Kokous maataloudesta Juupajoella v. 1997

Maatalous

Pentin suhde maatalouteen on arkaainen, kaiken lähtökohta ja elämän ylläpitäjä. Mustialan kokoukseen hän laati kaikkien kiireidensä pohjalta julkilausuman, josta tämä kaikki käy erityisen selvästi ilmi; ihmistyön tuhoamisen lopettaminen, ruumiillisen työ kunnioittaminen, arvostaminen maan pääeilinkeinoksi, työvoimareservin sijoittaminen maatalouteen… Itsenäisten viljelijöiden aseman muuttaminen maareformin kautta, kymmenen peltohehtaarin tilojen kannattavuuden nostaminen päätulonlähteeksi, ruoan uusi hinnoittelu kaiken tämän mahdollistamiseksi.

Ekologisen puolueen oli saatava aikaan kunnon maatalousohjelma. Sitä oli jko kerran pohdittu työryhmässä. Siellä oli vaan tullut esiin samankaltaisia ongelmia kuin vihreiden ensimmäisessä kokuksessa. Kaikki äänessä eikä mitään valmista. Nyt oli tarkoitus päästä pitemmälle. Anneli oli järjestänyt kokouspaikaksi Lundenin tilan Juupajoella. Sinne kutsuttiin joukko, joka kuitenkin syyskiireiden vuoksi harventui. Paikalla olivat Pentti, Anneli, Pekka, Timo ja Markku. Pentti oli tavan mukaan soittanut Pekalle edellisenä päivänä. Samalla asialla oli Annelikin jo ehtinyt olla. Kokoukseen Lundanillepitäisi tulla, Samalla kyydillä mentäisiin. Kyllä se Pekalle sopi. Yhdentoista aikaan pitäisi olla perillä. Pekka soitti siskolleen Kitille saadakseen ajo-ohjeet. Tiesi niitä kyllä olevan Annelillakin, mutta olisi selvempää saada ohjeet itse, että voisi tarvittaessa tarkentaa. Samalla sovittiin, että Pekka toisi joukon Kitille illalla teelle, mikäli aikatauli joustaisi sen verran.

Orivedellä Anneli koetti neuvoa ajamaan Jyväskylän tietä, mutta Pekka suuntasi Mäntän tielle. Penttikin puuttui ohjeistamiseen, arveli Pekan ajavan jotain oikopolkua. Mänttää kohti kuitenkin mentiin aina Korkeakosken tiehaaraan asti, siitä oikealle ja Kopsamon kylässä taas oikealle. Osuuspankin kohdalla käännyttiin vasemmalle, ja Lundanin talo näkyi jo komeana punaisena mäen rinteessä etelän puolella vähäisen notkelman ja järven toisella puolella. Ei Pekkakaan ollut siellä koskaan käynyt, mutta sanoi heti talon nähtyään, että tuolla on maalimme. Santatie kaarsi pankin ohi, laski alamäkeä peltojen välitse, ylitti pienen sillan ja vei pihaan. Isäntä seisoi aurinkoisella tantereella, tervehti tulijat ja alkoi esitellä tilaa. Kaikki oli hyvin järjestetty, keskellä talon edessä kaunis ja suojaisa sireenimaja suojasi istujansa lehvistön suojaan näymättömiin. Aitta, kaksi kappaletta seisoivat kivillään punamullalla maalattuina niin kuin päärakennuskin. Navetta oli mäensyrjässä kulmittain taloon nähden. Sisällä tervehdittiin emäntää, joka oli jo kattanut kamariin kahvit ja tarjottavat pyöreän pöydän päälle. Juteltiin aluksi nielaisujen lomassa yleisiä asioita. Isäntä esitti vanhan valokuvan, jossa talon hevonen seisoi äsken ajetulla sillalla perässään maitokärryt. Hevonen oli puolisääreen saakka vedessä, kärrystä näkyi vain laidat ja maitotonkat. ”Meillä oli täällä aika tulva tuolloin, pellotkin jäivät järven tulvavesien alle.”

Aloitettiin varsinaisesta aiheesta. Eniten keskustelua syntyi viljelykierrosta ja kasvisravinteista, sekä eritoten energiasta. Edellinen kokous oli asettanut hevosen pääosaan, Pekka halusi tutkittavaksi myös kotimaisten polttoaineiden mahdollisuuden. Varsinkin rypsiöljy tuntui lupaavalta. Muut hyväksyivät sen ainakin siirtymäkauden energiaksi, voitaisiinhan silloin käyttää olemassa olevaa kalustoa ja lämpökattiloita ilman tuontipanoksia. Pentti oli kiihdyksissään puhuessaan pelkän pään käytöstä työnteossa. ”On aivan mieletöntä käyttää vain päätään. Eihän se ole ruumiista kuin pieni osa. Ajatelkaa miten hieno rakennelma esimerkiksi kädet ja jalat ovat. Entäs muu ruumis. Ei ole tarkoitettu, että ihminen käyttää vaan päätään. Täytyy ajatella koko ruumista instrumenttina, jota hyödynnetään.” Pentti aivan tärisi ja ääni kohosi, kun hän näytti käsiään ja ojenteli jalkojaan sohvassa istuessaan. Keskustelu eteni, Timokin, isäntä, sanoi painavan sanansasanansa väliin,, Markku juoksi aina välillä hakemaan lisätietoa milloin tietokoneeltaan, milloin kirjoista. Välillä täytyi talon emännältäkin kysyä jotakin. Työ eteni ja kello. Äkisti emäntä tuli huoneeseen sanomaan, että lintumiehet ovat tiellä kiikareineen. ”Keskeytetäänkö kokous?” Anneli kysyi. ”Keskeytetään tietenkin,” sanoi Pekka ja ryntäsi hakemaan kiikareita autosta. Lintumiehet olivat aukean  keskellä sillan pielessä. Kaikki kävelivät sinne, tervehtivät ja kyselivät kuulumisia. He  olivat olleet paikalla jo aamulla ja nähneensä punajalkahaukan. Nyt sitä ei ollut mailla eikä halmeilla. Kaikki kuitenkin kiikaroivat toivorikkaina ruovikkoa. ”Ajtella, että meinasin nähdä punajalkahaukan,”Pekka sanoi pettyneenä. ”En minäkään ole sitä ennen Suomessa nähnyt”, Pentti kertoi, ”keski-Euroopassa kylläkin.”

Palailivat takaisin talolle, Lotta meni hajujen perässä ohramaahan. Korret vain heiluivat muutoin tyynessä illassa koiran ryntäillessä edes takaisin. Pekka alkoi huutaa sitä takaisin, samoin Anneli. Menivät pellon sisään pientä rantapolkua myöten. Lotta ei korsien kohinalta kuullut huutoa, eikä matalana kyennyt näkemään siinä viidakossa eteensä. Aluksi korret heiluivatlähellä, mutta äkisti heilunta eteni keskemmälle peltoa. Pekka kielsi Annelia tallaamasta ohraa, mutta lopulta hänen oli itse sukellettava ohran sekaan Varovasti rivien välissä astuen Pekka sai yhteyden Lottaan, joka alkoi tulla takaisinpäin. Vieläse mutkitteli edestakaisin, kunnes korret lakosivat ja se tuli näkyviin. Pekka nappasi koiran syliinsä ja asteli takaisin. Työ salissa jatkui.

Kiti oli illalla miettinyt, mahtaisivatkohan vieraat saapua, Perttikin kovin odotteli. Puhelin soi. Kiti vastasi. ”Voimmeko vielä tulla, vaikka onkin jo myöhä.” ”Kyllä kyllä, tulkaa vaan.” ”Me olemme siellä puolen tunnin kuluttua.” Timolla oli matka Tampereelle, ja hän pääsi päästä Pekan kyytiin. Luonnollisesti se sopi, palaisivathan he aivan Tampereen läntistä moottoritietä pitkin. Ensin hän vain joutuisi tai pääsisi toiseenkin kylään.

Elokuun ilta hämärsi jo, kuu oli noussut. Auto kiemurteli santatietä Kopsamon ohi kohti Sahrajärveä. Tie nousi ja laski kiemurtelujen lomassa kauniissa jokilaaksossa. Molemmin puolin oli komeita ja hyvinvoivan näköisiä asumuksia ja tiloja. ”Tuossa on hevostila Mäkiset,” tiesi Pekka opastaa, ”tuossa on Ala-Sahra sa tuolla näkyy Sahran talo. Sinne me olemme menossa.” Tie nousi lopuksi melkein pystysuoraan talolle. Kivipaasien lomasta pihaan, navetta jäi vasemmalla, koivukujan päässä oikealla oli suuri kaksikerroksinen taitekattoinen päärakennus. Auto seisahtui, kaikki astuivat yhä hämärtyvään pihaan. Kosken kohina ja kumu kuului muutoin tyynessä illassa. Pertti asteli alas rappuja, kätteli tulijat ja toivotti  tervetulleeksi. Kitikin tuli sisältä, samoin Jonna, talon tytär. Muuthan jo kaikki tunsivat toisensa, vaan ei Timo. ”Katsotaanko ensi ulkona paikkoja”, Kiti kysyi. Siitä käveltiin padolle. Koivut kaartuivat tien ja rannan ylle, myllylampi oikealla puolella siinteli jo kovin tummana. Koski oli melko vetinen ja jymisytti kalliota syöksyessään patoluukusta alas. Vieraat ihastelivat kovin ja katselivat ihastuneina ympärilleen. Pertti selitti kosken nyt olevan komean, äsken oli satanut, ja se oli saanut heti lammen täyteen. Yläjuoksulta tuli vielä valumavesiä.

