Kevät etenee v. 2018

Vaahtera on tiputtanut nenänsä yltýmpäri pihaa. Useimmat siemenet ovat jo itäneet, syvä juuri on monen sentin syvyydessä. Jos kitkentä jää yli vuotiseksi, niin niitä on jo hankala saada juurineen maasta. Kolmantena vuotena ei voi kuin katkaista saksilla maan pinnasta jo jykevän varren. Istun siis matalalla jakkaralla ämpäri vieressäni ja nostelen nenät maasta. Haravoida en voi, koska olen laittanut kosolti mustaa katetta penkkien päälle ja väleihin. Puhaltimella koetin edellisenä keväänä. Kävihän se jotenkin pussauttelemalla. Keveät nenät ja keveä karike lensi. Ei niin saanut kaikkia pois. Paikat oli uudelleen käytävä läpi. Siispä tänä keväänä istun monta päivää ämpärin vieressä kitkien ja poimien.
Valmiit penkit palkitsivat kitkijän. Sammal on levittäytynyt maksaruoho penkkiin. Levitköön, kunhan ei koko penkkiä valtaa. Kivien sivuille ja päälle levinnyt sammal on mielestäni hyvinkin kaunista. Kukkapenkissä hennon patjarikon kanssa se kyllä valtaa ja tukahduttaa. Sammaleella on vielä kevät etu puolellaan. Se alkaa heti kasvaa, kun päivälämpötila yltää viiteen asteeseen. Vetelin rikon väleistä pitkäksi luikeroksi kasvanutta seinäsammalta. Hyvin se irtosi.
Penkit olen laittanut isojen kivilohkareiden eteen. Kuunliljat kasvavat hyvin, ja peittävät tavalliset rikkaruohot alleen. Nurmikon leviäminen on vallatonta. Olen kaivanut ojan siihen penkin eteen. Lapiolla viistoon pistäen ojat ovat hetkisen kauniita. Juuret etenevät hirmuista vauhtia, ja pian penkki on taas vallattu. Aivan riivattu on juolavehnä. Sen vaakasuorassa etenevät juuret menevät vaikka perunasta läpi. Olisikin vain yksi tai kaksi juurta, ei, ne haarautuvat ja muuttavat suuntaa niin, että lopulta maan sisässä on kudottu matto. Sellaista ei voi kitkeä ilman, että koko penkki nousee ilmaan. Sinulla on hieman rauhallisempi ja syrjäisempi lohko. Hyvällä tuurilla sinne on pesiytynyt vuohenputki. Sen juurien leviäminen on saman laista kuin juolavehnän. Tämä putki peijakas vaan menee syvemmälle. Siinä on sitten pisteltävä lapion syvyydeltä saadakseen kaikki pois. Onhan niitä muitakin, mutta niiden kanssa pärjää kitkemällä, paitsi humalan. Sitä piti istuttaa pitkin kivimuurien laitaa ja pisteaidan päätyyn. Ihanasti se kasvoi, monta metriä kesässä. Aita lahosi vuosien kuluessa korjauksista huolimatta. Se oli korjattava pois. Humala oli ehtinyt valloittaa laajan alueen aina kuusen juurelle saakka. Luulin sen poistamisen olevan helppoa. Ajoin leikkurilla yli. Humala oli kasvattanut lihavina vuosinaan puolen ranteen paksuiset sitkeät juuret. Se kasvoi hitaasti koristepensaan juurella, kiven laiteilla ja nousi ylös kuusen oksia. Urhoollisesti ajoin pensaan ympäriltä humalaa matalaksi. Se tarrautui leikkuriin, nousi minun käsille ja kaulaan. Ajaessani eteenpäin se tempaisi ihooni hurjat rannut. Punaiset ja jonkin verran kipeät, varsinkin kaulan ohuella iholla. Voitin taistelun monen kesän jälkeen vasta, kun leikkasin pensaankin maata myöten. Kasvakoon muualla takapihalla.
Humala ei helpolla antanut periksi, kivimuurista se levisi pensasaitaan. Isolehtisenä ja käärmeen lailla kiemurtelemalla se kuristi isäntäkasvinsa. Päätin voittaa aitani pelastuksesta käytävän sodan. Istuin viime keväänä ja kesänä jakkaralla ja aloin pitkävartisilla leikkureilla katkoa aitaa juuresta. Jätin pienet tyngät. Nyt pystyin kiskomaan humalaa kunnolla. Ne hiveät juuret eivät millään antaneet vedolleni peräksi. Ne pitivät lujasti kiinni kivimuurin koloissa. Isäntähumalasta läksi juuria joka suuntaan. Ne taas sopivin välein nostivat pintaan uuden humalan, ja tanssi jatkui. Olin pakotettu juuren katkaisuun vahvoilla puutarhasaksilla.
Tässä istun poimin ja puudun.

 

Sammaleen ja mehitähden kilpailu.

Pahin ei vielä ollut ohi. Olin oikein siirtänyt isokiertoa pihaani pariin paikkaan. Kaunis vaalean punainen iso kukka palkitsi puutarhurin. Kasvaessaan kierto kiertyi pensasaidan vesoihin, kiepautti useamman oksan kasaan ja alkoi kuristaa isäntään. Edes tuulen heiluttaessa aitaa kierto ei irrottanut otettaan ja katkennut. Sen varsi on uskomattoman vahva. Kun riivin sitä pois aidasta oli käsissä oltava paksut hanskat. Muutoin sormet olisivat vahingoittuneet. Kierron juuri on valkoinen kuin parsa. Etenee kuin juolavehnä. Koko aita oli käytävä läpi. Siinä se kesä sitten humahti. Puutarha antaa paljon iloa hoidettuna. Jos ei näe vaivaa, niin puutarha vaivaa.

