Kosken sekatavarakauppa -60 l

Me kävimme Kosken kaupassa. Se oli aivan vieressämme, tien toisella puolella, Marttilankadulla. Muutamat kiviraput ylös, oven aukaisu, ja olin sisällä. Oikealla oli maitotuotteet, voi, kerma, piimä ja maitoa varten oli kaksi erikoista laatikkoa. Niiden sisällä oli maitotonkat, ne oli aikaisin haettu meijeristä. Kaappi avautui etuosastaan ja päältä yhdellä liikkeellä. Tonkasta mitattiin maitoa ostajan astiaan. Yleisemmin se oli kahden litran kannellinen kannu. Niitä oli tietenkin erimuotoisia, sellainenkin pieni tonkan muotoinen pyöreä kannu, jossa oli supistus ylhäällä ja siinä pyöreä kansi. Sen keskellä oli nostosanka, aivan kuin isossakin tonkassa. Ne olivat peltisiä. Tonkan vieressä oli varrellinen litran mitta, sen varressa oli koukku, josta mitta roikkui astian sivussa. Mieleen nousee selvästi se tuoksu, mikä maidosta lähti, aina joitain tippoja valahti lattialle, kaatajan taidosta riippuen.

Vasemmalla perällä oli yksi iso tiski. Sen etuosa ja päällinen olivat lasia. Suuri kassakone oli etummaisena kannen päällä. Siinä luki: ”Velka on veli otettaessa, veljenpoika maksettaessa”. Tiskin uumeniin oli laitettu hyllyille myytäviä tuotteita. Kauppias Aarne Koski toi usein meille kotiin tilatun ruokapaketin. Juttelivat siinä aina muutaman sanan, äitini ja Koski. Kaupasta toimitettiin muuallekin Vammalaan ostoksia. Kesäisin ne kiitivät polkupyörällä. Ajajana oli kauppiaan poika, Jorma. Tutustuin Jormaan, muutamaa vuotta minua vanhempaan oppilaaseen. Tyrvään Yhteriskoulun lähes kaikki oppilaat tunsin nimeltä, ainakin ulkonäöstä. Aarne kerran kertoili Jorman lähettinä olemisesta. Hänen piti viedä kananmunia. Ne Jorma pakkasi pussissa polkupyörän tarakalle ja lähti kiitämään Kävelykadulle. Perillä pussi oli märkänä rikki menneistä munista. Äitini lupasi, että minä voisin myös ryhtyä lähetiksi, jos siihen olisi tarvetta. Mikäs siinä, minä menin aamulla kauppaan, sain tavarat ja osoitteen, ja poljin matkaan. Ei näitä toimeksiantoja monia ollut, olisinko parina päivänä tuurannut Jormaa. Palkaksi sain ison pakkauksen lakritsia.

Kesäisin yleensä jaoin postia. Siitä selvisi jo yhdentoista aikaan ja loppupäivä oli vapaata. Otin toisenkin työn, pääsin Ollilaan rengiksi. Sinne kerkisin kahdeksitoista, ajoin Varilan, Kukkurin ja Kataran suoran kautta Stormiin. Korjasimme heinää kaksistaan traktorin peräkärryyn ja ajoimme ne Navetan parvelle. Kaksi viikkoa siellä kävin. Aune antoi minulle kutujuustoa palkaksi.

Kosken kaupan vieressä oli Eriksonin valokuvaamo. Irmelin kanssa taivalsimme tietämme kohti ylioppilaskirjoituksia. Sinne saakka ehdittyämme opinahjomme nimi oli muuttunut Vammalan Lukioksi, ja vanha valkoinen koulurakennus oli saanut kylkeensä suuren tiilisen jatkon.

