Sinua on verrattu
Ollessani pieni,
lapsi, ehkä kuuden vanha, muistan isäni sanat minulle. ”Kunhan
sinun rintasi nousee pystyyn.” Ajattelin sen olevan mahdotonta,
niin kuin sitten olikin. Katselin tässä kuvajaistani peilistä, ja
kysyin Paulalta, onko rintani noussut pystyyn. Hieman kun siitä oli
merkkejä. Kyse oli kuitenkin vain tissieni kasvusta. Varsinkin
vasemman. Rintakehäni oli edelleen lattana.
Äidilläni oli
tapana moittiessaan verrata minua milloin kehenkin tuntemaani
lapseen. Heikki osasi tervehtiä paremmin. Siinä sitten keittiön
lattialla tervehdimme vuoron perään toisiamme. Heikistä tuli
lääkäri, kiharatukkainen adonis.
Toisaalta minua
vahdittiin kavereistani. Minä taas leikin kaikkien lähistön
lapsien kanssa, sellainen oli tapana. Mentiin sitten vaikka
santakuopille kiviä vierittämään. Niin siinä sitten kävi, että
Vesan kanssa en saanut enää mennä, parhaan kaverini. Hän tuli
isonveljensä kanssa pyytämään minua kanssaan ulos. Seisoivat siinä
katukäytävällä portin ulkopuolella. Isoveli heitti minua kivellä
päähän kuultuaan, etten enää saisi leikkiä heidän kanssaan.
Ainahan me olimme olleet yhdessä. Vesan kanssa kerran yhdellä
polkupyörällä pitkin Lahtea. Vesa polki ja minä olin tarakalla.
Hurjaa oli se santaisen mäen lasku Salpausselän harjulta alas kohti
keskustaa. Jokunen auto ohitti meidät melkoisen läheltä. Muistan
pelänneeni. Samoin pelästyin ollessani Vesan kanssa santamonttujen
laella kevään kuivassa ruohikossa. Siinä oli sellainen pieni
painauma, johon sytytin tulitikuilla nuotion. Hienosti paloi, mutta
samalla tuli levisi montusta yli. Hurjan huiskimisen avulla saimme
sen sammumaan. Kaikesta siitä minulle jäi vain kuhmu otsaan.
Koulutie oli
varsinainen vertailujen onnela. Koenumeroista oli aina joku
sukulainen saanut paremman numeron. Milloin Tuula-Marja tai Tuula
tai,,, Luokalta toisellekin pääsivät suoraan. Meitä ehtojen
suorittajia oli isot määrät, ensin keskellä kesää ja sitten
vielä syksyllä, jos ei ennen ollut onnistanut. Oli siinä sitten,
kenestä valita minua parempi.
Urheilusta en ollut
kovin kiinnostunut, partiossa aloin käydä. Metsäretket olivat
kiinnostavia, suunnistaminen, leiriytyminen, kilpaileminen, kesällä
ja talvella. Kaalisaaressa oli kerran lentopallo-ottelu. Vanhempani
olivat katsomassa. Pelin jälkeen äiti sanoi, että kyllä sinä
olit huono. Isä moitti minun kentälle tuloakin. Koetin parantaa
tapani. Menin vihon ja kynän kanssa radion ääreen, kun huomasin
sieltä tulevan selostuksen urheilukisoista. Tein merkintöjäni, ja
sitten kuuluttaja alkoi suorastaan huutaa, että tuli maailman
ennätys. Äiti oli keittiössä, minä huusin hänelle,
maailmanennätys. Kuiva oli vastaus: ”Se on uusinta, se oli jo
eilen.” Niin minun urheilu innostuksenikin.
Aikuisena aloin
harjoitella huilun soittoa. Hiljalleen se alkoi sujua. Esiinnyin
kerran siskoni luona vierailulla Paulan kanssa yhdessä. Paula lauloi
ja minä säestin huilulla. Salissa väki istui kuuntelemassa. Juuri
kun nostin huilun huulilleni, äitini sanoi: ”Ei se oikein osaa.”
Taputukset kuitenkin saimme.
Ei tullut soitosta
kiitosta silloinkaan, kun jo soittelin orkestereissa. Kerran
Kallenautiossakin, minulla oli oma orkesteri, kuulijoita olivat
satunnaiset kävijät. Vanhempani valssasivat yhden kappaleen aikana,
tunnelmaa oli. Entäs sitten kirkkokonsertissa. Me olimme
harjoitelleet ankarasti ja soitimme mielestäni hyvin, kolme huilua
ja kaksi klarinettia. Yhden kappaleen Motzartilta soitin ykköshuilua
ja Kirsi kakkosta. Siis kaksin. Muut olivat tauolla sakastissa.
Sattui kerran
kesällä, olimme Matin ja Sirkun häissä Hiljaisten miesten
laaksossa. Kaunis aurinko, kaunis tunnelma. Soittelin kesäisiä
tuttuja kappaleita muiden käydessä ohitseni ruokaa hakemassa.
Matti muisti kiittää
minua, olivat vieraat kiitelleet hänelle soittoani. Mainiota.
Ensimmäiset
onnittelut opiskelustani sain äidiltäni toisesta tutkinnostani
Raumalla. Sain kandin paperit, ja äitiäni alkoi kiinnostaa
maisterin paperit. Tilasin ne liitosta, maksoin 40 markkaa. Ilmoitin,
etten osallistu Turun Tuomiokirkossa juhlalliseen nimitysseremoniaan.
Niinpä taulussa sitten luki, että maisteri ilman juhlallista
seremoniaa. Äitini sanoi, etten olekaan mikään oikea maisteri. Huh
heijaa. Sanoin sitten kerran, että olen suvun oppinein. Äiti
ihmetteli, etteikö Tuula-Marja ole oppineempi. Kysyi isältä.
Tuula-Marja on ekonomi, ei diplomi ekonomi. Siitä puuttuu lopputyö,
laudatur työ. Minä olin sen oman lopputyöni tehnyt. Olin siis
ylemmän tutkinnon suorittanut, ilman kiitosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti