Kaaleet Vaununperällä v. 1975

Tummat ja valkolaiset Vaununperällä

Vanhaisäntä Valtteri katseli mielellään muutoksia maatilalla. Hän seurasi salaa, niin hän ajatteli, mitä  nuori isäntä milloinkin talon äärellä touhusi. Milloin minkäkin nurkan takaa pilkisti eloisat silmänsä hänen seistessään ja katsellessaan, navetan nurkat olivat niitä tavallisimpia paikkoja. Puuliiterissä hän oli usein pilkkomassa klapeja, sieltä ovenraosta oli hyvä tarkastella pihaa, sinne saapuvia ja lähteviä. Hiljaisemmaksi oli hänen elämänsä käynyt, päivittäisiä askareita ei montaa ollut, mielellään siksi jutteli vieraiden kanssa.
 Romanit kävivät Innanmaassa usein. He pyrkivät aina vanhan isännän juttusille. Tavallisesti he myös kaupan saivat. Paula kiivastui kerran isänsä ostoksista. ”Taas täällä on käyty ja tollaista turhaa on ostanut. Olisihan meillä sitä ollut, olen sanonut ettei ostaisi.” ”Äläs nyt, kyllä kait siinä on sellaista seurusteluakin mukana, eiväthän he meiltä mitään ole vieneet.” ”Mutta kuitenkin, se saa loppua.” ”Katsos keitä tulee pihaan, minä menen vastaan.” Pekka istahti ulkorapuille, auto kaarsi navetan eteen. ”Voi hyvä isäntä miten on korea päivä, onko vanha isäntä kotona?” Kaksi komeisiin perinneasuihin pukeutunutta naista asteli ovea kohti. ”On, kotona on, mutta nyt ette mene sisälle.” ”Mitäs se isäntä nyt, ainahan me olemme tulleet juttuun vanhan isännän kanssa.” Astelivat aivan rappujen ääreen. ”Ei käy nyt sisälle meno.” Autossa istuneet kaksi miestä ponkaisivat ulos pihamaalle äkkinäisellä liikkeellä. ”Mitäs, kyllä sisälle mennään.” Pekan suuri saksanpaimenkoira Hector oli komennettu odottamaan eteisessä, missä se seurasi tarkasti tapahtumia ja odotti isäntänsä käskyä. ”Tänne, istu.” Naiset kavahtivat askeleen taaemmas, miesten kiire kohti rappusia loppui. ”On sinulla komeat saappaat,” aloitti toinen miehistä peittääkseen tappionsa, ”Myytkö ne minulle?” Virkapukuun kuuluneet kappisaappaat isännän jaloissa antoivat osan entistä aloitetta heille. ”En myy.” ”Mitäs, sano hinta vaan, onhan ne komiat saappaat.” Pekkaa alkoi tilanne huvittaa ja hän tokaisi: ”Kaksisataa markkaa.” ”Mikä se sellainen hinta on, Lahden Valjas ja Nahka myy samanlaisia sadallaviidelläkymmenellä markalla.” ”Sieltä sitten vaan ostamaan.” Naiset vielä yrittivät puhumalla sisälle, mutta vastus oli taipumaton.

Virtasilla, siinä Kaukosen kaupan kohdalla, oli isäntä Ruotsissa töissä. Pojat olivat samoin muualla, kun taloon saapui seurue. Kesä oli lämmin, he majottuivat pihamaalle telttaan, olivat jo olleet parisen viikkoa käyttäen taloa tukenaan asumisessaan. Toinen pojista saapui kotiin. ”Mitä perkelettä täällä tapahtuu? Mustalaiset saa heti lähteä, täällä ei teitä tarvita!” Sanojensa vakuudeksi tempaisi hän puukon käteensä ja alkoi ajaa naisia takaa pitkin pihamaata kiroten ja huutaen. Naiset kirkuivat ja lapset parkuivat, mutta lähdettävä oli. ”Jo nyt on jumalauta, jos äiti ei saa rauhassa olla, perkele! Minä teitä kaipaa.” Ankaralta tuntui valtaväestön suhtautuminen.

Tanhuaa pitkin asteli mustissa hameissaan kaksi ennen tuntematonta naista, hävisivät hetkeksi navetan kulman taakse tien mutkassa,  tulivat esiin solasta ja astelivat poikki pihamaan ovea kohti. Isäntä ehti eteiseen heitä vastaan. ”Voi hyvä isäntä, päivää, voisiko hyvä isäntä auttaa, meillä kun on niin kurjasti asiat…” ”Mankuminen pois, kertokaa selvästi asianne.” Naiset sävähtivät, muuttuivat muodoltaan tavallisiksi nuoriksi kauniiksi neitokaisiksi. Osasivat he, kun halusivat. Saivat kertoa huolensa, jota isäntä yritti parilla puhelinsoitolla auttaa. ”Nyt ei minun kynnet pidä. En saanut apua teille, tulkaa sisälle, meillä on juuri ruokailu menossa.” Keittiössä suuri perunasoppakattila kuumetessaan levitti ruokaisan tuoksun. ”Onko teidän nälkä, tuosta kyllä piisaa, mutta vanhaa isäntää ette sitten käy kiusaamassa.” ”Voi hyvä i…,” meinasi mankuminen jatkua, ”Kiitos, kyllä me mielellämme syömme.” Pekka istutti heidät pöytään, antoi kaapista lautaset ja lusikat. ”Otatteko maitoa?” Ruokailu sujui rauhallisesti, Valtterikin siihen tuli katselemaan ja juttelemaan. ”Talossa saatte käydä, kun olette asiallisia, myymiset kaikki minulle, minä kyllä ostan, jos teillä on kunnon tavaraa, jota tarvitsen.”

Seuraavana päivänä pihaan kaartoi vanha Taunus. Nuori mustalaispoika hyppäsi pihalle. ”Päivää, olisiko teillä vähän jäteöljyä?” ”Onhan minulla, mihin sinä sitä?” ”Moottoriin, se kun vähän vuotaa.” Nopeasti oli sana levinnyt hyvästä kohtelusta. ”Tuossa astiassa sitä on, kaada sitten varovasti, ettei mene roskat koneeseen.” Pekka katseli pojan touhua, hän kaatoi astian tyhjäksi, viimeistä tippaa ja roskaa myöten. Poika kiitti ja ajoi tiehensä. Saapui seuraavana aamuna takaisin samalla asialla. ”Sinä olet nyt ymmärtänyt väärin.” ”Miten niin?” Katsahti hän hämmästyneenä takaisin. ”Tämä ei ole huoltoasema.” Ymmärsi ja kaartoi näkymättömiin.

Tutut naiset palasivat, heillä oli mukanaan pieni poika. Tapasivat isännän, poika aloitti heti:” Voi hyvä isäntä kun meillä…” ”Ei täällä!” Nopea komento ja poika muuttui tavalliseksi lapseksi. Mentiin keittiöön ja toimitettiin asiat, tavara vaihtui rahaan, joitain keittiövälineitä. Näin jatkui asiallinen yhteiselo romanien ja Innanmaalaisten välillä, käynnit harvenivat, ne olivat tavallisia ihmisten kohtaamisia.