Renkaiden vaihto 2017

Kaksi kertaa vuodessa se täytyy tehdä. Kuusikymmentä luvulla aloitin. Silloin autoissa oli yleensä haitaritunkki. Sen sijoitus auton alle vaati lisäksi laudan kappaleen. Se sijoitettiin tunkin päälle jakamaan painetta auton koteloon. Yleensä kuului rutinaa nostettaessa, mutta paikat kesti. Jos ei kestänyt, niin tuli asiaa Vettenrannalle. Peltiä paikattiin hitsaamalla paikka päälle. Renkaiden pultit irrotettiin ristikkoavaimella. Oiva peli, kunhan oppi nykäisemään käsillä ylöspäin, kun samaan aikaan painettiin jalalla voimakkaasti vastakkaiseen sakaraan. Peltivanteet saivat pultit hyvin tiukkaan ajossa. Parhaimmillani vaihdoin renkaat pihassa muutamaan minuuttiin. Mutta Volkkarin pikkubussi oli eri, sen pultit istuivat aina niin tiukkaan, ettei niitä tavallisilla konsteilla auki saanut. Ristikkoavaimeen hain puolitoista metriä pitkän vesijohtoputken pätkän. Kaameasti paukahtaen pultti lopulta irtautui, jos ei hylsy haljennut.

Sääksmäelläkin vaihdoin aluksi itse renkaat. Ostin pullotunkin, se oli työtä helpottava nostokone, jos pellit olivat ehjät. Sen päälle piti laittaa kakkosnelosen pätkä. Autot paranivat, pellit alkoivat kestää. Niinpä minä taas tartuin syksyllä tunkkiin ja aloin nostaa. Kori nousi hiukan, kun tunkin pää meni helman läpi. Siitä hätkähtämättä jatkoin tunkkaamista. Pää nousi jonkin matkaa kotelon sisällä, kunnes se tapasi kovan, ja sain auton nousemaan ja renkaan vaihdettua. Toinenkin takakulma oli yhtä heikko, mutta renkaat vaihdoin. Ajelin sitten Kosken korjaamoon hitsaustöihin.

Seuraavaan autooni päätin myös vaihtaa renkaat. Ajoin auton pihalle, laitoin palikat renkaiden taakse valumisen estämiseksi. Sitten hain jakkaran renkaan viereen ja aloin nostaa autoa. Minua huimasi, jotenkin pultit olivat taas kuin muinoisen Volkkarin, tiukassa. Yksi kerrallaan sain pultit irti. Sitten menin kahville, hikisenä ja uupuneena. Iltapäivällä sain vaihdettua toisen renkaan. Aamulla jatkoin työtä, ja sainkin jäljelle jääneet eturenkaat paikoilleen.

Viimeiset vuodet olen vaihdattanut renkaat liikkeessä Pispantallilla. Siellä se käy kivuttomasti. Vaihtarit ovat varastossa pestyinä odottamassa.

Kaksi pihaa 2018

Vaahteran kaato pihasta vähensi lehtien haravointia. Siementen keruuta ja nyppimistä riittää kyllä ensi kevääseen. Tammi vielä hipsuttelee lehtiään ympäri pihaa. Kävin niitä poistamaan nurmikolta. Ajoin ensin leikkurilla niitä pieniksi ja suuntasin kasoille. Paula oli jo leikannut kuunliljojen naatit ja kärrännyt ne savustusuunin taakse solaan. Sinne tein ruukuille mukavan talvipesän. Tammen lehdet puhalsin etupihasta ruukkujen päälle. Lehdet olivat mukavan kuivia, joten ruukuissa olevat kasvit selvinnevät homeen vaivoilta kevääseen. Ennen vanhaan perunat laitettiin kuoppaan syksyllä. Siihen päälle sitten ajettiin täytettä oljista. Tämä perunoiden pesä avattiin sitten talvella, kun perunat olivat jo syöty muista varastoista. Avaaminen oli aina jännittävää, olivatko perunat säilyneet hyvinä. Kovilla pakkasilla kuoppaa ei avattu.

Vielä oli haravalla töitä. Kävimme loppujen lehtien kimppuun kaksin. Minä otin jakkaran ja menin keräämään lehdet lämpöpumpun ympäriltä. Samalla heittelin sepelin päälle lennähtäneet mustat kuorikatteen palaset paikoilleen. Ne erottuivat selvästi valkoisesta sepelistä.

