Neuvostoliiton tulli Viipurissa 1985

Saimaan Kanava

Haahti oli Kotkan satamassa odottamassa merikapteenia avustamaan Viipurin ja kanavan läpipurjehduksessa. Veneitä oli laiturien täydeltä, menossa ulos, tulossa rediltä, lepäämässä ja täydennyksiä hankkimassa. Pekka antoi haulikkonsa isänsä matkaan. ”Tätä ei ole hyvä näyttää Neuvostoliiton tullissa, vie sinä se Savonlinnaan.” ”Vien kyllä, koskas te lähdette eteenpäin?” ”Heti, kun Ville tulee, ajamme yötä myöten Santion merivartioasemalle, siellä täytyy ilmoittautua tulosta Viipuriin. Antavat sitten luvan lähteä Santiosta.” Ville oli eläkkeellä, hinaajan kapteeni Laitaatsillasta Savonlinnasta. Hän oli vetänyt tukkilauttoja aina Ruotsista saakka Enzo- Gutseitin tehtaalle. Läpi kanavan oli seilannut yli kaksisataa kertaa, tunsi reitit ja tuulet. Ilta alkoi hitaan hiipumisensa yöksi ja pimeäksi. Yöpurjehdusta ei Pekka vielä ollut harjoitellut kuin muutaman kerran, siinä on omat niksinsä, ajaa valojen ja loistojen mukaan muuten täydellisessä pimeydessä. Merikortista oli pidettävä vielä enemmän huoli kuin päivänvalossa, paikan oli oltava kiperissä paikoissa just kohdalla. Ville oli kyllä seilannut yötä päivää. Aluksen kapteenina hän vastasi kaikesta, laivasta, miehistöstä, lastista. Se olikin melkoista taiteilua, lastin hinta oli yleensä miljoona markkaa. Sen menetys oli iso lovi tehtaan taseissa. Tuon vastuun lisänä tuli valta. Ville kertoili matkoistaan, ja siitä, miten nuoret johtajaklopit saattoivat soitella viikonloppuöinä hinaajaan puhuakseen kapteenin kanssa. Puhua kyllä sai, Ville nukkui eikä vastannut. Häntä oli turha herätellä. Laiturilla oli aikaa kävellä ja tavata välillä tuttuja. Syntyi keskusteluja, esiteltiin veneitä, hierottiin kauppoja, ostettiin ja myytiin. Rantaan ajoi auto, Ville saapui vävynsä Mikon kanssa. ”On sinulla melkoinen vene, en minä tämmöistä olisi uskonut.” Ville kierteli veneen ulkoa ja sisältä. ”Täällähän on keulassa rauhallinen kajuutta, patjat paikoillaan. Mehän lähdemme sitten heti. Minä menen keulaan maate, ja te saatte ajaa veneen Santioon.” Selvä suunnitelma, vaan kovin erilainen, mitä kippari oli suunnitellut. Köydet irti, moottorilla ajettaisiin kunnes aamu valkenisi ja oltaisiin taas avomerellä. Kortti kädessään ja kiikarien tiiraamisen avulla reitti oli alkuun selvä. Mentiin rannikkoreittiä. Valo väheni, näkyvyys heikkeni, loistot, reunamerkit, majakat alkoivat lähetellä valosarjojaan. Tuikki punainen, vihreä, valkoinen. Näkyi laivojen ja veneiden kylkivalot, oikealla puolella vihreä, paapuurissa punainen. Niistä oli seurattava, minne päin laiva tai vene oli menossa. Voimakkaalla lampulla kykeni heijastamaan pitkälle väylällä. Ei sillä meri näkynyt, reimareiden ja väylämerkkien heijastinnauhat loistivat pimeydessä valokeilaan joutuessaan. Lisäksi rannikon äärellä valoa tuli jokaisesta tielampusta, autosta, ikkunasta, mainosvaloista, punaisia, vihreitä, pistemäisiä ja laajoja. Tämän suman selvittämisen Pekka olisi mielellään antanut kokeneempansa käsiin. ”Kohta tulee väylän risteys, me käännymme itään päin, tähystäs nyt Mikko, tässä on kiikarit, saatko risteyksen näkyviin.” Linjataulut olivat suuria ja hyvin valaistuja, niistä näki keskiveden linjan, kunnes taas tuli aika kääntyä. Gastit tiirasivat silmät punaisina, kippari puristi pinnaa kädessään, tutkaili yhtenään merikorttia, katseli kompassia ja lokin näyttämää kuljettua matkaa, pysyi kartalla, Ville nukkui levollisena keulassa.