Vieraat viimein malttoivat lähteä pimenevästä illasta sisälle. Mentiin salin ovesta. Pentti ja Anneli jäivät eteiseen, he vain katselivat ja hämmästelivät. Kiti oli laittanut kaikenlaista tavaraa näytille jo eteisen puolelle. Toisaalta se oli pakko, kun kaikki muutkin huoneet  olivat aivan täynnä. Yläkertaa myöten. Pekkakin luuli keränneensä liikaa tavaraa, mutta onneksi Kitillä se tunne aina katoaa. Pekka tuuppasi  vieraat salin puolelle, ja silloin vasta äimistely alkoi. Kaikki kolme seisoivat keskellä lattiaa ja päät pyörivät etsien yhä uusia kohteita. Salin kalusto oli venäläistä kertaustyyliä viime vuosisadan alusta, kaapit olivat tammea, pöydät, kaapit , hyllyt, pianon päällinen ja seinät täynnä tavaraa. Yksin erilaisia ja eri materiaaleista kerätty muna kokoelma taisi sisältää puolensataa munaa parissa eri korissa. ”Tulkaa tänne keittiöön teelle, ei täältä katseleminen lopu,” koetti Pekka hoputtaa vieraita, tulivat lopulta. Kiti oli laittanut  teetä käskyn mukaan, sokeria ja hunajaa, tuoretta kaurarieskaa, Pertin savulohta, pullaa ja piirakkaa. Pentti alkoi syödä. Kuppi toisensa jälkeen painui alas. Samoin muut koettivat pitää puolensa. Keskustelua käytiin täysin suin.

Loppuosa talosta oli vielä kiertämättä, pirtti, kamari ja koko yläkerta. Jonna ensin vastusteli yläkertaan menoa, ajatteli kait omaa huonettaan, mutta suostui sitten. Pekka kertaili Pentille kokouksen asioita, mitä milloinkin hullumpaa keksi. Perttiä nauratti, vaikka kyllä Pekka samalla katsoi, miten Pentti reagoi tuohon huumoriin. Tosiahan kaikki asiat olivat, esitystapa vaan oli riemukas. Puolen   yön paikkeilla alettiin tehdä kotiinlähtöä, Timo Tampereelle, auto kohti Sääksmäkeä. Autossa ideoitiin vielä seuraavan kokouksen pitopaikkaa. Päätettiin yrittää Voipaalan taidekeskusta. Pekka jätti Pentin ja Annelin kirkon mäelle.  

Kesän matka pohjoiseen v. 2000

Lapin matka

”Mitä sinä siellä teet?” Kylmä kouraisi Pekan vatsaa.  ”Minä kaaduin,” ähki Paula hiljaisella äänellä. ”Miten ihmeessä se tapahtui?” ”Minun piti vielä hakea sisältä, kun lähdin autosta, niin takajalka jäi kiinni kynnykseen.” Kaatunut oli kontillaan aivan auton oven alla, hengitys kävi tiheänä, tunnusteli jalkojaan, ei päässyt ylös. ”Sattuiko kuinka, jätetäänkö matka tähän?” ”Ei jätetä, koeta auttaa minut ylös.” Molemmat polvet olivat kipeinä, eikä niiden varaan uskaltanut varata. Pekka tarjosi kätensä ja otti toisesta kainalosta kiinni. ”Perhana, ei tästä mitään tule, voitko vähän auttaa, minä vedän.” Hitaasti päästiin pystyyn. ”Sattuuko?” ”Ei tunnu, jalat taipuvat kyllä, menen sisälle katsomaan.”

Matkaa oli jo viikkokausia suunniteltu, Pekka sinne innokkaammin taisi olla menossa. Autoon oli lastattu tyynyjä myöten tavaraa, kartat, levyt, naposteltava, kaikki oli paikoillaan. Pekka sulki vielä autotallin oven ja käännähti takaisin aikoen istahtaa kuljettajan penkille. Silloin hän huomasi Paulan oven olevan auki ja hänen maassa olonsa. Mätkähdyksen voimaa lisäsi alla oleva asfaltti. Sisällä polvia tarkasteltiin, verillä oli toinen ja punaisena oli toinenkin. Laastaria haettiin ja leikattiin, tuppo polven päälle ja matka alkoi.

”Emme ajakaan nyt pitkiä taipaleita, ei ole kiire minnekään. Olen ajatellut sellaiset vajaa neljäsataa tänään, ennen Kuopiota yövytään.” ”Sinne Eevan talolleko mennään?” ”Sinne olen soittanut ja luvannut olla paikalla kahteen mennessä.” Tampere häämötti edessä ja jäi vasemmalle ja taakse auton edetessä Oriveden tietä. ”Tämä moottoritie on oivaa ajaa, helppoa ja joutuisaa. Meille ei vieläkään ole saatu edes Jyväskylään saakka kunnon tietä, ja se pitäisi rakentaa ainakin Ouluun saakka.” Orivesi jäi taakse, Lapinvuoren huoltoasemallakaan ei nyt pysähdytty. Muurame ja Jyväskylän moottoritien pätkä. ”Mennään kahville keskustaan, siellä olemme aika harvoin olleet.” ”Mennään vaan, katsotaan samalla, missä se Tuulin kämppä oikein oli, ihan keskustassa kait. Täälläkö se junaonnettomuus sattui?” ”Just täällä, veturi puski liian kovaa alamäkeä ja mutkaa, kaatui ja vaunuja myös, sinkoutuivat soran lentäessä kohti asemaa ja moottoritien siltojen pylväitä. Eipäs vaan osunut, joku auto siinä kai ruttaantui, mutta suuremmilta vahingoilta säästyttiin.”

”Näin korkealla emme ennen olekaan kahvia Jyväskylässä juoneet, katsos nyt tuonnekin, kuinka jyrkkä rinne siinä on. Olemme aivan vesitornin juurella.” ”Missäs sitten on se yliopisto ja koko kampus, ei näy mitään. Portaatkin on nimetty Tiedon Portaiksi.” ”Haetaan sitä seuraavaksi, kierretään tuolta harjua ympäri.” Löytyihän se, Opettajanvalmistuslaitos ja koko alue useine rakennuksineen harjun etelän puoleisesta päästä. Viivi Lönn oli piirtänyt komean talon ja puutarhan, jossa hän asuikin jonkin aikaa, sitä ei ollut enää aikaa hakea. Matka jatkui ylös pohjoiseen, Suonenjoki. ”Minulta taisi unohtua korvatulpat.” Pekka sai toruja. ”Aja tonne keskustaan, kai siellä apteekki on.” Navigaattori oli Paulan  sylissä, samoin kartta. Auto kurvasi pois päätieltä. ”Jaha, ja mihinkäs sitten, tonne kait.” Risteyksen keskellä Paula huusi että ei sinne, vasempaan. Ratti äkkiä vasempaan ja samassa takaisin oikealle. ”Sinä katselit navia, se opastaa nyt takaisin isolle tielle.” ”Ai niin onkin.” Hitaasti ajellen katselivat liikkeitä ja miettivät missä apteekki olisi. ”Kysytään tuolta ukolta, ei saamari, se menikin jo.” ”Tuolta tulee nainen, minä jarrutan, no nyt se pomppasi suojatielle.” ”Toppaa, niin kysyn kukkakaupasta.” Niillä ohjeilla apteekki löytyi, sivutien varrelta linja-autoaseman ja torin takaa. ”Näitten ei tarvitse monopoliasemassa mainostaa, asiakkaita piisaa.” Muovipussillinen keltaisia tulppia tuli mukaan.

Karttulan Syvänniemi, Keihäskoskentie 150 navissa, tie erkani päätieltä, alkoi kiemurrella mäkiä ylös alas ja ympäri. Ainoastaan maatalojen kohdalla oli aukeita, peltoja oikealla ja vasemmalla, vilja valmiina puitavaksi. Järviä ohitettiin niin, että olisi tainnut veneelläkin päästä perille. ”Käsittämätöntä, miten paljon meillä on järviä jokia ja lampia. Kansakoulussa opetettiin, että järviä on 60.000, mutta niitähän on enemmän kuin kaksi kertaa se määrä. Katso nyt tuotakin maisemaa, lahtea ja koivuja sen rannalla. Eikä kesämökkejä missään, jokunen rantasauna. Turhaa puhetta, että rantamme loppuu, ei kymmenesosaa ole vielä rakennettu. Joissain paikoissa, kuten meren äärellä niitä voi paikallisesti olla tiuhassa, tai Mäntyharjulla. Ei täällä tarvitse sivuttain työntyä talojen välistä rantaan päästäkseen, niin kuin Pentti kerran esitelmässään kertoi.” ”Tie kääntyy oikealle, Syvänniemi, ei ole enää pitkälti.” ”Paljonko on seuraavaan kääntymiseen?” ”Kaksi ja puoli kilometriä.” Navi senkin näytti, aina matkan seuraavaan risteykseen, ja sen kääntyikö oikeaan vai vasempaan. ”Kyllä on mainio vehje, nyt oikealle, paljonko, kaksi kilometriä, ajetaan.” Ranta tuli näkyviin, siinä laituria ja veneitä, tie aivan lähelle vettä. ”Olette tulleet päämäärään,” navin  naisääni opasti.

Eevantalo oli julkisivu päin järveä, muutaman kymmenen metrin päässä vedestä, leikattujen nurmikoiden ympäröimänä. Sisällä aula oli tyhjä, salissa istui pariskunta syömässä. ”Päivää,” huikattiin puolin ja toisin, nainen tuli keittiöstä kysyen: ”Oletteko te…” ”Kyllä me olemme, päivää, tulimme puoli tuntia ennen aikaa.” Majotushuone oli kahdelle, ikkuna järvelle ensimmäisessä kerroksessa. Eeva oli laittanut lämmön päälle, sisällä oli kuuma. Aukaisivat ikkunan raolleen ja lähtivät autolla katselemaan maisemia. ”Täälläkö sen navetan pitäisi olla, katsotaan nyt.” Tielle oli nostettu pari betoniporsasta, liikennemerkki väitti autolla-ajon olevan kielletty paitsi tonteille. ”No saamari, ei ne mersulla ajavaa heti ammu, mennääs vaan.” Vasemmalla oli hirmuinen kivinavetta. ”Ohhoh, katsos nyt, ajetaan se ympäri, tämä ristipäätykin on kuin kirkko, samanlainen pääty toisellakin puolella. Mitä se Eeva sanoi, sataviisikymmentä lehmää, ja neljäkymmentä hevosta. On täällä ollut melkoinen kartano. Pyssätään tähän eteen juomaan kahvit, tuossa on pöytäkin.”