Edellisenä päivänä kävimme mökillä haravoimassa. Ajoin päältä ajettavan leikkurin peräkärryyn, ja pudotin sen mökin pihaan. Siellä oli valtavat kasat vaahteran lehtiä, piha latanaan. Surrasin niitä koneella pieniksi ja kasoille keskelle pihaa. Lehtiä oli niin paljon, että ne lauttasivat koneen edellä, vaikka nostin leikkuuterät aivan yläasentoon. Kiersin talon ympäri. Lehtiä oli sielläkin tuhottomasti. Paula alkoi haravoida. Minun oli lopulta kärrättävä kottareilla lehtisilppu tontin reunaan kasalle. Olin aivan märkänä hiestä. Paula epäili, ettemme jaksa kaikkea. Kuusi tuntia meni sillä reissulla, toki saunomisen kanssa. Laiturilla joimme saunakahvit huumaavan kauniissa lokakuussa.

Kotona tuuli nousi ja irrotti tammesta viimeisiä lehtiä leviämään pitkin pihaa.

Kaksi kertaa vuodessa 2018

Koen syksyn saapumisen miellyttäväksi. Lämmityskausi alkoi heti nokisutarin käynnin jälkeen. Poistin kellarista kanaportaat ja laitoin rappuset paikoilleen, klapeja koppaan ja sisälle. Pääni säästyi klompsaukselta.

Ostimme lämpöpumpun asennettuna, ja tietenkin laitoimme heti sen pumppaamaan. Lämpöä kone kehitti, ja ämpäri ulkona täyttyi nopeasti vedestä. Hämmästelin, kuinka pumpun käyttäjät eivät yleensä ole johtaneet vettä poispäin talosta. Melkoisen vesipaineen aiheuttavat taloilleen. Tyhjensin ämpärin sadevesikaivoon rännin alla. Helppo homma. Kuulostelimme lämmön laatua. Helppoa kyllä, mutta ei vastannut leivinuunin levittämää pehmeää lämpöä.

Lämmitin toista kertaa, istuin uunin edessä tunnelmoimassa, kun huomasin nälkiintyneeni. Kävelin makuuhuoneeseen. Paula oli linnottautunut sinne. Oli nostanut pahvilaatikoita lattialle, tyhjinä. Nyt täytti niitä vaatehuoneesta. Kysyin, - mitä teet. - Laitan kesävaatteita pois. Niin tietenkin. Paita toisensa jälkeen katosi näkyvistä. Peräännyin olohuoneeseen. Tunti kului, ja kurkkasin uudelleen työhuoneeseen. - Voit sinäkin viikata, napita paidat ensin, niin minun ei tarvitse niitä uudelleen silittää. Tartuin työhön, en niin innolla, mutta kuitenkin murisematta ja heti.

Syksyisin ja keväisin meillä toistuu sama pahvilaatikkojen täyttö-tyhjennys. Kaksikymmentä vuotta siitä nurisin. Lopulta paiskasin kierrätykseen sellaiset laatikot, joita en ollut käyttänyt. Tai olin kyllä laittanut sisällöt vaatekaappiin, ja taas kaapista laatikkoon, mutten ollut niitä vaatteita moneen vuoteen käyttänyt. Näin sain niin paljon uutta tilaa hyllyille, että sinne mahtui koko vuoden paitojani, kalsareita, sukkia, yöasuja, ilta-asuja ja vielä ylähyllyllä saivat olla kirjani ja nuottini. Joita en myöskään ollut vuosikausiin käyttänyt en kourannut. Ehkä nekin tiukan paikan tullen saavat väistyä.

Vielä on jäljellä laatikoiden rahtaaminen tikapuita myöten vinttiin. Samoin kesävaatteitten nosteleminen alas laatikoissaan. Nyt en enää nurise. Mutta syvään huokaan ennen ponnistusta tikkailla. Paulan työ tuli valmiiksi, ja hetken kuluttua jo söimme. 