Santiossa, päivän jo valjettua, Ville loikki merivartioasemalle muut perässään. Siellä alkoi aikamoinen riemu. ”Ville, Ville, terve, mitä sinä täällä, missäs tukit on, muistatkos silloin kun tuuli ja sinä…” Kertailivat hauskoja ja välillä vaarallisia muistojaan. Myrskyssä niput olivat päässeet karkuun, niitä sitten yhdessä jahdattiin, tönättiin ja vedettiin yhteen lauttaan takaisin. Gastit ja kippari kuuntelivat ihmeissään. Ville nappasi kuulokkeen, päräytti Viipuriin Vihrevoin asemalle, tuttu luotsi vastasi. Alkoi yhtä riemullinen pulina, sitä haittasi vain vähän se, ettei Ville juuri venättä puhunut eikä luotsi suomea. Asia tuli selväksi, tulossa ollaan. Luotsi antoi eskaaderille luvan tulla, vaikka oli kohtalainen tuuli, luottivat Villeen. Muuten he olisivat tulleet vastaan kutterillaan, vierailijoiden oli pysyttävä reitillä. Laiturissa oli suojan puolella muitakin Saimaalle matkaajia, neljä, viisi purjevenettä. Olivat iloisia lähdöstä, saisivat seurata Villen venettä. ”Mennään.” Ville komensi, Haahdista olivat köydet irti saman tien, kokka tuuleen, seilit mastoon, Ville pinnaan, suunta Viipuriin. Muut saivat tulla miten taisivat, ei niistä Ville välittänyt, ajakoot koneella sitten, jos eivät muuten mukana pysy. Maininki oli yltynyt, tuuli lännestä, purjeet laitettiin eri puolille virsikirjaksi, fokkaan kiinni puomi, pysyisi omalla puolellaan. ”Muistakaa puomi, sitä täytyy tosissaan varoa. Se saattaa heilahtaa koska tahansa toiselle laidalle. Siinä on tappava voima tällä tuulella.” Ville nautti menosta, loki näytti parhaimmillaan yli yhdeksää solmua. Haahti ei ollut aikaisemmin surffannut näin lujaa. Mainingin huipulla kokan hieman laskiessa alamäkeen vene kykeni siinä tuulessa ja valtavassa aallossa ylittämään runkonopeutensa. Takana tulevissa veneissä oli vaikeuksia pysyä mukana. Osa tuli reivatuilla purjeilla varovaisemmin, osalla oli seilit alhaalla, he tulivat koneella. Niiden vauhti ei noussut surffiin, ei ollut tarpeeksi tuulta alla, tai koneteho oli pieni. Lisäksi koneella tullessa vene alkoi holtittomasti rullata maininkien paiskomina. Haahdin miehistöä nauratti meno. ”Katsokaas, tuolla rannikolla on valtava venäläinen laiva. Yritti kerran tuulessa omia reittejään saarten suojaan, pamahti karille. Siitä on jo monta vuotta. Me alamme lähestyä Vihrevoita, se on tuo niemi tuolla, sen takana on Viipuri.” Purjehdusohjeissa käskettiin luotsin laivaantulon jälkeen ajamaan koneella purjeet alhaalla. Valokuvaaminen oli kielletty, Viipurissa oli melkoinen sotalaivasto. Niemen pää vilahti ohi, asema näkyi, laituri ja siitä erkaantunut luotsivene. Haahti laski purjeensa, niemen suojassa otettiin luotsi. Samanlainen riemu, vielä ehompana kuin Santiossa. Vanhat tutut tervehtivät toisiaan, Ville, Ville, selkään taputtamista, käsien puristelua, hymyä. Pekka katseli uskomatonta näytelmää. Missä olivat yrmeät neuvostoliittolaiset, ei