulle? Mitä Hannulla oli tämän kanssa tekemistä? Jäin odottamaan. Iltapäivällä Hannu soitti minulle, kertoi Pentin puhelusta. Kiitin tiedosta, vaikkei se enää mikään tieto ollut.

Kivipirtissä tapasimme taas, juhlien rääppiäisissä. Pentti oli jo kuin vanha ukko, pää oli mittansa hartialinjan edessä, kumarassa. Sanoja tuli harvakseltaan, syöminen vaikeaa. Ei tainnut minulle sanoa mitään, ellen minä aloittanut juttua. Silloin kyllä vastaili.

Kului aikaa, Pentti soitti. Entiset tutut jutut aluksi. Sitten hän kysyi, voisinko viedä hänet ja Sirkan Laitikkalaan kirjailija tapaamiseen. Sovimme päivän. Aloin selvittää Paulan kanssa, oliko se päivä oikea. Soitin Sydän-Hämeen lehteen. Eihän se ollut. Tilaisuus olisi vasta viikon päästä. Sovimme uuden ajan, ja olimme Paulan kanssa sovittuna hetkenä Vähä Uotilassa. Ensimmäiseksi ajoimme Suttilan mansikkatilalle Laitikkalaan . Sieltä jatkoimme mukavaan kylä tapahtumaan Ilmarin pirtille. Siellä Hovi ja Kokkola esittivät taas mainion potpurin kesäisessä auringossa.

Kirjailija tapaaminen oli heti perään Laitikkalan kirjaston edessä urheilukentällä. Sinne oli pystytetty iso teltta. Se oli täynnä väkeä, pidimme Paulan kanssa penkkiä Penttiä ja Sirkkaa varten, he kun olivat sisällä juttelemassa Kaari Utrion ja hänen miehensä Lintilän kanssa. Sirkka oli ollut Kaarin kirjallisuustoimittaja jo vuosia. Pääsivät näin tapaamaan toisiaan.

Velvollisuutemme Pentin kuskina eivät loppuneet vieläkään. Hovin Seppo kysyi Penttiä ja Sirkkaa huvilalleen, siellä oli isot kalaasit. Sinne mekin pääsimme, siivellä. Lopulta veimme Sirkan ja Pentin kotiin Vähä Uotilaan.

Olin Voipaalan joulumarkkinoilla myymässä Kalastaja kirjaa. Tasaiseen tahtiin sitä meni kaupaksi. Siinä pyörivät ostajat hetken aikaa, ottivat kirjan käteensä ja ostivat sen. Pienen myntipuheen avittamana. Pöytäni luokse tuli mustatukkainen mies, pysähtyi ja kuunteli hetken. Sanoi: ”Siinä ei ole minulle mitään uutta.” Jäin hämmästyneenä sanattomaksi. Mies jatkoi: ”Sinultakin meni suhteet Linkolaan poikki, niin kuin muillakin hänestä kirjoittaneilla.” Se iski mieleeni, -mitä, -mitä sinä sanoit. En osannut sanoa mitään, mies poistui. Mikä hän oli, miksi hän noin sanoi. Olinhan kyllä havainnut jotensakin kylmäkiskoista käyttäytymistä Pentin taholta, olin sen kuitenkin laittanut hänen mielialojensa vaihteluiden piiriin. Puhe jäi sisälleni. Aloin hiljaisen irrottautumisen.

Päätin kuukausia tämän jälkeen käydä Penttiä katsomassa. Illan suussa astelin keittiöön, jossa Pentti oli selvittämässä verkkojaan. Istuin pöydän ääreen ja aloitin: ” Ilmasto on muuttunut sadassa vuodessa, lämmennyt noin yhden asteen, siitä on ihmisen vaikutusta noin puoli astetta tai vähän enemmän.”

