Seurustelua talven tullen -60 l

Liekosaaresta palasimme mukavan reissun tehneinä. Hauskaa meillä oli. Katselimme ja ihmettelimme toisiamme, rauhallisesti uivaa virtaa, hiljaisuutta.

- Lähdetäänkös takaisin, minun on mentävä laittamaan ruokaa,

- Mennään vaan, pian tästä suoriudutaan. Teltta nurin ja reput mukaan. Nostin tavarat veneen kokkaan. Paula meni perässä ja minä tönäisin veneen irti. Muutaman kerran jouduin vetämään käynnistysnarusta ennen kuin moottori pörähti käyntiin. Kaarsin Torran salmesta kohti Vammalaa. Kirkko näkyi edessä, oikealla Roismalan lahti. Saaren jälkeen käänsin suunnan vaneritehtaalle. Koivujen säilytysaltaassa oli isot kasat puita. Niiden tuohet alkoivat irtoilla ja näljääntyä pitkässä säilytyksessä. Aikoinaan allasta pääsi kiertämään jalkaisin, mutta ei enää, sillä pystytukkien päälle rakennettu lautapolku oli kovin lahonnut.

- Tuossa me olemme poikien kanssa usein olleet ongella. Tuo tukkikasa ja aita vetävät kaloja, kai ne saavat niistä jotain suojaakin. Ahvenet olivat punaisia. Joku sitä oli kysynytkin Helsingistä, mutta ei siihen selvyyttä tullut. Me mietimme, että se voisi olla koivun nila.

- Söittekös te niitä ahvenia?

- Syötiin, ei se maussa tuntunut. Paistettaessa se väri katosi.

Vene putkutteli ruokojen väleissä, lumpeitakin siinä oli, ja ulpukoita. Vesi madaltui, rannan padot aukesivat rautatiesillan alla meidän ajaessamme Vaunujokeen.

- Kävimme Kuoppalan Jukan kanssa viime kesänä ajelemassa tätä jokea ylös niin pitkälle kuin pääsimme, siihen lisäjoen haaraan, mihin nytkin menemme. Ensimmäinen kerta oli erikoinen, mutta kävimme täällä sitten usein. Emme kuitenkaan ajaneet enää pitkälle.

- Täällä on rannoilla paljon katiskoja, osuitteko niihin.

- Ei, mutta ei siellä ollut yhtäkään polaa esissä.

- Ei kukaan laita polaa merkiksi kalavarkaille. Kaikkien katiskat vaan heitetään ilman merkkejä niin syvälle, ettei niitä näe.

- Mites ne sitten koetaan?

- Kokijalla on sellainen pitkä seiväs, sillä sitten haroo katiskan esille ja rannalle. Täällä on muutama kaveri, jotka sitten harovat rantoja koettaen kokea kaikki löytämänsä katiskat. Vähän siinä täytyy salailla kulkemisiaan.

- Jaa, no tiedätkös ketkä niitä varkaita sitten on?

- Osan tiedän, ja tietävät muutkin.

- No jo on merkillistä touhua, eihän täältä kummoista saalista saa.

Seurustelumme kulki vakaasti eteenpäin. Päivät koulussa ja viikonloput olin usein Innanmaassa. Kävelimme Vaununperällä tietä ja polkuja myöten. Paula kertoili talojen asukkaista ja sukulaisistaan. Innanmaata vastapäätä oli Inna, Vammalaan päin Innanmaan Veikko. Hänen isänsä oli Lauri, Valtterin veli. Veikon tytär kävi Yhteislyseota samaan aikaan kuin minä. Putajan tien varressa asuivat Innan sisarukset, Vaununperän perällä taas Lehtimäet, Heikki ja Ilmi. Valtterin vaimo oli Heikin sisko. Niitä sitten opettelin muistamaan, Santamäki, Virtanen, Alanko, Kaukoset, Mäkiset, Riutta. Olihan niitä asukkaita, isossa kylässä.

Polkupyörä oli sopiva kulkuväline, pian Innanmaahan polkaisi, parikymmentä minuuttia. Syksyn tullen ilmojen viilennyttyä menomatka oli vielä lämmin, mutta yöllä takaisin polkiessa viileys sai pelkässä paidassa kulkevan värisemään. Tien noustessa ylös mäkeä alkoi ilmakin lämmetä.

Lunta alkoi sataa. Pian tiet olivat lumisia. Silloin otin potkukelkan ja laskettelin sillä tuon viiden kilometrin matkan. Sidoin koiran kaulapannan toiseen jalkaan, sain siitä hyvän pidon potkuihin. Hiljalleen jalaksella oleva jalka väsyi, ja sillä täytyi potkia muutama kerta että veri kiersi.

- Miten tänne tulee linja-autoja sunnuntaisin? Potkukelkka ei enää oikein kulje.

- Kyllä tänne kulkee, aamupäivällä ei pääse, mutta puolen päivän jälkeen kyllä. Mutta se menee Putajan tietä. Sinun täytyy kävellä Vaununperän tietä.

-Onhan tuossa tanhua, siinä on jokunen jalan piirto, kait siitä pääsee.

- Kyllä, mutta siinä on tiellä valtava auravalli. Ei siitä jalkaisin pääse yli. Enhän sitä uskonut, ajattelin seuraavalla kerralla tulla siitä.

Kävelin torille, sieltä linjuri lähti Putajaan ja Suodenniemelle. Istuin oikealle puolella ikkuna viereen ja katselin lunta vainioilla. Nuupalan kohdalla auravalli häipyi, Vaununperän tiehaaran jälkeen se taas nousi. Tuomen Topin jälkeen valli pompahti valtavaksi. Innanmaan suunnasta oli vapaata peltoa tuulen kerätä lunta. Aura sitten nosti lumen tien pinnasta yhä korkeammaksi keoksi. Linjuri pysähtyi, minä hyppäsin ulos. Katselin epäuskoisena lumikasaa, minkä yli minun oli päästävä. Aloin kavuta. Jalassa minulla oli nahkasaappaat, poljin lunta saadakseni askeleeseen pitoa ja ponnistin toisella jalalla seuraavaan koetukseen. Lumi oli pakkasesta kevyttä höttöä. Vallissa se hieman tiivistyi, joten jälkeä alkoi syntyä. Hitaasti pääni nousi vallin yli ja sitten keskiruumis, kunnes olin vallin päällä. - Hitto kun oli tarpomista, mutta maali näkyy. Tanhuaa oli helppo kulkea. Lunta ei ollut kuin puoleen saappaan varresta.

