Heinäpoudat -70 l

Helteiden ihannointi

70-luvulla oli heinäpoutia. Isännät kaatoivat heinänsä pitkiin luokoihin vainio toisensa jälkeen. Traktorin kyljessä oli niittokone. Se säksätti tasaisesti, terälaput oli ajoissa vaihdettu uusiin ja teräviin. Kaadon jälkeen vaihdettiin uusi kone, heinäharava, nyt traktorin perään. Minulla oli kokeeksi hevosvetoiset laitteet sovitettuna uuden voimanlähteen taakse. Heinäharava oli isopyöräinen yhden ajettava laite. Siinä istuttiin korkealla lattajousitetulla satulalla. Heinät kasaantuivat sen puolipyöreisiin piikkeihin. Satulan sivulla oli vipu, joka nosti piikit ylös, jolloin ruko putosi maahan. Näin ajaja kokosi pitkät kaadetut luokot poikittaisiksi kasoiksi, koko saran leveydeltä. Heinäväki oli valmiina rautakangen, seipäiden ja pulikkakopan kanssa. Raskain työ oli seivästäminen. Kokeneet seivästäjät katselivat edellisvuotisia reikiä, mihin saattoivat seipään iskeä. Muutoin oli kangella hakattava uusi reikä seivästä varten. Perässä kulki koppapoika. Hänellä oli pärekopassa pulikoita. Ne olivat sellaisia parikymmentä senttisiä keppejä, jotka sopivat seipään reikiin. Vain alimpaan reikään työnnettiin pulikka.

Seuraavana kulkivat hankomiehet. He kokosivat hankoonsa aikas kasan, iskivät sen seipään teroitetun pään läpi aina pulikkaan saakka. Kun heinät ulottuivat ylemmän reiän kohdalle huusivat seivästäjät: Pulikka. Kopasta se siihen nopsasti asetettiin. Vielä tämän jälkeen kasattiin seipäälle hattu. Heiniä hieman oiottiin kahdelle sivulle kuin lieriksi, josta mahdollinen sade sitten hyvin luisti molemmille puolille kastelematta sisustaa.

Aurinko paistoi pistävästi, paarmat iskivät hampaansa ikävästi uhriinsa. Vähenivät ne ilkiöt kyllä hevosten kanssa siirryttäessä konevoimaan. Kaikki toivoivat poudan jatkuvan, että saataisi heinät kuivaksi ja ajetuksi latoon.

Keväisin satoi aina roudan päälle, vesi kasteli pellot. Ne alkoivat siitä kuivua kylvökuntoon. Saattoi vielä joitain kuuroja tulla kylvönkin aikaan, ne eivät paljoa työtä hidastaneet. Siemenet itivät hyvin ja nousivat oraalle. Uudet vedet satoivat laariin.

Heinien jälkeen oli hetken aikaa hengähtää, puinnit alkoivat ohralla. Pitkät uuvuttavat sateet alkoivat usein vasta puinnin ja kuivatuksen jälkeen.

2000 luvulla sateiden ja poutajaksojen rytmi on muuttunut. Kevät toisensa jälkeen on ollut hämmästyttävän kuiva. Pellot ovat kuivuneet pulveriksi, johon kylväminen on kyllä onnistunut, mutta siemenet ovat itäneet huonosti ja epätasaisesti. Vettä ei ole tullut lainkaan tai sitten jokunen paikallinen kuuro on viljelijää ilahduttanut.

Tänä keväänä isännät ovat tuskastuneina katselleet kuivia peltojaan. Aurinko on muuttunut viholliseksi. Viimeisetkin kosteudet ovat kuivuneet. Heinämaista on saatu vajavainen kasa lehmän munia käärittyä peltojen laidoille. Uusi odelma ei ole lähtenyt kasvuun. Viljat eivät ole pensastuneet, jyvämäärä on tähkässä pieni, samoin on odotettavissa jyvän jäävän laihaksi.

Koko kevään ja kesän mittaan uutisten lukijat ovat ihannoineet aurinkoisia päiviä ja hellettä. Meteorologit ovat animaatioineen hymyilleet hyvien lomakelien takia. Sateita ei ole kukaan toivonut. Kukaan ei ole ollut huolestunut tästä kuivuudesta. Ihmisille on riittänyt, että ovat saaneet nahkaansa polttaa, ja ruokansa ostaa kaupasta. Nämä helteet ovat vähentäneet nyt jo maamme kokonaissadosta nelisenkymmentä prosenttia. Se tarkoittaa, ettemme enää pysty tuottamaan tarvittavaa ravintopanosta itse. Ruokaa on tuotava ulkomailta, maksettava se mitä pyydetään. Luulisi uutisten lukijoiden jo heräävän tähän tuhoon, mitä kuivuus meille aiheuttaa. Me kaikki elämme maaseudun tuotteista, auringon palvojatkin.