” Yksi Turtiaisen Pekka ja kaikki maapallon tiedemiehet, 99,9 prosenttia ovat sitä mieltä, että ilmasto lämpenee, ja Turtiaisen Pekka on eri mieltä.” Huutoa jatkui vielä, se meni ylitseni. Ihmettelin, mikä on. Olin esittänyt ilmastopaneelin luvut, ja heidän arvionsa ihmisen osuudesta. Sitten tuo yksi huutaa minulle. Puolustauduin: ”Ei ole mitään mieltä koettaa keskustella ja esittää eri mielipiteitä, jos puhumme vain samaa asiaa ja nyökyttelemme toisillemme.” Pentti lakkasi huutamasta, tempaisi tuolin alleen ja alkoi setviä verkkoa. Minua kiukutti oikeudeton hyökkäys. Kysyin Pentiltä, lähtisikö hän Mensan testeihin, jos minä järjestäisin sellaisen Valkeakoskelle.

”EN!”

Jätin aiheen, sitä oli kyllä sivuttu jo aikaisemmin. Istuimme eri puolilla pöytää, juttelimme, Pentti selvitti koko ajan verkkojaan. Kello kävi puoltayötä, kun sanoin lähteväni. Pentti ilmoitti menevänsä nukkumaan. Lämpö oli poissa.

Palasin vielä kerran tuohon pirttiin, Paula mukanani. Ilta oli jo hämärä. Minulla oli mukanani tekemäni kuvakirja Sirkalle. Siinä oli 36 sivua valokuvia Sirkasta, Pentistä, Paulasta ja minusta yhteisillä retkillämme. Sirkka oli sairastunut. Pentti lupasi viedä kirjan. Muutama minuutti, pari lausetta, pieni selaus kirjan kuvia, ulkona täysi pimeys. Me teimme lähtöä. Pentti istui paikallaan tuolissa ja kysyi: ”Näettekö te siellä?” ”Kyllä minä näen”, vastasin ja astelin pilkkopimeään yöhön.

Muistoja Jouluisista syömisistä

 

Meillä laitettiin kapakalaa. Sen epämiellyttävä haju levisi kaikkiin huoneisiin. Koetin sanoa sen olevan pahaa, mutta äitini vakuutti kalan maistuvan erinomaiselle. Kuivattu turska ei niin haissutkaan kaupasta kotiin tuotaessa. Mutta sen liuotukset saivat mädän hajun imeytymään nenääni lähtemättömästi. Jouluaattona vaalealihainen ja paisunut tytisevä kala tuotiin pöytään. Täytyihän sitä maistaa, otin niin pienen palan kuin sain. Nuuhkin sitä, kuvottava haju tosiaan oli melkein poissa, vaan epäluulo ei. Siihen päälle kauhottiin valkokastiketta, sinänsä hyvää. Kuitenkin se pilattiin voimakkaalla siroteltavalla mausteella. Kaneliako se oli, vai jotain pippuria. Lopputulos oli taas epämiellyttävää minun suussani. Perunan kanssa tuo kastike kyllä oli hyvää, ilman lisämausteita.

Pöydässä oli perunoiden kanssa erilaisia sillejä. Lasimestarin silliä opin syömään. Siinä oli selvä suolaisen ja rasvaisen maku, ei tullut jälkimakua pilaamaan syöntiä. Sipulirenkaat siirsin syrjään. Laatikot muistan, perunasta,lantusta, porkkanasta. Niistä pidin, paitsi porkkanalaatikosta. Kinkun muista, ja sen leikkaamisen. Se toimi kuului isälle, aina. Ihmettelin kinkun kuorrutusta, sinappihuntua. En ollut nähnyt sen valmistusta, luulin sen olevan kinkun osa. Neilikat sai nyppiä pois, mutta se läski. Sitä oli hyvinkin 5-6 senttiä, valkoista ja maukasta. Ei sitä tosin voinut pelkästään syödä, ruskeaa lihaa piti myös saada. Kinkkujen muistan olleen yleensä aina punaisia sisältä, luun vierestä. Siitä leikattu viipale oli myös pehmeää ja maukasta. Leipiä en varhaisimmissa muistoissa syönyt, ei jäänyt muistijälkeä.

