tiistai 1. toukokuuta 2012

Hevosta ostamassa v. 1977




Laukon hevoshuutokauppa

Maatalon raskaimmat investoinnit oli tehty. Konelinja ja eläinlinja olivat kunnossa. Navetassa oli vielä osa, jota ei oltu otettu käyttöön. Siat olivat vallanneet kaiken muun tilan, jopa entisen lantalan. Toisessa päässä rakennusta oli pieni eteistila ja sen jälkeen kahden hevosen talli. Pekka päätti nyt toteuttaa pitkäaikaisen toiveensa hevosen hankinnasta. Maaseudun Tulevaisuudessa oli ilmoitus Laukon kartanossa pidettävästä hevoshuutokaupasta. Laukon emäntä neiti Furuhjelm oli tunnettu hevosharrastuksestaan. Hänellä oli ratsuja ja valjakkohevosia.
Lehdon Jussi oli lupautunut mukaan. Volkkari pärisi Sammaljoelle, sieltä kohti Urjalaa. Hevostallien edessä oli suuri aidattu kehä, joka toimi näyttelytilana. Paikalle oli kerääntynyt kymmeniä uteliaita ja joitain ostajia. ”Katsos, pankinjohtaja Heinonenkin on täällä, näkee pian kuinka ostan tuottamattoman eläimen. Tyssää vaikka lainan saannin.” ”Ei Heinonen mitään osta, vaikka onhan hänellä maatila itselläänkin.” ”Joo, olen siellä käynytkin, Ellivuoren tien varrella.” ”No jopas, mitä sinä sielläkin teit?” ”Kuulin hänellä olevan pämppiläisen kuivurin, soitin ja pääsin sitä kerran katsomaan. Olin silloin tutkailemassa kylmäilmakuivurin rakentamista.”
Huutokauppa alkoi, kartanon emäntä kulki ympäriinsä tupakkaa poltellen ja seurustellen tuttujen kanssa. Meklari seisoi kehän laidalla, huusi ilmoille hevosen, nimen, suvun, ja jos sillä oli jotain ansioita, niin ne myös. Hevosenkouluttaja talutti hevosen kehään, juoksutti sitä ympäri ja esitteli näin hevosen ostajille. Varsojen huutokauppa seurasi viimeisenä. Neiti Furuhjelm oli nimennyt kaikki varsat tupakkamerkkien nimillä. Kent, Malboro, LM, varsojen kauppa oli nopea toimitus.
Pekka oli ajatellut LM:n ostamista. Sen emä ja ori olivat ratsuja. Varsa oli kuuden kuukauden ikäinen, sitä ei vielä saisi mukaan. ”Mitä tarjotaan, 500 markkaa, 1000 markkaa, 1200 markkaa, myydään tammavarsa LM, hyväsukuinen hyvärakenteinen lupaava ratsuvarsa. 1200, 1400, 1600 markkaa, tuleeko lisää huutoja, jatketaan sadan markan nostoilla. 1600, 1700 markkaa. Pekka katseli syrjäsilmällä Heinosta. Ei hän ainakaan pankinjohtajan kanssa alkaisi kilpailla. ”Ei taida johtaja olla kiinnostunut, minä tarjoan,” Pekka supatti Jussin korvaan ja huusi 1800. Vastahuuto seurasi, 1900. ”Ei tässä mitään, huudan seuraavan, kaksituhatta!" Huudot loppuivat ja varsa saatiin Innanmaahan. ”Mennääs maksamaan ja kysymään koska varsan saisi.” Kävelivät tallin edessä olevan pöydän luo. Siinä muutkin ostajat olivat, melusivat hyvistä ostoistaan. Silloin kuulutettiin, että rahaa ei oteta vastaan, huutajien on annettava nimensä ja osoitteensa ylös. Hevosenhoitajat antavat tietoa siitä, koska voi tulla hakemaan ratsunsa. ”Tämähän on selvää, mennääs me ensin talleille ja jutellaan varsan saamisesta, koska se voidaan luovuttaa meille.” ”Komean varsan sinä ostit, valkoiset sukat kauniisti etusissa.”
 ”Päivää, ostin LM:n, sitä emme vielä voi viedä mukanamme, mutta koskas sitten?” ”Kolmen viikon kuluttua se on valmis siirtoon. Se on vielä emänsä tissillä. Meidän täytyy se ensin vieroittaa, ettei tule hankaluuksia. Onko teillä sitten siirtoon kunnollinen kärry?” ”On, minä tulen hevosenkuljetusautolla sitä hakemaan, Jokisen Antti kuljettaa sillä ravureitaan.” ”No hyvä, täällä oli viimevuonna sellainen ostaja, joka halusi varsan laitettavaksi pakettiautoon. Me sitä vastustimme, mutta sinne se oli siltaa myöten laitettava. Matalahan se oli, peräovi lyötiin kiinni ja auto lähti. Varsa potkaisi takaoven hajalle, sen toinen jalka tuli oven alaraosta esiin. Me juoksimme perään pysäyttämään kuljetusta.” ”Voi kauheaa, kaikkea sitä kuulee. Menen antamaan tietoni ja puhelinnumeron, hei vaan.”