Taas Tampereelle v. 2018

Porakone ja hammas

Ei huolta huomisesta

- Mennään kahville. Päivä oli sateinen, ulkotyöt eivät luonnistaneet. Minulla oli mielessäni edelleen pistosahani. Se oli kulkenut takakontissa jo useita päiviä. Mitään sahaamista ei ollut, vaan koskas se tarve tulisi. Vanhaa tietä ohi Saarioisten hienoisessa sateessa, edessä ohituskaista, sen alussa nopeusrajoitus muuttui sataan kilometriin tunnissa. Takanani kauniisti ajanut autoilija alkoi nostaa nopeuttaan, ja minä tietenkin myös. Tuo toinen siirtyi ohituskaistalle ja me pöröttelimme rinnakkain satasta. Nosti vielä nopeuttaan ja puikkasi minun eteeni aika lähelle. Kuin mielenosoituksena. Mitä sitten protestoi. Eikö olisi antanut minun ajaa rajoitusten mukaan. Viinikan ympyrässä, siis nykyisessä selviytymisristeyksessä, katselin taas tarkasti ajouria, mutta selvisin kuitenkin. Yli Ratinan sillan ja heti Hämeenpuistossa ekasta oikealle. Laukontorilla kurvasin vasempaan ja kävin vielä kolmannen kerran katsomassa samaa korttelia, joissa hakemani liikkeen piti olla, muistini mukaan. Eipä ollut. - Olenko sittenkin väärässä, niin kuin Väyrynen kerran. Mennääs vielä eteenpäin, katson tuon seuraavan korttelin. Ai, siinähän on kielletty ajosuunta.

Jätin auton parkkiin ja lähdin saha kädessäni nousemaan rinnettä. Kas, siellähän se liike olikin, sisälle vaan. - Päivää, keskeytinkö aterian? Myyjä kampesi takahuoneesta. - Jos joudun tilaamaan osia, niin se maksaa aina kaksikymmentä euroa ylimääräistä plus alvi. Mikäs sulla tässä on. - No katsos, tästä on pompannut terän kiinnitysvermeet tiehensä. Myyjä otti sahan ja katseli sitä. Veteli sivussa olevaa terän vapautinta ja klonksutteli sitä muutaman kerran. Häntä nauratti, - Kahdeksansataa euroa. - Äläs, annas vielä terä, niin koetetaan. Se napsahti paikoilleen ja asia oli selvä. - Myy minulle vielä teriä. - Kyllä sinulla niitä on, en myy.

Kahville ajelimme Amurin helmeen. Puraisin, ja hammas vihlaisi. Tietenkin, olinhan juuri ollut hammaslääkärissä. - Taisi tulla juurihoito. - Voi mahdoton, joko taas. - Siltä se tuntuu, katsotaas muutama päivä. Purin varovasti, tunnustellen, kipua oli. Nojasin hammaslääkärin ovesta sisään, pyysin päästä kipupotilaana Jarille kiireaikana. Ei ollut aikoja, tuli katsomaan minua ja lupasi tulla konsultoimaan Eeroa, pääsin taas heti. Paikka pois, oli haljennut. Hammas pois, oli haljennut. Mutta ei heti, uusi aika parin päivän päähän. Sain taas Kela korvauksen, nyt se ei ollut prosenttiakaan. En ollut tosin saanut tilinumeroakaan, mihin voisin tuon summan tilittää.

Eläimestä ihmiseen v. 2018

Ihmisen synty

Osmo Rauhala, näyttely

Meidän elinaikanamme on tietämys kaukaisesta menneisyydestämme lisääntynyt dramaattisesti. Voimme katsoa marssiamme ihmisyyteen kuin elokuvaa. Noin seitsemän miljoonaa vuotta sitten eläneen esiäidin tyttäret saivat pienen pienen eron perimäänsä. Toisen tyttären sukulinja johti nykyisten simpanssien ja bonobojen aikaan. Toinen sukulinja taas johti ihmiseen. Tässä asiasaa on paljon epätietoisuutta ihmisten kesken. Vakavin erehdys on väittää meidän polveutuvan apinoista. Jopa uutisten lukija kerran tv:ssä esitti asian näin. Hän sanoi Darwinia käsitelleessä jutussaan, että useat ihmiset eivät vieläkään usko ihmisen syntyneen apinasta. No ei usko, ei. Ajatushan on aivan hullu. Eihän viidakosta ole hiipimässä sen laidalle hiljakseen meiksi kehittyviä olentoja. No, hieman kärjistin.