Tintit saivat viimeisen kattauksen tänä keväänä.

Tampereen konsertti

 

 

 

 

Tampere Filharmonia

27.4.-18

Hirmuinen Mahlerin sinfonia no 2 c-molli, lava ääriään myöten täynnä, laulajat lauteilla ja käyrätorvipartio sekä trumpettipartio soittivat seinän takaa ja yläaitioissa. Allegro maestoso alkoi jymähtäen, siirtyi nopeasti heleään tunnelmaan. Oboe soi Laatokan vuonossa niemen takaa. Hyvin vaikuttavat soolot. Huilut olivat aavistuksen verran terävämpiä ja kuulaampia. Mahler oli säveltänyt sinfoniaansa koko maailman. Sen kuunteleminen tauotta kaksi tuntia nostivat tunnelmat korkealle. Aivan ääneti hyvin keskittyneenä istuimme lumoutuneina. Heti aloituksesta näkyi Rouvalin taianomainen johtaminen. Kaikki kulminoitui hänen keveään liikehdintäänsä ja loistaviin käsiinsä. Santtu-Matias Rouvali on maailmantähti jo nyt, tällaiset esitykset vahvistavat meidän pelkomme, hänet musiikki vetää syliinsä suuremmille areenoille.

Kiintoisa kohta oli jousien näppäily. Altot ottivat soittimensa käsiin kuin kitaran. Ykkös- ja kakkosjouset näppäilivät toiset jousi kädessään, osa laittoi sen syliinsä. Kohta oli myönnytys karnevalistiseen puoleen. Useat kohdat kaikissa viidessä osassa antoivat jousille täyden vallan. Bassot aloittivat jyrähdyksellä ta ta taa, hyvin nopeassa kolmijakoisessa tempossa. Muu jousisto

sävähti täysillä vastauksen, puhaltimet tulivat mukaan, mutta tällä kertaa jäivät taakse. Aivan erinomainen, yhtäaikainen aloituksissa ja diminuendo ja forte osuuksissa, ja trumpetit valloittivat meidät. Oboen lisäksi klarinetit taituroivat yksin ja yhdessä. Oboen kaukainen lumoava kesän sointi vei voiton. Vetopasuunat antoivat soittimiensa tulvia pehmeähköä ääntään, trumpetit vastasivat teemaan, ääni oli asteen verran metallisempi. Fagotit taituroivat tuuban kanssa.

Kuoro asteli lavalle ensimmäisen osan jälkeen. He istuivat toisen osan, jolloin kaksi illan solistia tulivat esiin ja asettautuivat harppujen eteen. Paikka oli virhe. Loistavat laulajat, kaikesta äänestään ja taidostaan huolimatta jäivät orkesterin alle. Etenkin kohdissa, missä kuoro myös lauloi. Ivonne Fuchs mezzosopraano aloitti yksinäisellä soololla. Tumma ääni soi paksuna, erinomaisena kuuloaistimuksena yli salin. Hänen ääntänsä jäin kaipaamaan heti. Sopraano Silja Aalto aloitti orkesterin kanssa. Ääni kantoi vain osittain saliin. Erinomaisen kaunista laulua olisin kuunnellut enemmänkin, mutta loput esitykset soivat kuoron ja orkesterin kanssa. Heidän paikkansa olisi ollut lavan edessä.

Ensimmäinen osa osoitti säveltäjän huiman taidon viedä kertomusta eteenpäin, hän oli ladannut siihen kaikki. Muissa osissa sitten varioitiin tunnelmia, hiljaisista käyrätorvista jopa viiden patarummun totiseen jyrinään. Kolme patarumpalia antoi sellaisen tunnun, että tässä kulkee voittajien vaunu. Tiina Laukkasen kädet antoivat palikoille sellaisen tremolon, jossa niiden pehmustettua valkoista pallopäätä ei erottanut kuin yhtenäisenä nauhana ylös alas. Peter Fodor säesti ja antoi välillä oman näytteensä soolonakin. Lyömäsoittimista sinne patarumpujen taakse siirtyi tarvittaessa yksi soittaja. Niinä kohtina mikään ei voinut vastustaa voittoisan orkesterin etenemistä.

Kuoro oli jälleen huimassa iskussa, sellainen näytös ja kuulotapahtuma suodaan meille vain harvoin.

Rouvalin käsien laskiessa viimeiset nuotit kuulumaan jäimme hetkeksi epätietoisiksi mitä tehdä. Aplodit olivat hurjat, minä tempauduin vierustoverini kanssa seisomaan, komensin edessä istuvat ylös, ja aalto kiersi salia, kunnes kaikki taputtivat seisaallaan. Solistit, kuoron johtaja ja kapellimestari saivat tulla uudelleen ja uudelleen kiitettäviksi. Orkesteri seisoi ja nautti työstään ja sen palkinnosta, minkä pystyimme antamaan.

