Henkiset
kilpailut
Aittalahdessa
pidettiin koulujen väliset kisat. Sinne oli kutsuttu osanottajia pitäjämme
rajojen ulkopuoleltakin. Jokipohjan Anni
niistä meille kertoi. Hän alkoi jaella tehtäviä niille, jotka halusivat
osallistua tai joita hän ehdotti osallistumaan. Sarjat olivat ainakin matematiikka,
piirtäminen, laulu ja runonlausunta. Toiset innostuivat kovasti yrittämään ja
harjoittelemaan. Minäkin jostakin syystä sain ottaa osaa runonlausuntaan.
Tietenkin, olihan aihe minulla aivan outo. Mietin kappaletta, tai siis runoa,
minkä esittäisin. Äitini ehdotti runoa. Siinä isä jänis oli niin rohkeaa,
kunnes haavasta värisi lehti. Juuri oli sanonut pojilleen: ”Ei meillä pelätä.”
Samassa jo pakoon pötki. Siinäpä hyvä ja lyhyt tarina. Minä esitin sitä kotona
iltaisin. Mennessämme kilpailun aattona nukkumaan kerrossänkyymme siskoni Kiti
sai päähänsä, että minun runo on huono. ”Opettele toinen runo, minusta Kolme Jyvää
on parempi.” ”No enhän minä sellaista osaa ulkoa, ei siitä mitään tule.” ”Se on
hyvin helppo, minä opetan.” Aloin kuunnella ja toistaa runoa hiljaa Kitin
perässä. Monta kertaa sain sitä toistella ennen nukahtamista. Kouluun oli
tullut outoja oppilaita, silloin näin ensimmäistä kertaa Hiedanmaan sisarukset
Putajasta. Olimme alakerroksessa yläluokassa. Saimme katsella ja kuunnella
toisten esityksiä. Brita Hiedanmaa lausui myös runon minun jälkeeni. Kolme
Jyvää meni kyllä oikein, mutten kait osannut eläytyä, tulin toiseksi Britan
jälkeen. Loppu menee muisteluksen puolelle, minusta Liuhalan Tommi osallistui
lauluun ja Kalliomäen Auli piirustukseen. Matematiikassa taisi olla Talolan
Eeva-Liisa, hän oli meistä nopein ja tarkin laskija.
Saavuttaessani
toisen tilan ajattelin tämän homman kyllä sitten minulle riittävänkin. Kunta
alkoi järjestää jokaisena vuonna omia henkisiä kilpailujaan uudella
kauppalantalolla. Sinne eksyin äitini hoputtamana kirjoituskilpailuun. Istuimme
suuressa valtuustosalissa, mistä meitä osallistujia jaettiin eri huoneisiin. Me
kirjoittajat saimme pienen huoneen jossain sivussa pihan puolella. Meitä oli
siinä kymmenkunta toivorikasta yrittäjää. Kouluumme oli tullut kolmannelle
luokalle Kalskeen Leena Lauttakylästä. Hän sopeutui heti hyvin joukkoomme
vilkkaana ja iloisena tyttönä. Nyt hän oli mukana yhtenä osallistujana. Meillä
oli paperit ja vihot edessämme, tehtävät oli annettu ja Hongiston neiti laittoi
oven perässään kiinni. Vilkas Leena oli jo ehtinyt osoittaa kirjoittamisen
taitojaan koulussa. En ole kysynyt, taktikoiko hän vai muuten vaan ei
hiljentynyt kirjoittamaan. Hän puhua pölisi muitten kanssa. Se yllätti minut ja
vaikeutti keskittymistäni aiheeseen. Helppoa kirjoittaminen minulle oli,
mielikuvitus laukkasi aina kaukana edellä, hiljaisuudessa. Palasimme saliin
jätettyämme työt arvosteltaviksi. Kirjakaupan omistajat Hongiston sisarukset
suorittivat jyvityksen. Leena sai ensimmäisen palkinnon, minä tulin toiseksi. Tunsin tyytyväisyyttäkin kävellessäni pokkaamaan alpakkalusikkaa.
Talvi taas
opiskeltiin, erityisesti kasvien latinankielisiä nimiä. Niitä oli meillä sata
kappaletta, jokainen oli kesällä kerännyt, kuivattanut prässissä, liimannut
kartongille ja kirjoittanut suvun ja nimen pieneen lomakkeeseen paperin
kulmaan. Latinaksi. Hullumpaa hommaa en ollut konsaan tehnyt. Käsittämättömiä
nimilitanioita, taraksakum, violacae…, huh. Sain Litjalta kokeessa kympin,
mutta mitään en siinä oppinut. Kukka kun välähti eteeni nimi tuli kuin
papukaijalla. Niitä harjoittelin niin paljon, että erehtymättä tunsin kaikki,
mutten suinkaan tuntenut kasveja. Tunnistin vain niiden erilaisten kukkien
hahmot, jotka sitten laukaisivat päässäni nimen.
Partiotoiminta
vei kaiken vapaa-aikani. meillä oli jokaisella jäsenkirja. Siihen suoritettiin
ja merkittiin hiljalleen karttuvat taitomme. III luokka, II luokka ja
vaativimpana I luokka. Vartionjohtajamme otti suoritukset vastaan. Pyöräilin
Kukkuriin Muurosen Jarmolle, hän oli hieman vanhempana minua edellä
taidoissaan. Hän kuulusteli taitojani ja merkkaili niitä vihkoon osatessani
asiat. Ei hän helpolla minua päästänyt, kyse tuli ilmansuunnista, miten
auringon ja kellon avulla saadaan selville etelä-pohjoinen ja siitä itä-länsi.