Jälkiruuasta muistan väskynäsopan ja riisipuuron. Rusinoiden seassa oli luumuja, persikoita, omenia, miten hyvää se olikaan. Puuro vaan turhaan täytti vatsan, mutta ei sitä saanut poiskaan jättää. Kahvia ei meillä iltaisin juotu, ei joulunakaan. Mummimme toi Pietarista teen perheisiimme. Teetä, kakkua pariakin sorttia, rusinapullaa, pippereitä, muottiin painettuja ruskeita tonttuja ja meille lapsille iloksi ja mauksi pullapoikia. Ne olivat taikinasta leivotut, rusinat silminä ja suuna. Lämpöinen poika, makeat rusinat, ne olen myöhemmin kadottanut joulupöydästä.

Kinkku on säilynyt kaikkina vuosina. Sen paistaminen, lämpötilat, suolaaminen, nahan poisto ja sinappihunnun teko tulivat osaksi minun vastuulleni. Voi niitä paistamisia. Leivinuunin lämmitin, hiilet lakaisin. Suolavedessä lionnut kinkku otettiin uunipellille, lämpömittari kylkeen ja ei kun uuniin. Tuoksu alkoi pian levitä sieraimiimme, mittaria piti seurata. Samoin kinkusta valuvaa suolavettä ja rasvaa. Aikaisemmin, 60- ja 70-luvulla kinkut olivat kuivempia. Niihin ei oltu ruiskutettu suonia pitkin vettä. Tämänkin toimituksen olen nähnyt. Kinkku pyöristyy kauniiksi, paino nousee ja äkkiä pakkaseen. Niitä jäisiä kalikoita sitten myytiin kaupunkilaisille, kilohintaan tietysti.

Uunin lämpö oli joskus liikaa, tuntikausien kypsyminen kun kesti, ja uunin piti pysyttää lämpönsä riittävästi viimeisellekin tunnille. Kinkusta tuli ylikypsä. Matalampaa aloituslämpöä käytettäessä kinkku jäi raaaksi. Se oli sitten aamulla laitettava sähköuuniin.

Luut hävisivät myöhemmin kinkuista. Silloin jäi pois tuo punainen liha keskeltä, harmi. Lopetin vasta eläkkeellä ollessani ison, kymmenen kiloisen tai yli, kinkun ostamisen. Syöjät olivat supistuneet kahteen. Sellaisen kolmekiloisen kinkun kappaleen paistaminen oli helppoa. Vallankin kun olin aiempana vuotena epäonnistunut kinkun savustamisessa. Sellaistakin koetin, pihassa savustusuuni. Viisi tuntia ei riittänyt. Sisälämpötila ei noussut 55 astetta korkeammaksi. Tämä puolivalmis savulle haiseva mötikkä täytyi työntää sähköuuniin. Siellä kypsyi, niin vaimonikin, savun hajuun sisällä.

Lipeäkalaa opin hieman syömään, kun seurasin vaimoni toimia sen valmistamisessa. Kalaa se oli, ja valmistettuna sitä saattoi syödä, melko neutraali maku. Valkokastikekin meni, kun siihen ei laittanut kuin ripauksen maustetta, vai onko makuaistini heikentynyt.

Sateenkaarirautu Tyyneltä mereltä ui ruokapöytäämme 70-luvulla. Kekkonen sen nimesi kirjoloheksi. Sai ihmiset sillä sitä syömään. Siitä tuli joulukala. Graavattuna ja savustettuna. Taikuus oli tuoreudessa. Samana päivänä pyydystetty, aamulla heti suolattu, illalla savustettu. Siinä se oli, lyömätön herkku. Jos iltapäivällä kalan onki, oli sen oltava yön yli jääkaapissa suolaantumassa. Samasta kalasta toisen fileen saattoi graavata, toisen savustaa. Sen osasin, satoja kiloja savustin, pakkasin ja myin Pentin kanssa ympäri Hämettä. Molemmille muurasin savustusuunin. Pentin uuni on jo kylmennyt, meillä se vielä lepattaa.

Kävin neljäkymmentä vuotta sitten Reposaaressa kalaravintolassa syömässä sinappisilakoita. Miten olivatkaan hyviä. Vaimoni tekee myös niitä, opetti minullekin. Jo jäi Rautu Tyyneltä mereltä pois pöydältämme. Vaikutti siihen sekin, etten enää voinut saada siskoltani tuoretta kalaa. Altaat Juupajoella ovat tyhjentyneet.