Lääkkeet v. 2018

 

Vuosi ja vaiva. Ei sitä nuorena uskonut. Eikä siihen vanhana totu. Tai kait sitä tottuu. Ensin on yksi pilleri. Mitäs, helppoa se on nielaista. Mitään vaikuta. Vaimo kysyy onko otettu, no on on. Sitten tulee toinen pilleri ja se on otettava kaksi kertaa päivässä. Ei mitään vaikutusta, mutta otettava on. Onhan jotain tapahtunut, askelpituus on lyhentynyt, mutta eihän se ole vaiva. Vuosi kuluu ja tulee taas pilleri, kaksi kertaa päivässä. Vaimo kysyy taas. On on vastaan, vaikken enää olekaan varma. Tapojensa orjana alkaa tehdä asioita automaattisesti, ja sitten enää ei muista, onko tehty vai ei. Kaikille tutuin esimerkki on, jäikö hella päälle. Montako kertaa olette palanneet tarkistamaan. Minä olen ajanut kymmeniä kilometrejä ees taas katsoakseni kytkimiä. Nollaa näyttivät. Kävimme sitten Tampereella. Velipoika oli tullut mökille käymään. Hellan levy huusi punaisena. Sammutti pois. Kahvinkeittimet ovat onneksi sellaisia itse sammuvia malleja. Minulle oli jäänyt päälle Päijänteen toiselle puolelle. Termostaatti napsahteli tunnollisesti kun palasin kotiin.

Kävin vanhempiani katsomassa Lahdessa ja kerroin uusista lääkkeistä ja muistamattomuudesta. Sain oivan vinkin, dosetti. Kävin apteekin kautta ja sain sellaisen pienen taskuun mahtuvan lokerikon. Viikonpäivät ja aamu- sekä iltapaikat olivat järjestyksessä. Siinä ei enää voinut erehtyä, luulin. Maanantaisin se dosetti piti täyttää. Tiistaina huomasin unohtaneeni. Mutta olinko ottanut purkista. Mahdoton muistaa. Vuosi kului ja uusi pilleri tuli sekottamaan opitun järjestelmän. Eikä se ollut ainoa vaiva. Mukaan oli tullut sellaisia pillereitä, jotka oli pakattu kirottuihin painopakkauksiin. Niissä on toisella puolella läpinäkyvä muovi, toisella jokin hopean värinen peite. Otin levyn käteeni ja aloin ottaa sitä pois pakkauksesta. Järkeilin, että se pitää painaa takaa, siltä läpinäkymättömältä puolelta. Olipas tiukka, painoin peukalo punaisena, hemmetti, onhan sen tultava sieltä. Lopulta se tuli, kun muovi repesi. Ei tämä voi olla näin vaikeaa, kuka näitä saa irti, heikkovoimaiset. Vaimo sitten kertoi, että se painetaankin toisin päin. Kas, se olikin helppoa.

Lääkkeet lisääntyivät ja ensimmäinen dosetti tuli liian pieneksi. Uusi ei enää mahtunut taskuun. Seuraus oli se, että sitä unohtunutta dosettia täytyi hakea kotoa. Ratkaisuksi tuli se, että laitoin autoon satsin pillereitä. Kesällä ne kävivät vanhoiksi, olisi pitänyt säilyttää viileässä eikä tulikuumassa autossa.

Ennen, kun vielä matkustelimme, oli kolmen p:n sääntö: passi, pengar ja piljetten. Nyt on saanut jättää passin pois ja lisätä pillerit. Piljetit säilytän aina lompakossa. Luulen.

Lääkeralli on mutkistunut. Resptit menivät vanhaksi eri tahtiin. Ikinä en saanut apteekista kaikkia tarvitsemiani pillereitä. Tuli sellainenkin ihmeellisyys, että reseptillä oli kyllä lääkkeitä, mutta aikaa oli kulunut yli kaksi vuotta. Voi pyhä puliveri. Juoksin työkseni apteekin ja terveyskeskuksen väliä. Joskus sain sellaisen hätäpakkauksen että selvisin hiukan eteen päin.

Lääkkeitä oli jo aika kasa, tarvitsin aina apteekista kassin. Maanantaisin aamulla aloitin palapelin. Isosta laatikosta otin pakkauksen ja napsuttelin pillerit paikoilleen viikoksi. Sitten toisen paketin ja sitten seuraavan. Pillereitä alkoi olla joka luukussa. Mutta sitten, oliko kaikki tarvittavat pillerit dosetissa. Alkuun sekin oli helppo tarkistaa, mutta kun lukumäärä kasvoi, ei sitä enää muistanut kaikkia. Aloin laskea lukumääriä. Jos luku ei täsmännyt, oli mahdotonta tietää, että mikä pilleri puuttui. Tein listan lääkkeistäni, se on lompakossa. Hyvä apteekissa ja kotona, jopa lääkärissä. Mitäs sitten teit, kun laatikossa ei ollutkaan tarvittavaa rasiaa. Äkkiä apteekkiin, resepti vanha, äkkiä terkkariin uusimaan. Mutta ei se käynytkään enää 12 jälkeen, piti tulla aamupäivällä. Entäs ne paperiset reseptit, kuka niitä osasi lukea ja tulkita. Vaimoni osasi, hän kärsivällisesti opetti minua erilaisten adjektiivien avulla. Hui hai.