- Hui, joko sinä tulit, minä katselin ikkunasta tielle.

- Tulin Tanhuaa pitkin. Hiukan siinä oli vallia aluksi.

- Hullu, ei siitä kukaan kulje. Minä keitän kahvit.

Kotosalla olivat muutkin sisarukset, Markus, Päivi ja Antti. Kahvit tuukattiin keittiön pöytään. Maito oli kannussa, Paula kaatoi siitä paksua kermaista päällismaitoa pienempään nekkaan, nosti pöytään voita tassilla ja siihen kakkoa viereen. Lisäksi tuoretta nisusta. Leivonnaiset Paula oli lauantaina leiponut. Leivinuuni antoi vielä lämpöä.

- Minä haen isän myös kahville. Valtteri tuli kammaristaan, hymyillen tervehti ja istui pöytään. Markus oli hyvällä tuulella, hän alkoi kertoilla juttujaan.

- Osaatkos sinä ryypätä tassilta? Se sinun täytyy opetella, jos tänne meinaat asettua. Hän kaatoi tassille ja alkoi ryypätä ryystäen. - Vanhat ämmät täällä ryyppäävät kahvin suuhunsa monen sentin päästä. Parhaat kannattavat ryystöä lusikalla ja pääsevät melekein kahteenkymmeneen senttiin.

- Ole höpsimättä, Paulaa harmitti veljensä esitys. Päivi hihitteli esitykselle, Antti ei alkanut kokeilla, tunsi veljensä.

- Kyllä maar joskus ryypätään kuumaa kahvia tassilta, mutta ei kylässä, Valtteri puuttui puheeseen.

Kahvit juotuamme menimme kamariin. Me istuimme vierekkäin sängylle, Markus otti keinutuolin alleen ja Antti ja Päivi istuivat toiselle sängylle. Juttelimme aikamme, pojat tekivät lähtöä, Päivi jäi meidän kanssamme kamariin. Ilta alkoi hämärtyä, kävimme vielä juomassa maitoa keittiössä. Talo hiljeni yön edessä. Minun oli aika lähteä takaisin Vammalaan.

Retki Liekosaareen -60 l

Olimme sopineet ensimmäisestä reissusta, ehdotukseni Liekosaaresta kuulosti Paulasta hyvältä. Valmistauduin kotona pakkaamalla reppuni, tikut, puukko, villapaita, lettutaikina, paistinpannu, rautalankaa, näkkäriä, voita, sulatejuustoa, kahvia, pannu, sokeria. Teltan lainasin Tyrvään Metsänpojilta. Isäni oli ostanut perämoottorin, 5 hv Terhin. Se oli ostettu Puraslahden liikkeestä torin varrelta. Ruuvasin moottorin soutuveneen perään. Minun menemisiini oli totuttu, kesällä tai talvella. Siitä ei tarvinnut mitään kertoa, taisin sanoa meneväni Jukan ja Raunon kanssa. Kiskaisin Terhin käyntiin Juopporannassa. Siinä Jokisen tontin kulmassa oli pieni yleinen ranta, laituri ja muutama soutuvene. Repun pakkasin veneen kokkaan vastapainoksi. Eihän se hyvin toiminut, perä tahtoi kyntää. Olin siihen keksinyt keinon, istuin keskituhdolla ja ohjasin pitkällä seipäällä, jonka sidoin Terhin kahvaan. Vene kulki tasapainossa, matka taittui pienessä tuulessa kohti Vaunujoen suuta, ohi vaneritehtaan ja Liekosaari jäi vasemmalle. Rautatiesillan kohdalla hieman kumarruin, kokka kohisi vähäisen joen penkkojen välissä. Tulin joen haaraan, jonne pysähdyin odottamaan. Oli lauantai-ilta. Viikon työt postin jakelussa olivat takana, olin kiertänyt keskikauppalassa pitkin Marttilankatua, ylös Puistokatua Tubitalolle, siitä alas Rajakatua ja pitkin Väinönkatua, matka päättyi Ison Iivarin talolle. Postilaukku oli musta hihnasta kannettava kookas kapine. Siihen sopi kerrallaan vain osa kannettavasta postista. Loput jaettavista lehdistä ja kirjeistä olin vienyt etukäteen reitin varrelle nipuissa.

Nousin joen penkalle. Katsoin yli tien, ohi Tuomen talon aina Innanmaahan saakka. Sinne kulki vähäinen kärrypolku, Tanhuaksi se oli nimetty. Heinäkuu oli paahteinen, tieltä nousi pöly korkealle ohi ajavista autoista. Muutama pilvi ei kyennyt aurinkoa varjostamaan. Heinämaan laitaa asteli tulija, makuupussi kainalossa ja vähäinen laukku olalla, ylitti tien ja minä kävelin vastaan.

- Terve, hyvinkös pääsit tulemaan?

- Kyllä minä pääsin, isä vaan kysyi, että tuleeko sinne retkelle muitakin, ja minä sanoin, tulee.

- Hyppää veneeseen, mene kokkatuhdolle istumaan.

Työnsin veneen kellumaan, vetäisin käynnistysnarusta, ohjasin veneen tulosuuntaan ja vesi halkesi kokassa. Katselimme toisiamme, hymyilimme ja yritimme jotain puhua siinä koneen metelissä. Sillan ali, Liekosaari oli edessä.

- Minne sinä ajattelit mennä?

- Tuonne toiselle puolelle saarta, tässä on edessä Kisan mökki ja sitten tuo toinen, niin ohitetaan ne, mennään Torran puolelle. Poliisien saari täytyy ohittaa kaukaa, siinä on karikkoa.