Parhaan liharuokani olen saanut 70-luvulla Lehtimäessä. Se oli tappaiskeitto, syksyn teurastuksen kunniaksi ruhosta leikeltiin eri osia, sisäelimiä ja rasvaisia palasia lihasta. Keitto kypsyi hellalla koko päivän, illalla oli pidot. Sellaista makunautintoa ei enää saa mistään. Poissa on myös syltty ja sen erikoisempi muoto sianpääsyltty. Sitä tehtiin joko rullan muotoon tai painon alle kulhoon. Osia keiteltiin aivan läpikypsiksi, rullasylttyyn jätettiin nahkakin, se rullattiin kauniiksi pitkoksi muiden osien kanssa. Sitoa se piti hyvin, että pysyi koossa. Päästä leikattaessa lautaselle nosteltiin kauniin juovikkaita paloja. Sian päästä keitettiin puolikas, kaikki osat käytettiin, aivot taidettiin jättää pois. Näin valmistettu syltty oli aivan ylivoimaista, harmi vain, että se loppui Yersinia tautiin. Sikapolot kun sairastivat sitä bakteeria nielussaan.

Mitä jäi pois, karamellit lapsille, paras oli Fazerin KisKis. Omenat omasta puutarhasta, Joulun tuoksu, koristellun kuusen haju, palavat kynttilät ja niitä sammutettaessa leviävä makeahko steariinin haju ja sydämen käry.

Konserteissa Tampereella

Perjantai-iltaisin suuntaan monesti Tampere-talolle. Vuosien kuluessa on sattunut mokia matkalla ja perillä. Sinfoniettan konsertit ovat aina olleet palkitsevia. Ajaminen yksin pimeällä, sateessa tai lumessa on mennyt ilman vahinkoja. Kauriitakin on näkynyt, ja hirviä. Eniten ovat pelottaneet hurjia ohituksia tekevät. Vastaantulija oli minun kaistallani, eikä onnettomuutta voinut välttää kuin jarruttamalla ja sivuun ohjaamalla. Mikähän kiire silläkin kuljettajalla on ollut. Kerran täysperävaunullinen rekka ohitti minut, vastaan tuli auto, rekka alkoi kiilata takaisin omalle puolelleen. Perävaunu alkoi liiskata minua. Taas vallan pysähtymällä vältin osuman. Näin vastaan tulevan tehneen saman. Rekka meni menojaan. Huh.

Käytän vanhan kulkutautisairaalan parkkipaikkaa. Se on nykyään aivan täynnä autoja, tulen sinne sitten minä aikana tahansa. Tuntia ennen alkua on konsertin. Tutustumistapaaminen. Ilmeisesti ihmiset tulevat sinne, kapellimestari ja solistit kertovat illan annista. Autoni parkkeeraan joko kadun varteen tai sitten parkkipaikan aivan perälle. Ulos ajo on tukkoinen vain yhtä katua pitkin, syksyllä siihen tuli vielä liikennevalot. Siitä ruuhkasta yleensä selvitään rauhallisesti jonottamalla. Tänä syksynä yleisön joukkoon on ilmaantunut syöksyjiä. He eivät anna tilaa, kaahaavat pienelle puiston kaistalle ja jalkakäytävää myöten ohittavat jonon. Huh.

Loistava parannus meille jalan kulkijoille on uusi suojatie Kalevankankaan tien yli valojen ohjaamana. Aikaisemmin menimme neljän kaistan yli varoen autoja. Useimmat antoivat tietä pysähtymällä. Eivät tietenkään kaikki. Pysähtyneen linja-auton editse meni pariskunta, minä hiukan jäljessä. Rouva ohitti linja-auton keulan. Silloin alkoivat nastat raapia tietä hätäjarrutuksessa. Rouva ehti ottaa pari askelta taaksepäin. Ohittava auto alkoi liukua lukkorarrutuksessa rouvan päälle. Juuri ennen osumaa hän kykeni vielä hypähtämään tasajaloin taaksepäin juuri ne sentit, jotka erottivat hänet osumalta. Minä nappasin rouvan käteen, huusimme molemmat kuskille, ennen kuin saatoin hänet tien yli. Huh.

