Hankoon 1985

Hätäsatamasta länteen

Rantautuminen Taalintehtaalle sujui ongelmitta, peräsin kesti, laituripaikka oli yhteysaluslaiturin kupeessa. Aallokko hiukan nosteli venettä, köli otti pohjakosketuksen jokaisen aallon pohjassa, pieni pamaus. Lepuuttaja kyljen ja laiturin välissä kiljaisi noustessaan ja laskiessaan. ”Vene täytyy siirtää,” Kiti oli huolissaan. ”Kyllä vene kestää, ja tuuli tyyntyy yötä kohti, mutta siirretään vaan pikkuisen.” Kölin alle tuli riittävästi vettä. Juotiin kahvit ja lähdettiin kävelylle, tori oli löydettävä. ”Meidän täytyy saada selville, koska täältä lähtee linja-auto, jotta pääsemme kotiin. Veskun on mentävä töihin.” Illan tuulessa katseltiin rantakatuja, vanhaa tiilenpolttimoa ja lasitehdasta. Maassa oli värillisiä kiviä, niitä muutama kopattiin taskuun. ”Tässä on, auto lähtee aamulla seitsemältä. Mennäänkö illanistujaisiin ravintolaan?” Se sopi kaikille. Muutama snapsi, hiukan ruokaa, ravintolassa ei ollut liiemmälti väkeä. Vesku lähti vessaan. ”Mene sinä Pekka katsomaan perään, tuolta lähti kaksi kaveria saman tien Veskun perään. Kyllä hän itse kykenisi puolustautumaan, mutta nyt hänellä on tuo selkä nitkahtanut.” Vessassa ei ollut hätää, äijät pissalla, vähän kävi puhekin. Palattiin pöytään. ”Tyypit tuli perässä, ja kysyivät mistä olen kotoisin. Vastasin että Porista, niin sanoivat siihen: ”Jos olisit sanonut Helsingistä, niin me olisimme heti lyöneet.” Veneellä käytiin nukkumaan. Köli oli hiljaa, lepuuttaja jatkoi kiljumistaan.

Väylällä kohti Hankoa ilma oli seestynyt, aurinko paistoi ja Haahti eteni kauniisti tuulen voimalla. Kiti otti kutimet esiin ja alkoi kilisytellä istumalaatikossa. Kipparin mielihyvä onnistuneesta päätöksestä ja manööverista edellisenä päivänä aiheutti keskustelun. ”Kyllä minä eilen katselin, että hyvin ammatttitaitoisesti sinä toimit. Ei siinä tullut hätää eikä kiirettä kellekkään, minullakin mieli pysyi rauhallisena.” ”Se oli mukava, kipparin ensimmäinen toimi on aina huolehtia matkustajista ja veneestä. Merilaki on tässä kova ja armoton. Laimin lyöntejä ei sallita. Pahinta olisi ollut peräsimen totaalinen hajoaminen. Minä sukelsin katsomassa sen vaurioita, ei siellä mitään päälle päin näkynyt. Jostain se kuitenkin oli hieman perännyt. Nostan peräsimen kuiville ja katson tarkemmin, nyt päästään hyvin Hankoon.” Ajettiin sisäreittiä Taalintehtaalta, saarien suojassa tultiin väylien risteykseen, otettiin suunta länteen. ”Tuolla suoraan takana oli se eilinen kääntymispaikka, nyt ollaan menossa samalla reitillä.” Rauhallista etenemistä pikku saarien ja luotojen väleistä, äkkikäännöksiä ja purjeiden trimmaamista aina käännöksen jälkeen. Syväväylä olisi ollut suorempi, sinne ei kuitenkaan kippari venettään vienyt, siellä seilasi isoja aluksia, joita olisi pitänyt väistellä. Toiset menivät päin Hankoa, toiset ajoivat vastaan. Tuulikin oli vastainen, joten luoviminen laivoja väistellen ei houkutellut. Pienvenereitillä oli aikaa syödä. Kiti laittoi aterian. Nöttkötti purkki auki, lihapötkö kokonaisena ulos, siitä leikattiin kolmeen pyöreään osaan, jotka Kiti paistoi pannulla molemmin puolin. Kattilassa kiehui perunat merivedessä, sekaan heitettiin sipulin varsia. Ne oli poimittu aikaisemmilla retkillä suoraan kallioiden väleistä rantauduttua autioille luodoille. Oli niissä päässä pieni ruskea sipulikin syksyisin. Hapanleipää, voita ja juustoa päälle, tölkki olutta tai vettä. Sitloorassa oli mukava tunnelma, kippari piti pinnaa, seurasi veneen etenemistä reitillä, gastit saivat rauhassa syödä ja paistatella. Tuli kipparillekin vuoronsa. Luodot alkoivat olla puuttomia ja vähäpuisia, kalliot olivat rosoisia, särkyneitä kimpaleita, väleissä silokallioitakin. Hankoon tullessa väylä kohtasi syväväylän, meni siitä läpi, samoin satama-altaasta, puikahti kapeasta kallioraosta huvivene sataman puolelle. ”Tuolla on päälaiturissa hyviä paikkoja, mennään sinne. Sieltä on lyhyt matka paviljongille, vessaan ja saunaan. Minä otan taas peräpoijuun kiinni, gasti valmiina keulassa.” Kahden isomman purjeveneen väliin, niistä katseltiin uteliaina vieraiden tuloa, tervehtivät kohteliaasti ja olivat auliina antamaan apuaan, mikäli sitä olisi tarvittu. Rantautuminen oli sujuvaa ja eleetöntä. Kipparin painottamaa hiljaisuutta ei rikottu, köydet tiesivät paikkansa, solmut oli opeteltu, oltiin satamassa. ”Mennääs katsomaan kaupunkia, käydään konttorin kautta, minä maksan laituripaikkamaksun.” Kajuutan oviluukut kiinni, lukkoa ei tointanut laittaa. Veneitä oli useita, molemmin puolin laituria. Varkaille ei olisi ollut tilaa. Purjehtijat tunsivat toisensa, pitivät huolta kaikista ja kaikkien veneistä. Yhteisöllisyys oli rikkumaton. ”Täällä opitaan oitis tietämään, kuka mistäkin veneestä on, silloin on helppo seurata, jos veneeseen menee sen miehistöön kuulumatonta väkeä. Jos  sellaista sattuu, niin sitä kyllä katsotaan tarkkaan. Yleensä kävijä heti selittää käyntinsä syyn, joka myös raportoidaan kipparille jälestä päin.” ”Onpa mukava systeemi, vähän niin kuin maalla,”  Kitiä tapa ihastutti. ”No, joskus regatan aikaan voi olla niin paljon väkeä, että menee sekaisin porukasta, kyllä se silloinkin pääsääntöisesti toimii.” Hanko oli rannoiltaan ihastuttava paikka, niemi ja satama pistivät pisimmälle mereen, itäpuolella olivat rantatiet, Kasino, hienot puutalot, huvilat. Kiti haeskeli aikatauluja, hän jäisi pois kyydistä täällä. Takaisin veneelle tullessa Pekka kuuli muilta veneilijöiltä edellisen päivän tuulesta. Luotsiasemalla oli mitattu 17 m/s puuskissa. Lukema oli melkoisen korkea heinäkuun tuuleksi. Kuitenkaan ei ollut ukkostanut.