Liekovesi kiersi Liekosaaren molemmilta puolilta, Torran puolella oli isompi virtaus. Nousimme maihin, tavarat rannalle ja vedin veneen tukevasti maihin. En ollut tässä paikassa aiemmin käynyt, mutta olin siitä kuullut. Postissa oli töissä Kimpanpään Seppo, hän oli siellä usein käynyt. Kuljimme etsimässä tasaista paikkaa teltalle. Siinä olikin useampi tallattu teltan pohja mistä saatoimme valita. Sopu teltta oli pian pystyssä.

- Mitä sinä olit ajatellut sitten tehdä?

- Laitetaan tulet ja laitetaan hiukan ruokaa. Minulla on puolen litran pullossa lettutaikinaa. Siitä sitten riitti joskus aamullakin taikinaa.

- Miten sinä voit pitää kuumasta pannusta kiinni?

- Minulla on mukana rautalankaa, vuolen oksasta sopivan varren ja kiinnitän sen langalla paistinpannun kahvaan.

Keräilimme kuivia oksia aika kasan. Lähimaasto oli jo tyhjentynyt sopivista puista, mutta ei niitä nytkään kaukaa tarvinnut hakea. Kokosin kivien väliin sopivan kasan, tuikkasin tulen niiden alle rakentamaani sytykkeisiin. Hetki vain, savu oli poissa ja liekit nousivat nuolemaan paksumpia oksia. Kaivoin repusta voita, leikkasin puukolla aika köntsän pannulle ja sulatin sen ruskeaksi. Pullosta kaadoin taikinaa pannulle kiertäen keskeltä alkaen reunoille saakka.

- Oletkos sinä paistanut lettuja retkilläsi?

- Ei meillä koskaan ollut lettuja, makkaraa kylläkin paistettiin ja kahvia juotiin. Olihan meillä leipiäkin, mutta ne oli jo kotona tehty valmiiksi.

- On minulla makkaraakin, Vammalan Lihan lenkkiä. Oletkkos sitä maistanut?

- En, meillä syödään SOT:n makkaraa, kun isä on siinä jäsenenä.

- No sen ymmärrän. Mutta katsos nyt, miten letty käännetään. Nostin pannun tulelta syrjään, ravistin hieman lettua irti pannusta ja heitin letun ilmassa ympäri.

- Minä en kyllä ole noin koskaan tehnyt, veitsellä vaan kääntänyt.

- Voi sen tietenkin niinkin tehdä, vaan tahtoo lettu usein hajota kapean veitsen alla.

- Ei se mihkään hajoa, täytyy vaan pannua hieman kääntää kyljelle ja olla nopea veitsen kanssa.

Nopeasti pullollinen taikinaa oli paistettu, pääsimme maistelemaan. Minä ripotin jokaisen letun päälle hieman hienoa sokeria, näin uusi lettu sulatti sokerin ja koko lettu maistui makealta. Jätin hillon kotiin, olisi siinä sitten uusi kikka, jos sellaista tarvitaan. Rantaan oli tullut toinen vene kauppalasta. Menivät hieman syrjään meidän tulilta, laittoivat teltan pystyyn ja tunkivat kaikki sinne sisälle. Kimpanpään Seppo oli yhtenä pojista. Meillä kun oli lettuja mahan täydeltä, kävelin poikien teltalle.

- Seppo, aukaises, niin saatte lettuja. Seppo avasi teltan vetoketjun, pisti päänsä ulos.

- Mitä ihmettä sinä, onko sinulla meille lettuja? Pojat olivat mielissään makeasta suupalasta.

Istuimme Paulan kanssa tulilla, hätistelimme hyttysiä. Keitin kahvit. Katselimme toisiamme ja koetimme tutustua paremmin. Paula kertoi omista retkistään Ojansivun poikien ja Sinikan ja Sirkan kanssa.

- Olimme sellainen kylän kakarajoukko, yhdessä menimme aina. Ojansivun pojista yksi oli kokeneempi ja vanhempi, niin hän meitä vähän ohjasi. Meillä oli hauskaa keskenämme, vaikka kyllä välillä yöllä hieman pelotti musta metsä.

Minä kerroin omista retkistäni, milloin Houhajärvelle tai Pääjärvelle. Kävimme Ritajärvilläkin, ja Isolla Lattiolla sekä Poikkeluksella. Oli meillä kerran retki Säkylän Pyhäjärvellekin.

Hyttysten määrä alkoi olla valtava, häädyimme telttaan suojaan. Kiemurtelimme makuupusseihimme.

Välimäessä -60 l

Vaunujoki haarautui Tuomen Topin tiluksien kohdalla. Myllymaahan kulkeva haara jatkoi suoraan pohjoiseen ja siitä erkautui lisäjoki kohti Vaununperää. Tämä joki oli vuosien saatossa muodostanut pienen laakson, ja sinne alas melkein näkymättömiin oli rakentunut muutama talo. Kuljimme joen rantaa laaksossa ja tulimme Välimäen talon pihaan. Isännällä, nauravalla Eerolla oli keltainen nelivetoinen Fiat traktori. Se oli pihassa tälläkin kertaa. Eero istui pihassa traktorin vierellä. Siinä olivat myös hänen kolme tytärtään. Nuorimmat olivat Paulan ikäisiä, ja tunsivat toisensa hyvin. Vanhin tytär oli jo ehtinyt naimisiin. Hänen miehensä oli Eeron tapaan muheva jutuissaan.

- Terve, tulemme Sydänmaalta, Paula aloitti, kävimme siellä peltoja katselemassa.

- Päivää, tervehdin ja kävin kättelemässä paikalla olijat. Eero nauroi, tässäkö Innanmaan uusi isäntä.

Minua hymyilytti, eikä Paulakaan mitään sanonut siihen.

- Mitäs täällä, oikein olkia selässä, olette tainneet olla töissä suulissa. Olihan sinne selkään jäänyt joitakin heinän rippeitä, vaikka kovin olimme koettaneet niitä rapsia pois.