Jätän takkini aina itsepalvelunaulakkoon. Se tulee välillä tupaten täyteen. Silloin sieltä saa odottaa omaansa, sielläkin on kiilaajansa. Otan aina lompakon ja autoni avaimet housujeni taskuun. Kävelin käytävällä, vastaani tuli pari nuorta neitoa, hymyilivät minulle. Ajattelin, että vielä on minussa virtaa. Paikalle istuessani huomasin sepaluksen olevan auki.

Joskus on ollut pakko lähteä puoliajalla pois. Sehän sujuu vallan kivuttomasti. Mutta konsertin loputtua, taputusten alettua, kapellimestarin kumarrellessa sieltä ei voi lähteä huomaamatta. Paikkani on onneksi rivin päässä, mutta siellä muurin rajoittamalla puolella. Siitä pääsen parin rivin ohi. Sitten siinä edessä on kaide. En kykene sitä sulavasti ylittämään. Niinpä istahdan parketille ja alan hitaasti taivuttaa päätäni kaiteen alta. Sitten on vielä könyttävä pystyyn. Erään poistumisen muistan, se oli kesken konsertin, en mahtanut mitään. Lämpiöstä hain takkiani. En löytänyt. Koetin uudelleen hakea sitä naulakosta, mihin olin sen jättänyt, toiseen naulaan. En löytänyt. Kävin yksitellen läpi kaikki neljä naulakkoa, ei takkia. Kouraisin taas mielestäni oikeasta naulakosta oikeasta ripustimesta, ei takkia. Sen taskussa oli pistokseni, ja pistämisen aika alkoi lähetä. Silloin minun oli lähdettävä ilman päällysvaatteita. Kiersin talon takaa Sorsapuiston puolelta, ylitin Kalevankankaan tien ja aloin astella parkkipaikkaa ylös. Muistin, minne olin auton jättänyt. En löytänyt, vaikka olin jo parkkialueen päässä. Huh. Terästäydyin, palasin hiukan matkaa takaisin, siinähän se oli. Avaimet taskusta ja ajoon.

Seuraavana päivänä palasin talolle ja ajoin aivan pääportaiden eteen. Harpoin rappuset ja ovista sisälle. Silloin kaksi vahtimestaria pysäytti minut, kysyivät minne aioin mennä. Uskoivat selostukseni kadonneesta takista. Toinen heistä saattoi minut naulakolle. Siinähän takkini roikkui, juuri siinä naulassa, johon olin sen laittanut. Pistos oli tallella. Autossa paljastin Paulalle, että olin unohtanut takkini värin.

 

Joulukuusi

 

Muistan sisälle tuodun kuusen. Pistävät neulaset ja pumpulit oksilla. Nipistimillä kiinnitetyt pienet kynttilät. Omenat oksilla ja paperiset lippurivit. Muistan aattoillan, kynttilöitten sytyttämisen. Katselin, kun äiti sammutti käsillään palamaan syttyneet pumpulit. Eikä vain yhtenä jouluna. Tinapaperista leikatut enkelit oksillaan, paperikaramellit.

Kuuset ostettiin torikauppiailta, Popedan takaluukussa tuotiin kotiin. Puinen ristin muotoinen kuusen jalka löydettiin liiteristä. Hiukan sahausta ja kova tiukkaaminen, kuusi seisoi paikallaan vinossa. Sitten toiseen suuntaan vinossa. Lopulta se käännettiin vinona seinään päin, ei niin näkynyt. Omenat jäivät pois, samoin karamellit ja lippurivistöt. Tilalle tulivat muovipallot, kaupasta. Ne olivat kauniita ja kiinnostivat meitä. Pian ne olivatkin lommoilla. Korjaus onnistui upottamalla kuumaan veteen, poks, olivat taas pyöreitä. Kunnes niihin tuli reikä. Piparit korjasivat karkit. Ne kun oli jo syöty, paperi vain roikkui kuusessa.