Elinpiiri 2018

Kävimme Pyynikillä syömässä. Ajelimme sen jälkeen ruskan värejä katselemassa ympäri Pyynikkiä. Sokoksen parkkitalon neljännestä kerroksesta saimme paikan, ja ajoimme hissillä alas. Kuljimme tuttua käytävää Kauppahalliin. Kurkkasin vasemmalle, olisiko erikoiskauppa sittenkin tullut takaisin. Kaipasin tuttuja viikunoitani. Ei ollut myynnissä sillä paikalla. Antiikin tuntija olisi arvioinut arvoesineitä. Ei ollut mukana. Käännyimme oikealle ja kävelimme tuttuun kahvipaikkaan. Istuimme taas pienessä pöydässä käytävän vierellä. Minä menin vielä tekemään loton, kuten aina ennenkin. Nyt otinkin kaksi Eurojacpottia ja kolme Lottoa plussauksella. Paula vaelteli ympäriinsä. Istuin keskikäytävän keskikohdalla penkissä ja kuuntelin kahden vieressä istuvan juttelua. Oli sen verran agressiivista, etten halunnut osallistua. Paula saapui hapari kainalossaan, joten palasimme autolle. Ajoin Ratinan sillan alta Ratinan sillalle. Katselimme oikealle nousseita kerrostaloja ja lausuimme samat asiat niistä. Uuteen kauppakeskukseen emme poikenneet. Tätä vauhtia luulen, ettemme koskaan poikkeakaan. Kuten emme ole käynyt Ikeassakaan. Minä välttelin Ideaparkkiakin monta vuotta. Paulan kyllä vein sinne porteille, mutta istuin autossa odottamassa. Myönnän, olen siellä kävellyt väsyksiin asti muutaman kerran. Jakken kanssa kerran haimme sieltä ruokapaikkaa. Sopivaa ei löytynyt.

Lauantaina ajoimme mökille, Valkeakosken kautta. Aina alamäet huruttelin ja seurasin polttoaineen kulumista. Pienin kulutus mökille päin oli 4.2 l/100 km, mittarin mukaan. Katsoin aina nopeusmittaria ennen alamäkeä ja taas sen jälkeen. Olen oppinut jokaisesta myötämäestä, miten paljon se antaa vauhtia, jokuset ei yhtään, mutta polttoainetta säästyy silloinkin, koska syöttö lakkaa rullatessa. Parhaat mäet antavat kymmenen kilometriä lisää vauhtia. Se täytyy huomioida jo ennalta, ettei tule ylinopeutta. Suurimmassa mäessä mennessä ajan kuuttakymppiä silloin, kun lasku alkaa. Mäen pohjalla vauhtia on sata. Riivattu, kun siinä kohtaa alkaa just 60 rajoitus. En malta jarruttaa, kuluisi jarrupalat ja polttoaine hukkaan. Vauhti kyllä hiljenee seuraavaan ylämäkeen sopivaksi. Laitikkalassa pojilla oli kauppa vielä auki, sunnuntaina he lopettavat talveksi. Ostimme kolme juuri leivottua leipää.

Mökillä olimme vain hetken, menimme hautuumaalle hoitamaan kolmea hautaa. Kuunliljojen litkuuntuneet lehdet pois, haravointi päälle, työ oli tehty.

Palasimme kodin lämpöön, olin eilen lämmittänyt uunia ensimmäisen kerran tänä syksynä. Vedon kanssa oli pirstaamista taas kerran, mutta sain palamaan tällä kertaa ilman palovaroittimen pärähdystä.

Vielä on käytävä Lahdessa hoitamassa kaksi hautaa. Näin kierrämme eloamme, ruokakauppa, mökki, hautausmaat. Aina samat paikat, melkein samaan aikaan, vuodesta toiseen.

Pihassa oli puu 1991

Alussa oli pelkkä mullasta kuorittu paljas tontti. Siihen nostimme talomme ja aloimme täyttää loppua tilaa tontista. Muutaman koivun taimenen istutus ei vielä näkynyt. Kasvitarha Ritvalasta toimitti kookkaan vaahteran taimen, parimetrisen monihaaraisen kaunokaisen. Olin ennalta kaivanut ison montun keskelle pihaa. Huolenpito sai taimen kasvamaan hurjaa vauhtia. Runko paksuuntui ja latvusto nousi jo talon harjaa tavoittamaan. Neljän latvusoksan kilpailu oli tasaista, lehvistö peitti näkyvyyden ikkunoista tielle, ja puu alkoi tuottaa siemeniä. Niitä neniä, jotka helikopterin tavoin tuulella levisivät ympäri tonttia ja edemmäksikin. Muutama oksa rungosta alkoi kasvaa liki vaakasuoraan, muodostui niistä elävä pergola. Siinä saattoi istua suojassa auringolta ja sateelta.