- Otattekos kahvia, meillä tässä olisi? Eero oli vieraanvarainen.

- On sinulla siinä komea traktori, miten olet sillä pärjännyt? Minua kiinnosti kuulla nelivedosta.

- Kyllä se on pelannut. On minulla jo toinen Fiat. Edellinen kului, kun olin kalkkia levittämässä oikein trahtina. Laitoin siihen kaksinkertaisen ilmanpuhdistimen. Ei se auttanut siinä pölyssä. Kalkki levisi kaikkialle, kulkeutui moottoriin ja hioi sen väljäksi.

- Uskon kyllä, ihme kun ei edes toinen suodatin riittänyt. Onkos sinulla kettingit pyöriin talvella?

- Ei ole, hyvin on neliveto toiminut, olen lumiakin kolannut, kerran olin Osuuspankin luiskassa, se oli hyvin lipoinen. Mietin miten pääsen ylös, jos luistaa. Niin tuli kuin lintu kädestä, ei mitään vaivaa.

- Aika peli. Eerosta oli mukava kertoilla uudelle miehelle juttujaan. Paula puheli Sinikan ja Sirkan kanssa. Ensimmäistä kertaa tapasin Sirkan, Sinikan tunsinkin jo Ahometsän Pertin kautta. Hän se minut Paulaan tutustutti. Mitä olikaan meillä mielessä ja menossa, minä kait jotensakin kerroin olevani innokas tapaamaan jonkun uuden tytön. Siitä me sitten ajoimme Innanmaahan. Paula tuli sisältä ja istuimme kaksin rappusille. Pertti seisoi meidän edessä ja kertoili minusta ja Paulasta. Sain näin ensi kosketuksen tulevaan vaimooni. Meillä olikin yhteisiä harrastuksia, retkeily ja kalastus. Siitä sitten aloitimme retkemme, yhdessä ja erikseen. Mukaan liittyi myös Sirkan kaveri, Jokisen Altti Kiikan Piimäjärveltä.

Joimme kahvia, juttelimme, tutustuimme ja nautimme kesäisen illan lämmöstä.

4.5. -19 Kuorojen konsertti

Valkeakosken Työväenopiston Naiskuoro ja Valkeakosken Työväen Mieskuoro sekä Musiikkiopiston lapsikuoro ja bändi yllättivät miellyttävästi

Jokakeväinen kuoroesitys kilpaa ankanuiton kanssa muutti esiintymisessään aikatauluaan ja ohjelmistoaan. Tietolan koulun sali oli tuttuun tapaan täysi, mutta nyt osa kuulijoista oli vaihtunut hyvästä syystä. Musiikkiopisto oli treenannut joukostaan lapsikuoron sekä bändin, jotka nousivat mukaan laulun ja esiintymisen riemuun. Kannatti odottaa yli vapun. Kuoron johtaja Ulle Valjakka oli koonnut lastenlauluista ihastuttavan sarjan. Kaunis kirkas aurinko paistaa, suomal. Kansanlaulu, aloitti naiskuoron osuuden. Ulle antoi äänen pianosta, ja soinnukas naiskuoron ääni lennähti ilmoille. Oravan pesä Immi Hellenin sanoin sai Terttu Paavilaisen nousemaan eteen esileikkijäksi. Niin me sitten heiluttelimme käsiämme oravan poikasen liikkeitten tahdissa.

Suutarin emännän kehtolaulussa kuoron moniäänisyys ja soinnukas harmonia ilahdutti. Saunavihdat jatkoivat samaa lennokkuutta. Telefooni Afrikassa kappaleessa alkujen aksentit putosivat paikoilleen täsmällisesti. Tunnelma salissa alkoi nousta. Kuoro oli saanut ilahduttavasti riveihinsä uusia tulokkaita, ja äänimatto sai näin lisää peittoa. Lasten liikennelaulu soi tutun viihdyttävänä Ulle Valjakan erinomaisen pianon säestyksellä.

9 v. Ingo Korpinen astui mikrofonin taakse, ja tunnelmallinen Hei, isä, kuule alkoi. Olin hieman käynyt ennakkoon kuuntelemassa lapsikuoron harjoittelua, ja hieman minua jännitti. Ingon esiintymisvarmuus otti mukaansa. Ihastus täytti salin, kun hän pyysi taas isää pelaamaan futista.

Kuoro vaihtui miehiin, ja oli tarpeenkin, sillä Mikki Hiiri joutui merihätään. Hannu Haavisto laittoi korvat päähänsä ja lauloi varmaan tapaansa Mikin huikentelevaisesta meriseikkailusta. Onneksi meillä oli heittää tuleen Suomen Joutsen, Seppo Syrjänen. Hän syöksyi hätiin ja hiuli hei, Mikki tuli pelastetuksi. Bassot olivat mainio merihirviö, hui. Miehet olivat kuin mainio Kippari Kvartetti aikanaan.

Pieni nokipoika kaikui kuin herkäksi aluksi Rosvolaululle. Se tunkeutui aivan ytimiin. Sanna Saarinen nosti haitarinsa syliin, ja niin alkoi haitaribussi, säv. ja san. Juice Leskinen, sov. Ulle Valjakka. Porista matka alkoi ja soljuvasti eteni. Mieskuoro oli vahvuusalueellaan esittävässä meiningissä, jossa vuoron perään pienet soolo-osat vyöryttivät bussia maaliin.

Anssi ei osaa tanssia, säv. ja san. Martti Vuorinen sov. Kaupunginorkesteri yhtye, ja mieskuoro johdatti tarkasti artikuloiden kuulijat simalle ja munkille.

Väliajalla suoritettiin arvonta, jonne olikin kerätty suurin koskaan näkemäni voittojen määrä. Niitä riitti hauskasti hyvin monelle, myös minulle.