Ensimmäisellä kerralla en huomannut iltapäivän tunnin kohdalla käyttää todellista
tuntimäärää, esim kello kaksi iltapäivällä. Silloin on käytettävä aikaa
neljätoista. Tämä jaetaan kahdella, saadaan tulokseksi seitsemän. Nyt on
käännettävä kello vaakasuorassa siten, että seitsemän osoittaa aurinkoon.
Silloin kellon kuusi-kaksitoista akseli näyttää etelän ja pohjoisen.
Kaksitoista pohjoisen. Merkinnän sain välitunnilla koulussa. Muurosen Jarkke ja
Väätäisen Kalevi puuhasivat usein yhdessä, molemmat olivat iloisia ja
irtonaisia kavereita. Sattui heidänkin kesken hiukan otallusta, mistä sitten
saikin alkunsa. Välitunnilla uittoyhdistyksen aidan vieressä Kallu alkoi huutaa
Jarkelle. Minusta näytti siltä, että Jarkke esitteli voimiaan Kallulle
jotensakin voimallisella tavalla. Kallu tempaisi avokämmenellä Jarkkea poskelle
aikas mällin. Silmälasit hajosivat ja lensivät mäkeen. Välituntikello soi,
Kallu ja muut lähtivät sisälle, minä jäin Jarken kanssa keräämään lasien
kappaleita maasta. Sangat olivat poikki ja linssit irronneet. Jarken kädet
tärisivät hänen niitä noukkiessaan.
Kauppalan
talolla oli taas henkiset kilpailut. Kotoa oli tönitty niin paljon, että
istuin salissa katselemassa mahdollisia kilpakumppaneitani. Haa, Leenaa ei nyt
näkynyt, olin varma voitostani. Samassa luokassa kuin aikaisemmin saimme nyt
kirjoittaa rauhassa. Reippaana jätin työni arvosteltavaksi usean muun kanssa.
Alkoi palkintojen jako. Onnelliset voittajat, toiset ja kolmannet pokkasivat
palkinnot suorituksistaan. Vuoroon tuli kirjoituskilpailun tulokset. Hongiston
neiti julisti: ”Tänä vuonna ei ollut oikein hyvä taso kirjoituksissa, niinpä me
emme jaakaan ensimmäistä palkintoa. Toisen palkinnon saa Pekka Turtiainen.”
Klap, klap, ja minun oli marssittava nöyryytettäväksi. ”Siis mitä, ei jaetakaan
ensimmäistä palkintoa. Minähän kuitenkin voitin, voi hyvät ihmiset sentään.”
Minulla pyöri mielessä kävellä ulos ilman palkinnon hakua, mutten rohjennut. ”Jaetaankos
Voiman kilpailuissakin pituushypystä vain toinen palkinto, kun Niemelän Hannu
nyt hyppäsi sentin vähemmän kuin Kallion Markku viime vuonna? Vaikka voitti
kisat. Ei tällaista Hongiston neitien arvostelua osaa pitää minään, lähdetään
täältä sano Hakala kun sauna paloi.”
Tarina availi taas portteja isolla kolinalla, uinailevat muistot hyppäsivät esiin, tutut ihmiset, tutut asiat vaikkakin uudet, mutta itsekin siellä jossakin sompailin ja jotakin samankaltaista kokemusta oli.
VastaaPoistaMitä lapsena kokee, on voimallista, ja jos kokemus on vääryyttä, se jää ikuiseksi arveksi, joka näyttää ruvelta, mutta ruven alla on avoin haava.
Aikuiset eivät kai koskaan tajua, millaisia ajattelemattomia sivalluksia heittelevät. Epäoikeudenmukaisuus on niistä pahimpia; henkisten kilpailujen muisto oli minullekin kohtalokas. Piirustuksenopettaja ilmoitti, että olin kopsannut hevosenkuvani jostakin. Ei pitänyt paikkaansa, mutta open väite merkitsi, että voittoa ei tullut. Ainoa lohdutukseni oli, että heppakuva oli kai liian hyvä. Hupaisa tapaus, mutta marssin ulos henkisistä kisoista eli en enää osallistunut. Pianonsoitossakin koin epäoikeudenmukaista manipulointia: musiikinopettaja määräsi kilpailukappaleeksi suosikilleen fyyrelisen, minulle yksinkertaisen menuetin. Vähin äänin vaihdoin kappaleeni vaikeahkoksi Bachiksi, mutta eihän semmoinen auttanut, kun tuomarina on sama musiikinope. Olin kuitenkin itseeni tyytyväinen: olinpa uskaltanut, vaikka eihän omapäisyys oveluutta voita.
Mainio kuvaus vääryyksistä. Kokemus on liian voimakas, jotta sen voisi ohittaa. Tämmöinen tapa käyttää valtaa on vastustamaton heikolle ihmiselle, suosikit etenevät aina oli suorituksen taso mikä tahansa. Olin Crusellin huilukilpailua katsomassa finaali-iltana. Paras tuli kolmanneksi, huonoin voitti, oli siinä Kriikulla selittämistä.
VastaaPoista