Koivutkin kasvoivat ja imivät voimaa kukkapenkeistä. Niitä sitten kaatelin ja annoin yhden kasvaa isommaksi. Hattulan Herniäisistä sain tuliaisiksi tammen taimenen. Sen istutin villipuutarhan laitaan, en uskonut sen oikein kasvavan. Linnunpöntöt saivat paikkansa puiden rungoissa, vaahteraan pesi risupesäänsä kottarainen.

Keväisin istuin jakkaralla ja keräsin kivikkokasvien seasta vaahteran siemeniä ämpäriin. Ne olivat riivatun kovia itämään. Pensasaidan alla kasvaessaan ne välillä pääsivät useamman vuoden piilottelemaan. Silloin niiden kiskominen maasta ei onnistunut. Ne oli leikattava ja riivittävä lehdettömiksi.

Syksyisin annoin puiden lehtien täyttää koko etupihan. Nurmikon värikirjo oli huikea. Rapuilta työnsin hieman luudalla niitä syrjään, kunnes lopulta, vaahteran loistaessa kaljuna, täytyi ne koota kasalle savustusuunin taakse. Siihen kasaan upotin isot ruukkukasvit. Niitä oli parisen kymmentä, osa kookkaita. Kuivat lehdet taputtelin ruukkujen väleihin ja päälle heittelin ilmavan katteen. Sieltä ne aina keväisin levänneinä olivat valmiina uuteen ponnistukseen meidän iloksi.

Heräsin aamulla, avasin ulko-oven ja näin valtaisan oksan kaatuneen portaille ja kaiteelle. Vaahtera oli revennyt noin metrin mitalta. Kävin ostamassa puuvahaa peittääkseni puun haavan. Siitä lahottajat iskisivät innolla aloittaakseen lahottamisen. Ilma oli kylmä, vaha oli jäykkää, eikä sen levittäminen onnistunut. Kävin sisällä lämmittämässä vahapurkkia kuumassa vedessä. Onnistuin lopulta laappimaan vahan paljastuneeseen haavaan.

Tammi kiihdytti kasvuaan levitellen oksiaan vaahteran suuntaan. Lopulta oksat olivat kohdakkain ja osin toistensa seassakin. Viileä vihreän hohtava katto tuuheutui nurmikon yllä. Siinä istuin usein katselemassa kuunliljoja kivipenkkien yllä.

Tänä syksynä illalla istuin yksin tuolissani sisällä. Paula oli jo mennyt nukkumaan. Kuului: Humps!

En mennyt katsomaan, tiesin heti, että vaahterasta oli taas irronnut valtava oksa. Ei ollut osunut taloon eikä ikkunoihin. Siellä se odotti minua, oli irronnut samasta osasta kuin edellinenkin osa. Nyt se oli selvä. Puu oli kaadettava kokonaan. Menettäisin kauniin vaahteran, sen viileän suojan ja värikkään syksyn. Nieminen Kannistonmäestä tuli katsomaan. Samalta seisomalta pätki ja kaatoi loput vaahterasta pitkin pituuttaan.