Meijerin talon purkutyömaalta oli jäänyt paljon hyvää tavaraa. Lattialankut oli renki naputtanut tallin kattoon vahingossa, mutta muuta vahvaa lankkua oli vielä. Niistä nyt tehtiin tallin pilttuuseen sekä lattia että seinät. Pekan velipoika Mikko oli tullut Savonlinnasta kyläilemään. Hän sai päälleen haalarit ja komennuksen työmaalle. Puolessa päivässä lankut oli sovitettu lattiaan paikoilleen, siinä olisi LM:n hyvä oleilla öitään. ”Et kai sinä sitä sellaisella nimellä kutsu?” ”En toki, varsan nimi on Liisa. Seuraavaksi laitetaan seinät ja oviaukko, mutta syödään ensin. ”Minä lähden kaupunkiin katsomaan kavereitani ruoan jälkeen, en minä tänne töihin tullut.” ”Jaha, no senkus menet, nämä nyt ovat maatalon töitä. Saan minä nämä loput yksinkin, minä heitän sinut.”
Pekka alkoi nostaa sivuseinää, ensin parru nurkkaan tiukkaan kiilaten kattoon, sitten seinän viereen toinen. Pilttuun sivu oli sitten helppo naulata piiruihin kiinni. Etuseinä vaati oven kohdalle oman piirun ja seinän viereen taas toisen piirun. Etuseinä tehtiin siten, että lantakouru jäi pilttuun ulkopuolelle. Oveksi Pekka nosti aluksi työmaalta jääneen välioven saranoilleen.
”Jaha, sitten vielä panssariverkko ikkunan eteen, muutoin varsa rikkoo klasit. Ruokintakaukalon minä haen Salmisen kumikorjaamolta ja samalla reissulla Kivirannasta vähän verkkoa. Se jää nyt huomiseen.” Aamulla Salmisella tehtiin harvinainen tilaus. ”Morjens, myys mulle yksi hevosen ruokintakaukalo.” ”Mikä merkillinen sinulla taas on, ruokintakaukalo, eikös sellainen tehdä puusta?” ”Toiset tekee, minä en. Leikkaat romurenkaasta puolet pois ja sitten siitä puolikkaasta teräsvahvikkeet pois reunasta, ymmärsitkös?” ”Minun ymmärryksessäni ei ole vikaa. Vai niin, millainen rengas?” ”Kuorma-auton eturengas on sopivan kokoinen.” Salminen smirglasi veitsen teräväksi, otti nurkasta renkaan romukasasta ja aloitti. Ensin hän leikkasi koko renkaan matkalta irti toisen reunan ja siinä mukana teräsvahvikkeen. Sama toiselle puolelle, rengas oli nyt helppo katkaista. ”Siitä tuli oikein hyvä, kiitos.” ”Tartteekos tätä vielä maalata, ilmaa se ei enää pidä.” ”Minä pesen sen kotona, mitäs maksaa?” ”Tämä oli niin kummallinen työ, mutta nythän minä voin mainostaa renkaiden lisäksi myytäväksi myös ruokintakaukaloita, anna vitonen.”
”Morjens Antti, minä sain ilmoituksen, että voin hakea varsan Laukosta, sopiskos sulle sellainen reissu?” ”Ilman muuta, tuutkos sää ensin tänne meille?” Niin sovittiin, aamulla volkkari oli Jokisen pihassa. ”Sulla ei varmaan ole koskaan ollutkaan hevosta, olisit ostanut ravurin. Oltais voitu käydä yhdessä kilpailemassa.” ”Ei o ollu, kyllä minä sitä ajattelin, mutta ravureista en tiedä mitään, ratsuistakin vähän, mutta se kyllä kiinnostaa.” ”Minulle meinasi käydä oriin kanssa huonosti, olin tuomassa sitä tallista ulos, kun se oven jälkeen äkisti nousi pystyyn ja löi minua kaviollaan päähän Onneksi ei taju mennyt, sain huitaistua sitä kettingillä, oriit yrittävät aina olla lauman kuninkaita.” ”Onhan hevonen iso ja vahva, vaara on aina.” Miehet olivat jutellessaan tulleet Laukon talleille. Tallityttö sanoi paperien olevan pehtoorilla, Pekka käveli sinne tien toiselle puolelle ja soitti ovikelloa. Nuorehko mies tuli avaamaan ison susikoiran kanssa. Paperit tulivat valmiiksi. ”Joskus on vaikea saada varsa ensi kertaa nousemaan autoon, katotaas nyt, miten meidän käy ilman emää.” Liisa asteli kuin kuningatar siltaa pitkin auton perälle.
 Kuljetus oli pian ohi. ”Sinullahan on täällä mainiot tilat hevoselle, olet laittanut lankuista lattian, se on hyvä.” Liisa asteli hieman epäröiden Pekan taluttamana pilttuuseen. Kauroja oli ruuhessa ja heiniä kasassa lattialla. Kuivikkeina oli purua, ei kovin paljoa, mutta sekin määrä valaisi pilttuuta ikkunan lisäksi. ”Mennääs kahville.”