Yöllä ei lämmitys enää toiminut, hankaluuksia oli jo Taalintehtaalla. Vikaa oli alettava hakea. Kippari ahtautui veneen perässä olevaan pieneen tilaan luukun läpi, ja alkoi tutkailla Wallas lämmitintä. Johdot olivat kiinni, polttoainetta oli, koneen pieni pannu vaan ei käynnistynyt, käryä nousi palamattomasta öljystä. ”Ei täällä ole vikaa, katsotaas konehuoneen puolelta.” Kaikki näytti olevan kunnossa. Pekka avasi vielä akkukotelon. Siellä oli kaksi suurta lyijyakkua, keskipenkin alla maston vieressä. ”Pahus, kun ei ole mittaria, mä koetan sähköjohdon pätkällä.” Puolen metrin johdosta kuorittiin päät vapaaksi, Pekka laittoi toisen pään tiukkaan navalle ja räpsytteli johdolla toista napaa. Kipinää iski, mutta heikosti. ”Tämä on selvä, akut ovat tyhjiä, eikä lämmitin saa tarpeeksi virtaa. Meiltä on laturi rikki. Irrotan sen ja vien korjaamoon.” Raskas rautamötikkä laukussa pitkin katuja, kunnes korjaamo löytyi. ”Päivää, mun veneen laturi taitaa olla rikki, kattositteko sitä vielä tänään?” ”Kattotaan, jos ehditään, jätä se tuohon pöydälle. Voit tulla illalla kyselemään.” Niin tapahtui, uudelleen liikkeessä kippari kuuli laturin olevan aivan kunnossa. ”Kappas perkele, mitäs mä nyt teen, vika on löydyttävä, muuten en voi jatkaa matkaa, no, mitäs tämä maksaa?” Takaisin veneelle, laturi kiinni, mitäs nyt? ”Minä käskin monttööriä piirtämään sähkökaavion, katselen sitä, vaikka se oli kyllä tarkoitettu sähkärin hommia helpottamaan.” Pekka alkoi opetella kaaviota, kuinka siihen piirretty yhteys vei moottorilta akulle laturin kautta. Hiljakseen kaavio alkoi aueta, johto toisensa perään tarkastettiin, kaaviosta ja luonnossa. Lopulta sieltä löytyi johto, joka oli piirretty vaan ei ollut todellisuudessa paikallaan. ”Aah, hahhaa, minä löysin, tämä on helppo paikata, johtoa esiin, pätkä siitä, liittimet päihin noin, mutterit kiinni ja starttia. Saas nähdä jaksavatko akut, vaikka olihan niissä laturi kiinni.” Pruuum, pöt pöt pöt, pakoputkesta tuli mustaa palamatonta savua, pöt pöt, ja sitten trrrrrrr, kone käynnistyi, savu muuttui vaaleaksi ja vesi lensi putken päästä mereen. Jäähdytys toimi, laturi toimi, lämmitys toimi. ”Ihanaaa, aamulla kohti Viipuria, Saimaata ja Savonlinnaa.”