Aivan tavallinen päivä 2018

Illalla katselimme säätiedotusta. Luvassa oli sateeton päivä, ehkä. Päätimme lähteä ajelulle maakuntaan. Auton katolla oli vielä kuuraa, lasit olivat vetiset ja läpinäkymättömät. Tiesin päämäärän, mutten reittiä. Ajoimme tuulettomassa kauniissa auringon paisteessa ihaillen etelän ruskaa. Mitenhän kaunis se olisikaan Lapissa. Teollisuustien jälkeen ajoimmekin suoraan kohti Kärjenniemeä, emmekään ajaneetkaan kolmostietä. Koulun jälkeen Lempäälää kohti. Mukavan mutkainen ja silloin melkein autio tie. Ei edes lintuja ollut liikkeellä. Lempäälässä muutama nokikana uiskenteli matalikossa. Käännyimme Vesilahden tielle. Silloinkin oli vielä useita reittejä perille. Ohitimme Päivääniemen muinaiskalmiston, Vesilahden kirkonkylän kohti Narvaa. Siellä ajoimme Halkivahan, Sammaljoen tielle. Kertoilin Paulalle muistojani eri retkistä. Harrin kanssa olimme olleet milloin missäkin, tansseissa Krääkkiössä, asioilla Urjalassa, Honkolassa, Hunningossa. Olimmepa käyneet myös Viialassa katsomassa Valepan lentopallomatsia seitsemänkymmentä luvulla. Vuorenojan kotitalo jäi vasemmalla, kova kasvu oli veljesten sairaalasänkyjen, paarien ym. valmistuksessa. Lopulta perustivat komean uuden tehtaan Vammalaan.

Houhajärvellä koetin katsoa Posioiden kesämökkiä, entistä Houhajärven kasinoa, missä nuorukaisina pelasimme usein korttia. Mökki oli uudistettu entiselle paikalleen niin, että vain kaiteen iso mäntytukki oli jäljellä entisestä. Puita oli kasvanut niin paljon, ettei mökki näkynyt.

Ajelimme suon päälle viedylle tiellä. TVH oli raastanut kaikki santaharjut pohjia myöten. Vanha komea harjutie oli poissa.

Hieman ennen päämäärää toppasimme lepuuttamaan jalkojamme. Koetin säätää Paulan istuinta, mutta ei siinä pystysääntö toiminutkaan. Tuoli jäi ala-asentoon. Täytyy puhua huollon pojille.

Lauttakylä, Kokemäenjoen laaksoon alavalle paikalle kahden joen yhtymäkohtaan rakennettu vauras taajama oli kilometrin päässä, kun käännyin oikealle ison tehdasrakennuksen pihaan. Korpela luki katolla. Huittisten Lihapoikien entinen lihatehdas. Ainakin kerran se paloi, kun palasimme Raumalta kotiin. Savulihan tuoksu oli vahva. Omistajat olivat vaihtuneet, tehtaan myymälä oli pysynyt. Siellä muutaman rapun ja pienen oven takana oli aikas hulina. Pienen huoneen hyllyt olivat täynnä erilaisia lihatuotteita, raakana tai paistettuna, savustettuna, leikattuna moniin paloihin, nakkeja, makkaroita, fileitä, kanaa, lammasta, poroa, sikaa, marinoituja tai purkitettuja. Hinnat olivat 40-50 prosenttia halvempia tavalliseen kauppaan verrattuna. Minä kannoin koria ja Paula lappasi tuotteita. Kahteen kertaan täytyi kiertää ennen kuin kaikki tuli tsekattua ja hinnat katsottua. Kassalla nauratti, miten meillä oli miltei talven ruuat muutamalla kympillä. Kassarouva ei meinannut uskoa, kun sanoin meidän tulleen Valkeakoskelta vain tätä varten.

- Mennään vielä Lauttakylään kahville, siellä oli ennen ainakin mukava Pyymäen leipomo-konditorio. Päätietä hiljaa ajaen torin ohi näkyikin kyltti Helmi-konditorio. Mukava paikka ja erinomaisen maistuvat voittajaviinerit syötyämme ja kahvit juotuamme palasimme Tampereen tielle.

Keihäsen huoltoasemalla kävin tankkaamassa. Kotona olimme kolme tuntia ja 260 kilometriä ajaneena kahden aikaan.

Illalla oli konsertti Tampereella. Rouvali ei ollut puikoissa, taaskaan. Taitaa Tampere kohta olla hänelle vain välietappi maailmalle. Paljon oli tyhjiä tuoleja. Puolesta välistä palasin kotiin. Pianosolisti osoitti taituruutensa ylimääräisessä kappaleessa. Venäläisten juoppoupseerien ja alkoholisoituneiden rautatievirkailijoiden tuotoksia en enää halunnut kuulla.