Tuli aika itse hakea kuusi, metsästä. Tikkisahalla kitkuttaen onnistui kaataminen, olalla kannettiin tielle ja työnnettiin anglian konttiin. Puiset jalat vaihtuivat metallisiin. Niissä oli putki, johon oli hitsattu kolme jalkaa, ja kolme siipimutteria sivuun. Koskaan ei kuusi sopinut siihen jalkaan ilman timpurintutkintoa. Kirves, puukko, saha ja luja tahto, kuusi tuotiin sisälle jalassaan ja kangettiin pystyyn. Mutta se suoruus. Se ei onnistunut niillä siipimuttereilla vaikka miten ruuvasi. Seitsemänkymmentä luvulla ei osattu hitsata jalan pohjaan piikkiä. Mitkä säätämiset olisivatkaan jääneet kiristämättä isän hermoja. Ilman piikkiä kuusta ei ollut mahdollista saada suoraan. Koetin kyllä muutamana vuonna hirttää kuusen. Naru latvaan ja koukkuun katossa, sen verran kireälle, että jalka oli juuri ja juuri ilmassa. Suorassa oli kyllä, vaimo ei tykännyt.

Ulkomaiset tavarakaupat toivat uudet kuuset. Olivat tuuheita, neulaset eivät tippuneet eivätkä pistelleet. Olivat sopivan mittaisia, menivät autoon sisällekin takapenkille, hiukan mutkalla latvasta.

Jalat kehittyivät, oli iso valurautainen säiliö, säätöruuvitkin, mutta ei pohjapiikkiä. Ehdotin, jos ostaisimme tekokuusen. Ne olisivat kauniita, tuuheita, keveitä, aidon näköisiä. Niihin saisi vielä aidon tuoksunkin ostaa, suihkepullossa. Vaan ei meille.

Kunnon parannus tarjontaan tuli silloin, kun myyjät alkoivat sorvata tyvet jalkoihin sopivaksi. Hirmuinen olikin ollut vaiva, kun tyvet olivat kovin paksuja. Menin ostamaan kuustani, sainkin sopivan, mutta sorvauskone olikin rikki. Aloitin taas yritykseni tekokuusen saamiseksi. Sitä kun ei tarvitse ostaa kuin kerran. Sen voi pakata talteen pieneksi paketiksi. Eikä se pudota neulasiaan niin, että juhannuksenakin saa niitä lakaista lattian raoista.

Meille ei ole joulupukkikaan tullut viiteentoista vuoteen, kaksin asumme. Aiemmin, kun meitä oli kolme, niin jokainen vuorollaan oli joulupukkina. Ystävämme kuoltua emme enää viitsineet pukeutua pukiksi. Minä aloitin taas jokavuotisen valituksen kuusen laittamisen vaivoista. Huh. Sain vaimoni suostumaan kuusettomaan jouluun, se vaihtui katajaan.

Urjalassa ostoksilla

Urjalassa käymässä

 

 

 

Makeistukku Pentinkulmalla oli makea kohde reissuillamme. Vuosien ajan olimme siellä poikkeilleet, ja aina ostaneet kassit täyteen. Olimme puhuneet siitä Jakken kanssa syksyllä, josko taas poikkeaisimme sinne. Näpytin numeron.

- Morjens, kävimme Paulan kanssa Tampereella eilen.

- No mitäs nyt?

- Ostin sieltä kolme kaappia.

- Sait tietysti halvalla.

Aloimme molemmat nauraa.

- Sainsain, huutokaupasta. Miten monta kertaa olimmekaan kierrelleet Etelä-Suomea noitten huutokauppaostosten perässä. Lohjalta – Vaasaan.

- Tarvitsin puutyöverstaaseen kaappeja saadakseni tavarat johonkin järjestykseen. Yhden veimme Kangasalalle Matille. Ovat nyt sitten siirrelleet sitä paikasta toiseen. Mutta mitäs, mennäänkös huomenna Urjalaan?

- Se passaa hyvin, mihinkäs aikaan?

- Kymmenen edellä, mutta laitan sinulle tekstarin, kun en vielä tiedä Paulan aikomuksia.

Kiuultuaan retkestämme Paula kiinasi mukaan päästäkseen kauppoihin, kunnes huomasi perjantain olevan vasta kahden päivän perästä.