niitä kyllä kaivattukaan. Moottori oli käynnissä, gastit saivat käskyn sitoa purjeet ja puomipeitteen laittamisen. Luotsi näki sen, alkoi heiluttaa kättään Pekalle, viittoili mastoon, nosti kädellään, piirsi purjeen ilmaan, Pekka käsitti. Villen seurassa saattoi tehdä mitä mieli, purjeet nousivat heilahtaen, moottori vaikeni. Ville piteli pinnaa, luotsi istui vieressä. ”Nyt Pekka, sitä mitä sinulla on siellä pilssissä, tuopas meille.” Lasit esille, vodkapullo auki, kaato laseihin, kilistely ja kippis. ”Kippis kippis,” hymyili luotsi ja kulautti menemään. Ei irvistänyt, ei puhaltanut, katsoi vain Villeä ja hymyili. Pekka kävi uudelleen pilssissä, nyt oli värillisen juoman aika, viskipullo avattiin. Luotsin silmät muuttuivat entistä kirkkaammiksi, Ville tarjosi tupakan, polttivat molemmat. Viipuri oli äärellä, linnan torni näkyi hyvin, Papula, Panzarlahti, kivisilta. ”Ottakaa purjeet alas, menemme tulliin tuohon laituriin.” Eihän se oikeastaan laituri ollut, vaan koko rannan mittainen varustus, niin korkea, että sinne täytyi suorastaan kavuta, asfalttikenttä alkoi suoraan rannasta. Veneen paperit mukanaan kippari asteli laiturilla seisovan naissotilaan luokse. Tällä oli polvipituinen hame, suikka ja kalasnikovi lanteilla. ”No jopa, rynnäkkökivääri vastassa, varmasti kovat piipussa, tuiman näköinen typy. Onneksi en osaa venäjää, etten ala flirttailla.” Esiin astui toinenkin virkailija aseen kanssa, yhdessä tutkailivat veneen paperit, passit, viisumit, kulkuluvan. Sellainen täytyi olla, sen sai Saimaan Kanavatoimistosta etukäteen tilaamalla, samoin kuin viisumit. Pekka oli kesän alussa lähettänyt passinsa Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystöön viisumianomuksen kanssa. Kävi sitten Helsinkiin purjehdittuaan hakemassa sitä. Hirmuisesta rautaportista pihalle, isoista ovista isoon halliin, perällä toimistoon. Siellä istui suuri tummatukkainen hymytön maatuska. Hyppäsi tuolissaan, kun kuuli kuka tuli. ”Minä olen niin odottanut ja ihmetellyt, kun tätä ei ole tultu hakemaan, hetki, se on tässä.” Maatuskan otteissa oli ystävällisyyttä, hän otti leiman ja alkoi paukutella sitä papereihin, pam, pam, tyynyyn ja paperiin, lukemattomia kertoja. Samalla vauhdilla hän viikkasi paperit, laittoi ne passin väliin ja ojensi Pekalle. ”Spasiba, spasiba, dasvidania.” Kohtelias kumarrus ja takaisin veneelle. Aseistettu tyttö kiipesi alas veneeseen, alkoi osoitella piipulla eri paikkoihin, kippari hyppi piipun tahdissa avaamaan laatikoita ja komeroita. Kaikki paikat kiinnostivat siskoa, vieläpä pilssiinkin hän halusi katsoa, antoi kuitenkin siellä olevien pullojen olla. Mutta ei hymyillyt, eikä ottanut apua, vaikka kippari sitä tarjosi ojentaen kättään rapuissa aseen kanssa kompuroivalle kapeahameiselle sotilaalle. Tarkastus oli ohi. Perässä tulijatkin ehtivät laituriin ja tarkastukseen, Haahti jatkoi ensimmäiselle sululle.