Ikääntyessä on tullut vastaan näön heikkeneminen ja kuulon huonontuminen. Siitä on taas seurannut vaikeuksia dosetin täyttämisessä. Ne suunnattoman typerät läpipainopakkaukset vaativat aivan oman tekniikkansa. Jos painat huolimattomasti, siis tasaisesti, niin pilleri ei suostukaan tulemaan ulos sovinnolla. Napsahtaen se sitten ponkaisee ulos sinkoutuen pöydälle silmin näkemätöntä vauhtia. Nyt kuulo on avuksi. Yrität seurata kuulon avulla pillerin pomppivaa piiloon pakenemista. Joskus se löytyy pöydältä jonkin purkin tai voipaketin takaa. Mutta usein se myös pyörähtää lattialle ja jatkaa hurjaa kiitoaan seinän viereen, tuolien taakse, pöydän jalan kätköön. Niitä sitten imuroidessa kolisee putkea myöten roskapussiin. Tai vaimo huudahtaa, täällä on pilleri. Ei sitä yleensä voi enää käyttää. Mahdotonta muistaa mikä se on.

Dosetissa on sekin hyvä puoli, että näkee hyvin mitkä lääkkeet on unohtanut ottaa. Joskus siellä on kaikki edellisen päivän pillerit. Paitsi silloin, kun muistaa päivän väärin. Sitä alkaa sekoittaa eri päivien pillereitä, ottaa niitä, mitkä ovat tärkeimpiä, kunnes lehdestä lukee, että mikä päivä onkaan menossa. Onneksi lääkkeissä on pitkä puoliintumisaika, vaikutusta kestää seuraavaankin päivään. Siitä taas aiheutuu vaikeuksia laboratoriossa. Tarkattavat testit voivat näyttää vääriä lukemia. Tai oikeitahan ne ovat, mutta eivät lääkemääräysten mukaisia. Siitäkin selviää, kun siirtää labramenoa.

Aivan kaikkia vaivoja lääkkeitten ostamisessa ei uusi sähköinen reseptikään ole korjannut. Minä annoin komennon uusia kaksi reseptiä. Kännykkään napsahti kaksi ilmoitusta uusimisesta. Menin apteekkiin hakemaan. Ei ollutkaan tullut molemmat uusituksi. Yksi lääke oli vahvistettu kaksi kertaa. Onneksi siellä reseptissä oli vielä satsi jäljellä.

Niin että älkää sanoko, ettei eläkkeellä ole mitään tekemistä.

Ovi raottuu v. 2018

Pinteleen sulasta sorsapari

Istuin iltaa rauhassa kotona. Katselin Paulan kanssa kalentereistamme, milloin minun hieronta olikaan. Olin jo käynyt pesulla ja vaihtanut puhtaan paidan ylleni. Olin kuulemma väärässä. Tämän päiväinen aika oli se peruttu, missä siis se uusi sitten on?

Aamulla vein vaimoni sairaalaan tarkistukseen. Kysyin minne ajetaan. Sinne minne ennenkin oli menty. Kurvasin Cittarin jälkeen oikealle ja ajoin sairaalan päätyyn. Väärä paikka. Paula olisi jo lähtenyt kävelemään, mutta ajoin kuitenkin sairaalan toiseen päähän. Sain käskyn mennä apteekkiin ja torille ostamaan juustoa. Asiat hoituivatkin, ajelin kotiin ja katselin netistä päivän lehdet. Alkoi ramaista, ja kävin pitkäkseni. Heräsin oven kolahdukseen. Makuuhuoneen ovi avautui. ”Missä se lihapaketti on?” En minä mitään sellaista ollut ostanut. ”Sinä et kuuntele, et osannut sairaalaan ajaa, mennään muistikokeeseen.” ”Mennään vaan, mutta sinä tulet kans kokeeseen.” Rauhoittuihan se tilanne, vaikka vähän aikaa oli meillä hiljaista.

Puhelin hälytti, näkyi olevan sellainen soittaja, joka ei ainakaan kahteen vuoteen ollut soittanut. Otin puhelimen ja menin toiseen huoneeseen. ”Pentti Linkola täällä, mitenkäs olet voinut?” Alkoi miltei puoli tuntia kestänyt erilaisten vaivojen vaihto. Minä kerroin omista vaivoistani ja Pentti omistaan. Kertasimme sokeritasapainomme. ”Luin, että sinulle oli tehty jokin verisuoni leikkaus?”

Pentti kertoi nivusesta mennyn sisään ja joku aortan läppä oli vaihdettu. Hyvin toimii. Minä kerroin verenvuototautini vaivanneen ja lääkkeet siihen. ”Mitenkäs Paula on voinut?” Kertailin viime aikaisia hammasseikkailuita. ”Ei saanut pitkään aikaan syödä kuin pillillä imeä, ja sitten jotain pehmeää. Laihtuikin raukka puolessa vuodessa vallan mahdottomasti. Täytyi odottaa leuan luutumista.”
Molemmat valitimme ystävien vähentymisestä. Kuolema vie joka vuosi lukuisia tuttuja pois pelistä, jokuset sairastuvat vakavasti. Erittäin yleinen on dementia. Kysyin Sirkasta. Pentti kertoi vielä viime kesänä olleensa Sirkan kanssa käymässä kauppatorilla ja pikku liikkeissä ja kahviloissa. Nyt ei Sirkka voi enää lähteä ulos, pihaankaan. Sanat ovat kadonneet.

Vaihdoimme mukavampiin juttuihin. Kerroin Pentin nähdyn Tampereella sinfoniaa kuuntelemassa. ”Juu, Vesilahdelta tuli sellainen pieni maanviljelijä. Hän oli innokas luonto ihminen ja halusi auttaa minua kulttuuriharrastuksessa. Hän ajoi Vesilahdelta tänne, vei Tampereelle ja ajoi takaisin tänne ja sitten palasi Vesilahdelle.” ”Minä olen myös jaksanut käydä konserteissa. Väliajalla en jaksa mennä ulos salista, vaan istun tuolissani. Minulla on ollut mukavia keskusteluja siinä. Hannele on poikennut juttelemaan, ja vierustoverini on myös joskus jäänyt sanalle.”