Aamulla teepöydässä siskoni Kiti soitti Juupajoelta. Meidän oli pitänyt siellä käydä maanantaina, mutta se peruuntui heidän sairastuttua ankaraan flunssaan. Pertti oli joutunut Mänttän sairaalaan. Siinä puhellessa ja päivitellessä aika kului niin, että pääsin lähtemään vasta kymmeneltä. Olin Kaaritien pihassa vartin yli. Jakke tuli tavalliseen tapaansa soitettuani merkkisoiton.

- Sinä oletkin tänään hieman eri aikaan kuin ennen.

- No kyllä. Selitin myöhästymiseni syyn. Eihän sillä väliä ollut, mutta tykistön miehenä täsmällisyys oli aikaisemmin toteutunut paremmin. Juttelimme, ajoimme ja tarkkaavaisuuteni hieman herpaantui. Palautui kuitenkin nopeasti tullessamme Kylmäkosken ensimmäiseen risteykseen.

- Kylmäkosken uuden vankilan valmistuttua Lions-clubi järjesti arvauskilpailun. Pyysi kyllä luvan vankilan johtajalta. Piti arvata, koska ensimmäinen vanki pakenee. En tiedä, onko sieltä vieläkään kukaan onnistunut pakenemaan.

Ajoimme liittymästä sisään Urjalan keskustaan.

- Tuossako se tori on, jossa kävimme?

- Siinä, siellä on ollut mukava käydä. Sinne tulee niin paljon eri myyjiä, pari kertaa kesässä siellä käymme. Ajoimme kirkon vieritse.

- Katsos kuinka kirkko nyt näkyy hyvin, on se aika komea.

Ylitin taikayön tien ja luikahdin pientä lammen ohi vievää tietä kohti makeistukkua.

- Katsos, eikös tuossa ole Pentinkulma?

- Miten, missäs me olemme. Maisema pyörähti Jakken päässä. Tulimme pihaan takakautta. Saimme paikan aivan oven vierestä.

- Mennääs ensin tänne vasemmalle, minun pitäisi saada Paulalle tähtianista.

- Mitäs se on, en tiedäkään?

- Se on kait sellainen tähden muotoinen keltainen koriste.

Etsimme tuotetta hyllyistä. Korit alkoivat täyttyä monista tuotteista, anista ei näkynyt. Minä menin jo toiselle puolelle haalimaan makeisia, kun Jakke huusi perääni.

- Katsos, täällä on anista.

- No niinpä, mutta se ei taida olla oikeaa. Tuote oli kuin pieniä narunpätkiä. Kumpikin katselimme ja pyörittelimme purkkia, ja laitoimme sen takaisin. Makeispuolella aloin etsiä lakritsia. - Tässä on vain näitä makaroonilakritseja. Näissä on reiät sisällä. Siinä ei ole oikeaa suutuntumaa, kun se lytistyy purressa. Lähimmäksi pääsee lakritsipiiput. Muistatkos, kun oli ennen niitä lakritsipatukoita? Ne olivat täyttä tavaraa. Myyjä oli kuullut puheemme ja ohjasi meidät oikeaan paikkaan. Sain täyteiseni.

Kotimatkalla käännyimme takaisin resevikomppania tiehaarassa. Ihmettelimme sitä ja koetimme kaivaa muistista milloin sellaista olisi voitu tarvita. Ehdotin Krimin sodan aikaa, Jakke mietti ensimmäistä maailmansotaa. Kotona kerroin Paulalle aniksen hausta. Hän kaivoi netistä Makeistukun sivuilta saman purkin, mitä me olimme käsissämme käännelleet.

 

Valkeakoski Opiston kuorojen joulukonsertti 2.12.-17

 Minulla oli kaksi konserttia, joista toiseen olin ostanut lipun. Ne olivat samana päivänä, lomittain. Hyvällä onnella olisin voinut kuunnella ensimmäisen, melkein, ja ehtiä toiseen. Välimatka oli 40 kilometriä. Päätin toimia niin, että ehtisin molempiin. Mies päättää, vaimo säätää. Sain tehtäväkseni arvostella ensimmäisen konsertin, se tarkoitti, että siellä oli istuttava loppuun saakka. Sinne meni mahdollisuuteni konserttiin Tampereella.