Aamulla Liisa katseli avonaista pilttuun ovea, työnsi kaulansa ulos ja kääntäen päätänsä näki pihalle saakka. Siihen se jäi. ”Äläs nyt, mennääs nyt, Liisa, tules nyt.” Ei vaikutusta edestä tai takaa, Liisa seisahtui pilttuun ovelle. ”No jopas, minä vähän työnnän, noin, asteles nyt, ulos ulos.” Pekka lisäsi painetta, tarttui molemmilla käsillään Liisan lanteiden takaa ja työnsi rinnallaan minkä jaksoi. Liisa otti etusillaan muutaman kaapaisevan askeleen paikallaan eikä liikkunut. ”Jaha, sama vika kuin emakolla, ole siinä sitten.” Pekka meni pihalle ja hakemaan leipää, josko se sitten tulisi. Ei sinä päivänä, mutta uutena aamuna käveli riimussa pihalle kuin olisi siinä aina kulkenut. Kuivurin takana oli puitu, sinne pellolle Liisaa talutettiin. Kävelivät ensin rinnakkain edes takaisin, Pekka kuulosteli, miten varsa seuraa hänen askeleitaan ja käännöksiään. Hyvin tuntui menevän. ”Nyt alkaa sitten heti koulutus, kulku vapaana, saas nähdä.” Riimu irrotettiin, klips, ja jatkettiin samaa kävelyä. Eihän varsa mihinkään mennyt, Pekka oli nyt sen emä. Liisa tuli perässä minne mentiinkin. Usean päivän perästä aloitettiin uusi koulutus pellolla. Liisan tullessa vierellä askeltaen vauhtia nostettiin raviin, siitä isäntä juoksi nopeasti vasemmalle ja vasemmalle. Liisa seurasi ravissa, mutta ajautui nyt ulommaksi. Silloin Pekka saattoi ympyrän sisäpuolella ohjata varsan ravia isommassa ympyrässä. Muutamia kertoja kierrettiin ympyrää aluksi, päivittäin sitä hieman lisättiin. Syksy koitti, Pekka toi Liisaa riimussa kylätietä, poikkesi Irman tiehaarasta ja talutti hevosen pihan poikki metsään. Uusi ympäristö innosti varsaa, katseltavaa ja haisteltavaa oli paljon. Riimu laskettiin irti, Pekka käveli hiljaa eteenpäin ja antoi varsan jäädä taaemmas. Välimatkan ollessa viitisenkymmentä metriä hän piiloutui ison männyn taakse. Hetken kuluttua varsa huomasi, ettei emää enää näykään. Se alkoi laukata tanner tömisten polkua pitkin. Huomatessaan taas emänsä se rauhoittui ja yhdessä jatkettiin.
Tavatessaan kylän isäntiä eräs heistä kysyi: ”Saitkos varsan kiinni, kun sen perässä juoksit pelloilla?” Ei hän sen enempää selittänyt kasvatusmenetelmiään. Eivät ikänsä työhevosten kanssa rähjääntyneet miehet olisi sitä ymmärtäneet, että leikitään hevosen kanssa.
Jokisen Antti tuli apuun, kun oli opetettava Liisalle ohjaimet. Kuolaimia se kyllä oli jo oppinut pitämään suussaan. ”Laitetaan pitkät narut molemmista renkaista ja voidaan niistä sitten hallita sitä, jos se pillastuu:” Mieht veivät hevosen ensin pellolle, laittoivat sitten ohjaimet kiinni ja alkoivat kävelyttää varsaa. ”Tämähän menee kuin olisi aina ollut ohjaimissa.” Muutaman kerran Liisa heitti päätään, mutta asettui miesten ohjattavaksi. Tehtiin pellolla kaarroksia, tultiin takaisin ja päästettiin varsa laitumelle. ”Mennääs kahville. Kiitokset avusta.” ”Mennään vaan, tämä oli helppoa, seuraavaksi tulee sen laitto aisoihin kärryn eteen.”