Pentti kertoi, miten hän oli edellisenä päivänä käynyt pihan perällä huussissa. Jotenkin oli päässyt sisälle kaiteesta kiskoen. Tänään hän ei ollut uskaltanut mennä ulos. ”En voi mennä, jos en enää pääse sisälle. Jalat ovat niin huonot, että nuo muutamat talon raput ovat melkein ylittämättömät. Aikoinaan ajattelin olevan hyvä, kun rakensin tämän mökin sorakasan päälle, nyt siitä ylämäestä on tullut haitta.”

Kampesimme taas positiivisiin juttuihin. Pentti kertoi olleensa viime kesänä viimeisellä mustikan poimimis retkellään. Oli hetken poiminut kyykyssä, kun ei enää jaksanut, niin meni polvilleen ja siitä kyljelleen ja lopulta mahalleen. Näin edeten oli saanut 11 litraa kerättyä. ”Enää en uskalla mennä, jalat pettävät.” ”Jos tulee oja, ja pääset siitä yli, niin pääsetkö enää takaisin tullessa? Muistatkos ennen metsäretkellä kesällä. Kävelin metsän varjoisessa viileydessä kuumana aurinkoisena päivänä. Sitten oli ylitettävä hakkuuaukio. Sen puolivälissä kuumuus nousi jo Saharan mittoihin. Just ja just pääsi toiseen laitaan turvaan metsän varjoihin.” Kirosimme avohakkuita, nyt ne ovat vielä kaameampia. Siinä ryteikössä ei pääse hirvikään kulkemaan.

Kyselin miten hän saa ostosmatkansa suoritettua, Sipilän kyläkauppakin on lopettanut. Oli saanut sosiaalitoimistosta taksilappuja. Tyttärensä Leena oli soittanut ja järjestänyt. ”Sepä hyvä. Heikki saattoi tuoda ennen vanhaan, autolla kun ajeli. Niinhän minäkin, kun olin tulossa niin ensin soitin sinulle ja kysyi mitä tarvii tuoda. Monen moista siinä kulki takaluukussa, mennen ja tullen.”

Anustakin kysyin. Hän on kuulemma Kanaalin saarella, Sharkissa, onnelassaan, oli soittanutkin jo vaikka Pentti oli pyytänyt vaan postikorttia. Anu on aiemminkin viettänyt siellä useita aikoja. Saarella ei ole autoja, ovat asukkaat tehneet sellaisen päätöksen. Ei siellä ole teitäkään. Pienellä traktorin peräkärryllä ajetaan pakolliset siirrot. Anu oli asunut Pälkäneveden saaressa useita vuosia. Keväällä oli tuonut tavaransa pois. Uutta asumusta ei vielä ole. ”Anulla on aina ollut kovin vaatimaton mökki, siinä on sellainen vaatimus, että sisävessaa ei saa olla. Ei vanhemmillaan käydessäkään ole vesivessaa käyttänyt.” ”Voi mahdoton, on kyllä sitkeä sissi. Kerro nyt terveisä kun taas soittaa.” ”Kiitos, kerron, sano sinäkin Paulalle paljon terveisiä.”

Kevättöitä v. 2018

Kivipenkin päällä kivi

Aurinko lämmittää kylmän yön päätteeksi. Oli ollut pakkasta, maa valkoisena vielä puoli seitsemältä. Puutarhatraktorin akkua latasin parina päivänä. Poistin suojapeitteen, jonka alla traktori talvehti. Kuusi oli tiputtanut neulasiaan peitteen mutkaan, olipa iso käpykin vierähtänyt koneen päälle. Minulla on kaksi avainta virtalukkoon. Jokaisena syksynä laitoin ne varmaan paikkaan. Jokaisena keväänä hain niitä vimmatusti. Toinen avain on niin varmassa paikassa, etten sitä enää löydä. Sitten keksin hyvän paikan. Jätin avaimen työhousujen taskuun, siellä se oli edelleen kun puin housut jalkaani. Vedin ryypyn päälle, laitoin kaasun isolle ja starttasin. Vov vov pyöri moottori ja paukahtaen lähti käyntiin. Brigs ja Stratton on varma kone, amerikkalaisissa hävittäjissä oli tehtaan moottori toisessa maailmansodassa. Hurmaantuneena ajoin pihasta tielle, tempaisin leikkurin pyörimään, ajoin aidan sivua. Leikkurit laitoin korkealle vivusta. Hurja ilmapyörre syyti roskat ja vaahteran nenät nurmikkokaistaleelta aidan juureen. Tämmöinen haravointi sopii minulle kyllä. Ajelin pihassa nurmialueen puhtaaksi kevään roskista. Meillä kasvaa jo sammal komeasti pitkin pihaa. Puutarhalehdet vihaavat sammalta. Minusta se on kaunis. Kun saisin vielä nurmikon heinät häipymään, niin tasainen kaunis ja pehmeä matto peittäisi tontin. Olen ajatellut maalaavani eteisen lattiat sammaleen vihreällä, kattoon taivaan sini ja muutama tähti.

Paula heilutteli mukia kädessään ja osoitti maagisella sormellaan taloa päätyyn. Ajoin sinne, pysäytin moottorin ja kuulin saavani kahvia sinne. Istahdin päädyn penkille, Paula toi kahta mukia käsissään. Korput olivat hänellä taskussaan.

