Metsätraktorin korjaus, osa 1 -70 l

Akselin sahaus

Innanmaan piharakennus oli oikaistu. Virtasten veljeksien hydraulitunkilla työ oli ylen helppo. Suurin vaikeus oli riittävän hyvän lankun löytäminen tunkin alle. Siihen täytyi ensin kaivaa tilaa. Nosto kävi vipua säätämällä. Osmo asetti korokepalan vanhan perustuksen päälle molemmin puolin tunkkia. ”Tää on ollut tonne Putajan tielle ikävän näköinen, nyt harja ja räystäs ovat ryhdissä.” ”Mikäs sitä sitten oikein painoi?” Hannua kiinnosti syy, hän käveli talliin sisälle pihan puolelta. ”Kattokaas, tänne nurkkaan on nostettu vanha puuhella. Savimaa alkoi siitä painua.” Antti oli siitä Pekalle puhunut, asia oli unohtunut. ”Lähdes Pekka nyt mukaan, mennään Kiikan sepälle, meillä on siellä traktorin etuakselin vahvistaminen menossa. Meidän tehtävänä on teräsakselin sahaaminen oikeaan mittaan.” ”Mikäs siinä, mennään vaan.” Osmo oli hankkinut sopivan vahvuista pyöröakselia aiemmin. Se oli saatava lyhyemmäksi, eikä sitä voinut polttoleikata. ”Meidän on mentävä Kivirantaan Kipiltä ostamaan rautasahan teriä. Kippi on kyllä niin kova kauppamies, ettei me siellä juuri käydä, minä olin siellä aikaisemmin varastotöissä. Kippi tuli sinne välillä nauramaan hyville kaupoilleen. Ajattelin, ettei naura minun kaupoilleni.” ”Älä, en minä ole huomannut, mutta ainahan kauppias vetää kotiin päin.” Volgalla mentiin, sen kulku oli pehmeää, töyssyissä sen jousitus oli mukavan pehmeä. Kiikan sepällä pysähdyttiin. ”Seppä ei ole nyt kotona, meidän on ensin saatava tämä työ valmiiksi, sitten hän tulee tekemään lopun sovituksen. Siinä on sellainen tapaus, että työtä syntyy vaikka kuinka yöhön saakka, jos vain toinen on vieressä juttelemassa. Yksin ollessaan tahtoo sitten eteneminen olla hidasta.” Pekka ajatteli, että hän tuntee toisenkin sepän, jolla on samanlainen taipumus, muttei puhunut mitään.

Akseli kiinnitettiin viilapenkkiin. Se oli tukeva jötikkö, pinta kiilsi kovuuttaan. ”Minä aloitan,” tuumi Hannu. Ensin varovasti mitatusta kohdasta, jotta terälle saataisiin pieni kolo. Sen jälkeen sahaus oli helpompaa. Työntö-veto, työntö-veto, niin paljon kuin jaksoi. Vaihdettiin, Hannu puuskutti kädet puutuneina sivuun. Mitä pitemmälle sahaus eteni, sitä raskaammaksi se kävi, sahuu-ura leveni aina keskikohtaan saakka. ”Eikö ole muuta keinoa?” Pekan kädet puutuivat. ”On kyllä, mutta se maksaa.” ”Niinpä tietenkin, sun vuoro.” Kukaan ei laskenut edestakaisten liikkeiden määrää, vaivoin kova akseliteräs antoi peräksi. Oli kuitenkin senkin pakko taipua veljesten käsittelyssä. Seuraavalla vuorollaan Pekalta meni terä poikki. ”Mitä sinä sen katkaisit?” Veljekset toruivat molemmat. ”Ette kai te kuvitelleet, että tämä sahuu menisi vain yhdellä terällä?” ”No ei, on tässä näitä lisää, mutta minkä tähden sinä sen katkaisit?” Alkoihan se selvitä, hukkapaloja täytyi varoa.

”Helvetti, kun minulla on nälkä,” kova sahuu sai hien valumaan otsalta, ”kyllä tätä sahaisi, jos vain saisi ruokaa. ” Hannua ja Osmoa alkoi naurattaa. Sahuu jatkui, oli saavutettu puoliväli. ”Tämä loppu menee helposti, kun vain saisi ruokaa, sinun vuorosi.” Ei Pekalla nyt niin kova nälkä ollut, huvitti vain Osmon nauru. Pelkästään sen kuullakseen oli hauska valittaa. Akseli katkesi. Kyllä siinä vaihdettiin useampikin terä rautasahaan, mutta ne eivät katkenneet. Niitä saattoi vielä monesti käyttää helpommissa töissä. Osmo sovitti akselin laakeriin, mallasi sitä pyörän napaan. ”Katsos, tähän ympärille seppä hitsaa vahvikkeen, tämä alkuperäinen kiinnitys ei oikein metsätöissä kestä. Tämä hajosi tukkikuorma päällä, ajoin kivikossa, jossa ohjaaminen on tarkkaa puuhaa. Jotenkin siinä jouduin sellaiseen asentoon, jossa pyörä oli vinossa päin isoa lohkaretta, takapäin ei päässyt. Oli pakko päästää hiljakseen eteen, kivi ei yhtään perännyt, ja akseli meni poikki.” Olihan näitä sattunut. Tarkkakin mies joutui välillä mahdottoman eteen. ”Lähdetääs täältä, mun on niin kova nälkä.” Osmon nauru jäi pyörimään tyhjään halliin.