Kiikassa  Ruotsilan kartanossa oli vuokrattu tallit hevosyrittäjälle, hän kengitti ja hoiti vuokrahevosia sekä ajoi raveissa omia hevosiaan. Pekka meni käymään siellä. ”Morjens, teillähän on täällä paljon hevosia, aivan kuin ennen Rydmanin aikaan.” ”No, koetetaan hevosia hoitaa ja ajaa, mitäs sinulle?” ”Minä tarvitsen harjoituskärryt hevoselleni.” ”Jaa, mikäs hevonen sinulla on?” ”Varsahan se vielä on ja ratsusukua, mutta minä haluan myös ajaa sitä kärryillä, minulla on trillat sitä varten.” ”Kyllä se käy, onkos sinulla sille länget, vai ajatko rintaremmillä?” ”Remmillä aluksi, kunnes se on kasvanut täyteen mittaansa.”
 Kärryt luvattiin parissa viikossa ja hinnaksi kuusisataa markkaa. Niiden tultua Pekka vei Liisan kuivurin seinää vasten, kiinnitti riimun koukkuun ja toi varovasti Jokken kanssa kärryn aisat ja kärryn sen taakse. ”Aloitan tältä puolelta, pidä sinä aisaa tasalla siltä puolelta, muutamia kierroksia ensin näin, voi piru, mikä sille nyt tuli?” Liisa alkoi vaipua kasaan, sen jalat vapisivat ja se oli nikertymässä jalkojensa päälle. ”Äkkiä aisa irti, noin, vedetään kärryt pois.” Riimun irroituksen jälkeen varsa nousi seisomaan. ”Tämä oli nyt tässä, annetaan sen rauhoittua.”
 Liisa oli saanut kengät. Ne taottiin Ruotsilassa kavioihin sopiviksi varsankengiksi. Siinä työssä se käyttäytyi taas kuin kokenut hevonen. Toinen yritys valjastamiseksi kärryn eteen tapahtui pihassa navetan seinää vasten. Riimuna oli nahkahihna. Taloon oli vuokrattuna Innalta neljä heinimaan sarkaa aivan navetan päästä. Se oli ympäröity piikkilangalla. Navetan ja liiterin välillä oli iso klapikasa. Vanhaisäntä oli taas liiterin ovella katselemassa. Kaikki meni hyvin. Toinen aisa oli jo lujasti kiinni ja aloitettaessa toisen puolen nyöritystä Liisa äkisti tempaisi päänsä ylös. Riimu katkesi heti. Varsa käännähti laitumelle päin, hyppäsi laukalle, juoksi puukasan yli kärry perässä pomppien, piikkilangan läpi ja pirusti pierren pitkin sarkaa. ”Voi helvetti, se katkoo jalkansa, irtoaisi edes tuo kärry. Pekka juoksi perään, kärry irtosi ja Liisa rauhottui. Saatuaan sen talliin alkoi hän tutkia sen vaurioita. ”Kintut pysyivät kasassa, ei näy haavoja rinnuksissa, kas, toinen takajalan kenkä on täysin repeytynyt pois, toinen on höllässä, mites kaviot…” Liisa jäi sisälle, Pekka meni kahville.

1 kommentti:

  1. Hevosmiesten heiniksi haukkuminen ei nyt tässä passaa, ei, vaan tämä kertomus kiinnostaa hevosetonta ja maatontakin miestä - hauskasti kirjoitettu, ja taas tarjolla oli tietopuoltakin. Ei ole yksinkertaista hevostenkaan kanssa. Enää ei lukija ylläty, mitä ihmeen käänteitä vierittäjällä onkaan takataskussaan. Nyt on opittu kanat, siat ja muu karja, metsät, pellot, raivaukset, ojitukset, kuivurit, traktorit, erilaisten eläinsuojien rakentamiset, viljelyt, puinnit, ja ei siinä kaikki, nyt siis päästiin hevosiin. Ja aina välillä hörpätään kahvit. Ei rauhallista kylätietä ajeleva aavistakaan, miten vilkasta Vaununperällä.

    VastaaPoista