Auto on saanut olla pihalla siitä asti, kun enimmät pakkaset hellittivät. Kyllä talli hyvä on, mutta se ikuinen ovien avaaminen ja sulkeminen on alkanut rassata. Miten helppoa onkaan luiskahtaa sisältä muutamalla askeleella auton auringon tuottamaan suloiseen lämpöön. Mikä minulle tuli, kevään höpsähdys. Hain romulasta painepesurin, selvitin puutarhaletkut, työnsin letkun pään vesiliittymään ja toisen pään pesuriin. Aloin pestä autoa, suihkutin paineella koko auton, pyörät ja kotelot. Vaihdoin letkuun pesuharjan ja pesin uudelleen harjan avulla. Lampaan nahasta tehtyä säämiskää parempaa ei maailmassa ole. Kuivaus käy sillä hyvin, välillä vaan puristaa vedet pois. Olen minä ikkunalastallakin kuivannut. Hyvin se käy, ammattipesijät saavat auton sillä kyllä kuivaksi. Minulle säämiskä on parempi.

Ajoin auton pois asfaltilta, ja aloin suihkuttaa sitä puhtaaksi. Kyllä siihen olikin kertynyt likaa talven ja syksyn aikana. Hyvin sujui, harjaa ei siihen työhön tarvinnut hakea. Avasin autotallin ovet, hain auton ja ajoin sen suoraan sisälle talliin. Sepä luiskahtikin mukavasti penkiltä nousematta.

Vein letkut ja pesurin paikoilleen ja aloin katsella mistä löytäisin vapaan ämpärin. Yleensä niitä kyllä pihalla aitan nurkalla on. Vaan ei nyt yhtäkään. Huomasin valkoisen kukkaruukun aitan rappujen alla. Hain haravan ja koukin sen esille. Aitasta otin rottinkisen pallin ja kävelin ne mukanani etupihan kukkapenkille. Minulla on siinä ensin reunakasvina erilaisia kuunliljoja. Ne nojaavat isoon kivikehään. Kehän takana on vapaata kävelytilaa penkin ympäri. Siihen laitoin värillisen hakkeen. Aivan keskellä on vielä isommista kivistä koottu pieni penkki. Sen nostin noin metrin korkeuteen ja istutin siihen keskelle mehitähden pelkkään hienoon hiekkaan. Monet vuodet tuo maksaruoho kasvoi ja täytti koko penkin, kunnes pari vuotta sitten siihen ilmestyi sammalta yhdelle sivulle. Katselin taistelua, jota mehitähti hitaasti hävisi. Kitkinkin joskus sammalta, mutta nyt annan sen valloittaa puolet penkistä.

Sammaleen tilan valtaus mehitähdeltä

Samalla isot kivet penkin ympärillä alkavat saada erilaisia jäkäliä harteilleen. On sinne sammaltakin ilmaantunut. Vuosia sitten koetin saada sadalla eri tavalla sammalta kasvamaan kivien päälle, piimästä keskikaljaan. Ei mitään vaikutusta. Ainoa paikka missä sammal kasvoi oli tiilikatto. Siellä se ei olisi saanut kasvaa. Lopulta notkea nuori mies pesi kattomme painepesurilla, ja viimeiseksi levitti myrkyn. Ei ole sammal kasvanut siellä enää. Sen sijaan sitä on ilokseni alkanut ilmaantua sinne tänne kivien pintaan, nurmikon lisäksi.

Kuulin äkkiä kurkien huutoa, nostin päätäni saadakseni selvää suunnasta. Järveltä kuului. Sitten, korkealla pääni päältä näin kurkien parven. Juoksin sisälle, otin kamera ja säntäsin rappusille. Kamerani on aina valmiina, joten katsoin etsimestä, missä ne menivät. Sain muutaman laukauksen, kunnes tarkennus hukkasi kurjet. Sain manuaalisesti ne näkyviin, ja lauoin niiden perään. No, ainakin tällä kertaa kerkesin. Yleensä ne menevät, joutsenet, hanhet, kurjet, niin nopeasti, etten millään kerkiä juhliin mukaan. Olen sitten ollut pihassa töissä kamera taskussa, pieni Ixus, muttei ole huutoa kuulunut.

Kurjet yrittelivät hakea auran muotoa

 

Istuin jakkaralla ja nostelin penkistä vaahteran siemeniä purkkiin. Se täyttyi, ja kävin tyhjentämässä sen kottikärryille. Paula haravoi villipuutarhaa ja katseli kukkapurkkiani. ”On siellä vapaita ämpäreitäkin.” ”Olkoon vaan, tämä tarttui käteeni.” Jatkoin nyppimistä. Niskani väsyi, niveleni venyivät tuskallisiin asentoihin, takapuoli puutui. Olkoon, ei näitä kukaan varasta, jatkan huomenna.

Vierailu Tampereen paloasemalla v. 2018

Viivi Lönnin piirtämä paloasema

Meille oli järjestetty tutustuminen Tampereen pääpaloasemaan. Katsoin edeltä tiedot Vikipediasta. Viivin töitä olen aiemminkin ihaillut, Jyväskylässä ja Tampereella. Upea Tuomiokirkkomme on myös Viivin piirtämä, samaa hakattua graniittia on senkin ulkoseinässä.