Mies pilssipumppu kädessään lähestyi, katseli oven ilmoituksia. Pekka kajautti komeasti päivää, sai vastauksen, ja mies lähestyi heitä. ”Mikä ihme tällainen rakennus on ollut.” Vieras alkoi hitaasti jutustella historiaa ja nykyisyyttä. Selvisi, että kesäisin siellä pidettiin teatteria, väkeä mahtui yli kaksisataa istumaan, näytöksiä oli ollut kuusitoista. ”Ketkäs täällä sitten näyttelivät?” ”Kyläläiset.” ”Ohhoh, ei ne sitten muuta ehtineet tehdäkään.” ”Tämä on saanut palkintoja ja avustuksia, kylä on kokonaisuudessaan tässä mukana. Nyt vaan tarviis taas olla kolmesataa tuhatta euroa korjauksiin.” ”Hirmuinen raha, ei sitä keneltäkään löydy.” Kahvit tuli juotua, päiviteltiin vielä hetki ja ajettiin Kuopioon.

Katsos, tuossa sanotaan Saaristokaupunki, mennääs sinne. Muistakkos, siellä oli viimeksi asuntomessut?” ”Muistan jotain, mennään vaan.” Ensimmäisen opasteen jälkeen seuraava löytyi monen risteyksen päästä. ”Kato nyt, minne tuo opastaa, ei saa selvää, mennään oikealle.” Väärä valinta, siellä oli umpiperä. Talot oli rakennettu aivan rantaan, näkyi veneitä ja laitureita, muttei tietä seuraavaan saareen. Palattiin äskeiseen risteykseen, nyt käännyttiin vasemmalle. Valtava alue oli kokonaan rakennettu muutamassa vuodessa, tiet olivat hyvässä kunnossa, pihatöitä oli hiukan kesken, talot olivat kuin linnoja. ”No katsos, tuosta päästään seuraavaan saareen, onpa mahtava silta.” ”Tässä on sellaista asumista, josta useimmat suomalaiset uneksivat, lyhyt ja ruuhkaton matka keskustaan, järven rannalla tai ainakin näkymät järvelle.” ”Uneksivat kyllä, mutta kunnat eivät tohdi kaavoittaa, Valkeakoskellakin on aina vastustettu rantarakentamista, vaikka meillä on kilometrimäärin rantaa. Saas ny nähdä kuin Pikku Manhattanin käy.” Pysäyttivät pienelle saarelle, jonka molemmissa päässä oli sillat, edempänä useita kymmeniä metrejä pitkä, jopa parisataa metriä taisi olla. Pekka alkoi kuvata. ”On täällä katsottavaa ja saisi tänne tulla Koskinkin herrat ottamaan vaikutteita.” Tie jatkui uudella saarella, nousi kalliota korkeammalle, jatkui hirmuisella sillalla kapean salmen yläpuolella. Toisella rannalla oli useita kerrostaloja, uusia ja tyylikkäitä, ikkunoista järvinäkymät, pihat  valmiiksi rakennettuja, penkit ja kävelytiet rannassa, kiveykset ja istutukset sekä laivalaituri. ”Mennääs vielä Puijolle, tuolla se jo näkyy, ja täytyyhän torillakin käydä.” Kävelivät ja katselivat, Pekka kuvasi. Kymmeneltä oltiin jo nukkumassa, huone oli vielä kuuma.

”Huomenta, nukuitkos?” ”En nukkunut yhtään. Liian kuuma, enkä saanut ikkunaa auki. Kävelin ulkona, siellä oli aika sumu. Ajattelin jo mennä autoon nukkumaan.” ”No voi harmi, mikset herättänyt, olisinhan minä auttanut? Miten polvi jaksaa?” Paula ei saanut lämpimässä unta, sitä ei enää voinut auttaa. Polvi onneksi ei vihoitellut kovasti. Miellyttävä Eeva ja hänen talonsa jäivät taakse.

”Mennäänkö Kolille vai käydäänkö Ryynäsen kirkkoa katsomassa, molempiin emme ennätä.” ”Kyllä Paatero kiinnostaa enemmän.” ”Selvä, Koli jää väliin, laitan naviin uuden osoitteen, mikäs se on. Tässä tuleekin kiertoa, Pielisen eteläpään kautta parisataa kilometriä, emme taida ehtiä Martinselkoseen luvattuna aikana.” ”Soita sinne.” Pekka soitti ja sopi uudesta ajasta. Tiet pienenivät Vuonislahtea lähestyttäessä, lopulta aivan porteilla oli pysäytettävä, siellä kuorma-auto täytti koko tien. Olivat korjaamassa päällystystä tiehen. Parkkipaikalla Paula huomasi pellolla olevat linnut. ”Katsos tuonne, joutsenia.” ”No niin onkin, ainakin puolensataa, minä koetan kuvata, mene sinä suoraan sisälle.” Kameraan vaihdettiin pitkä putki, pellon reunassa käsivaralta ei oikein onnistunut, vaikka kuvanvakaaja toimikin hyvin. Linnut olivat liian kaukana, ja alkoivat nostella kaulojaan. Oli palattava autolle hakemaan jalustaa. Se selässään Pekka alkoi kömpiä metsän laitaa myöten lähemmäs. Onnistui se jotenkuten, maasto oli vaikeaa mättäikköä. Kuvat tulivat otettua. Takaisin parkkipaikalle, silloin kurjet huusivat ja lensivät matalalta yli. Aikaa ei ollut, kamera oli nostettava silmille jalustan kanssa, hätäinen tähtäys ja laukominen. Tarkentamista ei ehtinyt tehdä. saiko kuvaaja otettua kuvansa. ”Hiukan arkojahan ne ovat, kait sieltä jotain käyttökelpoista tuli.”

Kirkko oli mäellä hongikon keskellä. Sammalikko koskemattomana ja kävelemättömänä mäntyjen juurella lisäsi juhlavuutta. Valtavista keloista nostettu jyrkkäkattoinen rakennus oli jo ulkoapäin vaikuttava. Ovet olivat veistetyt kahdesta niin leveästä puolikkaasta, ettei sellaisia puita ole tainnut koskaan Suomessa kasvaa. Ovenrivatkin olivat samaa puuta, ja pintaan Eeva oli veistänyt pieniä kukkia, samanlaisia, joita hän ensimmäiseksi oli tehnyt asuintalonsa hirsiseinään, ennen taiteellisen uransa alkua. Sisällä tunnelma oli herkkä, penkit olivat yhtä puuta, keloista veistetyt, istuinosa ja selusta koverrettu tukkiin, selusta ja alapuoli omillaan, pyöreänä. Lattiaan oli upotettu kelojen kiekkoja sinällään, näky oli lämmin. Saarnastuoli oli pystyyn käännetty juurakko, veistoksia Neitsyt Mariasta alkaen täydensi interiööriä. ”Muistatkos, me kävimme täällä, kun Eeva itse veisti näitä penkkejä tuolla pihalla,” Paula oli tullut kirkkoon. ”Muistan, hän itse kertoi niiden puiden tulleen Venäjältä, uitettiin Vuonislahteen.”  ”Niissä oli vielä jäljellä pihkanvalutusuurteet, varmaan sukupolvia valutettu.” ”Mahtaneeko saada yhtä pitkän jatkon elolleen kuin Siperian metsissä.”

”Päivää, tulossa ollaan, olemme Lieksan tasalla, mitä tästä sitten vielä menee, en ole vielä ehtinyt katsoa. Kyllä me tullaan, anteeksi myöhästyminen.” Auto kiirehti mustaa tietä, kello oli jo enemmän kuin aikaisemmin oli luvattu. Martinselkosen eräkeskus oli pystytetty vanhaan rajavartiolaitoksen tiloihin. Neljä tuntia myöhässä viimeisen santatien päässä ajettiin pihaan. Ystävällinen isäntäpari löytyi sisältä, olivat joutuneet odottamaan ainoita vieraitaan sille päivälle, asuivat Juntusrannassa. ”Minä kun luulin teidän asuvan täällä, nyt te jouduitte meitä odottamaan, menettekö vielä Juntusrantaan.” ”Emme mene, tänne tulee huomenna lintumiehiä, ja heitä on oltava vastassa, kyllä me kesät täällä yleensä nukutaan.” Majoitus oli järjestetty sivurakennukseen, menivät peräkanaa pihan poikki. ”Herranen aika, kuinka täällä on siistiä ja hienoa, minäkin otat kengät heti pois, laatat lattiassa.” Ihastelivat molemmat paikkoja, taulutelevisiokin oli yhteisissä tiloissa, hellakin paikoillaan, mikro, pakastin, jääkaappi, kaikki uusia. Huone oli vielä komeampi, vessa ja suihkutilat tilavia, ikkunasta näkymä lammelle. ”Hyvänen aika sentään, teillähän on täällä erämaassa aivan ensiluokkaisen hotellin taso. Tänne me tulemme toistekin, ja tuomme ystävämme mukana.” ”Me rakensimme tämän neljä vuotta sitten, on mukava, jos se kelpaa.” ”Toki, kiitoksia paljon, me majoitumme heti.”

”Mites sinun polvesi jaksaa, katsotaas sitä.” Polvi oli turvoksissa ja tummanpuhuva, keskeltä tuhkui verta. ”Tämä on kyllä aika pahan näköinen, onko se kipeä?” ”Ei sitä särje paljoa, taivuttaminen on siteiden takia vaikeaa.” ”Jos se vaivaa, niin lähdetään kotiin, ei täällä ole mitään tärkeää.” ”Ei me lähdetä.” Lakanoiden väliin oli ihana losauttaa suihkussa käynnin jälkeen.