Helena Telkänranta on oivasti kiteyttänyt kehityskulkumme evoluutiobiologi Richard Dawkinsin ajatusleikistä kirjassaan Eläin ja ihminen. Ajatellaan Somaliassa Intian valtameren rannalla seisovan kasvokkain yhden meistä, vaikka sinä, ja toisella puolella simpanssi. Sinä pidät vasemmalla kädellä kiinni äidistäsi katsoen pohjoiseen. Simpanssi katsoo siis etelään ja pitää emoaan oikealla kädellään kiinni. Äitisi vasemmalla puolella seisoo isoäitisi, ja simpanssin oikealla puolella sen emon emo. Ketju jatkuu ja jatkuu yhä kauemmas. Muistitieto edellisistä sukupolvista katoaa. Ketju jatkuu sukupovi sukupolvelta muuttuvissa maisemissa, savannilta metsään, kohti Keniaa ja Itä-Afrikan hautavajoamaa yhä kasvokkain seisten. Ketjuissa alkavat seisojien ulkonäöt muuttua, me muutumme heidelberginihmisiksi, sitten yhä lyhytsäärisimmiksi ja pitkäkätisiksi taitaviksi kiipeilijöiksi. Simpanssit muuttuvat samoin yhä varhaisemmiksi edeltäjiksi, joilla oli harvempi karvoitus ja pystympi kävelyasento kuin nykysimpansseilla.

Miten pitkälle on mentävä, jotta lopulta ketjut yhtyvät. Siellä 500 kilometrin päässä seisoo esiäitimme pidellen kahta tytärtään molemmissa käsissään, toinen oikeassa kädessään, meihin johtavalla puolella ja toinen vasemmassa kädessään, simpansseihin johtavalla puolella. Olemme kulkeneet näin vasta kymmenesosan Afrikan leveydestä, silti aikaa on kulunut 7 miljoonaa vuotta.

Hyvin kaunis ajatuskulku, samalla havainnollistavia nämä asiat ovat.

Mikä sitten on tehnyt mahdolliseksi meidän kehityksen, mitkä ovat erot meidän ja eläinten välillä. Nämä asiat ovat moneen kertaan muuttuneet ja tarkentuneet 60 vuodessa. Ensin väitettiin työkalujen käytön olevan se ratkaiseva ero, kunnes tarkempi tutkimus osoitti useiden eri eläinlajien osaavan työkalujen sekä valmistamisen että käytön. Linnut ovat ilmenneet olevan sekä älykkäitä että taitavia tekemään välineensä, joilla ratkoa ongelmia. Useimmat oppivat katsomalla ja tarkkailemalla vanhempiensa tekemisiä. Monet taidot opitaan vasta useiden vuosien harjoittelun tuloksena. Jokin siinä taitojen kasvattamisessa on ollut ratkaisevaa meidän hyväksemme. Usein olemme ajatelleet sen olevan puhetaito. Nykyinen tutkimus on osoittanut, ettemme ole siinäkään ainoat maapallolla. Yksi selvä etu meillä on, tiedon kumuloituvuus, kasaantuminen entisen päälle. Sen aiheuttaa kykymme tallentaa edellisten sukupolvien keksinnöt, joten voimme aina aloittaa uudistamisen jo valmiiden asioiden päältä ponnistaen. Meillä tiedon tallentaminen on saavuttanut huimat mitat, samalla tieto on jokaisen lukutaitoisen saavutettavissa, kirjoissa, lehdissä, arkistoissa, yliopistoissa ja internetissä.