Lähdin ajoissa ja tarkoitukseni oli mennä st1 asemalle tankkaamaan. Olen jo monta viikkoa yrittänyt hyötyä bonus kortistani, kerran olin väärällä asemalla, kerran olin oikealla asemalla, mutta en saanut alennuksia, Shellistä. Asema on pikatien varressa Lempäälässä. Pumpulla työnsin bonuskortin aukkoon, kone käski kääntää syöttö suunnan. Minä käänsin, kortti tunnistettu. Haa, no nyt, ajattelin ja työnsin pankkikortin perään. Näppäilin pin koodin ja aloitin tankkaamisen. Silloin kone ilmoitti, ettei korttiani ole hyväksytty. Sinne meni taas bonukset, polttoaineen sentään sain.

Finlaysonin kupeessa Satakunnan kadulla on kansallismaisemamme, punatiilistä kaunista muurausta ja karkeaksi hakattua graniittia Kurusta. Jugend oli esillä monien eturivin arkkitehtiemme töissä, Tampereellakin on 10 kohdetta, jotka ovat Viivin piirtämiä.

 

Kokoonnuimme pihalla, meitä valui siihen yli kaksikymmentä henkeä, jokusen tunsinkin ennalta. Alkuun ihailimme kauniita alkuperäisiä ovia, jotka oli piirretty kaaren muotoon siten, että jokaisesta ovesta oli suora kulku portille. Ovet oli tietenkin piirretty hevosille ja niiden vetämille palovaunuille. Sisällä katsoimme, missä oli pidetty hevosia, josta hälytyksen tullen ne astuivat halliin, ja katosta laskeutui valjaat. Hevoset kuulemma jännityksen nostaessa adrenaalia veressä pissasivat hallin lattialle ollakseen valmiina sotaan tulta vastaan.

Nykyiset paloautot mahtuvat hyvin ovista ja paikalleen hallissa. Meille esiteltiin paloautojen varustusta. Kokonaispaino on 50000 tonnia, koneissa on yli kolmesataa hevosvoimaa, ja ne voivat kiitää sataa viittäkymmentä. Kyytiin mahtuu ohjaamoon ajaja ja johtaja, takana on pieni koppi neljälle palomiehelle. Savusukeltajia ja pinnan alle sukeltajia varten on hiukan isommat tilat, jotta räpylät saadaan jalkaan. Varustuksia on isosta puhaltimesta Aku Ankasta tuttuihin kirveisiin, moottorisahoja, leikkureita, kankia ym. 

Hallin takaseinässä on edelleen alkuperäiset Jugend puuovet, jotka kapenevat kauniisti yläosastaan. Samoin kaartuvat karmitkin. Ovet oli maalattu vaalean vihreällä värillä yli koko pinnan, ja ne näyttivät aivan kuin äsken maalatuilta, 1907.

Paloautojen vieressä oli lattialla hampurilaisia, palomiesten saappaat ja haalarit kasalla niin, että palomies voi suoraan astua saappaisiinsa ja vetää haalarit ylös. Kaikkialla oli tiukka siisteys ja järjestys. Hälytyshän voisi tulla koska tahansa, ja silloin myös esittelijämme olisi hypännyt paloautoonsa ja karauttanut muiden mukana tulta päin.

Astelimme pihalle ja toiseen rakennukseen, jossa sijaitsi ambulanssien tallit. Niitä meille tuli esittelemään nuori nainen, ensihoitaja. Hän kertoi hieman auton varustuksesta ja omasta työstään. Ennen palomiehet olivat hoitaneet ensiavun potilaille. Nykyisin siinä toimii lääkinnän ammattilainen. Saimme kuulla erilaisista hälytyksistä, lyhimmillään matka on jatkunut vain portille, kun on jo tullut peruutus. Sitten on vuorokausia kestäneitä sotia, joissa on vain miehistö vaihtunut autojen pysyessä paikoillaan. Nykyään autoissa on vesi ja vaahto paikoillaan, eikä enää tukeuduta kaupungin vesijohtoverkkoon. Sitten tuli hälytys. Kaiuttimista kuului millaiseen tehtävään valmistauduttiin. Se ei kuitenkaan koskenut meidän esittelijöitämme. Hauskana yksityiskohtana meille kerrottiin, että palomiehet sanovat tulevansa kotiin, kun he palaavat talleille. Näimme vielä kuuluisan tangon, joka edelleen on käytössä miehien kiiruhtaessa toisesta kerroksesta autoille.

Kävimme myös kellarikerroksessa palomuseossa. Sen olivat rakentaneet eläkkeellä olevat palomiehet. Sinne oli paljon pelastettu esineitä ja valokuvia, hieno kokonaisuus. Kiitimme opastamme raikuvilla aplodeilla.

Kävelimme asemalta sillan yli Plevnaan syömään.

Paluumatkalla huomasin Pikku Vuolteella taas joutsenen, jota arvelin pikkujoutseneksi. Käänsin auton, ajoin tien sivuun ikkuna auki ja kamera valmiina. Joutsen oli uinut puiden taakse, ja minä nousin autosta. Laskeuduin rinnettä ja näin sen uivan, laukaisin muutaman kerran ja yritin edetä hyvälle hollille. Niitä olikin kaksi, näkyivät hyvin. Otin asennon ja laukaisin. Etsin oli musta, ja siinä luki: Lataa akku.

 

Sunnuntain lintukierros v. 2018

Sunnuntain lintukierros

Laulujoutsenet ja kanadanhanhet Pinteleellä.