Auto naksutteli taas aamusta, vielä oli katsottava Reijo Kelan taideteos Hiljainen Kansa Suomussalmen tien varrella. Päätettiin jättää aamupäivän vaellus Martinselkosessa väliin, polvi huoletti.  Äkisti hätkähdyttävä näky, vähäinen sumu, ja kansa näytti katoavan ikuisesti jatkuvana, vain nykyinen sukupolvi oli elävänä vaatetettu turvepäisinä tuijottamaan tien kulkijoita. Kulku ja kuvaaminen kansan keskuudessa kesti vaikuttavuuden vallitessa. Kuvia taltioitiin muistikortille kymmenittäin. Vielä käytiin Isolla Syötteellä, kunhan kahvit oli juotu Taivalkoskella Jalavan museokaupassa. Sieltä myös ostettiin harmaa korkeakauluksinen villapaita, sellainen, jota Mikko Niskanenkin aina käytti. Valtavan pirtin tunnelma palasi aikaan ennen sotia. Syötteen tiet olivat yhtä sekavat portista ajettaessa kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. Laelle löydettiin ja kahvit juotiin Kittilästä ostetuista kuksista. Maisemien taltiointi jatkui, harmina oli sumuinen ja sateinen keli. ”Lähdetään, mennään Posion kautta, siitä rannasta missä Lottakin juoksi hiekassa elämänsä riemussa.”

”Navi tuo hienosti, vasempaan, Kemijärvi jää oikealle.” Lopulta tie melkein loppui, vähäinen santapolku haarautui, ajoivat väärästä haarasta. ”Moi me ollaan nyt tulossa ihan lähellä, mihin piti kääntyä lopulta?” ”Oikealle ja sitten päin koulun seinää ja vasemmalla näkyy meidän auto ja mökki.” ”Joo, ne näkyvät jo.” Osmo tuli portaille vastaan. ”Morjens, osasitte tänne, tervetuloa.” ”Kyllä vaan, tuossa lopussa navi sanoi, että olette tulleet perille, hiukan liian aikaisin.” Sisällä Lahja touhusi keittiön hellan äärellä, astahti vastaan. Roope koira haistoi ja tunsi tulijat, alkoi vimmattu kiehnääminen. Perunat olivat jo kypsiä, lihapullia valtavasti kastikkeessa, lautaset pöydässä. ”Roopelle ei sitten saa antaa pöydästä mitään. Me emme anna edes retkillä sille mitään kun me syömme, ettei se opi kerjäämään.” ”Voi sentään, kyllä Lotta sai meiltä kummaltakin aina paloja kun me söimme. Se kulki toisen luota toiselle, ja jäätelöä se rakasti.”

Vieraat saivat alakerran makuuhuoneen, isännät nukkuivat parvella. Lahja oli laittanut uuniin pienet tulet, lämpö levisi hyvin koko mökkiin. ”Saatkos sinä nyt nukutuksi?” Pekkaa huoletti. ”Kyllä minä saan, kun tästä saa ikkunan auki.” ”Katsotaan aamun keli, jos sataa niin menemme kirpputorille, jos paistaa niin menemme Pyhälle.” Pakkautuivat aikaisin kahteen autoon, Osmo ajoi edellä, suunta oli Isokurulle, luonnonsuojelukohteelle ja Pyhän Kasteen lammelle. Kolmella kulkijalla oli sauvat, Osmo ei sellaisia käyttänyt lumettomana aikana. Roope kulki hihnassa ja merkkasi paikkoja. Muita kulkijoita oli harvakseltaan. Polku vei komeiden mäntyjen väleissä, Pekka jäi heti jälkeen kuvaamisen takia. Tie lammelle meni aivan kurun pohjalla, sinne pääsi laskeutumalla kymmeniä rappuja. Kuru otti heti valtaansa. Miten lie jauhautunut moinen tunturin kupeeseen, pohjalla puro. Kymmenien metrien korkuisina jyrkkinä rakkaikkoina nousivat sortuneet seinät niin jyrkkinä, että jos alimman kiven olisi poistanut, niin koko rinne olisi vyörynyt kulkijoiden päälle. Kunnolla rakennettu lankkutie vei helposti askeleet eteenpäin. Leveyttä riitti ohittamiseen, vaeltajia kun tuli ja meni, usein varmasti yhtenä köytenä. Nyt oli varsin rauhallista. Se antoi hyvin aikaa seisahdella ja kuvata. ”Tämä on ihmeellisin paikka, missä minä olen vaeltanut Suomessa. Moni paikka on kyllä komea, tässä nyt ollaan aivan tunturin sisällä. Kyllä rakkoja on Lappi täynnä, mutta ei molemmin puolin.”  Pyhän Kasteen lampi pysäytti kulkijat. Sen eteen oli rakennettu kaiteellinen lava, josta oli hyvä katsella ja ottaa kuvia. Lammen toiselle puolelle ja putoukselle oli kielletty menemästä. Paikka oli rauhoitettu. ”Neljäsataa rappusta johtaa Karhunjuoma lammelle tunturin laelle, tuolta ne alkavat.” ”Saavat alkaa, me emme sinne yritäkään, juodaas kahvit ja käntyt.”

Paluumatkalla alkurappujen yläpäässä oli taukokota. Siellä oli jo tulet viimeisten päästessä ylös. Lahja oli kepeäjalkaisena loikkinut edellä, hakkasi klapeja varastoon. Makkarat paistuivat nuotiossa, kulkijoita tuli ja meni, juttelivat ja katselivat, koettipa joku ostaa Roopenkin mukaansa. Ei onnistunut. ”Huomasitteko lammella sen miehen, jolla oli leveä lierinen hattu päässään? Hän oli jo 74 vuotias, ja aivan kuin viisikymppinen. Sanoi kulkeneensa vaimonsa kanssa neljäkymmentä vuotta Lappia samoilemassa, olivat ehtineet joka paikkaan. Lammellakin olivat käyneet jo silloin, kun sinne ei ollut minkäänlaista polkua, kiviä pitkin olivat loikkineet.”

Takaisin mökillä oltiin hyvissä ajoin ennen pimeää. Lahja tietenkin meni heti tultuaan uimaan ja huuteli: ”Tulkaa uimaan, tämä on ihanaa!” Eivät menneet muut. Naiset tekivät yhdessä ruokaa. Paula oli tuonut Lahjalle shamppanjapullon tuliaisiksi. Sitä vajennettiin toista päivää. Pekka joi kaljan. ”Mitä te teette huomenna?” ”Vaikea sanoa, ilmat ratkaisee. Meillä olisi vielä matkaa Pykeijaan. Siinä täytyisi nukkua välillä.  Sevettijärvi olisi kans hyvä paikka, siellä on kauniit maisemat.” Pekka katseli vaimonsa liikehdintää. Päiväinen oli aika ponnistus kipeällä polvella. ”Mites jalka?” ”Kyllä se kestää.” Hieman alkoi arveluttaa, oli se hurjan näköinen, ja kipeäkin. Aamulla alkoi ajo kotiin. Siinä kävi niin kuin aina. Etukäteen oli suunniteltu yöpyminen välillä. Sitä ei vielä koskaan ollut tapahtunut. Parit pysäykset, Limingan niityt ja tienvarren lepopaikka, kotona oltiin 900 kilometrin ja kymmenen tunnin kuluttua. Polvi oli alkanut mätiä, aamulla mentiin terveyskeskukseen.

Jään sulamisen seuraukset

Mitä sitten, jos jää sulaa

Uutiset kertovat kiihkeästi pohjoisen jääpeitteen sulamisesta. Kiinalaiset ovat purjehtineet koillisväylän. Kanadalaiset sijoittavat rajavartioaluksia sekä tukikohtia luoteisväylän hallussa pitämiseksi. Alpeilla vanhat hiihto- ja laskettelukeskukset ovat vaikeuksissa kun jäävät paljaalle maalle jäätikön sulaessa. Etelänapamantereelta irtoaa hirvittäviä jäälauttoja, kymmeniä, satoja kilometrejä pitkiä. Himalajan jäätiköiden on ennustettu katoavan sulamiseen. Euroopan viimeinen jäätikkö viimeisestä jääkaudesta on Norjan tuntureilla. Sen sulamisesta ei ole ollut tietoa. Mitä voihkimista tässä on?

Pallomme on elänyt lukemattomia jääkausia ja lämpökausia. Lämpötila on nopeastikin vaihdellut kuuman ja kylmän välillä, meret ovat nousseet ja laskeneet. Ilman ihmisen vaikutusta. Sukupuuttoja on ollut aikaisemminkin, jopa 90% eliökunnasta on hävinnyt, kunnes taas on toivuttu tähän päivään tullessa. Ihmisiä ei ole ollut aikaisemmin kuin paikallisesti joitain satojatuhansia tai miljoonia. Silloinkin on kyetty joidenkin kaivosten kohdalla vakavaan ympäristön tuhoon, myöhemmin nekin ovat laantuneet. Viimeisen sadan vuoden aikana on päädytty 0,7 asteen lämpenemiseen, siitä syytetään ihmisen toimia 0,3 asteen verran.

Mikä sitten olisi lämmön nousun aiheuttanut? Kaksi ainetta on päässyt syntilistalle, hiilidioksidi sekä metaani, molemmat ns. kasvihuonekaasuja. Eniten hiilidioksidia vapautuu kivihiilen poltosta, öljyn jalostuksen seurauksista, maakaasun käytöstä. Metaani taas on soissa ja meren pohjassa olevaa kaasua, jota saattaa vapautua suuria määriä ilmaston lämmetessä. Metaania vapautuu myös nautaeläinten ja ihmisten piereskellessä holtittomasti. Tulivuorten päästöjen valtavaa määrää, mm. hiilidioksidi, ei ole huomioitu julkisuudessa. Täysin poissuljettuna on pidetty auringon säteilyn vaihteluita syyllisenä lämmön nousuun. Toinen vähemmän esillä ollut hiilidioksidin lähde on vuoristojen rapautuminen ja siinä yhteydessä vapautuva kasvihuonekaasu. Vuoristojen nousu taas on aiheuttanut menneisyydessä jääkauden. Himalaja nousee tälläkin hetkellä, seuraako siitä sitten uusi jääkausi, se ei tunne julkisuutta kiinnostavan. Kaikki rientävät kiihkeästi kohti lämpenemistä.