Esiäitimme 7 miljoonan vuoden takaa aloitti tuon valtaisan työn, hitaasti. Ensimmäiset kivikirveet ovat noin kahden ja puolen miljoonan vuoden takaa, Olduvain kulttuuriksi ristitty tapa pilkkoa kiveä tietyn muodon saamiseksi. Mitä muuta oli sitä ennen, on tietymätöntä, ainoastaan kivet ovat säilyneet. Taidokkaat kivisepät kehittivät uuden tavan saada kivestä tarkoituksen mukaisia työkaluja. Niitä kirveitä käytettiin seuraavat miljoona vuotta. Näinä aikoina opittiin tulen käyttö, ehkä puolitoista miljoonaa vuotta sitten. Meidän sukuhaaramme oppi käyttämään vaikeampia materiaaleja ja työstämään niitä yhä tarkemmin. Puhetaitoa ei ehkä vielä tarvittu. Sen sijaan keksinnön leviäminen ja juurtuminen useille yhteisöille mahdollisti sen säilymisen vuosisatojen halki.

Kuljimme keräilijä ja metsästäjä ryhminä, heimoina laajoja alueita ilman pysyviä asuinpaikkoja. Tämä mahdollisti ruoan riittävyyden ja rauhanomaisen rinnakkaiselon. Lähi-idässä ja Indus joen laaksossa Intiassa aloitettiin samoihin aikoihin järjestelmällinen villivehnän ja muiden kasvien kylvö. Tästä vaativasta menetelmästä, joka tarvitsi kalenterin kehittymisen ja auringon sekä tähtien tarkkailun alkoi ihmiskunnan valtava harppaus. Väkimäärä alkoi kasvaa, kauppa tarvitsi kirjureita, alkoi kirjoitustaidon huima kehitys ja leviäminen yli maan piirin. Matematiikka kehittyi, se mahdollisti insinöörien armeijan innovaatiot ja teollisen vallankumouksen. Kemia, lääketiede, biologia, arkeologia, geologia, avaruustiede, kaikki tämä mullistava on saanut meidät luulemaan, että olemme älykkäämpiä kuin edelliset sukupolvet. Tämä on harhaa, ainakin 200.000 vuotta aivomme ovat pysyneet samanlaisina, entisajan kivikauden ihmiset olivat yhtä älykkäitä, ellei älykkäämpiä kuin me. Heidän kulttuurinsa ponnistuspohja vaan oli kapeampi. Mihin meistä olisi, jos joutuisimme edes 1000 vuotta aikaamme edelle. Emme osaisi edes puhua sen ajan ihmisten kanssa heidän keksinnöistään. Sanat puuttuisivat.

Turhaa valittamista v. 2018

Osmo Rauhala. Näyttely Vammalassa

Hammas. Sitä vihlaisi aina purressani näkkileipää tai jälkiuunileivän kovaa kuorta. Onhan siitä jo aikaa, kun viimeksi hampaat muistuttivat lääkärin veroisesti. Kielikin hieman raapiutui paikkaa kosketellessa. Mökkiviikko oli meneillään Kissalammen rannalla, hammas sai odottaa. Mansikoita sain hyvin syötyä, viisi laatikollista on jo nautittu, kuudes on pakkasessa. Alkaa herneiden aika.

Kävimme asioilla Koskissa, ja päätin poiketa kysymässä aikaa hammaslääkäriltä. Suora kontakti on hyvä, astuin sisälle ja sanoin päivää. Odotustilassa oli vain yksi naisasiakas, ei vastannut. Vastaanottotiski oli uusittu, seisoin sen edessä ja odottelin hetken. Nuori mies asteli taukotiloista ohitseni ja tervehdimme. Seuraavana tuli tuttu lääkäri, ja hän kysyi vaivaani. - Odotas hetki, käyn kysymässä tuosta huoneesta. Katselin Jarin huoneen olevan pimeänä, varmaan kesälomalla. Mökillä häntä ei näkynyt Kyllönjoen varrella. - Juu, pääset heti, käy sisään. - No jopas, käypä se nyt nopeasti. Olin mökkivaatteissa parta ajelemattomana täysin valmistautumattomana operaatioon. Menin sisälle ja kättelin äskeisen nuoren miehen. - En ole edes aamiaisen jälkeen hampaita ehtinyt pesemään, käynkö ensin. - Ei tarvitse, me kyllä huuhdellaan. Istuin tuoliin hikisenä toivoen heidän voivan tehdä työnsä. - Tämäpä on palvelua, kun suoraan ovesta kaaduin tänne sisälle. Lääkäri myhäili ja katseli kuviani koneelta. - Onko tarvetta puudutukselle? - Ei, paina menemään vaan, minä huudan sitten.