Olen kuunnellut opiston kuorojen konsertteja melkein kuusikymmentä kertaa, ja muutamaan viimeisistä kirjoittanut arvostelunkin. Kamera taskussa ja lehtiö kädessä kävelin saliin.

 

Valkeakoski Opiston kuorojen konsertti oli Eskola salissa, joka oli kauniisti koristeltu risuaitoineen ja lumivalleineen. Suomen lippu kruunasi pimenevän illan. Pienen yllätyksen saattelemana kuorot tulivat laulaen esiin. Taas syttyvät kynttilät joulun soi ensimmäisenä kappaleena kuin ennen, tenorit ja sopraanot soivat balanssissa, altot ja bassot kuuluivat kauniisti, nautittava kokonaisuus. Vuosien ja vuosikymmenten harjoitus kuului tutussa Kun maas on hanki kappaleessa. Ulle Valjakan johtaminen oli vähäeleistä ja hyvin tehokasta, kuorot seurasivat huolellisesti johtajaansa. Syntynyt kokonaisuus antoi suuren nautinnon kuulijoille. Tunnelmallinen Mökit nukkuu lumiset vapauttivat sopraanojen huiman voiman tasapainon säilyessä moniäänisyydessä. Naiskuoro on saanut uusia voimia mukaan, mikä teki kuorolaulusta voimalla helisevän. Vaivattomuus ja kova itseluottamus kuului ihastuttavasti. Triona laulettu Jo joutui ilta oli kaunis helmi, Kirsti Elo altto, Sari Laurell sopraano ja Hannu Haavisto tenori lauloivat hämmästyttävän tasapainoisesti ja tunteikkaasti. Hannu oli paikallaan tässä Kirstin ja Sarin keskellä. Elon kaunis altto antoi alut, joihin Laurell ja Haavisto yhtyivät.

Mieskuoron laulu Hiutaleet maahan leijailee toi esille hyvän kokemuksen ja yltämisen lähes ammattilaisten sarjaan. Moniäänisyys tulee kauniin harmonisesti esiin, taas hämmästyti tasapainoisuus, jonka he saavuttivat. Kappale Sinivuorten yö sai yleisönkin innostumaan. Lumihiutaleitten laulu kajahti yhteislaulun jälkeen kirkkaana ja heleänä naiskuoron esittämänä. Kuorossa on hyvää voimaa. Vanhan rekilaulun Joulukirkkoon naiset esittivät hauskasti, säkeiden alut lauloivat eri laulajat soolona.

Naistrio antoi kuulijoille erityisen joulun tunnun. Terttu Paavolainen sopraano, Kirsti Elo altto, ja Kirsti And lauloivat suorastaan sädehtivästi loistokkaassa esityksessään kappaleessa Marin joululaulu. Yhteislaulujen jatkuessa yleisökin alkoi nousta hienoon tunnelmaan. Tuikkikaa oi joulun tähtöset sopi täydellisen oivallisesti rakennettuun ohjelmaan.

Pohjolan valkea jouluyö, jonka lauloivat Terttu Paavolainen ja Kirsti Elo duona kohosi kuulijoiden mieliin erityisesen kohottavasti. Joulu josta uneksin sai silmät kostumaan salissa. Valkea sade toi esiin Haaviston komean tenorin. Ankkurina oli miesten vanha kaarti, he saivat kuorot jylheään sointuun.

Joulu josta uneksin alkoi alttojen pehmeillä äänillä, johon loppu osa kuorosta ja miehet yhtyivät hiljaisella hyrinällä, jota yleisö hämmästeli ja ihasteli.

Sydämeeni joulun teen, TerttuPaavolainen ja Kirsti Elo solisteina esittivät taidokkaasti vaikean kappaleen. Laulun kauneus sai täyttymyksen kuulijoiden nieleksiessä tunnelmassa, jonka kuorot taas kykenivät esiin loihtimaan.

Ylimääräisenä esitettiin hurja Irwin Goodmanin sävellys Joulun kellot. Se sai myös yleisön mukaansa, po po pom pom pom.