Merivirtojen vaihtelu, siis suunnan muuttuminen ja virtojen sisältämän lämpimän tai kylmän veden määrien saapuminen tai puuttuminen joltain alueelta, mantereelta tai sen osalta, on aiheuttanut kylmenemistä ja lämpenemistä. Merivirrat, etenkin el Nino, aiheuttavat tälläkin hetkellä joko tuhoa tai siunausta valtaville ihmisjoukoille. Meitä lämmittää Golf virta, joka hakee lämpönsä kaukaa Intian valtamereltä, kiertää Afrikan, nuolee Pohjois-Amerikan itärannikkoa ja kääntyy siitä Islannin editse kohti Pohjois-Eurooppaa ja jäämerta. Jos tämä virta laantuu tai muuttaa suuntaa, loppuu Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa maatalous. Mutta pallollamme on valtavia alueita, joissa ilmaston kuivuminen on aiheuttanut autioitumisen, Takla Makanin, Saharan, Amerikan pölymyrskyalueen, pohjoisen Venäjän suolaantuneet keinokastellut alueet, niitä on Amerikassakin. Eivät nuo aikaisemmat muutokset ole meihin vaikuttaneet, ihminen on sopeutunut muutoksiin. Olisiko ihminen nyt taantunut heikommaksi kuin esi-isänsä? Mitä me pelkäämme, millä meitä pelotellaan? Sukupuuttoja on aina ollut, nopeitakin, ihminen on aina kyennyt muuttamaan toisille alueille entisten jäätyä elinkelvottomiksi. Miksi se kyky nyt olisi hävinnyt?

Meitä on peloteltu meren pinnan nousulla. Lämmin vesi ottaa suuremman tilavuuden kuin kylmä. Jäätiköiden sulaminen saattaa nostaa merien pinnan korkeutta, jopa metrejä. Pallollamme on edellisten lämpökausien aikana ollut Etelänapakin jäättömänä, samoin Grönlanti ja Pohjoisnapa. Mikäli näin tapahtuisi meidän aikanamme, niin suurin tuho saattaisi tulla rannikkokaupungeille ja suistomailla eläville. Väestön olisi pakko siirtyä ylevämmille maille. Olisihan se ikävää, mutta ei maailmanloppu. Meidän tulisi ymmärtää, ettei mikään aikakausi täällä ole ollut loputon, pallomme elää kiihkeästi, ilmastot vaihtelevat, mantereet liikkuvat, vuoret nousevat ja kuluvat. Ihmisellä ei ole siinä osaa ei arpaa.

Suulilla tanssittiin -70 l

Suulitansseissa

Vihreä pakettivolkkari jyristeli santatietä kyydissään Sianojat ja Posiot. Olivat lähteneet Paulan ja Pekan kanssa maalaistansseihin elokuun pimenevään iltaan. Matka kävi yli Vaunujoen Liekoveden rantaa, tie nousi vähäiselle mäelle Kaukolan kylässä. Suoraan jatkaen olisi tultu Kiikkaan, vasemmalle mentiin Kaukolaan ja voimalaitokselle. Pekka käänsi oikealle, Liuhalan kylän läpi vievälle raitille. Santapinta parani yllättäen, se oli melkein kuin tummaa asfalttia. Miehet olivat jutelleet siitä tiestä. Lehtimäessä muistelivat tien olleen niin sileän, että sinne mentiin polkupyörällä vaan ajamaan, se kun oli niin köykäistä sellaisella tiellä. ”Sittamäestä sinne vietiin pintaa. Sen kun levitti hyvin ja hiukan savea päälle, niin siitä se pinta syntyi.” ”Pikkuisen se kiersi Liuhalan kautta Vammalaan mennessä,” muisteli Kaukokin, opettajan mies. Sittamäen santa loppui sivutiellä vasemmalle, tie alkoi pölytä kiemurtaessaan kapeana vähäisten metsiköiden ja peltojen lomassa. Paljon oli jo kulkijoita edellä menemässä, pyörillä, jalan ja autoilla. Tie oli niin kapea, että auton tullessa vastaan useimmat hiljensivät ja varoivat peltejään. Anjaa nauratti Pekan meno: ”Kaikki muut hiljentävät kohdatessa, mutta me vaan lisäämme kaasua.” ”Jos minä kovin hiljennän, niin jäämme pian ojaan kiinni, parempi kaasuttaa reippaasti, niin pääsemme läpi.” Rantasen suuli tuli näkyviin pellon laidassa suoraan edessä. Tiessä oli sillä kohtaa jyrkkä yhdeksänkymmenen asteen mutka oikealle, vasta sen jälkeen oli kulku pellolle autopaikoitukseen. Tien viereen oli siinä kaivettu syvä oja. Autoja oli jo harvakseltaan pellolla nokka tulosuuntaan. Liput sisälle ostettiin pikkuisen kopin tytöltä, käteen leimattiin selkämykseen merkki maksusta. Ovella otettiin liput pois. Siinä samalla valaistiin ultraviolettilampulla kättä, jolloin merkki näkyi. Se täytyi olla, kun mentiin jäähylle ja palattiin taas sisälle. Tuttuja olikin paljon paikalla. Virtasen Osmokin oli Raunin kanssa lähtenyt lavalle. Pasi Kaunisto lauloi, orkesteri soitti ja väki tanssi liukkaalla lattialla. Ilta pimeni edelleen, sisällä oli valoisaa, mutta heti oven takana ulkona oli niin pimeää, ettei kaveriaan tahtonut erottaa. Soitossa oli tauko, orkesterilaiset tulivat Pasin mukana ulos makkaralle. Kesti sitä tarjosi makkaravaunustaan, sinapit pursotti suurista roikkuvista muovituubeistaan. Ne oli asennettu vaunun etuosaan käden ulottuville, oli siinä ketsuppiakin.

Vielä oli tulijoita, autojen valot loimottivat puiden lomasta. Äkisti kuuluikin kiihkeä moottorin ääni. Joku aikoi tulla näyttävästi perille, valot osoittivat suoraan suulille, vauhti ei hiljentynyt, tien mutka oli edessä. Kuljettaja tempaisi Austin Minin ratista voimalla oikealle, hiekka lensi kaikista pyöristä. Vauhtia oli liikaa, jotta Mini olisi pysynyt tiellä. Se lennähti perä edellä ojan yli kivien sinkoillessa ja perän pamahtaessa ojavalliin. Vauhti oli niin kova, että auto ponnahti yli penkan ja solahti kahden pysäköidyn auton väliin jääden siihen moottori sihisten. Vammalan asemalla vanhassa vesitornissa oli maatalouskauppa. Myymälänhoitaja oli tullut tansseihin. Väki katseli kummissaan, astuipa joku Miniä kohtikin. Siellä istui kaksi miestä, kuski sammutti moottorin ja valot. He jäivät rauhallisina istumaan penkeilleen. Sitä tansseihin tuloa ei kukaan pystynyt toistamaan, eivät halunneetkaan.

”Irja muistatkos kun lapsena…,”  kaikui seinistä, väki keinahteli valssissa, heinät seinustolla antoivat täydellisen kesän tuoksun. Seuraava pari oli tango. Vartalot ojentautuivat lähemmäs toisiaan, tunnelmoitiin, tanssittiin ja toivottiin. Välillä käveltiin jäähdyttämään hikisiä selkiä ja kuumia otsia. Pullolla käytiin, taisi sellainen olla kaikissa ajoneuvoissa, humalaisia ei silti näkynyt. Pekka palasi pissalta Harrin kanssa. Eila ja Paavo olivat sisällä. Menivät heidän luokseen. ”Misäs te kävitte?” Eilaa kiinnosti. ”Kusella käytiin, se on meille miehille pimeässä niin hankalaa,” Pekka valisti kysyjää. ”Jaa, miten niin?” ”No katsos, kun ei siellä pimeässä koskaan näe, että onko kussut puntilleen, sen huomaa vasta sisälle tullessa.” Naiset räjähtivät nauramaan, Paavokin hekotteli. Orkesteri aloitti La Cumparsita, Pekka ja Paula kävivät lavalle. He olivat hakoja tangossa, hidaas, vaihtoaskel, hidaas, miehen jalka otti pitkän askeleen eteen, molemmat kumartuivat polvista voimakkaasti, sitten nousu vaihtoaskeleelle, voimakas pyörähdys ja sama uudelleen. Muut jäivät katsomaan parin menoa. Suulin katon tukipuut tulivat äkisti eteen, Paula oli lyömässä päätään siihen, kun pari eteni vauhdikkaasti. Äkkinäisellä suunnan muutoksella kopsaus vältettiin. Anjaa alkoi naurattaa niin kovasti, että häneltä katkesi rannekellon nahkahihna siinä puuskassa.

Liuhalasta oli Valtonen, merille lähtenyt Paulan lapsuuden kaveri. Hän lähestyi seuruetta, ja lähti tanssimaan. Pekka sitä katseli perään, Ullaa alkoi naurattaa. ”Vai Valtonen, näkyi kyllä, että tunsivat toisensa.” ”Kunnon mies hän on, vaikken ollekkaan ennen nähnyt, olen kuullut.” Paula palasi muitten joukkoon tanssittajansa kanssa. Lähdettiin ulos ja jututtamaan Pasi Kaunistoa. Ilta alkoi olla lopuillaan, seurue lähestyi autoa ja alkoi nousta penkeille. Ulla tuli viimeisenä. ”Paulalla oli vielä asiaa Valtoselle.” Pekka käännähti, asteli rivakasti suulin ovelle valjuun valoon ja astui Valtosen eteen. ”Kuule, olet sitten kunnolla, jos Paulan haluat saattaa jalan kotiin.” Mies säpsähti, oli niin kunnollisen näköinen, korvat luimussa. ”Kyllä kyllä, minä huolehdin kyllä.” Pekka palasi autolle, Ullaa nauratti Pekan komento Valtoselle.