Lavalle nousivat lapset, Musiikkiopiston Lauluvalmennus, ensimmäisenä kappaleena Lintu (elokuv. Belle ja Sebastian), huilussa Sanna Saarinen. Herkästi 10 kuorolaista,, yhdellä pojalla vahvistettuna, esittivät kappaleen. Se parani hyvin loppua kohti kaikkien saatua ääneensä rohkeutta.

Lapin äidin kehtolaulu, säv. ja san. Kalervo Hämäläinen säestäjänä Sanna Saarinen harmonikka oli vuorossa. Esitys oli hyvin balanssissa, aivan erinomaista työtä.

Mustan kissan tango, säv. Francesco Pagano, harmonikan säestyksellä hurahti käyntiin. Lapsilla alkoi olla hauskaa lavalla ja riemu hiipi myös saliin.

Sekakuoro asteli lavalle, Tuuli hiljaa henkäilee nosti meidät kasteniitylle, pellolle ja soutelemaan. Riemukas laulu kerrassaan. Kuorolaulun kaunein osa, harmonia, loiskahti korvissa.

Iltapäivä toi uusia yllätyksiä. Seppo Syrjänen alkoi kukoksi. Immi Hellen runossa Kukko ja kana. Osa sopi hänelle hyvin. Loppu kuoroa yhtyi mukaan kanan hätäilyyn.

Paavolaisen Terttu lauloi soolon kappaleessa Sininen uni, säv. Tapio Rautavaara, san. P Mustapää, sov. Seppo Hovi. Kuoro tuki hyvin takaa, sur rur sininen lintu, Tertun ääni tuuditti meidät. Nostalginen esitys, mieleenpainuva ja taidokas.

Nukkumatti toi eteen kaksi lapsilaulajaa solisteiksi. Saara Lehtonen ja Ingo Korpinen asettautuivat omien mikrofoniensa taakse. Molemmat lauloivat jännittämättä ja ilolla osuutensa. Ingolla oli selvästi voimakas palo esiintyä, ja hän jaksoi hyvin koko ohjelman ajan. Saaran laulu oli soljuvaa ja kaunista.

Päivänsäde ja menninkäinen toi esiin mieskuoron voiman naiskuoron kauniin harmonian takaa. Esitys oli hyvin viihdyttävä.

Lopuksi kaikki esiintyivät yhdessä, bändikin pääsi esille. Yllättävä kappale Mä voisin olla se, valinta oli löytynyt Youtubesta. Ulle Valjakka kehui kappaletta, sen tanssillisuutta ja mukaansa tempaavuutta. Totta se olikin, vallankin ylimääräisenä kertana. Sali alkoi elää, Ulle keinui ja tanssi, kuorot lauloivat kyllyydestään, bändi piti huolen rytmistä ja sävelistä rumpujen ja kitaran kera.

Kerrassaan viihdyttävä ja raikas konsertti.

Pekka Turtiainen

Kävelyllä -60 l

Kuljimme kaksin

Ajelin polkupyörällä, ylitin Vammaskosken sillan, ohi Uosson risteyksen ja edelleen Tyrvään asemalle päin. Liekoranta jäi vasemmalle ja edessä oli vaneritehdas. Ylitin junaradan ja laskettelin Kumitehtaan sivuitse Nuupalaan ja kohta Vaununperälle. Paula olikin pihamaalla, laitoin pyöräni talon seinustalle.

- Lähdetään kävelemään pelloille ja katselemaan viljelyksiä. Se sopikin minulle hyvin.

- Onko sinulla mielessää jokin kohde?

- Ei ole, mutta voidaanhan me jossakin käydäkin.

Astelimme ratastien poikki, navetan päädystä karttatielle. Vasemmalla oli iso suuli, pieni savusauna ja kookas pärekattoinen riihi.

- Kurkataas sisälle, olitkos sinä koskaan riihessä syksyllä puimassa?

- En ollut, ei riihtä enää minun aikanani ole käytetty, mutta isä on kyllä siellä kuivattanut ja puinut.

Kynnyksenä oli mahtavat lankut, oikeastaan puolikkaat hirret. Ne menivät läpi rakennuksen osana lattiaa. Silmät eivät aluksi nähneet oikein mitään. Sisälle astuessani aloin nähdä seinien ja katon mustuudessa. Vasemmalla oli suuri tiilinen kiuas, metriset halot mahtuivat sen pesään.

- On täällä väkevä tuoksu vieläkin, hurjia nämä lattialankut. Seinät ovat aivan ehjät ja kuivat. Voisi tästä mökin hyvin rakentaa.

- Ei näin nokisia hirsiä voi mihinkään käyttää.

- Kyllä vaan voisi, saa ne pestyä ja harjattua puhtaiksi, tai ainakin isoin lika lähtisi. Katselin orsia, nekin olivat aivan mustia. Oikealla puolella hirsissä oli aukko, sen takana oli suuli. Sinne viskattiin oljet, kunhan ne ensin oli varstoilla puhdistetut jyvistä.

- Nykyään sinne ajetaan heinät, jos eivät kaikki puimasuuliin mahdu.

Matkamme jatkui karttatietä. Siinä oli kaksi vähäistä kärryn pyörien jälkeä ja niiden välissä kasvoi heinää. Oikealla näkyi haavikko. Se oli paltojen korkeimmalla kohdalla. Sinne puiden laitamille oli kangerrettu isoja kiviä pellosta. Muutamia näkyi vielä jääneen haavikon takana olevalla kaistaleella.

Pysähdyimme seisomaan runkoihin nojaten. Alamäkeen kohti Putajan tietä ulottuivat Innanmaan pellot. Viimeinen kärki oli tiessä kiinni. Enimmäkseen siinä kasvoi heinää. Tilalla oli vielä muutama lypsävä. Niille hyvin riitti peltojen heinä ruuaksi ja laitumeksi. Siellä alhaalla tien laidassa oli taksiautoilija Toivo Tuomen tilan rakennukset. Punatiilinen navetta ja kaksikerroksinen rintamamiestalo vaaleana erottuivat hyvin. Tuomen pellot olivat molemmin puolin Putajan tietä, enimmät Vaunujoen puolella.