Olen oman ikäluokkani kanssa saanut aina käyttää yksityistä hammaslääkäriä. Suun terveydenhuolto on hitaasti lähestynyt meitä eläkeläisiä, mutta ei vieläkään ole saavuttanut. Kouluhammaslääkäri taisi olla ensimmäinen ja viimeinen, jonka palveluksia saimme ilmaiseksi. Siitä hyvästä meitä porattiin poljettavalla katuporalla. Siinä tärisi pään lisäksi koko huone. Huh heijaa. Paranihan ne koneet hiljalleen. Seuraava vaihe olikin omansa, pora pyöri sellaista vauhtia, että hammasluu aina paloi ja kärysi. Inha tuoksu. Helpottavat tauot hampaan palasia ja verta syleksittäessä loppuivat viemäri-imurin tuomiseen suuhun. Sen paras puoli oli viiltävä kurnutus ja vihellys, joka peitti superkierroksia ottavan poran vinkunan.

Paljain käsin ja suin lääkärit työskentelivät, pelko palasi vasta heidän alkaessa äkisti käyttää siivouskäsineitä ja hengityssuojainta. Minäkin pyysin suusuojainta, mutta ei Jari antanut, naureskeli vaan.

Astelin tiskille maksamaan. Miten siihen olikin kehittynyt sellainen rutiini, että vaikken nähnyt mitään ilman silmälaseja, pystyin siitä selviämään. Kotona katselin laskua ja huomasin saaneeni Li Anderssonin vihaaman Kela korvauksen. Hän pitää meitä, jotka itse maksamme hoitomme samalla vähentäen painetta kunnalliseen hammashuoltoon, yhteiskunnan vihollisina, rikkaina loisina, joilta on Kela korvaus poistettava. Lähettäisi minulle tilinumeronsa. Annan mieluusti korvaukseni hänelle, jotta Suomi pelastuu. Se oli yksi prosenttia laskun loppusummasta.

Juhannus v. 2018

Juhannusta

Synkeät terveiset tropiikista, virtaukset Atlantilta, tuulta, sadetta. Pitkään odotettu elämän virkistäjä. Sattui vielä hyvään aikaan, juhlailtaan. Mitä kylmempää ja sateisempaa, sitä vähemmän hukkuneita. Matkasimme Hattulan Herniäisiin sukuloimaan. Voi miten kauniin pihan Sari olikaan saanut aikaan. Yläpihan nurmikko jatkui rakennuksen taitse ja aitan sivuitse polkua pitkin rantaan. Aitan sivulle eteen sillan pieleen hän oli koonnut isoista lohkareista kivipenkin, jossa istutukset ryöppyivät silmään sopivasti. Alarakennuksen puolella törmän alle ja saunan vierelle oli ilmestynyt lisää penkkejä. Kirjokuunliljan pitkä rivistö johdatti katseen järvelle.

Nostimme lipun ja lauloimme Siniristilippumme, useita säkeistöjä, melkein. Sisällä saimme kahvia ja valtavan määrän erilaisia kastettavia täytekakusta alkaen. Sari oli ottanut tilan haltuunsa muokaten sisustuksen värejä ja huonekaluja. Valkoinen ja kuultoväri sointuivat erinomaisesti vanhaan männyn punertavaan hohteeseen.

Vesku suunnitteli pihalle kroketista joukkuepelin. Hän yritti selittää sääntöjä keskustelun äänien yli. Kukaan ei ymmärtänyt mitään, joten lähdimme ulos pelaamaan. Uudestaan ohjeita, ei ymmärrystä. Aloitimme kuitenkin. Löimme kahta palloa joukkueena vuorotellen pitkässä ruohossa, ensin keppiin. Minä huusin aina, että osui, vaikkei mennyt sinne päinkään. Paulan lyönti tuomittiin osuneeksi. Taisi siihen keppiin jokunen osuakin. Sitten piti alkaa kiertää portteja pitkin pihaa. Muutaman lyönnin jälkeen alkoi hurja sade ja pakenimme sisälle. Mukavan napakka ja lyhyt peli. Voittajajoukkue vaan jäi ratkaisematta.