Miten käy ihmisen

Ihmisen olemisen oikeutus
Maapallomme on ollut olemassa valtavan, käsittämättömän, pitkän ajan. Miljoonia ja miljoonia vuosia maa on kehittänyt pinnallaan elämää, sitä on myös maaperän sisällä ja merien syvyyksissä, tuliperäisissä lähteissä ja kallioiden syvyyksissä. Elämä jakaantui paikoillaan elävään kasvillisuuteen ja elämänsä aikana liikkumaan kykenevään osaan.. Kaikki elämä on myös kyennyt siirtymään uusille alueille.Mikä valtava kauneus meidän silmissämme, mikä monilajisuus ja erilaisten muotojen rikkaus, muheva multa, kasvit lituruohosta 120 metrisiin jättiläispunapuihin. Meriveden kirkkaus, tuuli puissa, auringon lämmittämät kalliot, lintujen muutot, elämän herääminen keväisin, jokien ja purojen kirkkaan veden juoksu.Näitä kaikkia me ihailemme, haluamme niiden säilyvän, käymme luonnossa katsomassa, jos vielä sellaisia paikkoja löydämme.
Mitä ihminen sitten on tehnyt aloitettuaan taipaleensa metsästäjä- keräilijänä? Alku oli sopuisaa yhteiseloa muun luonnon osana, ihminen vaelsi elantonsa perässä tasaveroisena muiden saalistajien kanssa huimaavan laajoissa erämaissa, mereltä merelle, käytti luonnosta sitä osaa, joka aina vuosittain uusiutui. Ravintona olivat pähkinät, marjat, hedelmät ja liha, mitä kiinni saatiin, vesistä kala. Kaikille riitti ravintoa ja vapaata mannerta talloa. Väestömäärä pysyi jokseenkin pienenä, sadoissa tuhansissa ja kymmenissä miljoonissa. Muutaman kymmenen perhekunnan joukkoina elettiin ja liikuttiin. Ihminen teki tuolloin, kivikaudella, noin pari-kolme päivää viikossa töitä elantonsa eteen, ja muun ajan lepäsi ja leikki.Joku onneton älypää valtavan hedelmällisen maan alueilla, Kaksoisvirtain maa, Induksen laakso, keksi istuttaa viljakasvien esi-isien siemeniä maahan. Tästä alkoi valtava muutos ihmislajin elämässä. Syntyi ruokaylijäämää, mitä voitiin varastoida. Alkoi kotieläinten loputon hyväksikäyttö kesyttämisestä massatuotantoon ja eläinkokeisiin. Tämä mahdollisti suurien väkimäärien asumisen samalla alueella, mistä syntyi kaupungit pappeineen ja virkamiehineen ja kuninkaineen. Ensimmäistä kertaa syntyi kadehdittavaa varallisuutta ja vaurautta ja se taas sai aikaan sodat, jotka eivät vieläkään ole loppuneet.Seurauksena on ollut tuhoisa taistelu elintasosta, minulle enemmän kuin muille!
Jotenkuten tuo itsetuhoisuus pysyi aisoissa kuninkaitten, despoottien, hirmuhallitsijoitten, keisareitten ja tsaarien aikana. Silloin tuosta kertyvästä varallisuudesta pääsivät vain yläluokkaiset nauttimaan. Kansa sai vain kerryttää rikkaitten kuormaa.Jälleen joku onneton älypää, tällä kertaa Kreikassa, keksi demokratian. Siitä se sitten todella alkoi, ihmiskunnan syöksy kohti tuhoaan. Demokratian nimissä alettiin pitää jokaista ihmistä tasa-arvoisena muitten kanssa, siis myös aineellista tasa-arvoa oli vaalittava. Nyt olemme sen kynnyksellä, jolloin jokainen kiinalainen ja intialainen on vaatimassa itselleen jääkaappia ja autoa, perässä tulevat kaikki muuta kansat Afrikasta Etelä-Amerikkaan ja kaikille valtamerten saarille.
Tämän on mahdollistanut kaiken luonnosta irti saatavan irrottamisen nyt heti, metsien hakkuut ympäri maapalloa, kullan, timantin, raudan, sinkin, tinan ja nyt öljyn ja maakaasun kaivaminen. Mikään, mikä vain tuottaa voittoa, ei ole liian kallista tehtäväksi. Näin on viljelty satojatuhansia hehtaareita toisensa jälkeen autiomaiksi, hakattu satoja ja tuhansia vuosia kasvaneet metsät mitään tuottamattomiksi marrasmaiksi, saatettu meret ja järvet ja joet viemäreiksi ja lika-altaiksi, hengitettävä ilmamme on kaasutettu täyteen epäpuhtauksia, jopa myrkkyjä, kaupunkien yllä leijuvat savusumut, lentoliikenne pimentää taivaan, autojen pakokaasua ja meteliä ei enää pääse mihinkään pakoon. Suuret tehtaitten piiput työntävät sumunsa navalta navalle. Mitä varten? Että saisimme lisää rahaa, tavaraa, valtaa, työtä, avaruusmatkoja, voisimme juosta yhä lujempaa saadaksemme itsellemme sitten vapaa-aikaa, sitten kun olemme rikkaampia ja rikkaampia.
Kuka meistä on pysäyttävä tämän kehityksen, amok juoksun, vai olemmeko vain hiiriä juoksupyörässä.Olemme mahdollisesti oman tuhomme partaalla, keskustelua käydään siitä, viemmekö muun luomakunnan mennessämme. Nyt jo pohditaan millaisella nopeudella luonto valloittaa meidän asuinsijamme ihmisen kuoltua.
Olemmeko sitten saaneet jotain elämän kannalta oleellista tai tarpeellista aikaan?
Tai edes sellaista, mistä ei ole elämälle haittaa?
Ihmisen poistuminen maapallolta olisi kaiken muun luomakunnan puolesta helpotus.

Lautalla Korppoosta Utön saarelle jatkoa v. 2014

Retki Utöseen, jatkoa

Tuuli yltyi. Meri alkoi vaahdota. Alun perin norjalainen vuonolaiva Baldur keinahteli suurenevissa mainingeissa aluksen ohitettua sisäsaariston suojan. Horisonttiin ilmestyi pitkä kapea viiva, siinä keskivaiheilla oli pieni kohouma. Sen antamaan vähäiseen suojaan olivat asukkaat tulleet jo keskiajalla. Silloin siellä vielä kasvoi mäntymetsää. Viiva nousi vain hiukan meren pinnan yläpuolelle, kohoumassa alkoi erottua pieniä taloja saaren pohjoisella puolella, asettautuneina ulkomerta vastaan. Baldur lähestyi satamaa saaren länsipäässä. Sitä suojasi avomereltä satamasta länteen puolentoista kilometrin mittainen santapenger. Samanlainen, hiukan leveämpänä oli saaren idän puolella. Salpausselkä siinä ojenteli viimeisiä sormiaan Jurmossa. Kaikki muut saaret olivat kallioisia, jyrkkiä tai laakeampia, koko Saaristomerellä Viipurista Ahvenanmaalle. Vain Jurmossa oli valtavat hiekkapenkereet kestäneet meren pinnan nousun ja avomeren aallot. Pinnalle olivat seuloutuneet siloiset kivet, niiden lomiin vesi joutui luovuttamaan voimansa. Pohjoisen puolelle satamaan oli valtio rakentanut pitkän aallonmurtajan laiturin suojaksi. Valtavia purjeveneitä oli laiturin molemmin puolin ja myös aallonmurtajaa vasten kymmenittäin. Mastot nousivat korkealle ja vantit ujelsivat tuulessa. Laiturille oli tännekin kokoontunut saarelaisia, talviasukkaita ei siellä enää ollut. Viimeinen oli kalastaja Pehr Mattsson. Hän myi savukalaa rannan pieneltä savustamolta ja rantavajasta koko ikänsä. Viimein sairaus pakotti hänet mantereelle.

”Kapteenin hytissä, minä näin kapteenin, olin kapteenin hytissä, kapteenin hytissä. Kapteeni otti minut vastaan. Onko muut siellä käyneet? Kapteenin hytissä.” ”Miten sinä sinne pääsit?” ”Kapteenin tapasin, pääsin kapteenia tapaamaan, menin ovelle ja pääsin sisään.” Matkustajia hymyilytti pojan into. ”Ei me olla kapteenia tavattu, eikä oltu ohjaamossa komentosillalla. Mitä sinä siellä teit?” ”Vein kapteenille terveiset, että olimme kaksi minuuttia myöhässä, minä katsoin, kun lähdimme rannasta, kaksi minuuttia. Kapteeni myönsi sen ja sanoin olevansa pahoillaan, kaksi minuuttia. Kapteeni sanoi korjaavansa asian seuraavalla välillä. Olkaa huoletta, kapteeni korjaa minuutit, kaksi minuuttia.” Kannelta olivat viimeisetkin jo tulleet sisälle suojaan, sitkeimpiä olivat pienet lapset. Heillä oli kuuma veri ja huolehtivat vanhemmat. Muutamilla oli isot olutlasit lämmikkeinään, niitä he kävivät täyttämässä ravintolassa. Silmät alkoivat tuntien kuluessa sameta hiukan. Askeleet olivat kuin merimiehillä, hyvin pysyivät pystyssä kannen keinahdellessa. Jurmosta ei enää ollut montaa mailia Utöseen. Baldur pääsi varuskunnan laituriin, saaren suoja-alueet olivat poistuneet varusväen lähtiessä saarelta. Kasarmit oli otettu siviilien käyttöön majoitustiloiksi. Ainoastaan tutka-asema toimi edelleen antennin pyöriessä katolla. Täälläkin oli vastaanottajia laiturilla maitokärryineen. Matkalaiset otti huostaansa saaren opettaja, viisikymppinen nainen. Hetki meni mummuilla ja papoilla sadevaatteiden vetämiseen päälle, sillä sade ja tuuli ei hellittänyt, meri paiskautui suojattomiin kallioihin ja pärskyi pitkälle maihin. Valtava parvi pääskysiä metsästi rantatien ja talojen väleissä, tien reunoilla kasvoi suuret esiintymät jänönapilaa. Pekka otti kuvia kallioista, taloista, ranta-aitoista, laitureista ja siellä olevista veneistä. Opas vei matkalaiset sisälle korkealla kalliolla olevalle majakalle, sen suojassa ensimmäisessä kerroksessa hänen selostuksensa alkoi. Hänen kertoessaan Estonian onnettomuudesta kaikki tunsivat onnettomuuden tulevan heitä lähelle niin kuin ei koskaan. Saareen oli tuotu helikoptereilla eläviä ja menehtyneitä matkustajia. Utöstä oli uppoamispaikalle kolmekymmentä kilometriä. Pelastukseen osallistuivat kaikki saarella olleet asukkaat, niin tuolloin kuin aikaisemminkin, 1900 luvulla ja 1800 luvulla. Saari on ensimmäinen etuvartio Suomeen meritse tultaessa, lukemattomat alukset olivat sen karikoihin uponneet, monet merimiehet olivat hautaansa vajonneet, joitain oli pelastettu kuiville.