Lämpö oli tulvahtanut maahamme tuoden valtavat muuttolintuparvet levähtämään pelloille ja rannoille. Hyppäsimme vaimon kanssa autoon kiikarit ja kamera valmiina. Olin koko talven napsinut kuvia talomme äärellä ruokailleista linnuista. Nyt piiri laajeni. Olin perjantai iltana ajanut Vuolteen siltojen kautta, vesi alkoi tehdä voittoa jäästä. Siinä se istui, Pikkuvuolteella elämäni ensimmäinen Pikkujoutsen. Tunnistus oli varma, kamera kotona. Edellisellä reissulla olisin voinut kuvata hirviemon ja vasan, liikennekin olisi sen sallinut, vaan ei ollut kalustoa mukana.

Ensin ajoimme pikatielle ja kohti Vuolteen siltoja. Annilan kohdalla pysäytin autoni pölyn lentäessä pysäkiltä. Oikealla huomasin kaksi joutsenta, ja edellinen pikkujoutsen pakotti tarkistamaan. Otin ikkunasta muutaman kuvan, laulujoutsenet siinä lepäilivät.

Taavetin lahdella oli liikennettä, Vuolteen sillalla oli jo kolme autoa pysähtynyt tien sivuun pienelle liittymälle. Mahduimme sinne mekin. Tervehdimme lintutarkkailijoita, toisilla oli kiikarit, toisilla kamera. Ylitimme tien alajuoksun puolelle. Virrassa oli sorsia, kauempana pari joutsenta. Pikkujoutsenta en nähnyt. Äkisti Tampereen suunnasta tullut auto survaisi jarrut pohjaan ja kiljunnan säestämänä miltei pysähtyi. Jälkeeni tullut mies oli jäänyt reunaviivalle seisomaan ja katselemaan. Huh. Komensin nojaamaan polvillaan aitaan, minkä tekikin. Siinä kohdassa tuli samassa auto myös H-linnan suunnasta, ja tie kävi kapeaksi pysäköidyn auton takia. Se oli miltei viivan päällä, siis laittomassa paikassa.

Me läksimme, muutaman kuvan sain. Sillalla tuli vastaan leveästä kuljetuksesta varoittava etuauto. Ajoin yli, ja pysäytin niin lähelle kaidetta kuin saatoin. Kaksi hurjan leveätä säiliötä sieltä tuli laveteilla vastaan. Katselin, että osuuko, mutta enhän voinut vain kadota ojaan hyppäyttämällä autoa. Rekkakuski sitä näytti edellyttävän sormimerkeistä päätellen.

Pikkuvuolle oli tyhjä, jatkoimme Pälkäneen tietä tavoitteena Pinteleen sula. Kelopirtillä kävimme munkkikahveilla. Sulassa näkyi useita sorsaparvia, ei kovin suuria. En voinut kuvata niitä vastavalon takia. Kukon tiehaarassa oli hyvä levike autolle, otin kameran ja aloin laskeutua alas rantaan. Lumet olivat sulaneet edelliseltä käynniltä, saappaissa oli hyvä edetä. Puitten takaa koetin katsella virtaan, olisiko siellä kuvattavaa. Ei näkynyt. Jatkoin pientä mökkiä kohti ja kurkkasin varovasti nurkalta. Kas, siinä aivan rannassa oli laulujoutsenia, pariskunta. Napsin niistä kuvia niiden soudellessa rauhallisesti virrassa.

Laulujoutsenet virrassa.

 Sitten näin alajuoksun puolella kaksi kanadanhanhea. Istuksivat jään reunalla. Minun täytyi edetä puiden suojassa aivan rantaan. Siinä oli valtavia haaparunkoja, työnsin kameran rungon sivua hanhia kohti. Siinä ne istuivat, hieman puiden oksat haittasivat tarkennusta. Taisivat sitten havaita liikkeen rannasta, toinen alkoi hitaasti siirtyä veteen, jolloin toinenkin seurasi.

Kanadanhanhi laskeutuu virtaan.

Edemmällä Pinteleen sulassa näin räpiköintiä, hiukan aikaisemmin olin nähnyt ison petolinnun hahmon oksien takaa. Sitä en pystynyt kuvaamaan. Räpiköijäkin oli liian kaukana. Ajattelin siellä olevan loukkaantuneen hanhen. Kanadanhanhet soljuivat ylävirtaan. Kohtasivat joutsenet kaikessa rauhassa. Puitten oksien lomitse sain niistä useita hyviä kuvia.

Kalasääsken kynsissä saalis, joka ei meinaa nousta millään.

Pinteleen räpiköijä oli sillä välin lähestynyt paikkaani, ja sain kamerani tarkennettua sinne, tietämättä mikä siellä oikein oli.

Palasin autolle. Anneli siellä oli juttelemassa, oli tullut pyörällä ja nähnyt automme. Anneli kysyi minulta, olikos se petolintu merikotka. Vastasin, etten ollut saanut varmaa havaintoa. Lähdimme paluumatkalle, Harhalan sillalla pysäytin ja kuvasin sorsia, nokikana, heinäsorsa, telkkä. Niitä oli mäen puoleinen kaislikko täynnään. Vaan hieman liian kaukana kameralleni.

Kotona aloitin heti ruokailtuani katsella kuviani. Se on usein reissun paras puoli, katsella mitä yllätyksiä siellä satojen laukausten seassa olisi. Niin nytkin, suurentaessani kuvaani räpiköijästä havaitsin siinä olevan kalasääski hirmuinen saalis kintuissaan. Hiukan oli onnistunut nousemaan veden pinnasta, ja jaloissa näkyi tumma möykky. Heti sen jälkeen lintu katosi puiden taakse.