- Oletkos ajatellut tilan kohtaloa Valtterin jälkeen? Onko pojista jompikumpi kiinnostunut jatkajaksi?

- Ei ole, Markuksella on omat opintonsa, rakennusalalle hän taitaa tahtoa. Antti taas olisi kyllä rauhallisena hyvä ehdokas, muttei taida hänelläkään halua olla.

- Tila on siinä vaiheessa, että uudistuksia täytyisi tehdä, pellot salaojittaa, navetta korjata. Ei taida Valtteri enää sellaiseen ryhtyä.

- Ei kyllä, isä on jo liian vanha. Olen minä sitä ajatellut. Kait hän vuokraa maat ja asuu itse taloa.

- Ei sekään huono vaihtoehto ole.

Jatkoimme rajaojalle. Kovin oli umpeen kasvanut ja matala. Rajakivi oli kumollaan. Tie vei Ojansivun talolle. Heillä oli lehmiä, vanhaemäntä ja pojat pitivät taloa. Tie kulki ojan vartta Vaunujoelle. Oikeastaan se oli joen haara. Siihen oli syöpynyt satojen vuosien aikana oikein laakso. Sen kaltaalle oli rakennettu muutamia taloja. Myös niissä pidettiin lehmiä elannoksi. Emme menneet niitä kohti, vaan jatkoimme suoraan joen toiselle puolelle kohti Sydänmaata. Silläkin puolella oli taloja, Mäntysaari ja pari muuta pienenpää asumusta. Tulimme rajalle, siitä eteenpäin kuljimme Innanmaan metsässä. Suuret kuuset varjostivat meitä astellessamme polkua. Edessä aukeni Sydänmaan pellot, sarkaojissa nekin. Pellolla kävellessämme edessä näkyi kaksi suulia. Oikealla oleva oli keskellä peltoja, pienessä mäntyjä kasvavassa saarekkeessa. Toinen oli etäämmällä pellon laidassa. Pujahdimme ensimmäisen suulin ovesta heinien tuoksuun. Takamaat olivat kaikki heinällä. Hevosella heinät ajettiin talvella kartanolle. Matka oli lyhyt, pian sieltä kuorma tuli kotiin. Makailimme heinissä, Vedin tuoksua sisääni, maaseudun, elämän väkevää hajua.

Palailimme hiljalleen takaisin metsän laitaan. Maasto oli hieman noussut Putajan tieltä. Siihenkin, metsän ja tien väliin oli rakennettu muutama talo, niissäkin joissain navetta ja lehmiä. Putajan tien alapuolella oli Mustanojan kookas päärakennus. Ylitimme taas joen haaran ja laskeuduimme kulkemaan sen vartta. Siinä oli edessä talo ja pihassa ihmiset istuivat juttelemassa. Välimäki.

Etukuormaaja -70 l

Kaivurin olin saanut hyvään kuntoon, oli aika saada traktorin etupäähänkin lisälaite. Ajelin Mäkisille Vaununperän tiehaaraan. Heillä oli melkoinen halli ja suuri määrä kalustoa, traktoreita ja metsäkoneita. Olin nähnyt siellä keltaisen kuormaajan ja siinä hyvän santakauhan. Aarne oli kotona.

- Terve, sinä oletkin koneita korjaamassa, mikäs nyt on menossa?

- Morjens, tässä katselen vanhan Valmetin letkuja ja vaihtelen öljyt, pääsee sitten taas tälläkin metsään.

- Se onkin aikamoinen peli, kasaatko silläkin tien varteen?

- No ei, tämä on enemmän massan ajoon, ja voi tätä käyttää esikasaamiseen metsässä. Varsinainen tukkikone on siten tehokkaammassa käytössä.

- Kyllä vain, ja sinulla on sitten ajurikin mukana pelissä. Kuules, minä ostan sinulta tuon keltaisen etukuormaajan ja sen kauhan, jos vain myyt.

- No kyllä se on minulle tarpeeton, kylläs sen saat. Mennääs katsomaan sitä.

Kävelimme hallin nurkalle ja kiskoimme romut päältä pois. Olihan se aika rupinen, mutta sopisi kyllä niihin töihin, mihin sitä tarvitsen. Ei Aarne siitä kovaa hintaa pitänyt, saimme kaupat valmiiksi. Minä lupasin hakea kuormaajan seuraavana päivänä. Kävelimme takaisin hallille.

- Minä tilasin sähkömiehen laittamaan valot kuntoon, kun niitä hommia en saa itse tehdä. No mies tuli ja aloitti työt. Kun tulin niitä katsomaan, niin käskin heti purkaa ja aloittaa asentamisen toiseen paikkaan. Sähkömiehet kun ovat aika kovapäistä porukkaa, niin tämäkin itse päätti mihin johdot veti ja kytkimet asensi. Kun olin antanut korjausmääräyksen, niin alkoi vasaroida juuri asennettuja ja uusia kytkimiä hajalle. Ne olivat porsliinia. Ensimmäinen hajosi ja minä sanoin siihen.

- Itse saat jokaisen hajoittamasi maksaa, minulta ei niihin rahaa tule.

Alkoi sähkäri sitten purkaa ruuvimeisselillä asennuksiaan ja säästi kytkimet uuteen asennukseen. Ajattele nyt, hajotti uusia vehkeitä, ei kyllä minun rahoillani.

- On ne aika poikia, samaa olen minä nähnyt. Eivät koskaan käytä vanhoja osia. Nämä eivät kyllä olleetkaan vanhoja. Itse oli just ne kiinnittänyt.

- Katsos, asensin tänne lämmitykseen kaminan, käytän siinä jäteöljyä. Sitä tulee minulle aika paljon, hyvääkin öljyä hydrauliikasta. Siinä palaa kaikki.

- Hyvä kun saat ne hyödynnettyä, vaan voi siihen joku tarkastaja puuttua.

- Mitä se niille kuuluu, pysyköön pois täältä.