Minä nappasin lähtiessä autotallista lastoja kourallisen mukaan. Niitä olen vuosien varrella tehnyt kymmenittäin, eri puista, eri mallisia, eri pituisia, isoja ja pieniä. Ajattelin antaa niitä jokaiselle perheelle. Mukaan piti ottaa myös lasta Santerille. Hän oli jostain syystä jäänyt ilman siskosten saadessa omansa. Laitoin lastat pöydälle ja pyysin Saria valitsemaan ensin emännän lastan. Vuoron perään kutsuin Airista alkaen ensin naiset, sitten miehet ja lapset pöydän ääreen. Yksi lasta jäi kassiin. Paula pyysi sitä mökille vietäväksi. Annoin sen, ja hetken päästä pyysin sitä takaisin, koska Antti ei ollut vielä lentänyt Japanista Annansa kanssa juhliin mukaan.

Oi voi, sitä ei olisi pitänyt tehdä. Paula muistutti Santerin lastasta, otsa rypyssä. Hetken olin hiljaa, kunnes pääsin ratkaisuun. Puhumatta muille hyppäsin autoon ja ajoin Sääksmäelle. Sade ja märkä tie ulisi mennessäni moottoritietä, no, lujaa. Koppasin lastoja tallista ja karautin takaisin, no, vielä lujempaa. Antti ja Anna istuivat jo pirtissä, tervehdin ja vedin lastat taskusta heille. Saman tien vein Sarille Santerin lastan. Kiireessä katselin, että se olisi virheetön ja kaunis, kahdesta puusta ja visaa.

Kukaan ei kysynyt mitään, eivät ehkä olleet huomanneetkaan minun olleen puolisen tuntia poissa.

Vesku pyysi minua aloittamaan tietokilpailun. Tein siihen kysymykset edellisenä päivänä. Ne olivat monivalinta tehtäviä. Annoin jokaiseen kolme vaihtoehtoa, joista piti valita yksi. Paitsi yhdessä, jossa kaikki vaihtoehdot olivat oikeita. Porukat ratkoivat maantieteen, historian ja tietenkin juhannukseen liittyviä kysymyksiä. Pian ne olivat ratkotut. Aloitin tarkastuksen siten, että annoin oikeat vastaukset, ja pisteet. Välillä annoin pisteen kaikista vaihtoehdoista, siis vääristäkin, olihan kyseessä leikkisä kisa. Kolmestatoista kysymyksesta saivat sitten pisteitä kymmenestä neljääntoista. Paulalla oli jokerikysymys.

Vesku lupasi hoitaa palkinnot. Hän haki isot Ikean kassit täynnä kirjoja, laittoi niitä pöydän täys ja pyysi joukkueittain hakemaan, jokaiselle yksi tai kaksi kirjaa.

Televisiosta tuli jalkapalloa, sauna lämpeni, nuoret pelasivat selityspeliä.

Ajelimme suven valossa väyläämme Sääksmäelle.

Kissalammella v. 2018

Uupumaton hautoja

Istuimme laiturilla ja katselimme lintuja ja kaloja. Kalalokki teki pesänsä naapurin rannassa olevan kannon päähän. Siinä se istui ja hautoi. Viikkokausia ja aina samaan suuntaan katsellen, uupumatta. Hyvin harvoin ja vain hetkeksi irrottautui emon velvollisuudesta, kävi kalastamassa. Hääri siinä ympärillä toinenkin lokki, oli kaiketi edellisen puoliso. Ei saanut kuitenkaan juurikaan hautomisvuoroa. Naapurin mökillä ei käynyt ketään, eikä viereiselläkään. Se taisi olla syynä hieman erityisen paikan valintaan. Yksinäinen pesijä koko lammella. Lokkeja ja tiiroja kyllä muutoin lenteli huutelemassa nimeään. Ruokaa niille riitti yltäkylläisesti. Lampi oli hyvin toipunut muutamien vuosien takaisesta happikadosta, joka vei koko kalaston karppeja myöten. Kuolleet kalat nousivat keväällä pintaan ja lokeilla sekä variksilla oli hurjat syömingit.

Varpusen poikaset lensivät pesästään, lokki vain hautoi. Ajattelin jo, ettei sillä ollut pesässä kelvollisia munia. Kalanviljelyslaitoksen poistuttua lammelta vesi oli puhdistunut. Jokakesäinen leväpuuro katosi vuosiksi, saunominen ja uiminen kävi hyvin. Olisi siitä Lotta koiramme voinut janoonsa juoda. Mäyris oli rakkaamme, saunaan se tuli mielellään hetkeksi, uimaan sitten ei oikein mielellään. Kuumalla seisoi rantavedessä.

