Kirkkokadun elämää -60 l

Kirkkokatu

Posti oli Kirkkokatu kahdeksassa, ja siihen se katu loppuikin. Naapurimme oli kuutonen, ensin Lehmuskoski, sitten Uusi-Erkkilä, seuraava talo oli matala kerrostalo, jossa asuivat Raskut, taksiautoilija Järri ja muutama muu perhe. Yhdessä huoneessa oli Vammalan työvoimatoimisto, siellä oli päällikkönä Poutanen. Viimeinen talo ennen kirkkoa oli kahden perheen puinen omakotitalo. Sen kirkon puolella asui toimitusjohtaja Metsola perheineen. Samaa katua kirkolle päin, mutta ei enää Kirkkokatua oli SOT: myymälä ja myymälänhoitajan asunto ja sitten komea hirsinen lainamakasiini. Kirkon edessä oli pieni puisto.
Takaisin toista puolta, siinä oli vapaa ranta, hieman pusikoitunut koivujen ja leppien valtaama alue, jonka viimeisessä päässä oli tienpätkä rantaan. Kävimme siellä silloin tällöin uimassa. Kuumana kesänä Puistokadun päässä olevasta PYP pankista sinne tuli naisvirkailijoita uimaan. Pusikon suojassa olikin hyvä vaihtaa vaatteita. Kirkkokatu 1 oli komea puinen omakotitalo. Sen paikalle rakennettiin aika pian kerrostalo. Seurasin sen rakentumista ja vaiheita. Metsolat olivat ostaneet siitä osakkeen, mutta rakennusyhtiö teki konkurssin. Sinne meni asuntonsa maksaneiden rahat. Muistan vihaiset keskustelut, mitä salaa kuulin Eeron ja isäni käyvän asian tiimoilta. Metsolat joutuivat maksamaan osakkeensa kahteen kertaan.
Jokisen komea kenkäkauppa oli säästynyt Vammalan palosta 1918. He asuivat kaupan yläkerroksessa, se on puinen alaosan ollessa kivestä. Jokisen editse alkoi Liekolankatu, se jatkui Sastamalan ravintolan takaa torin kulmalle saakka. Ravintola oli vielä Kirkkokadulla. Sen editse alkoi Puistokatu. Tien toisella puolella oleva Sastamalan myymälä oli jo Puistokadulla. Kirkkokatu oli päällystetty mukulakivillä postilta puhelinyhtiölle.
Mistä tulikin äidilleni mieleen lähettää minut hakemaan Kirkkorannasta ämpäreillä vettä. Eihän tuollainen käsky miellyttänyt, olihan vettä kraanastakin. Mentävä vaan oli. Kävelin mukulakiviä myöten, poikkesin vasemmalle alas rantaan, tempaisin ämpärit täyteen vettä. Silloin aloin vetkutella takaisin menoa, ajattelin, että varrotkoon nyt, kyllä minä täältä pääsen. Katselin vieressäni kasvavaa kookasta tervaleppää. Siitä kasvoi paksu oksa tienpätkän suuntaan melko vaakasuoraan. Hyppäsin siihen kaksin käsin kiinni, ajattelin kiivetä leppään. Tempaisin molemmat jalkani saman oksan päälle. Silloin oksa katkesi. Tajusin putouksen, maassa oli kivikko. Isku oli niin voimakas selkääni, etten saanut vedettyä henkeä. En pystynyt liikkumaan. Makasin siinä tajuissani, yritin saada edes hiukan happea suu auki, hu,hu,hu kuului voimattomat yritykset. Tajusin jotenkin ajan kuluvan, mutta muuhun en kyennyt. ”Mitä sinä siinä makaat?” Havahduin veljeni Jussin tulleen viereeni. ”Äiti lähetti minut katsomaan, kun sinä viivyit.” Jotenkin pääsin könyämään ylös ensin polvilleni ja siitä Jussin auttamana seisomaan. ”Putosin puusta, löin selkäni ja tuo raskas oksa vielä pamautti minua rintaan, en päässyt mihinkään.” Jussi joutui kantamaan ämpärit kotiin.

Syksyn tultua vedet menivät jäähän, soutuveneellä ei enää päässyt kalalle, satoi lumen. Meidän puinen soutuveneemme oli Kirkkorannassa. Päätin hakea sen talveksi pihaan. Kiskoin venettä sentti sentiltä raskasta ylämaata keularangasta. Sain veneen tasaiselle, otin kokkanarun, vedin sen avulla venettä naru kiepaistuna hartiani yli. Veto kävi hyvin jos sain pidettyä veneen kulkemaan köliraudallaan. Yksin vetäessä vene kallistui aina toiselle kyljelleen ja veto vaikeutui. Olin jo päässyt lähes kadun korkeimmalle kohdalle kun Metsolan Eero ajoi Zwikkaulla kohdalle. ”Katsokaas miehet, siinähän vedetään venettä kuin ennen Suursaaren kalastajat jäillä, meneppäs sinä auttamaan Pekkaa.” ”Kiitos vaan, kyllä tämä tästä, pidä sinä venettä perästä kölillään.” Loppumatka liukui alamaahan vauhdilla.