Palasin toisena päivänä Mäkisille traktorilla. Aikomukseni oli ottaa kuormaaja kyytiin. Sitä ei näkynyt. Aarnen isä olikin raahannut sen koppiin lukkojen taakse. Olin kuormaajasta puhellut hänen kanssaan muutamaa päivää aikaisemmin, kun Aarne ei ollut kotona. Eikö sitten ollut tuntenut minua, en tiedä. Onneksi Aarne oli sisällä, ja saimme asennettua laitteen traktorin etupäähän. Hydrauliletku tuli kiinni, ja pumppu oli uusi. Vedin vivusta kopissa, ja kuormaaja nousi hyvin ylös. Muuta toimintaa siinä ei ollutkaan, ylös paineella ja alas painovoimalla. Kauhaan kulki teräsvaijeri kopista. Kauhan keskellä sen takana oli lukkosalpa, kieli, joka piti kauhaa paikoillaan. Vivusta kiskaisemalla kauha kippasi ja pudotti lastinsa.

- Kyllähän hydraulinen kauhan kääntö olisi hyvä, mutta kyllä tälläkin pärjää. Täytyy vaan rasvata salpaa, jotta se liikkuu keveästi.

- Jos meinaat peräkärryyn lastata, niin täytyy olla tarkkana hiekan kanssa, ettei kauha jysähdä kärryn laitaan, kun tyhjennät sen.

Sellaista en ollut ennen tehnyt, kaikki työ oli minulle uutta. Intoa kyllä oli. Kotona harjoittelin kuormaajan käyttöä. Työnsin pellon laidassa kauhaa maahan ja koetin saada lastin multaa. Mietin miten päin kuormaajaa käyttämällä saan kauhan parhaiten täyteen. Pienellä vaihteella painoin eteenpäin, samalla nostin kuormainta varovasti. Vastus kasvoi, ja etupyörät nousivat ilmaan.

- Aivan päinvastoin mitä ajattelin, pitoa kyllä tuli takapyöriin, mutta kauha ei tunkeutunut maahan.

Koetin sitten niin, että kauhaan tuli ensin multaa, ja sitten laskin kuormaajan varsia varovasti alemmas. Silloin kauha täyttyi, ja etupyörät pysyivät maassa.

- Tässäkin käytäntö opetti. Ajan nyt tuonne roskamontulle.

Valtteri oli kaivanut suuren kuopan riihen taakse keskelle peltoa karttatien varteen. Sinne oli kertynyt vaikka mitä, risoista tynnyreistä vanhaan piikkilankaan. Kaiken lisäksi monttu oli täynnä vettä. Hyvin se oli tehtävänsä täyttänyt, mutta nyt se oli vain tiellä. Aloin täyttää monttua kuormaimella. Laidalta vyörytin maata kuoppaan. Romut alkoivat peittyä ja tiivistyä maan painosta. Minun täytyi hakea lasteja kauhaan laajemmalta alalta. Näin paikalle ei jäänyt painannetta. Lopulta ajoin traktorilla yli montun ja tiivistin näin romuja tiukkaan. Takaperin kauha maassa ajaen sain pellon tasoitettua. Ei jäisi siihen sitten keväällä vesi seisomaan.

- Voin kyllä joutua vielä ajamaan maata lisää tähän, jää nähtäväksi. Lähdenkin käymään Lehtimäessä. Heikin ja Ilmin kanssa on hauska jutella, ja olihan siellä navetan takana sontaurakka.

Olin luvannut tulla ajamaan lehmien sontapatteria etäämmäs navetan seinästä.

- Morjens, tulin etukuormaajan kanssa katsomaan, saanko patteria siirrettyä.

- Hei, mennääs katsomaan, sinulla on uusi kuormaaja.

- Joo, sain ostaa Aarnen vanhan, kyllä tällä vielä töitä tekee.

Kävelimme navetan taakse. Siellä oli korkea patteri, hyvin vetinen, seinän vierestä.

- Tämä onkin paha paikka, mitenhän pyörät pitää tässä, täytyy koittaa.

Ajoin traktorin sontakasan taakse. Laskin kauhan ja koetin edetä. Sonta oli tiivistä, sain sitä kauhan täys. Se piti viedä edemmäs ja kipata siihen. Muutama kasa siirtyikin, mutta sitten maa oli lillinkiä, eikä Fordson Majorin kuluneet takarenkaat saaneet pitoa lukkoperälläkään. Takavarsissa olisi pitänyt olla iso paino. Sitä minulla ei ollut.

- Tämä on liian työlästä näin, minä vaihdan kaivuriin, ja jätän etukuormaajan pois. En kyllä tänään enää ehdi, täytyy mennä ruokkimaan kanat ja keräämään munat.

- Mennääs ny ensin kuitenkin kahville. Katotaan sitten.

Ilmi olikin jo kahvin keitossa, kun astelimme sisälle. Pannu kuumeni hellalla ja hän lisäsi puita pesään. Kupit olikin jo pöydässä, siihen emäntä kiikutti pitkopullaa, itse leivottua. Kävimme pöytään keittiössä. Sen ikkunoista aukeni kahteen suuntaan näkymät tilan pihalle, vainioille, navetalle ja Lehtisen tilalle. Ryystimme kupeista, kastoimme nisusta ja teimme uusia suunnitelmia.