Kiipesivät portaita ylös, Euroopan ainoaan majakkakappeliin. Se oli koko kerroksen täyttävä pieni sakraalitila. Jumalan pelko ja usko olivat olleet majakkalaisten ja kalastajien elämän tärkeä asia. Ilman kirkkoa ei haluttu olla, pappi tuli laivalla pitämään palveluksia, häitä, hautajaisia, kastejuhlia, Joulukirkkoa. Nötöseen ja Jurmoon oli rakennettu pienet puukirkot, Utössä oli kivinen majakan kerros pyhitetty samaan tarkoitukseen. Majakan ulkopinta oli kalkittu valkoiseksi pohjoiseen ja muut seinät olivat keskeltä jaettu valkoiseen ja punaiseen puoleen alhaalta ylös. Merimiehet olivat aina suunnistaneet näkyvää majakkaa kohti tietäen ennalta sen muodon ja värityksen, yöllä valo ohjasi. Sen rytmityksestä tunnettiin lähestyvä majakka. ”Nyt teillä on vielä puolitoista tuntia aikaa kierrellä saarella, suurihan tämä ei ole, vähän toista kilometriä kanttiinsa. Meillä on täällä kahvila, ruokala, pieni matkamuistomyymälä, kalaakin voi saada. Täällä ei oikein voi päästä eksymään, mutta tuo tutka-asema sijaitsee sillä suunnalla, missä laituri ja laivanne on. Kiitos käynnistä.”

Asutus oli täälläkin pohjoisrannalla, asukkaita talvisin kuusikymmentä henkeä. Laitureita oli kolme suurta ja useampia pieniä. Kalavajat olivat osin meren päällä, kaikki punaisia, jotkut jopa pärekatoissa. Tie kierteli rannan mukaisesti, taloja oli molemmin puolin. Kaikki oli hyvin hoidettua, maalattuja, puutarhat kauniita, runkoruusut kukoistivat seinustoilla punaisina. ”Minä menen etukäteen laivaan varaamaan meille paikat. Voi siellä kyllä olla väljempää kuin tullessa, monet jäivät saarilleen. Minä jo kiersin ja kuvasin teidän ollessa majakassa.” ”Sepä hyvä, tullessa saimme istua tuoleille vain kysyttäessä, ne oli kaikki varattuja. Vaihdettiin sitten paikkaa varaajan tullessa istumaan. Välillä saimme istua tunninkin yhdellä paikalla.” Pekka katseli pääskysien huimaa syöksyilyä kävellessään ja kuvatessaan rantatiellä. Välillä ne tuiskahtivat miltei kasvoille ajaessaan hyönteisiä takaa. Baldur oli miltei tyhjä, koneet kävivät, antoivat virtaa ja lämpöä. Pekka istahti kansituolille ikkunan ääreen, ripotteli tavaroitaan tyhjille penkeille edessään ja vieressään Osmoa, Lahjaa ja Paulaa varten. Mäkeä alas raahusti matkalaisia, seisoivat hetken laiturilla ja nousivat lankonkia myöten eri puolille laivaa. Montaa tuolia ei tyhjäksi jäänyt, bussi oli täynnä jo Toijalasta lähdettäessä.

”Missäs te kävitte? Ostitteko myymälästä mitään?” ”Ei me ostettu, siellä oli suuri koira tulossa meitä vastaan, ja Lahja sitä hieman varoi.” ”Mitä semmoista hurttaa siellä piti, kuka sinne uskaltaa mennä.” ”Kiltti koira se oli, minä sitä katselin ohi tullessani.” ”Osmo oli saanut ruuasta vatsanpuruja, minullakin tuntui, siinä oli varmasti kuitenkin maitoa. Meillä jäi kävely hiukan lyhyeksi. Mutta nyt juodaan kahvit.” Naiset olivat tehneet eväät, leipiä ja kahvia termoskannuun. Ne oli tarkoitus juoda rantakalliolla, mutta sateen ja tuulen takia se oli mukavampaa lämpimässä hytissä. ”Juodaan vaan, kyllä maistuukin, mitään emme ole saaneet aterian jälkeen. Parempi juoda nyt, ennen kuin lähdemme taas keinumaan.” Miten se maistuikin, voileipiä meni useampia, kaikki söivät ja joivat, sen mitä mukana oli. Osmon vieressä oli kolmas tuoli vapaana käytävän puolella. ”Me olemme matkalla, matka jatkuu. Menemme takaisin, ensin on Jurmo, tulemme Jurmoon kello kuusitoista neljäkymmentä viisi. Kuusitoista neljäkymmentä viisi. Aaalto on viisi, tuuli kahdeksantoista.” ”Ei ole tuulta niin paljon.” Pekka laittoi vastaan. ”On se, valitettavasti, kapteeni sanoi, kahdeksantoista, kapteeni, minä olen nähnyt kapteenin.” ”Ei sanonut, ei siellä niin paljon tuule.” Sanoi kahdeksantoista, voi olla kahdeksantoista, kahdestatoista kahdeksaantoista, oli arvio, kapteenin arvio.” ”Kuules, menes hakemaan henkilökuntaa, me emme ole saaneet tuota televisiota toimimaan.” Reippaasti poika lähti. ”Meneekö kapteenia kysymään?” Ei mennyt, ravintolan tyttö saapui, katseli laitetta. ”Minä olen ollut täällä seitsemän vuotta, enkä ole koskaan nähnyt sitä päällä. Katson tuleeko siihen virtaa.” ”Kyllä siihen virtaa tulee, muttei kuvaa.” ”En kyllä osaa auttaa, olen yksin keittiön myymälässä, sinne tulee jonoa, kysyn joltain toiselta.” Niine hyvineen tyttö katosi, eikä sinne ketään muutakaan tullut. ”Tules apuri tänne, minä annan sinulle rahan, niin voit mennä ostamaan itsellesi jäätelön avusta.” ”Jäätelön avusta, minä hain tytön, ei osannut auttaa, jäätelön.” Hän sai rahansa ja poistui hetkeksi.

”Jurmo lähestyy, haluatteko nousta kannelle katsomaan sen hiekkarantoja. Oikeastaan oppaamme olisi pitänyt selostaa meille saarista ja satamista. Jurmo ainakin on aivan ainutlaatuinen paikka. Minä jään ensi kerralla sinne, jos sellaista tulee. Haluan vielä kuvata koko saaren ja rannat.” ”Emme me nyt enää menen kannelle.” ”No näette te rannat tästä ikkunastakin, menemme aivan vierestä, minä selostan.” Pekka kaivoi kartan repustaan, käänteli oikean kohdan esille ja näytti karttaa muillekin halukkaille. Muutama kävi ulkona ottamassa kuviakin selostuksen innoittamina. "Katsokaas tuota urhoollista. Eipä ole niitä näkynyt. Purjevene on matkalla mantereelle myötätuulessa. Eipä ole paljoa purjetta ulkona, pieni kolmio keulassa, näkyy silti aika kovaa surffavan myötäiseen ja keinuttaakin sitä aallot. Hieman jää jälkeen meistä." Veneen kannella ei näkynyt liikettä, matruusit olivat kannen alla, vain perämies istui ohjaten venettä. Jurmo jäi taakse, etuoikealla näkyi taas kaukana purjevene. "Katsos Osmo, onko tuo sama vene, jonka näimme ennen Jurmoa?" "Ei se voi olla, on niin kaukana." "Katsotaas nyt, kyllä minä luulen, että se on sama. Aika vauhtia se on pitänyt. Sen nopeus voi olla aaltoa alas lasketellessa yli kymmenen solmua. Tämä laiva menee ehkä viittätoista solmua." Jäivät seuraamaan veneen lähestymistä. Kyllä se sama oli, siinä oli perässä vedossa samanlainen ruskea vene kuin edelläkin. "Meneepä se kovaa, kun on jo tuolla saakka." Osmoa hieman ihmetytti purjeveneen vauhti.

”Nötö lähestyy, emme poikkea Bergöhön, Bergö jää väliin, emme poikkea. Olisi täytynyt ilmoittaa puoli tuntia ennen lähtöä, niin olisimme poikenneet. Kysyin kapteenilta, emme poikkea Bergöhön.” Nuorella miehellä oli intoa, hän sai vastakaikua muista matkustajista innoituksekseen. Keskustelu ei sujunut, mutta tarkka hän oli pienen karttansa ja aikataulunsa kanssa. Muutaman ajatuksen kerrallaan hän kykeni ilmoittamaan, toisteli niitä sitten ympäri laivaa. Uudella kierroksella oli vuorossa seuraava asia. Aurinko alkoi painua kohti meren pintaa. Pieni kaistale kirkasta näkyi pilvirintaman alla, siellä paistoi kellanpunaista. Aallot olivat laantuneet, kulku tasaantui, oltiin taas sisäsaaristossa. ”Mikä ihme rakennus tuo on. Onko se kirkko?” ”On siinä kyllä torni, muttei siinä näy ristiä katolla, tuo taitaa olla savupiippu.” ”Onko se kalanjalostamo?” ”Ei täällä kyllä näy satamaa eikä asutusta, taitaa olla huvila.” Valkoinen nelikulmainen jyrkkäkattoinen torni nousi puiden latvojen yläpuolelle. Arvoitukseksi jäi. Korppoon laivalaituriin peruutettiin aikataulun mukaisesti.