Kalat olivat kasvaneet, särjet ensin pieniä sinttejä, puolen sormen mittaisia. Nyt niitä uiskenteli laiturin vierellä sukellusveneen kokoisina hurjimuksina. Edellisten vuosien onginta ei enää maittanut, tilalle aloitimme kalojen syöttämisen. Pullan siivuja palastelimme sormissa ja heitimme niitä veteen. Särjet ja jokunen ahvenkin olivat oppineet odottamaan meitä laiturille. Ensimmäisen palasen perään ampaisivat joka suunnasta, isot ja pienet. Välillä paiskautuivat ilmaan saakka kiihkossaan. Selkiä oli niin paljon, että niiden päällä olisi voinut kävellä.

Nopea häivähdys, kuin salama, kalat pärskäyttivät vauhtiin pyrstöillään niin kiivaasti, ettei niitä siinä vauhdissa edes nähnyt. Hauki ystävämme kaahasi kierroksensa laiturin alta, joskus sai saaliin, useimmiten ei osunut hampaat. Aurinko paistoi,väreet eivät rikkoneet pintaa, vesi oli kirkas pohjaan saakka. Heittelin palasia ulpukan lehtien viereen. Syönti vaimeni ja loppui. Muualla vanha kuhina jatkui. Hauki, se oli lipunut aivan ulpukan varsien eteen. Etummaiset evät hieman liikahtelivat, silmä katsoi värähtämättä eteen. Särjet hyvin tiesivät hauen läsnäolon, väistivät noin kolmisenkymmentä senttiä sen edestä. Kauempana uivat hurjaa rinkiään pullanpalojen perässä.

Pohjassa välähti, näin suomuja kasassa. Paula näki hauen lipuvan hitaasti särki suussaan. Muut jatkoivat ainaista syöntiään.

Aamulla kalalokki oli poissa pesästään. Istui laiturilla ja kutsui poikasiaan. Mekin aloimme seurata, josko poikaset tulisivat esiin. Emo lensi ympyrää ja kutsui, toinenkin vanhempi pyöri siinä kutsumassa, jopa muutkin lokit lammelta kävivät siinä huutamassa. Koko päivänä kutsu ei vaimennut, poikasia ei missään. Seuraava päivä, ja kutsu jatkui, uupumatta jaksoi emo huolehtia. Poikasia ei näkynyt. Sanoin Paulalle niiden kuolleen, jo pesässä tai heti sieltä hypättyään. Ne olisivat voineet hypätä suoraan veteen, ja emo olisi vienyt ne kaislikkoon.

Kolmas päivä, kutsut jatkuivat, neljäs päivä ja emo ei antanut periksi. Naapurin Paavo kertoi tavatessamme, että hän oli yöllä katsellut, kuinka heidän pihasta lähti kettu meidän rantaan. Ehkä sen poikaset saivat ravintoa.

Pikkuvarpusesta Leveälepattajaan v. 2018

Pikkuvarpunen punnertaa pihalle ensimmäistä kertaa.

 

Istuin korituolissa terassilla. Mikään terassi ollut, kunnon vanhanaikainen sisäänveto ulko-oven suojaksi, samalla siihen jäi pieni tila rakennuksen kulmaan. Pylväs hieman esti katsettani pönttöjen suuntaan. Siellä pikkuvarpuset pesivät, toinen pönttö on ilotalo, toinen tuohipönttö. Matti niitä rakenteli, ilotalonkin. Siinä on kaksi kerrosta, harjakatto ja reikien ympärillä maalatut ikkunat.

Kamera oli sylissäni, tähtäilin sillä lintuja ja napsin kuvia. Varpuset olivat ahkeria, veivät aina muutaman minuutin välein syötävää poikasilleen. Ääni pöntöissä lisääntyi, ja äkisti reiän suulla näkyi nokka. Tähtäsin sinne, säädin portaittain kameran säätöjä, napsin kymmeniä kuvia ja tarkastelin tuloksia. Lopulta löysin sopivat säädöt, ja aloin saada joltisiakin kuvia. Vaan siitä nokasta en saanut, oli liian kaukana ja liian pieni kohde. Lähemmäs en voinut mennä, olisi pitänyt kantaa tuoli aurinkoon. Päivän aikana aukoissa liike lisääntyi, esiin tuli pää ja silmät. Ne alkoivat katsella ympäriinsä, ensin emon perään, sitten ylös ja alas. Poikanen ei enää perääntynyt pesään emon tullessa. Nopea tuikkaus nokkaan ja uuteen hakuun. Jätin varpuset rauhaan ja menin saunaan.