Kaivurilla kaivamassa -70 l

Fordson Majorin perässä oli kaivinkone, Hydro Master. Kiinnitin sen kolmesta pisteestä traktorin taakse, nostovarsiin ja työntötankoon. Lisäksi kiinnitin hydrauliletkun. Sekin tuli traktorin taakse pikaliittimellä painaen. Kaivurin mukana tuli hydraulipumppu kiinni koneen kylkeen. Pumppu kehitti paineen putkistoon, ja venttiilipöydästä sitten vipuja vedellen tai työntäen sain kaivinkoneen tekemään mitä tahdoin. Vipuja oli kymmenen, viisi kummallekin kädelle. Nostin vipua vetäen kaivurin ilmaan. Samalla kiristin kaivurin jalat yläasentoon. Edessä täytyi olla vastapainoa varten teline, muutoin traktori olisi voinut kellahtaa selälleen. Lehtimäen Heikin sorakuopalle tuli Virtasen miehet peräkärryllään, ja luvuton määrä katselijoita. Sana oli kiertänyt kylällä. Ajoin traktorin montun ylälaidalle, painoin tassut tukevasti maahan, siirryin istumaan pienelle penkille kopin takaosaan kasvot kaivuriin päin. Osmo ajoi peräkärryn hollille, minä päästin nostovarren suorana alas soraikkoonja vedin vivusta kauhaa itseäni päin, samalla nostaen kaivuuvartta. Kauhaan tuli pieni lasti, ohjasin sen peräkärryyn. Usi lasti ja kärry alkoi hiljakseen täyttyä. Olin tyytymätön koneen voimaan, joten lisäsin käsikaasulla tehoja. Musta savu nousi pakoputkesta vastuksen kasvaessa. Heikki kävi supattamassa korvaani: - Nyt tuli oikein kaivurimieskin katsomaan, Visurin Heimo. Laskin taas varren suorana kauhan maahan, miutta en saanut kauhaa kuitenkaan tunkeutumaan soran sisään syvälle. Hieman alkoi harmittaa. Lisäsin kaasua, kone huusi ja nostovarsi liikkui liukkaammin. Tyhjennyksen jälkeen työnsin varren vauhdilla alas. Kauhan piikit kiljahtivat kivien lomassa ja minä aloin vetämisen. Ei siitä oikein mitään hyötyä ollut, mutta meteli oli melkoinen. Yritin uudelleen saada kauhan uppoamaan kovalla vauhdilla, kolina oli kova mutta saalis huono. Sain kuitenkin kaivuu-urakkani tehtyä ja näytös päättyi.

Virtasen miehet tulivat seuraavana päivänä tanhualle, menimme yhdessä katsomaan kaivuria.

- Tässä on nyt kaksi asiaa, aloitti Osmo, ensimmäinen on tuo hydraulipumppu. Se taitaa olla aikansa jauhanut, kun sieltä ei oikein tehoja irronnut kovasta kaasusta huolimatta. Katselin sinistä mötikkää.

- Voikos sille tehdä jotain?

- Kyllä nyt on mentävä käymään Vammaksella korjaamopuolella. Minulla on siellä kiikarissa muutamakin kaivurin nostovarsi. Ne ovat korjaamon ulkopuolella heinikossa jo maahan miltei vajonneina. Sitten voimme kysellä korjattua pumppua.

- Selvä, mennääs vaan. Mikä se toinen juttu oli? Hannu katseli venttiilipöytää.

- Katsos, tässä on tällainen kuristaja. Sitä kääntämällä paine putkistossa kasvaa, samalla koneen voima.

- Jahas, tempaistaan siitä voimaa mukaan.

- Ei nyt vielä, kyllä se pumppu täytyy ensin saada kuntoon, tämä on vasta hienosäätöä.

Aamulla olimme Vammaksen portilla, pääsimme sisään ja astelimme korjaamolle. Siinä ne olivat, kaivinvarret, juuri ja juuri näkyvissä. Katselimme niitä, ja Osmo pääsi ääneen.

- Siinä ne ovat olleet jo monta vuotta, ovat aivan romua tehtaalle, mutta minulta kyllä pyytävät kovaa hintaa.

Saimme asiamme toimitettua, korjaamolla oli rauhallinen meininki. Työnjohtaja kerkisi meidän kanssa jutella ja kuunnella ehdotuksiamme.

- Kyllä sinulle pumppu löytyy, se on kasattu uudelleen, siinä on kyllä sinulle puhtia tarpeeksi. Tuo sitten vanha pumppu taas tänne ensi kerralla. Saat siitä sitten hyvitystä.

Ajlimme Vaununperälle tyytyväisen jännittyneinä. Kopsautimme vanhan pumpun irti ja uuden tilalle. Hyppäsin koppiin ja ajoimme suunnitelman mukaan Virtasen peltotien levennykseen. Minä siihen lupasin mukaan kaivurilla, pojaat kun taas minua auttelivat. Kaukosen kaupan kohdalta oikealle mäkeen. Nytkyttelin hiljalleen puiden väleistä ja kiviä kierrellen aloituspaikkaan. Minulla oli jakoavain mukana. Tassut maahan, puomi ylös ja kauha ison kiven taakse. Jyräytin koneeseen kierroksia, vedin venttiilistä itseeni päin, puomi liikahti, kauha otti kovan otteen kiven kyljestä ja voima loppui. Kivi vain nytkähti, mutta ei irronnut. Otin jakoavaimen käteeni ja kiristin letkupainetta. Uudelleen kiven kimppuun. Sieltä se nousi kuin juustoa olisin leikannut. Ihastuneena tapahtumaan annoin kiven tulla aivan kintuille. Vastus kasvoi mahdottomaksi, ja hydrauliletku pamahti halki kuuman öljyn ruiskutessa ympäriinsä.

- Taisit nyt kyllä vääntää liikaa voimaa, minä katselin kun iso kivi liikkui kuin ilmaa. Olisi pitänyt päästää ennen kiven törmäämistä jalkoihin.

- Perskules, kun kerrankin olisi työ sujunut. Hyppäsin alas ja irroitin hajonneen letkun molemmista päistä.

- Katsos, meilläkin letkut välillä hajoavat, nyt täytyy leikata tuo hajonnut osa pois, rautasahalla. Sitten vuolet kumipäällysteen siitä päästä sen matkaa, että saat letkun työnnettyä liittimeen.

- Joo, mennääs meille, kun tästä on lyhyt matka, mulla on siellä rautasaha. Letku tuli lyhennettyä, onneksi sen mitta vielä piisasi.

- Sun täytyy pitää varalla letkua ja hyväteräinen kirves. Katsos, työmies huitaisee kirveellä kannon päällä letkun poikki. Ja kerralla, jotta teräslangat katkeavat sen verran suoraan, että liitoksen voi tehdä.

- Jahas, taas tuli asiaa Vammakselle.