Lautalla Korppoosta Utön saarelle v. 2014

Retki Utön saarelle

"Saavumme Nötööseen kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Olemme aivan aikataulussa. Nötö on seuraavana, Nötön saari kaksikymmentä minuuttia." Nuori poika kirmasi ympäri laivaa ja kertoi kaikille tietonsa. Hänellä oli vain t-paita päällään, kädessään pieni kartta laivan reitistä ja aikataulu. Matkustajia hymyilytti pojan avoin ja kirkasääninen selostus. Raput kolisivat kannelta alas mennessä, hän kiersi toiselta partaalta raput ylös, toiselta alas. Väkeä yhteysaluksella oli kolmessa kerroksessa, alimmassa oli ruokailutilat ja pari päiväpunkkaa. Tila oli aluksen keskellä autokannen alapuolella. Keskikerroksen kabyysit olivat molemmilla puolin autokantta laipion suojissa, kolmekymmentäkaksi kansituolia kolmirivissä. Niissä istuivat tottuneet matkustajat, menossa johonkin matkan saarista. Kannella olivat karaistuneimmat ja hyvin varustautuneet, sillä tuuli oli kova ja vettä sateli tuulen mukana jättäen miltei kaikki suojattomiksi märille penkeille ja tuoleille.

"Olemme aikataulussa, kello on kaksitoista viisitoista, seuraava on Nötön saari, aikataulussa ja tulemme Nötööseen. Tuuli on kaksitoista aalto viisi. Aalto on viisi, sain tiedon, aalto on viisi. Menen ilmoittamaan sen toisille, aalto viisi." Lakitta päin sinisessä paidassa paperit tiukasti kädessä tiedottaja jo ponkaisi rappuun.

"On siinä kova kaveri, kun ei palele. Monettako kertaa hän jo on täällä, ja noin vähissä vaatteissa." Osmo ihmetteli pojan touhuja. "Nuorella kiertää vielä veri kuumana." Kannistonmäestä olivat Lahjan kanssa lähteneet Kemmolalaisten mukaan, Pekan ja Paulan. Minimatkojen linja-auto oli heidät poiminut Toijalasta aikaisin aamulla, viiden jälkeen ABC asemalta. Siellä oli muitakin odottelijoita, Iittalalaisia autossaan ja yksi pitkässä takissaan ympäriinsä kävelevä mies. Hän nousi moottoritien rampista yli ojan ja suunnisti aseman pihaan. Mukaan vaan pääsi hänkin auton saavuttua. "Milläs sinä oikein tulit, kun kävelit tuolta moottoritieltä?" Pekkaa kiinnosti miehen poukkoilu. "Kävin tuolla pysäkeillä katsomassa, mitä siellä lukee, että onko siellä nimenä ABC asema. En tiennyt, mihin auto tulee." "Minä tiedän tuon ukon, se oli kerran lapin matkalla mukana, kauhea puhumaan, narisevalla äänellään pajatti tauotta koko matkan, koetetaan vähän välttää," Lahja supatti kavereilleen.

Pysähdys oli Auran ABC asemalla, siinä kohtaa missä toinen Tampereelta Vammalan kautta tuleva tie kohtaa Loimaan kautta tulevan tien. Mukava siinä olikin jo oikoa koipia. Kaverukset poikkesivat sisälle ja haukkasivat hieman ja kävivät pissalla. "Täällä ei saa syödä marketista ostettuja eväitä." Pekka luki taulusta heidän istuessaan kahvilan puolella. "Kai se tarkoittaa omia eväitä myös, minä ostin kupin kahvia, aion kyllä syödä kotona tekemäni leivän. " "Syö vaan, ei siinä mitään eväistä sanotakaan." Muut pistelivät jäätelöt. Linja-auto oli viimeistä paikkaa myöten täynnä, useimmat iäkästä sakkia, Luopioisista, Aitoosta, Iittalasta, Valkeakoskelta ja Tampereelta. "Hyvä se on tämä tauko, pääsevät kaikki käymään rauhassa vessassa." "Mennään vähän jaloittelemaan." Kävelivät ulos huoltoaseman kentälle ja kohti autoa katsellen tarkemmin matkaseuraansa.

Paraisten läpi ajettiin kahdesta liikenneympyrästä läpi, jälkimmäisessä oli tuuliviireinä kookkaita purjeita mastoissaan, kaikki näyttivät eri suuntiin. "Purjeet ovat eri sponssareiden rahoittamia, ovat saaneet nimensä laattoihin." Opas selosti, hän oli vetämässä ensimmäistä matkaa aina Utöseen saakkaa, monilla retkillä ollut veteraani, nuori nainen. "Tuolla tien sivuissa on tuollaisia valkoisia kivikasoja, ovat varmaan kalkkikivestä." Miettivät kuljettajan kanssa niiden nimeä merellä. "Kummeli." Ensimmäinen asia minkä Pekka oli oppinut merellä. "Vasemmalla on kauhiat kasat sivukiveä kaivoksesta, tuolla ne kohoavat puitten latvojen ylle. Kaivaukset lähestyvät kaupunkia, ovat oikeastaan jo aivan keskellä. Siellä on valtava avolouhos, edelleen toiminnassa. Siellä on myös järjestetty erilaisia konsertteja ja tapahtumia kesäisin."

Kulku kävi ohi Airiston tiehaaran kohti Lillmäloa ja lossirantaa. Linja-auto pääsi suoraan vaikka liikennettä hoiti kaksi isoa lauttaa tauotta kaiket päivät. Meri putkahti suurena ja harmaana matkaajien eteen, sade hiljakseen vihmoi mielialoja alaspäin. Pilvet eivät olleet vaalenneet, usein meren päällä on kaunis ilma, kun maalla sataa. Matalapaine tuli liian väkevänä meren yli, aurinko ei kyennyt repimään aukkoja vetiseen usvaan. Nauvon kirkonkylä oli useimmille tuttua edellisiltä vuosilta. Kesäisin se kuului purjehtijoiden vakiokäynteihin, ei siellä tilaa ollut yöpyä. Saattoi siellä silti täydentää provianttia, tyhjentää jätteitä ja tankata polttoainetta. "Minä olin hakemassa tänne opettajaksi, kävin katsomassa koulua ja asuntoakin. Vedin kuitenkin pakit ennen valintaa, ja hyvä olikin. Täällä nousi silloin kauhea kieliriita, opettaja oli puhunut ruotsinkielisten kanssa, ja vanhemmat laittoivat oppilaat lakkoon. Olivat koulussa mantereella kolme kuukautta, opettaja yksin koululla täydet työpäivät." "No olipas tapahtuma," Osmo ihmetteli kuulemaansa. Auto saapui Korppoon laivarantaan.

Nötössä asukkaat olivat saapuneet rantaan laivaa vastaan, olipa eräs mies mönkijällä liikkeellä. Toisella oli maitokärryt, joissa työnsi saamansa tavarat mökilleen. Sade ja tuuli piiskasivat katselijoita ja matkalaisia. Joitain ihmisiä jätti laivan. "Olemme aivan aikataulussa, aikataulussa ollaan, kello on kaksitoista kaksikymmentä viisi, olemme aikataulussa, mene kertomaan muillekin, aikataulussa, jätämme Nötön." Sitkeimmät olivat edelleen kannella. Paula ja Lahja olivat ottaneet sadeviitat mukaansa. Katselijoita hymyilytti heidän yrittäessä tempoa pullistuneita viittojaan ympärilleen. Tuuli riepoi helmoja, pullisti huppua ja koetti vallan saada viitat mereen. Osmolla oli hupullinen sadeanorakki ja Pekalla kunnon sadeasu, pitkät haalarihouhut ja hupullinen neppareilla tiukasti kiinnitettävä pusero. "Tämä on ollut minulla kaikilla meriretkilläni 80-luvulta alkaen, hyvä veden ja tuulen pitävä asuste. Purjehtiessa säilyi kuivana päälipuolelta, mutta jos joutui kovaan liikkeeseen, niin kastui hiestä sisäpuolelta." Olivat nelistään käyneet syömässä jo matkan alussa. Kaksi kokkia teki hiki päässä ruokaa ja mätki janssonin kiusausta lautasille. Ahdasta hieman oli, kun saarelaiset levittäytyivät pöytiin lapsineen ja kasseineen, levittivät lehtensä ja piirustusvälineet lapsille pitkin pöytää. Ujoimmat söivät seisaaltaan. Hella kuumotti, märät vaatteet haisivat, laiva keinui, kuuma alkoi tulla ja ilma huononi. Opas nukkui rauhallisena koko menomatkan meripunkassa ravintolan sivussa.

"Minä toin lapset tänne leirikouluun. Olimme kaksi yötä ja kolme päivää keskellä Saaristomeren kansallispuistoa." "Jaa, olitteko te täällä saakka?" "Kyllä vaan, sinä keväänä avattiin täällä leirikoulu ensimmäistä kertaa. Minä annoin lasten suunnitella ruokalistan. En puuttunut mitenkään heidän valintoihinsa, katsoin vain, että sillä elämme. Sitten he valitsivat yhden soittamaan Nätön kauppaan, minä hain numeron. Tämä poika sitten soitti jännittyneenä, kun vastassa oli ruotsin kieltä, hyvin se meni, vaihtoivat good dagin jälkeen suomeksi. Kaikki proviantti tilattiin tuosta kaupasta. Minä en ollenkaan mennyt puhelimeen, katselin ja kuuntelin vain. Arvatkaas, mitä me sitten söimme?" Koettivat miettiä, keksivät lihapullat ja perunat ja makaroonin, vaan mitä muuta. "Me söimme ensin murusoosia ja perunoita, sitten makaroonia ja murusoosia, sitten lihapullia ja makaroonia, sitten lihapasteijaa ja perunaa, mutta urhoollisesti itse tekivät kaiken, kukin vuorollaan. Yhdessä söimme, minä kaiken sen saman jauhelihan. En päästänyt paria mukana ollutta vanhempaa sössimään oppilaitten keittiöön, sai siinä pari kertaa aika tiukasti sanoa. Sipulin pilkkominen taisi pojille olle ensimmäinen kerta, kun heitä niin itketti. Oppilaille ei sitten tarvinnut kertaakaan kahta kertaa toimittaa. Ekana iltana, kun nukkuivat parvella tytöt eri puolilla kuin pojat, välissä kaapistot, niin hieman jännitys sai aikaan kuhinaa poikiin. Nousin pedistäni, nousin raput ääneti parven kulmalle, seisoin hiljaa muutaman minuutin, ja oppilaat nukahtivat."

Jatkuu