Laiturilla sitten istuksimme uinnin jälkeen penkillä. Aloimme syöttää kaloja. Paula teki vehnäjauhoista sellaisen tiukan taikinan mukin pohjalle. Siitä kouraisimme pallukan sormiin ja koetimme saada sen irtoamaan napsauttamalla. Mälli lensi mikä minnekin. Kalat ihastuivat uuteen ruokaan. Vesi oli kirkasta ja seurailimme parven pyörimistä, siihen tuli isojakin hirmuja. Onkiminen jäi jo useita vuosia sitten. Hauskempaa ja vähemmän työlästä oli syöttää kaloja. Laiturimme alla majailee hauki. Sellainen puikkari, syöksähtää välillä hurjalla vauhdilla esiin. Kalat samalla vauhdilla karkuun. Hauki jää aivan laiturin viereen aloilleen, kalat alkavat taas syödä kaikessa rauhassa. Ei niitä hauki paljoa vaivaa liikkumattomana. Äkäinen pyrstön heilautus ja jousena ponnahtava liike niitä hermostutti.

Kalatiira

Hain kamerani, tiirat alkoivat kiertää lampea. Räksyt painelivat hurjaa vauhtia edes takaisin. Kalalokit aloittivat kailottamisensa ja uupumattoman lentonsa veden yllä. Naakat poukkoilivat elämän riemuaan, varis ilmoitti olostaan. Kas, selkäni taakse lennähti sinisorsauros. Laskeutui veteen kohahtaen, ui minua kohti ja narskutteli. Ilta-aurinko peilasi sen hohtavassa kevätpuvussa. Vesi värjäytyi kultaiseksi vastarannan ruovikosta. Oliko sama sorsa, jota jo aikaisemmin kuvasin, en tiedä. Naarasta ei näkynyt. Toinen uros lennähti aivan edellisen sorsan viereen. Ajattelin kovankin riidan syttyvän. Ei mitään, siitä sitten alkoivat rinnakkain uida lammen toiselle rannalle, kuin vanha pari.

Tiira ja lokki valkoisina kirkasta taivasta vastaan tuotti hankaluuksia. Taivaasta oli tingittävä, jotta linnuista sai kunnon kuvia. Siis sellaisia, joita voisin itse katsella. Opeteltavaa riittää.

Lammen pinnalla ulpukoiden lehtien ympärillä alkoivat sudenkorennot tanssinsa. Kuvasin niitäkin, mutta tulokset olivat huonoja, niistä ei tullut mitään.

Seuraavana päivänä istahdin taas korituoliin. Katselin pöntöille, liikettä näkyi. Emot hidastelivat ruokinnassaan, toivat vain pieniä annoksia, ja poikanen tunki tiensä edemmäs ulkomaailmaan. Aloin saada siitä ymmärrettäviä kuvia. Tolppa haittasi edelleen, siirryin istumaan portaille. Sain hyvän asennon ja kunnon asetukset ja jäin odottamaan. Nyt se tapahtuisi, poikanen lentäisi pesästä. Halusin sen nähdä ja kuvata. Emon hätäinen käynti poikasen luona ja istahtaminen ulos pöydälle rohkaisemaan pientä tuotti parin tunnin istumisen jälkeen ensilennon. Poikasesta oli hetken enemmän ulkona kuin sisällä, vielä epäröi ja pomps, ulkona oltiin. 

Ensilento

Seurasin sen lentoa, meni aitan takaa ja nousi sieltä katolle aivan harjatiilen päälle. Siitä sain kuvan poikasen silmästä, miten hämmästyneen näköisenä se katselikaan. Emo hääri siinä ympärillä.

Menimme illalla uimaan. Lammella oli kaksi joutsenta. Paula ei ensin uskonut kun siitä sanoin, katsoi sitten käteni suuntaan ja näki ne. Kamera täytyi taas ottaa käyttöön. Näky oli harvinainen, kolmeenkymmeneen vuoden aikana en ollut siellä joutsenia nähnyt. Lähetin naapurin Annelille kuvan niistä.

Aamulla menimme kirkonkylään kaupoille. Istuin tavan mukaan autossa odottamassa ja katselemassa. Äkisti näin vanhan leveälepattajan. Se nousi laskuasentoon kelkkapyörän päälle ja painui rinnettä alas huimaa vauhtia kirjavien kukkahousujen lepattaessa kuin lokin siivet.