Raivoisa Rouvali

 

 

Mestari astui areenalle. Suosion osoitukset olivat suuret jo Santtu-Matiaksen astellessa lavalle. Pitkään poissa ollut kiharapää otti taputukset tyylikkäästi. Franz Scubert Sinfonia nro 6 C-duuri, ensimmäinen osa Adagio sähköisti orkesterin. Helmeilevän kaunis musiikki ympäröi koko salin. Rouvali johti orkesteria kuin ei koskaan. Tahtipuikko oli jäänyt pois, sormia oli kasvanut molempiin käsiin lisää. Koko kroppa tempautui musiikkiin. Taivutukset, askeleet eteen, käsien vienti välillä aivan selän taakse. Soittajat seurasivat hymyillen maestroaan, täydellinen harmonia ja virheettömän upea soitto oli orkesterin vastaus. Miten olikaan illan esitys kuin kotiinpaluu. Yleisö ei edes yskinyt seuratessaan harvinaislaatuista tapahtumaa. Suloiset kesän kaiut, kontrabassojen huima pohjavire, koko muun jousiston työskentely siinä tahdissa, konserttimestari Pekko Pulakan kaunista kauniimpi soitto, huilujen ja oboen, klarinettien ilmoille työnnetyt sävelet olivat parasta tänä keväänä.

Väliajan jälkeen oli melkoisen suuri teos, Richard Strauss Sinfonia Domestica op. 53. Ensimmäinen osa esitteli teeman, sangen eloisasti ja rauhallisesti. Tunnelma muuttui. Rouvali otti puikon käteensä, johdettavana oli lavan täydeltä soittajia, vahvistuksia oli paljon. Niitä tarvittiinkin sen valtaisan äänimaton saamiseksi esiin, minkä säveltäjä oli kirjoittanut. Konserttimestarilla ja sellon äänenjohtajalla Joona Pulkkisella oli kuin duettona herkkä osuus. Konserttiyleisössä oli sairastapaus, aquttajat juoksivat edes takaisin ja vahtimestarit kantoivat kuulijoiden avustamana sairaskohtauksen saaneen pois salista. Se kaikki tapahtui minun edessäni muutaman rivin päässä. Ajattelin tapauksen vaikuttavan loppukonserttiin. Ei vaikuttanut. Pulakan viulu taikoi hienovireydessään saliin lohdutuksen, kuin elämän synnyn. Sama toistui maagisten bassojen yhden sävelen soitolla, tumma ääni taustalla, johon viulut taas kutoivat heleänherkän tuokion.

Strauss sisällytti sinfoniaansa kaiken sen kirjon, mitä toivoa voi. Uskomattoman voimakas, kaikkien soittajien jyminä vuorotteli hellien tunnelmien haurauden kanssa. Harppujen soinnit tuntuivat tulevan kuin kaukaa, metsän takaa silti voimakkaina. Äänen lähdettä oli hankalaa hahmottaa, mutta kuulokuva oli erinomaisen intensiivinen, imi kuulijoiden tarkkaavaisuuden.

Tällä kertaa sinfonia soitettiin ilman osien välisiä taukoja. Näin herpaantumaton, loppumaton äänien kuvioinnit kantoivat soiton finaaliin. Tässä olisi voinut menetellä toisinkin, kaipasin hieman taukoja musiikin kaiken kattavan, ylitsekäyvän tunnemyrskyn sekaan. Taputimme ja hurrasimme, tömistelimme jalkoja, ilta oli elämys. Mestari oli palannut.